Part 3

Kun majan sivut ja toinen lyhyt pää ovat vihdoinkin monen kuukauden työn jälkeen valmiit, maksaa tilaaja suuren osan. Tähän maksuun kuuluu mattoja, tapakangasta, sikoja, kananpoikia, erilaatuista maahantuotua tavaraa y.m. yhteensä kuuden- tahi seitsemänsadan markan arvosta. Jos rakennusmestari pitää tätä riittävänä ja on tyytyväinen, tekee hän työnsä loppuun. Mutta muutoin jättää hän sen sellaisekseen. Ja siinä tapauksessa on tilaajalle mahdoton saada ketään toista rakennustaitoista, joka tahtoisi jatkaa. Sillä alkuasukasten rakennusmestareilla on jonkinlainen kirjoittamaton laki, joka käskee heitä pysyttäytymään yhdessä, — niin sanoaksemme suojelusliitto talli ammattiyhdistys, joka arvatenkin oli olemassa Etelämeren leppoisilla saarilla jo aikoja ennen kuin mitään sen tapaista oli ajateltukaan Europassa ja Amerikassa.

Tämän yhteydessä on hauska puhua siitä kauniista yhteishengestä, joka elähdyttää koko Samoan kansaa ja joka on sen huomattavimpia ominaisuuksia. Ylhäiset ja alhaiset ovat aina valmiit toisiaan auttamaan. Vieraanvaraisuus on rajaton. Lyhyttä vierailua voi jatkua koko elinajan. Mitä yhdellä on, sitä saattaa myöskin toinen esteettömästi käyttää hyväkseen. Itaruus ja omanvoitonpyyntö, ovat melkeinpä tuntemattomia ja syvästi halveksittuja luonteenpiirteitä. Anteliaisuus on oikea perushyve. Ja kaikki tämä auttaa selittämään, miksi Samoa on maailman ihannemaa, todellinen paratiisi, jossa kaikki kuuluu kaikille ja jossa ei ole ollenkaan köyhiä.

Samoalaisten ajanlasku.

Samoalaiset jakavat ajan kuukausiin, vuosista välittämättä. Kuu, Sina, on heidän ajanmittarinsa. Päinvastoin kuin meillä, jossa pilalla puhutaan "kuun ukosta", asuu samoalaisen tarinan mukaan kuussa vaimo ja hänen lapsensa. Tämän vaimon nimi on Sina, joka nimi merkitsee "valkoinen". Oli nälänhätä sillä saarella, jossa hän alkujaan asui. Ja eräänä iltana hänen ollessaan taputtamassa tapaa silkkiäispuun kuoresta ulkoilmassa, näki hän täysikuun kohoavan. Se muistutti häntä kypsästä leipähedelmästä. Ja kun hän samalla tuli ajatelleeksi, että hänellä ei ollut antaa mitään lapselleen ruuaksi, toivoi hän, että kuu todellakin olisi leipähedelmä ja että hän saattaisi leikata siitä palasen illalliseksi. Kuu suuttui siitä ajatuksesta, että hänet syötäisiin, laskeutui maahan ja nosti ylös sekä Sinan että hänen tapavasaransa ja lapsen. Ja siitä lähtien ovat nämä kaipaavaisesti katselleet maahan kuun tasaisesta kiekosta, milloin se päästää kultansa säteilemään yli Samoan saarien.

Toisten taivaankappalten joukossa, joita alkuasujamet tuntevat, on Venus. Sitä kutsutaan "aamun ja illan tähdeksi". Väinämöisen viikate on "Taakka" — amonga —, jota kannetaan hartioilla Samoassa käytetyillä kanninpuilla. Seulaisia (Plejaadit) kutsutaan "päällikön silmiksi" — matalin Mars on "valkokasvo", matamemea, linnunrata — aoto’a — on yhtäjaksoinen pilvi. Ja meteorit — fetuafi — ovat tulitähtiä.

Samoalaisilla on kaksitoista kuukautta. Tässä niiden nimet ja merkitykset:

Utu va mua = ensimäinen yamruohon kaivaminen. Toe utu va = ympärikaivaminen. Faaafu = kuihtuminen. Lo = kala. Annuna = murskattu korsi. Oloamanu = lintujen laulu. Palolo mua = palolon ilmestyminen. Palolo muli = palolon jälkeinen. Mulifa = korren loppu. Lotuaga = saderukoukset. Taumafamua = ylellisyyden alku. Toetaumafa = juhlimisen loppu.

Useilla näistä kuukausista on muitakin nimiä, joiden luetteleminen veisi liian pitkälle. Mainittakoon ainoastaan, että toisetkin nimet — kuten tässäkin mainitut — viittaavat luonnontapahtumiin tahi siihen tilaan, missä milloinkin samoalainen maanviljelys ja yleinen elintarpeiden saanti ovat.

Tatueeraus y.m. tapoja.

Samoinkuin kirvesmies-rakennusmestarit, ovat myöskin tatueeraustaiteilijat — o le tufuga ta tatau — arvossapidettyä ja taitavaa väkeä, joiden ammatti joskus on perinnöllinenkin huomattavissa päällikkö- ja puhujasuvuissa.

Näiden tatueeraustaiteilijain käsissä saavat olla melkein kaikki nuoret samoalaiset, jolleivät he tahdo, että heitä pidetään heikkoina ja epämiehevinä ja että naiset heitä halveksivat ja ivaavat tai heitä pilkataan juhlatilaisuuksissa, jolloin nuoret miehet käyvät tervehdyksillä päälliköittensä luona ja nämä kieltäytyvät vastaanottamasta mitään, jota heille tarjotaan tatueeraamattomain "haisevista" käsistä.

Lähetyssaarnaajat käyttävät tosin kaiken vaikutusvaltansa saadakseen tatueeraustavan juurineen hävitetyksi, mutta tähän asti ilman mitään menestystä. Nuorukaisten verissä virtaa esi-isien miehuus. Ja kristillisyydestään huolimatta, joka muutoin ei ole juurtunut syvälle, näkevät vanhat vastahakoisesti, että kaikki vanhat isiltäperityt tavat häviävät käytännöstä.

Tatueeraustaiteilijan työkalut ovat varsin yksinkertaiset. Ne valmistetaan ihmisenluusta ja ovat pienen haravan muotoiset. Itse harava on noin puolentoista tahi kahden tuuman levyinen. Varsi, jossa se on kiinni, on noin kahdeksan tuuman pituinen. Väri, jota käytetään, on vaaratonta, sinisenmustaa poltettujen kynttiläin tahi Zama-pähkinöiden — aleurites moluccana - tuhkan ja veden sekoitusta. Se isketään ihoon pienellä nuijalla, mutta hipiää ei kynitä, kuten tavallisesti tehdään tatueerauksessa Japanissa.

Tatueerauksen alainen ruumiinosa on vyötäisten ja polvien väli. Samaa kaunista mallia käytetään ylhäiselle ja alhaiselle. Siinä on monimutkainen erilaisten kuvioiden yhdistelmä, joka esittää jotakin samoalaisten jokapäiväisestä elämästä, kuten tuhatjalkaisia, leipäpuuhedelmän syväuurteisia lehtiä, kalakeihästä, kalaverkkoa, vyötä, lokkia, hiussukaa tahi päänalaisen asemesta käytetyn niskatuen puujalkaa.

Tatueeraus, jonka suorittamiseen joskus kuluu kolmenkin kuukauden aika, aina tatueerattavan arvoasteen, vastustuskyvyn ja sitä seuraavan tuskallisen tulehtumisen vahvuuden mukaan, tehdään nuorukaisiin heidän päästyään miehenikään, ja se on aina tervetullut aihe suuriin juhliin niitä seuraavine mattojen ja muiden lahjojen jakoineen, sivatansseineen, lauluineen ja pitoineen, aina perheen varojen mukaan.

Mutta etenkin silloin käy kaikki juhlallisesti, kun päällikönpoika alistuu tähän tuskalliseen leikkaukseen. Toiset perheen nuoret miehet käyttävät kernaasti sellaista tilaisuutta hyväkseen, sillä se kaikki tapahtuu vanhan päällikön kustannuksella. Erityisiä lahjoja annetaan rohkeuden ja kestäväisyyden palkitsemiseksi. Ja silloin saattaa myöskin joskus kuulla vanhan yksitoikkoisen tatueerauslaulun, jota "o le tufuga ta tatau" ei koskaan laula muille kuin ylhäisten pojille ja jonka tarkoituksena on samalla vaikuttaa rauhoittavasti vertavuotavaan uhriparkaan kuin myöskin äänellä voittaa se vaikerrus ja ne tuskanhuudot, joita, tämä mahdollisesti ei aina kykene hillitsemään.

Tämä ääntiörikas valituslaulu kuuluisi suomeksi seuraavasti:

— Kärsivällisyyttä! Vain hetkinen, ja näet tatueerauksesi, joka on Ti-kasvin tuoreen lehden kaltainen.

Minä olen murheellinen puolestasi ja toivon, että se olisi taakka, josta sinut hellästi voisin vapauttaa ja sen puolestasi kantaa.

Oi veri! Se virtaa ruumiista joka iskulla. Koeta olla voimakas.

Sinun kaulavitjasi voi katketa, kaatua saattaa hybiscuspuu. Mutta minun tatueeraukseni on hävittämätön. Se on katoamaton kalleus, jonka sinä olet ottava mukaasi hautaan. —

Näihin kauniisiin säkeisiin, jotka "o le tufuga tatatau" laulaa yksin, liittyy toimitusta vilkkaasti seuraavien perheenjäsenten ja rakkaiden ystäväin kööri:

— Talofa 'ua e taliau, talota 'ua e moe, ’ua le tumuie.

Tämä kuuluisi suomeksi:

— Oi! Minä suren sitä, että sinä olet heikko. Minä kärsin, että tuskat seuraavat sinua uneen asti, ja sinä uhmaat niitä. —

Kaiken tämän ajan lepäävät uhri parka ja hänen ystävänsä pitkällään matoilla. Kone, jossa on kymmenestä kuuteenkymmeneen hampaaseen, isketään armotta hänen lihaansa. Kirveltää ja vuotaa verta. Vuotaa verta ja kirveltää. Mutta kun kaikki vihdoinkin on ohi, saavat he palkintonsa. Nuorukaiset ovat tulleet miehiksi. He ovat valmiit tekemään miehen työtä ja saattavat vaatia miehen oikeudet. Ja nuoret tytöt, jotka ovat antaneet tatueerata itseään vatsaan, sääriin, polviin ja käsiin, ovat tulleet naisiksi, ovat täten saaneet todistuksen, että he ovat kypsyneet elämän vakavuutta varten, jos elämä yleensä otetaan vakavalta kannalta Samoassa.

Samoalaisen tatueerauksen alku ei ole "jumalallinen" eikä valtiollinen, vaan sen ajatellaan kehittyneen miehen anteeksiannettavasta halusta viehättää naista kestäväisyydellään, rohkeudellaan ja voimallaan, ja naisen keikailevasta halusta vielä ulkonaisilla keinoilla kohottaa vaikutusta, jonka hänen luonnollinen viehätysvoimansa tekee miesparkaan. Hauskalta tuntuu kuulla, että naisia, joilla on määrätty malli tatueerattuna vatsaan, pidetään paljoa hellempinä miestä kohtaan kuin niitä heidän sisariansa, joilla ainoastaan kädet ja sääret ovat kaunistetut.

Vanhoilla miehillä tavataan usein kyynärvarressa erityinen kuvio, johon kuuluu joukko pieniä pisteitä ja viivoja. Sellaiset kuviot, jotka aina vaihtelevat, olivat muinoin tuntomerkkeinä, milloin soturi oli kaatunut jossakin lukuisista sisällisistä kahakoista ja jolloin voittava puolue hakkasi aina kaatuneitten päät.

Raskaissa rikoksissa tapahtui myöskin entisaikaan usein, että leikattiin rikollisen molemmat korvat tahi hänen nenäparkansa tatueerattiin hänelle itselleen rangaistukseksi ja toisille varoitukseksi.

Kun tatueeraus on onnellisesti kestetty, ovat — kuten ennen on mainittu — samoalaiset nuoret miehiä ja naisia. He ovat valmiit avioliittoon. Eikä kauvan kestäkään, ennenkuin nuoret miehet ovat onnistuneet vaalissaan ja joko aivan yksinkertaisesti noutavat sydämensä valitun tahi myöskin lähettävät puhemiehensä ruokalahjoineen hänen isänsä luokse; jos tämä on kuollut, kääntyy puhemies vanhimman veljen puoleen. Jos tämä ja perhe hyväksyvät liiton ja ottavat vastaan tarjotun lahjan, on asia selvä. Nuoren naisen mieltä kysytään kyllä myöskin, mutta olipa tämä mikä hyvänsä, niin on sillä kuitenkin hyvin toisarvoinen merkitys, ja hänen täytyy säännöllisesti ennemmin tai myöhemmin taipua siihen, mitä perheen neuvosto on päättänyt.

Kihlausajan, jos siksi uskallan kutsua kahta tahi kolmea nyt seuraavaa kuukautta, käyttää morsiamen perhe hänen myötäjäistensä valmistamiseen. Tätä kutsutaan "Tongaksi" ja siihen kuuluu pääasiallisesti hienoja mattoja ja tapakankaita. Sulhasen mukanaan tuomia tavaroita kutsutaan "Oloaksi" ja siihen kuuluu sikoja, kananpoikia, kalastuskanootteja y.m. Suuressa hääjuhlassa vaihdetaan sulhasen ja morsiamen lahjat eikä saariväestön anteliaan tavan mukaan molempien asianomaisten perheitä ja ystäviä suinkaan unohdeta.

Hääjuhla pidetään morsiamen kotona tahi, jos nuori pari kuuluu huomattavaan sukuun, vapaassa luonnossa kylän yleisellä kokouspaikalla.

Sellaiset häät ovat sekä juhlalliset että tunnelmarikkaat, milloin ne joku harva kerta vielä vietetään siten kuin vanha samoalaistapa vaatii. Kristinuskon mukana ja lähetyssaarnaajani vaikutuksesta ovat nämä vanhat tavat kuitenkin melkein kokonaan hävinneet ja kirkollinen vihkiminen on tullut sijalle.

Mutta tarkastakaammepa hieman vanhoja samoalaisia häätapoja.

Kun sulhanen ystävineen sekä morsiamen perhe ovat saapuneet kyläalueen ympäri istutettujen puitten varjoon, odottaa morsian läheisessä talossa, puettuna kukkiin, näkinkenkäkaulanauhoihin ja kallisarvoisiin mattoihin.

Kun kaikki on selvillä, nousee hän ylös. Mattoa pitkin, joka on liitetty yhteen sangen monista tapakappaleista ja joka muodostaa pitkän käytävän poikki avoimen paikan, vaeltaa hän hiljaa odottavan sulhasen luokse. Hänen ystävättärensä seuraavat perässä häälahjoineen. He levittävät ne yleisön nähtäväksi morsiamen eteen ja palaavat sitten noutamaan toisia. Kun varasto on loppunut, tervehtii morsian läsnäolevia. Ja sitten seuraa omituinen raakalaismainen näky, kun kaikki hänen ystävänsä vakuuttaakseen ihailuansa alkavat lyödä päätään veriin terävillä kivillä.

Kaiken tämän jälkeen jaetaan sulhasen "oloa". Sitten seuraavat iloiset pidot. Ja kun nämä ovat onnellisesti päättyneet, jatketaan niitä tanssilla ja laululla, ja näihin huveihin ottaa nuoriso sydämestään ja sielustaan osaa yömyöhään asti.

Samoalaiset kansat jakaantuvat perhekuntiin, jotka vuorostaan jakaantuvat ryhmiin ja haaroihin. Jokaisen erityisen perheenhaaran päämiehenä on päällikkö, _matai_. Ja kaikkien näiden alempiasteisten päällikköjen päämiehenä on koko perheen ylipäällikkö, _matai sili_.

Jokaisella samoalaisella päälliköllä on nimi, joka suoraan tahi ottopojan ottamisen kautta kulkee perintönä suvusta sukuun ja jonka nojalla hän nauttii asemaansa kuuluvia oikeuksia. Matai on joko ylipäällikön, matai silin alainen tahi on hän myöskin itsenäinen; tämä riippuu useimmiten niistä määräyksistä, joita perheen perustajat aikoinaan ovat antaneet.

Perheenjäsenten täytyy palvella _mataitansa_ ja osoittaa hänelle kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta. Kukaan ei saa istua hänen matollansa. Kukaan ei saa juoda siitä vedestä, jota hän on ennen nauttinut. Yhteisillä aterioilla tarjotaan hänelle ensiksi. Häntä varten rakennetaan kylän keskelle ympyriäinen maja, jossa hän harjoittaa vieraanvaraisuuden kaunista hyvettä. Hän hallitsee patriarkaalisella tavalla. Ja milloin tärkeitä asioita on päätettävä, kysyy hän tavallisesti neuvoa perheeltä kokonaisuudessaan tahi erikoiselta ryhmältä.

Matai on joko yksinkertaisesti _alii_ tahi myöskin _tulafale_ — puhuja. Jälkimäinen arvonimi ei ole aivan yhtä huomattava kuin edellinen. Mutta _tulafale_ on toiselta puolelta usein mahtavampi kuin _alii_. Samoalaisen kirjakielen puutteessa täytyy hänen pitää huoli vanhojen tapojen muistossa pysymisestä ja monimutkaisten juhlamenojen oikeasta noudattamisesta. Ja vihdoin on hänellä tehtävä, joka ei ole vähemmän tärkeä, nimittäin _aliin_ virallisena puhujana oleminen, jolloin hänellä on tuhat tilaisuutta taistella omien etujensa puolesta, ja — jos hän niin tahtoo — saada aikaan toraa ja eripuraisuutta päällikköjen kokouksessa, jossa valtiolliset asiat joutuvat keskusteltaviksi.

Kaikki samoalaiset, jotka eivät ole _matai_ tahi _tulafale_, ovat igoa vala'au, ja ne jaetaan kahteen luokkaan: nuori mies ja vanha mies.

Samoan löytö ja nimi.

Samoan saaria on kaikkiaan kahdeksan. Ne keksi 1722 hollantilainen maailmanympäripurjehtija Roggevén, vaikkakin Bourgainville myöhemmin vahvisti löydön, ja sen jälkeen vasta de la Pérouse nousi siellä maihin.

De la Pérouse joutui pian vaihtokauppoihin vaihdonhaluisten alkuasukkaiden kanssa, jotka aluksi olivat ottaneet hänet vastaan jumalana. Muutamista lasihelminauhoista toivat he hänelle vastalahjoiksi viisisataa lihavaa sikaa, lukemattomat määrät kokospähkinöitä ja kyyhkysiä, kilpikonnia ja pieniä papukaijoja. Da Pérouse kuvaa maata "ihanaksi maaksi, jossa ainoastaan häiritsemätön onni vallitsee". Ja alkuasujamia kutsui hän innostuneena maapallon onnellisimmiksi asukkaiksi, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin lintujen elättäminen ja ensimäisten ihmisten tavalla niiden hedelmien poimiminen, jotka villeinä kasvavat heidän päänsä yllä.

Kun alkuasujamet olivat kostaneet erään de la Pérouse’n miesten tekemän vääryyden, surmaamalla heistä yksitoista, purjehti hän pois saarilta, voimatta edes haudata kuolleitaan, ja joutui lopullisesti haaksirikkoon Santa Cruz ryhmän kareilla.

Samoa nimen synnystä ei tiede vielä näytä tulleen täysin yksimieliseksi. Muutamain tutkijain mukaan johtuu se perhenimestä Moa, joka nimi tarinan mukaan muinoin oli vanhalla kuningassuvulla, joka hallitsi pientä Manuan saarta ja sanasta "Sa", joka merkitsee m.m. kuuluva. Tämän mukaan merkitsisi Samoa Moan perheelle kuuluvaa.

Toiset tutkijat arvelevat, että samoalaiset polveutuvat uusseelantilaisesta Maoriheimosta, joka voi kehua vanhemmasta ja korkeammasta kultuurista kuin mikään muu Etelämeren kansa, tahi että he ovat tälle ainakin läheistä sukua. Tämän johdosta olisivat samoalaiset tunteneet aina neljän metrin korkeuden saavuttaneet, nyt sukupuuttoon kuolleet Dinornis sukuun kuuluvat moalinnut, joilla oli tärkeä osa Maorikansan saduissa ja lauluissa, sekä kutsuneet saariaan niiden mukaan ja pyhittäneet ne niille.

Tätä teoriaa tukee se seikka, että samoalainen "Moa" merkitsee "kanaa" ja että sanan "Sa" voi myös kääntää "pyhitetty" (jollekin). Mutta koska kanaa ei tunnettu saarilla ennen valkoisen miehen tuloa ja nimi jo oli ikivanha, täytyy olettaa, että se todella tarkoittaa uusseelantilaista Moalintua eikä maahantuotua kanaa.

Nimen "Laivurinsaaret" lienee Samoaryhmä saanut niistä suurista merimiestiedoista, merimieskunnosta ja rohkeudesta, joka muinoin oli alkuasukkaiden tunnusmerkki. Nykyjään eivät samoalaiset enää tee niin pitkiä merimatkoja kuin heidän esi-isänsä aikoinaan. Heidän matkansa kanooteissa ja soutuveneissä vievät heidät harvoin kauvemmaksi kuin omien saarien välille, mutta vielä tänäänkin ovat he taitavia kaikessa, mikä merimiesammattiin kuuluu. Maassasyntyneillä merimiehillä sanotaan olevan erinomainen suunnantuntemisaisti, ja ainoastaan poikkeustapauksessa he käyttävät hyväkseen muutoin niin välttämättöminä pidettyjä esineitä kuin merikorttia, mittapyörää (lokia) ja kompassia. Ja siitä huolimatta kuuluvat muut merionnettomuudet paitsi vähäpätöiset kolaukset laguuneihin tullessa ja niistä lähtiessä, harvinaisuuksiin.

Samoalainen luomistaru.

Aikojen alussa oli "Leai" — Tyhjyys. "Leaista" syntyi "Nanamu" — hyvä tuoksu. Ja tästä kehittyi "Efuefu" — höyry tahi savu, joka täytti "Leain".

Tästä savusta muodostuivat pilvet ja sittemmin "Eleele" — maa.

Kun maa oli muodostunut, nousi _Tangoloa_ — alkuolento, luoja — loi "Masinan" — kuun, "Lan" — meren ja suolattoman veden. Valtavan luonnonmullistuksen jälkeen pakenivat aurinko ja kuu taivaalle. Meri nieli maan kiinteän pinnan. Ja tästä nousi sitten tuli, joka meni naimisiin veden kanssa ja synnytti Samoan. Tässä äskensyntyneessä Samoassa asui ainoastaan kaksi olentoa, jotka elivät yli väkivaltaisen luonnonmullistuksen, "Moa" — kana — ja kyyhkynen, ja pian sen peitti vihreä sammal- ja ruohopuku, josta vähitellen kehittyi puita, pensaita, köynnöskasveja, käärmeitä ja lopuksi syntyi ihminen.

Käynti suurilla palmuistutuksilla.

Upolon läntisessä niemessä on Mulifanua, suurten palmujen maa. Täällä käynnistään kertoo eräs eurooppalainen matkustaja seuraavaan tapaan:

* * * * *

Tie jota kuljimme, oli tasainen ja hyvä. Pienet hevoset olivat saaneet runsaasti kauraa ja olivat hyvällä tuulella. Eikä aurinko paahtanut peräti rasittavasti, sillä siellä täällä kohosi taajassa korkeita, tuuheita puita, jotka loivat ystävällisen varjon meihin ja tekivät matkustamisen kevyeksi.

Päästyämme Apian ja sen lähimmän ympäristön taakse ajoimme halki useiden suurien kylien. Niiden lähistöllä näimme, miten alkuasukkaat kalastivat laguunissa. Joskus he kahlasivat yksin ympäriinsä mukanaan keihäs tahi pieni verkko seipäässä. Heidän verkkonsa olivat niin hyvin solmittuja ja niin hienosta aineesta, että me luulimme niitä ulkoa tuoduiksi. Mutta eräs englantia puhuva nuori mies vakuutti, että ne olivat kotimaista työtä. Niitä valmistettiin muutamissa kylissä jonkun matkan päässä rannikosta. Aineksena käytettiin hybiscuksen kuorta. Kuori asetettiin laudalle ja karkea ulkokuori raaputettiin pois simpukankuorella. Sen jälkeen kierrettiin jäljelle jääneitä, säikeitä käsin säärtä vasten, kunnes niistä muodostui pitkiä, hienoja säikeitä. Ja sitten kudottiin niistä verkko puuneulalla. Mikään verkko ei ollut kahdeksantoista tuuman neliön alaa pienempi. Mutta muutamia kudottiin sadankin jalan pituisiksi ja suhteellisen leveiksi...

Mitä pitemmälle jouduimme Apiasta, sitä kauniimmaksi näytti kansa tulevan. Nuoret naiset olivat täydellisiä kaunottaria. Ja miehet olivat erittäin upeita ja kauniskasvoisia. Oli oikein vaikuttava näky, kun he kävelivät tiellä, ruumiit hyvin öljyttyinä, ruskeat kepit kädessä, kimmoisin askelin, silmät valppaina ja älykkäinä, tukka lumivalkoisena siihen vasta hierotusta korallikalkista tahi jo ruskeanpunaisena saman aineen lakkaamattomasta käyttämisestä. Useimmat sekä miehistä että naisista pitivät tapasta tehtyä lannesuojusta, jossa oli ruskeita, punaisia, valkoisia, mustia neliömäisiä tahi ympyrämäisiä kuvioita. Ja nämä tapasuojukset olivat valmistetut paperisilkkiäispuun — Morus papyrifera — sisäkuoresta, jonka naiset olivat liottaneet ja taputtaneet hienoiksi, paperinohuiksi lapuiksi, jotka sitten liisteröitiin yhteen haluttuun kokoon arrow juuren tahmealla nesteellä.

Paperisilkkiäispuun kuoresta alkuasukkaat eivät ainoastaan valmista tapakangastaan, vaan käyttävät sitä muutoinkin hyödykseen. Sen nimi on samoaksi Tutunga. Sisämaassa kasvaa toinen Salata niminen puu. Molemmista kerrotaan vanha satu, jonka mukaan Samoassa ennen eli kaksi veljestä, toisen nimi oli _Tutunga_, toisen _Salata_, ja molemmilla heillä oli palmumaansa, joiden välillä oli tarkalleen merkitty rajaviiva. Kerran kulki Tutunga tämän rajan yli, ja tämä suututti Salataa siihen määrin, että hän alkoi moittia häntä siitä. Mutta Tutunga, joka oli sinä päivänä ylen pahalla tuulella, suuttui. Ja niin tuli riita veljesten välille.

Kun molempien veljesten vanhemmat saivat kuulla, mitä oli tapahtunut, pitivät he neuvottelun ja päättivät, että heidän poikansa olisivat erotettavat toisistaan. Rangaistukseksi siitä, että Tutunga oli pitänyt veljen omistusoikeutta niin huonossa arvossa, oli hänet nyljettävä, liotettava, taputettava vaatteeksi ja maalattava, niin että häntä voitaisiin käyttää ruumiin alastomuutta suojelemaan. Mutta Salata oli pakotettava muuttamaan saaren sisäosaan. Ja täällä hän oli saava pyhän ja kunnioitetun sijan, niin että ainoakaan ihminen ei vastedes uskaltaisi häneen koskea. Joka kaikki myöskin tapahtui, kuten oli päätetty.

Kuten näemme, on yllä oleva tarina kovin julma, mutta se on samalla vertauksellinen kuvaus molempien puitten merkityksestä samoalaisille.

Mutta palatkaamme asiaan.

Eräässä kylässä vietettiin juhlaa. Eräällä lähetyssaarnaajalla oli jokin juhla, ja alkuasujamet olivat panneet toimeen suuret kekkerit hänen kunniakseen ja omaksi huvikseen. Kukin vieraista oli tuonut siihen antimensa.

Me nousimme ajopeleistä ja menimme aterioitsevien joukkoon. Meitä pyydettiin istuutumaan ja maistamaan ruokalajeja. Kaikki oli erinomaista. Ja ne annokset, joita eteemme tuotiin miellyttävillä, vihreillä banaaninlehdillä, olisivat riittäneet ravitsemaan kokonaisen perheen Europassa koko viikon ajan. Onnelliset samoalaiset! Luonto jakaa heille tuhlaavasti lahjojansa heidän itsensä tarvitsematta ankarasti katsoen edes kättä tahi jalkaa liikuttaa. Heillä on kaikkea, mitä he haluavat, lukuunottamatta luonnollisesti sitä, mitä valkoihoinen mies on opettanut heidät toivomaan! Ja siitä hädästä ja kurjuudesta, joka vallitsee valkoihoisen miehen kotimaassa köyhien keskuudessa, heillä ei ole minkäänlaista mielikuvaakaan. — Mitä on köyhänä oleminen? kysyvät he ihmetellen. — Mitä on hätä? Eikö valkoihoisen miehen maassa kasva vuodet umpeensa kokospähkinöitä ja bananeja? Eikö siellä paista mitään aurinkoa? Eikö meri ole täynnä kaloja siellä kuten täälläkin? Eikö toinen anna toiselle, milloin tarvitaan?

Aterian jälkeen alkoivat toiset huvit.

Muistan erityisesti erään panttileikin. Kuidutonta kokospähkinää vieritettiin matolla, jonka ympärille nuorisoa oli kokoontunut. Kun hyrrä seisattui, täytyi sen osanottajista, johon päin pähkinän kolme silmää kääntyi, suorittaa joku tehtävä tahi esittää joku hauskuus. Milloin hänen täytyi laulaa joku määrätty laulu, joka tuotti yleistä iloa, milloin hän sai kavuta läheiseen palmuun ja pudistaa alas määrätyn joukon pähkinöitä. Ja joskus hänen täytyi suorittaa aurinkotanssi tahi arvata arvoituksia, joka etenkin lienee pidetty huvi.

Muutamat samoalaiset arvoitukset kuuluvat näin:

— Mikä mies ei koskaan lepää, vaan huutaa päivin ja öin? Vastaus: Riutoille iskevä kuohu.

— Mitkä jättiläiset ovat aina valmiit sammuttamaan nälän ja janon? Vastaus: Kokospalmut pähkinöineen, jotka sisältävät lihaa ja maitoa.

Kaksikymmentä veljestä, jokaisella hattu päässä? Vastaus: Miehen kynnelliset sormet ja varpaat.