Part 4

Me katselimme leikkiä pitkän aikaa. Toisen toisensa jälkeen täytyi esiintyä. Kokospähkinähyrrä käänsi kasvojansa joka puolelle.

— Tiedättekö, että kokospähkinä polveutuu ankeriaasta? kysyi mukanamme oleva englantilainen äkkiä.

— Ankeriaasta? Mahdotonta! Onko se samoalainen tarina — vai mitä te tarkoitatte?

Englantilainen nauroi.

— Katsokaas, näin vähän tiedätte asioista, jotka joka päivä ovat teidän lähimmässä ympäristössänne! Kerronpa siksi teille tarinan, koska se antaa hyvän käsityksen alkuasujanten mielikuvituksesta. Eräs lähetyssaarnaaja kertoi sen minulle. Ja tässä sen kuulette:

Tarina uskollisesta ankeriaasta.

Apian lähistössä asui mies ja vaimo sekä heidän Sina niminen tyttärensä. Eräänä päivänä vaimo noutaessaan suolavettä meren poukamasta sai ankeriaan vesisäiliöonsä. Hän otti sen kotiinsa, pani sen maljaan ja lahjoitti sen Sinalle. Mutta kun ankerias, joka nyt oli kasvanut isoksi, niin että se tarvitsi vedellätäytetyn kuopan uidakseen, puri Sinaa käteen, päättivät vanhemmat, että sen täytyi olla joku paha jumaluusolento ja että heidän pitäisi kohta muuttaa paikalta välttääkseen onnettomuuksia, jotka muutoin varmasti heitä kohtaisivat.

Sanottu ja tehty. He alkoivat vaeltaa pitkin rannikkoa löytääkseen itselleen uuden kodin. Mutta kauvan he eivät olleet kulkeneet, ennenkuin he näkivät ankeriaan heitä seuraavan. Pai, mies, päätti silloin jäädä jälkeen ja rakentaa esteitä sen tielle. Äiti ja Sina saisivat jatkaa matkaansa. Ja kun kaikki vaara olisi ohi, kiiruhtaisi Pai heidän jälkeensä.

Kun Sina ja hänen äitinsä olivat kulkeneet hetkisen, huomasivat he, että ankerias edelleen oli heidän jäljissään. Äiti, joka oli huolissaan tyttärestään, pyysi häntä rientämään yksin. Itse hän pysähtyisi, kuten isäkin oli tehnyt ja rakentaisi korkean vuoren, jonka yli ankerias ei voisi madella.

Sinä jatkoi matkaansa yksin. Mutta ankerias seurasi häntä yhtä uskollisesti. Ihmiset, joita hän tapasi tiellä, vetäytyivät kauhistuneina syrjään. Kukaan ei uskaltanut lyödä kuoliaaksi hänen seuraajaansa. Ja kun kukaan ei myöskään tahtonut korjata sitä majaansa, täytyi tytön lakkaamatta rientää eteenpäin.

Vihdoin luopui Sina kaikesta toivosta päästä koskaan vapaaksi kiusallisesta ankeriaasta. Hän kääntyi ja alkoi jälleen lähestyä kotipaikkaansa. Mutta sitä ennen kulki hän erään kylän ohi, jonka päällikkö tarjoutui häntä auttamaan.

— Ole sinä vain kaikessa rauhassa, sanoi hän. — Me pidämme huolen sinun vainoojastasi.

Sinan levätessä kaikessa kiireessä levitetyillä matoilla ja ankeriaan ulkopuolella odottaessa päällikkö valmisti juoman, joka oli sekoitettu kaikkein myrkyllisimmistä yrteistä, niitä hän tunsi ja mitä hän saattoi kiireessä noutaa metsästä. Kun juoma sitten oli valmis, kaasi hän sen erityiseen maljaan ja kannatti sen ulos ankeriaalle. Mutta kun tämä oli sen juonut ja tunsi loppunsa lähenevän, kutsui hän Sinan luokseen ja uskoi hänelle viimeisen toivomuksensa.

— Ota minun pääni, — sanoi hän — kun minä olen kuollut ja päällikkö on minut keitättänyt. Hautaa se majan ulkopuolelle. Ja sitten saat nähdä, miten hyödylliseksi minä tulen sinulle.

Sinä teki niinkuin ankerias oli toivonut. Vihdoin kasvoi kuolleesta ja keitetystä päästä palmu, ja tästä palmusta hän sai lehtiä matoiksi ja viuhkoiksi, katonkatteeksi ja moneen muuhun tarkoitukseen. Ja kun hedelmät olivat kypsiä ja hän kuori pois niiden ulkoverhon, huomasi hän, että uskollisen ankeriaan kasvot olivat kuvastuneet sisäkuoreen. Siinä näkyivät sekä silmät että suu. Ja tästä suuresta rakkaudesta tuli Sina niin liikutetuksi, että hän kertoi siitä kaikille, jotka tahtoivat sitä kuunnella. Siitä lähtien tietää myöskin koko Samoa, että kokospähkinäpuu polveutuu ankeriaasta.

Pienillä hevosiltamme oli ollut oivallinen lepoaika, kun me taas jatkoimme matkaamme. Ei paraskaan ajaja olisi voinut niitä säästää paremmin kuin me. Ja vaikka matkamme ei täten edistynytkään yhtä nopeasti kuin jos edessämme olisi ollut täysiveriset englantilaiset hevoset, sujui matka kuitenkin aivan kohtalaisesti, ja meillä oli hyvää aikaa kiinnittää huomiomme kaikkeen, mitä tien molemmilla puolin tapahtui.

Meitä kohtaavien naisten ja lapsien ruumiit olivat sopusuhtaisesti muodostuneet ja heidän hipiänsä oli loistava, hieno ja silkinpehmoinen. Näin ei ollut kuitenkaan aina lukuisain pienten lasten laita, jotka hyökkäsivät ulos majoista tervehtiäkseen meitä, kun kuljimme ohi.

Useilla niistä oli tulehtuneet ja märkäiset silmät. Ja joskus näimme pieniä raukkoja, joiden koko ruumis oli pahalaatuisen ihottuman peitossa, jonka haavoista usein vuosi veri. Tätä tautia kutsuttiin Tonaksi — Papilloma trophicum — ja johtuu se alkuasujanten käsityksen mukaan siitä että vaimot, ennen lapsen syntymistä, syövät ylenmäärin raakaa kalaa.

Tämän taudin parantavat samoalaiset lapselle kovin kipua tuottavalla tavalla. Kun haavat ovat ruvettuneet kylvettävät he hänet suolavedessä, hankaavat sitten karhealla harjalla, niin että kaikki ruvettuina lähtee pois ja alkaa vahva verenvuoto. Sen jälkeen hierotaan koko ruumis raudanruosteesta ja väkevästä sitruunanmehusta sekoitetulla aineella. Ja sitten jätetään haavat parantumaan, joka tapahtuu arvettomasti ja johon menee monen viikon aika.

Sairaita ihmisiä ei muutoin nähdä usein Samoassa. Spitalisten luku esim. on paljoa pienempi kuin Sandwich saarissa ja Tahitissa. Keuhkotautien sanotaan pääasiallisesti vaivaavan niitä alkuasukkaita, jotka ovat ruvenneet käyttämään europpalaisia pukuja. Ja kiusallisen elefantiasistaudin sanotaan olevan häviämään päin koko Samoasta.

Kylien lähistöllä kuljimme muutamien hautojen ohi. Ne olivat aivan majojen lähellä ja olivat vakaavien kiviröykkiöiden peittämät. Vainajat nukkuivat siellä aivan sen paikan vieressä, missä he olivat viettäneet maallisen elämänsä. He lahosivat hiljaa, pää käännettynä itään päin, käärittyinä mattoihin, joita peitti valkoinen hieta. Elävät kulkivat joka päivä heidän leposijojensa ohi. Yötulen loimuava liekki heijasti kiviröykkiöihin. Ja täten he olivat vielä rakkaittensa luona ja elivät heidän muistossaan kauvan.

Vihdoinkin olimme perillä Mulifanuassa. Kokospalmuja kohosi toistensa vieressä niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa. Hehtaari toisensa jälkeen — yhteensä kaksituhatta — oli täällä viljelyksenä. Kaksituhatta tonnia kopraa kuljetettiin täältä vuosittain. Se on eräs D.H.P.G:n (Die deutsche Handels- und Plantagengesellschaft in der Südsee, etelämeren suurin toiminimi.) hienoimpia istutuksia ja tuottavimpia tulolähteitä.

Kokospähkinäpalmu alkaa antaa satoa viisi tahi kuusi vuotta istutuksen jälkeen. Kahdeksan-vuotiaana se antaa vuosittain noin seitsemänkymmentä tahi kahdeksankymmentä pähkinää, joskin saattaa tapahtua, että joku yksityinen palmu saattaa kantaa aina sataan hedelmään saakka. Kun hedelmät ovat täysin kypsiä, putoavat ne maahan. Ja nyt ne valmistetaan kopraksi, joka tapahtuu sillä yksinkertaisella tavalla, että ne halotaan veitsellä tahi kirveellä ja sitten levitetään päivänpaisteeseen sisäpuoli ylöspäin. Kun valkuainen eli sydän on eronnut kuoresta, kuivunut ja rypistynyt kokoon sekä alkanut levittää kuulumattoman makeaa ja äitelää lemua, on kopra valmista. Se pannaan säkkeihin ja lähetetään ulkomaille sekä jalostetaan sittemmin kaikenlaatuisiksi öljyiksi — kone- ja salaattiöljystä sardiinija tukkaöljyyn.

— Kopran viljeleminen on tuottavaa liikettä — sanoi englantilainen ystävämme. — Minä olen ollut liikkeessä monta vuotta ja tunnen sen ansiot. Se on erinomainen sekä raaka-aineen lähettäjille että välikauppiaille.

-— Mutta työvoima? ihmettelimme me. — Kuinka voi Rike ja muut istuttajat saada samoalaisia tekemään työtä? He maksavat varmaan äärettömät palkat.

Englantilainen hymyili.

— Jos istuttajat odottaisivat kunnes samoalaiset alkaisivat työskennellä, niin saattaisivat he yhtä hyvin jättää kaikki sikseen. Ei, heidän täytyy varata itselleen työvoimaa muualta. D.H.P.G. liikkeellä on oma moottorialuksensa. Sillä se tekee vuodessa kolme, neljä retkeilyä Salomon-saarille noutamaan alkuasukkaita. Joka kerta palaa se tuoden mukanaan elävän lastin, jossa on noin kolme- neljäsataa miestä ja naista. Ne ovat jonkinlaisia nykyaikaisia, hallituksen hyväksymiä orjamatkoja. Virallisesti tehdään näiden ihmissyöjäparkain kanssa — sillä melkein kaikki he ovat ihmissyöjiä — työsopimus. Heille taataan palkkaa vuodessa sataneljäkymmentäneljä markkaa, vapaa asunto ja vapaa ruoka. Mutta palkkaa ei makseta koskaan käteisesti. Tiliä tehtäessä vetää liike maksusta pois vaatteet, työkalut ja tupakan, jotka se on jättänyt etukäteen kolmen ensimäisen vuoden aikana. Nämä tavaransa saavat työmiehet noutaa liikkeen kahdesta puodista. Mutta muutamia päiviä ennen sitä muuttaa liike kaiken hylky- ja roskatavaravarastonsa mainittuihin puoteihin. Tavaroista lasketaan samat hinnat kuin jos ne olisivat uusia. Suureksi ei siis lopulta jää se, mitä petetyt mustaihoiset vihdoin itse asiassa saavat kolmivuotisesta työstään, jolleivät he nimittäin sitä ennen ole nääntyneet oudosta ilmastosta, kovasta kohtelusta ja viheliäisestä ravinnosta; kaikki on yksinkertaisesti häpeämätöntä keinottelua.

Mietimme mielessämme eikö englantilainen ystävämme hieman liioitellut.

— Myöntäkää, sanoimme me, että te ette pidä saksalaisista ja että tämä tekee teidän arvostelunne katkeraksi. Me olemme oppineet tuntemaan näiden joukossa mitä inhimillisimpiä ja rakastettavimpia hallitusherroja. Eivät he suinkaan sallisi kovaa kohtelua, huonoa ruokaa ja kaikkea muuta, mistä te syytätte liikettä?

— Myönnänkö, etten pidä saksalaisista. Niin, miksipä en sitä tekisi? He ovat raakaa ja jyrkkää kansaa kokonaisuudessaan. Ja heidän politiikkansa on samanlaista. Hallitus! Yksityisinä ovat ylemmät virkamiehet kenties maailman parhaita ihmisiä. Mutta sitä seikkaa minä en tunne, koska minulla ei ole kunniaa olla heidän tuttaviaan. Mutta minä asun Tivolihotellissa Apiassa ja olen oikeustalon ja "putkan" naapurina. Joka aamu kello kahdeksan minut herättää mitä kauhistuttavin huuto ja ulvonta. Hallitus pieksättää silloin maahantuotuja kiinalaisia työntekijöitä. Nämä ovat samanlaisia orjia kuin liikkeen ihmissyöjät. He eivät saa poistua ilman numeroaan, joka on kannettava täysin näkyvänä käsivarren ympärillä. Kello yhdeksän jälkeen illalla eivät he yleensä saa lähteä ulos. Työpäällikkönsä ilmiannosta ja ilman pienintäkään mahdollisuutta saada itseään puolustaa tuomitaan heidät ruoskittavaksi. Ja niitä iskuja ja lyöntejä, joita heidän työnantajansa heille sillä välin antavat, ei heidän hyväksensä lasketa...

Me vaihdoimme puheenaihetta...

Mataafa, samoalaisten kuningas.

Mulinuussa oli — kertoo europpalainen matkustaja — pyöreä maja, joka ei ollut ainoastaan suurempi kuin kaikki muut lähellä olevat, vaan siinä herättivät erityistä huomiota sen taitehikkaasti palmikoidut bamburuokoseinät ja iso musta-valko-punainen Saksan valtakunnan lippu, joka liehui aivan lähellä korkean maston huipussa.

Ja tultuaan majan sisälle kertoo hän näkemästään seuraavaa:

Päivän häikäisemät silmäni olivat tuskin tottuneet miellyttävään varjoon, joka levisi korkean katon alle, kun huomasin, että en ollut tavallisessa samoalaisessa asunnossa. Kattoparruilla oli harvinaisen suuri määrä kääröjä. Kava-malja oli erinomaisen iso. Katon reunustalla riippui suuri kivipiirros keisari Vilhelmistä mustalla ja valkoisella tapa-alustalla. Vierellä oli paavin sekä kuvernöörin, tohtori Solfin kuva. Ja lattialla oli kolme isoa, kamferipuista arkkua, kauneimpia, mitä tähän asti olin nähnyt käydessäni samoalaisessa majassa.

Mutta nämä olivat vain yksityiskohtia.

Siellä istui vanha mies ainoastaan muutamien tuumien korkuisella fidshiläismattovuoteella. Alapuolella olevat matot olivat paksumpia, mutta sitten ne tulivat yhä hienommiksi ja hienommiksi, kunnes ne olivat sametinpehmoisia ja loistivat ikäänkuin ne olisivat olleet palmikoidut puhtaimmista kultasäikeistä eivätkä paljaista kuivuneista ja riivityistä lehdistä. Hän teki mahtavan vaikutuksen, hänen hartiansa olivat voimakkaat, rinta leveä, niska voimakas ja lyhyt, suuri, luja pää, jonka lumivalkoinen lyhyeksi leikattu tukka ja viikset ynnä harva parrantynkä olivat omituisessa ristiriidassa hienosti rypistyneen päivänpaahtaman tumman ihon kanssa. Kaunis, joskin hieman leveä nenä, viisaat vakavasti katselevat silmät tuuheiden, valkoisten kulmakarvojen alla ja suorat, syvät viivat nenäjuuresta suupieliin muodostivat kasvot, joiden tarmo oli silmiinpistävä. Ja kaikkeen tähän yhtyi jokin arvokkaisuus, jota ei ole helppo kuvata ja joka ei voi olla silmiin pistämättä. Kaikki teki heti sen vaikutuksen, että edessäni oli joku suuriarvoinen päällikkö.

Vanhuksella, jonka iän saattoi arvioida noin seitsemäksikymmeneksi vuodeksi, oli kaulassa ketju punaisia kukkia sekä yksinkertainen rukousnauha, josta pieni hopea-amuletti riippui avoimelle rinnalle. Vyötäisten ympärillä oli hänellä tummansinisestä, maahantuodusta kankaasta valmistettu lava-lava. Kädessä puoleksipoltettu samoalainen sikari. Ja sylissä hänellä oli vihdoin ristissäolevilla säärillä oivallinen hevosen jouhinen kärpäistöyhtö, hyvin kiillotetussa puupitimessä, jonka kädensijan ympärillä oli loistava hopeahela.

Tällainen oli Mataafa, Samoan kuningas, — joskaan saksalaiset eivät häntä virallisesti siksi tunnustaneet ja jonka arvonimen sitäpaitsi v:n 1899:n komissioni poisti. Kuitenkin sai Mataafa aikoinaan keisari Vilhelmiltä korkeimman kaikista arvonimistä, mikä alkuasukkailla on, nimittäin kunnia-arvonimen "Alii-Sili" — korkein herra tahi korkein päällikkö. Vuosien kuluessa on hän sitäpaitsi saanut hallitukselta joukon arvokkaita lahjoja: ison, kauniin talon Apiavuoren rinteellä, hevosia ja vaunuja, pitkän veneen ja hopeahelaisen kärpästöyhdön, jota esinettä alkuasukkaat melkein aina pitävät mukanaan ja jolla he karkoittavat lentoon kärpäsiä, jotka ovat niin alhaisia olentoja, että niitä ei saa käsin koskettaa.

Ja hänen asemansa tekee myöskin merkittäväksi se huomaavaisuus ja kohteliaisuus, jota saksalainen kuvernööri ja hänen päällystönsä hänelle kaikissa tilaisuuksissa osoittavat, hyvin tietäen, että vanhan miehen sana ja vaikutusvalta painavat paljon neuvotteluissa ja alkuasujanten toiminnassa.

Mataafan kaikki arvonimet ja nimet, jotka ovat saadut eri piireistä ja yhdistetyt muutamien vanhojen mattojen omistamiseen, kuuluvat seuraavasti: Tupau Mataafa, Tuiaana, Tuiatua, Gatoaitele, Malietoa, Mataafa, Tangaloa ja Lilomaiava. Ja näiden lukuisien arvonimien kantaja ei ole ainoastaan muodoltaan, istuessaan kauniissa majassaan loistavalla matollaan, vaan myöskin luonteeltaan ja elämäntarinansa vuoksi harvinaisen hauska ja mieltäkiinnittävä ihminen.

Täyttyisi kokonainen kirja, jos rupeisimme lähemmin kuvaamaan kaikkia niitä kahakoita ja taisteluja, jotka Samoassa taisteltiin vuosien 1872 ja 1900 välillä ja joissa Mataafan merkitys oli erittäin suuri.

Samoalaisten eri puolueet, jotka eivät voineet sopia siitä, kenen he ottaisivat kuninkaakseen, kohtasivat toisensa monta kertaa taistelukentällä. Kolme suurvaltaa, — Englanti, Saksa ja Amerikka — jotka tahtoivat kukin osansa, jolleivät juuri kaikkia saaria, kiihottivat heitä ja kiistelivät sitäpaitsi keskenään tavalla, joka ei ollut suinkaan suurvaltojen arvon mukainen. Vallitsi yleinen sekamelska. Rannikkoja pommitettiin. Iskuja annettiin. Suojelusjoukkoja laskettiin maihin. Lippuja pystytettiin. Englantilainen lähetystöinä, jolla oli suuri vaikutusvalta, kolmen valtiomahdin konsulit ja sotalaivastojen päälliköt vehkeilivät toisiaan vastaan milloin alkuasujanten ja heidän valtiollisten järjestöjensä mukana, milloin niitä vastaan.

Seikkailijoilla ja onnenonkijoilla oli näinä vuosina kultaiset ajat Samoassa. Tehtiin mitä uskomattomiinpia ilkitöitä. Eräs englantilainen asianajaja laahasi eräänä päivänä Saksan lipun alas ja polki sen lokaan. Muuan saksalainen juomasankari kosti särkemällä oikeustalon ikkunat, englantilaisen ylituomarin siellä ollessa. Eräänä päivänä nostivat englantilaiset oman lippunsa samoalaisen yläpuolelle ja ottivat samoalaisen saariryhmän haltuunsa. Tämä "omistaminen" vaihdettiin myöhemmin lyhytaikaiseen "kauppa- ja ystävyyssopimukseen". Alkuasukkaat alistuivat milloin yhden, milloin toisen vallan suojelukseen. He lähettivät persoonallisia kirjelmiä sekä keisari Vilhelmille että kuningatar Viktorialle. Ja kun vihdoin Malietoa Laupepa, viimeinen kruunattu kuningas, joka heikkoutensa vuoksi oli suureksi osaksi ollut syypää vallitsevaan epäjärjestykseen, kuoli, jakautuivat samoalaiset kahteen puolueeseen, joista toinen kannatti Tanua, Lontoon lähetyssaarnaajain erityistä suosikkia, ja toinen katolilaista Mataafaa, jota saksalaiset olivat pitäneet viisi vuotta maanpakolaisuudessa Jaluitsaarella, mutta jonka he nyt sallivat palata.

Mutta joskin päällikköjen enemmistö tahtoi ehdottomasti Mataafaa kuninkaaksi, eivät politikoivat lontoolaiset lähetyssaarnaajat tahtoneet taipua. He varustivat seitsemäntoista vuotiaan ehdokkaansa ja hänen kannattajansa aseilla ja ampumavaroilla. He suojelivat heitä alueellaan. Ja kun Mataafan soturit kävivät heidän kimppuunsa ja pakottivat heidät pakenemaan, täytyi sekä Tanun että hänen väkensä peräytyä merelle ja hakea englantilaisen Porpoise sotalaivan kanuunien suojaa, mutta he saivat melkein kaikki surkealla tavalla surmansa. Heidät yllätti näet vaikea myrsky, täytti heidän kanoottinsa vedellä ja pani heidät alttiiksi kauheille kärsimyksille, jota kaikkea englantilaiset päälliköt laivankantensa korkeudesta kylmäverisinä ja panematta rikkaa ristiin heidän auttamisekseen katselivat, kunnes saksalaiset vihdoin ottivat armoihinsa ja pelastivat nämät puoliksi paleltuneet saaristolaisparat, jotka heidän liittolaisensa englantilaiset näin häpeällisesti jättivät oman onnensa nojaan.

Mataafan luonteessa yhdistyy lujuus ja kukistumaton rohkeus, kaksi miehevää hyvettä, sydämelliseen lempeyteen, joka hänen katkerinten vihamiestensäkin tulee tunnustaa. Ilman häntä — sanotaan — olisi, lukuunottamatta katolista lähetyskuntaa ja siihen kuuluvia, jokainen valkoihoinen, niin mies kuin nainen, saanut surmansa viimeisissä levottomuuksissa. Sillä molempien englantia puhuvien valtojen yli kaiken kuvaamiskyvyn nouseva julmuus oli synnyttänyt hädän ja kurjuuden päivänpaisteisille saarille ja ärsyttänyt niiden muutoin niin ystävälliset asujamet mielettömään raivoon. Ilman häntä kinastelisivat ja taistelisivat eri päälliköt kenties vielä tänäänkin saksalaisesta yliherruudesta huolimatta. Ja miten olisikaan käynyt valkoihoisille ilman Mataafaa, kun suuren myrskyn jälkeen maaliskuussa 1899 haaksirikkoontuneiden ja särkyneiden sotalaivojen pirstaleet täyttivät Apialahden rannat, kun sadat miehet taistelivat henkensä edestä kamalissa hyökyaalloissa ja kun pelastuneet harhailivat rannoilla ilman aseita, vaatteita tahi ravintoa? Tässä tilaisuudessa näytti Mataafa paremmin kuin koskaan ennen, kuka ja millainen hän oli. Hyvin linnoitetusta asemastaan vuorilta lähetti hän soturinsa lahdelmaan pelastamaan, mitä oli pelastettavissa. Kuolemaahalveksivalla rohkeudella heittäytyivät uimataitoiset vahvat miehet valkovaahtoisiin laineihin. He muodostivat ketjun, kunnes he seisoivat leukaansa asti vedessä. He pitivät toisistaan kiinni melkein yli-inhimisellä sitkeydellä. Ja siten he myöskin onnistuivat omaksi ja jalon päällikkönsä unohtumattomaksi kunniaksi pelastamaan suuren osan hätään joutuneista merimiehistä, jotka eilen olivat taistelleet heitä vastaan ja pommittaneet heidän kyliään ja jotka huomenna todenmukaisesti jälleen alkaisivat väärää taisteluansa ryöstönhimon ja sorron vertatippuvan lipun alla.

Faamun pidot.

Majassaan asui Faamu, eräs Samoan kuninkaallisia prinsessoja ja edellisessä luvussa mainitun, tunnetun samoalaisen kuninkaan Maliatoa Laupepan tytär.

Hän istui tavallisesti keskellä majaa ja työskenteli, milloin kutoen uutta "titiä", tanssivyötä, milloin palmikoiden kukkaseppelettä niskaansa tahi tukkaansa varten.

Sukunsa vuoksi oli Faamulla luonnollisesti huomattava asema. Tultuaan Taupouksi joutui hän emäntänä kaikissa juhlallisuuksissa monien erilaisten ihmisten yhteyteen. He ihailivat häntä kaikki, sekä alkuasukkaat että valkoihoiset. Ja sanottiin, että ainoakaan samoalaisprinsessa ei ollut aikaisemmin eikä myöhemmin koskaan niin yleisesti pidetty kuin hän.

Tuoksuvana lauhana kuutamoiltana piti Faamu parin vieraansa kunniaksi suuren juhlan. Mukana ollut europpalainen antaa siitä elävän kuvauksen, jota tässä seuraamme.

Faamun majan ympärille oli kokoontunut kehään suuri joukko kutsumatonta naapuristoa. Siellä oli ainakin kaksisataa alkuasukasta.

Itse majassa, jossa silmää häikäisi kahdentoista, ehkä useammankin hyvin puhdistetun öljylampun valo, istui emäntä tavan mukaan keskellä lattiaa, joka illan kunniaksi oli kokonaan peitetty hienoilla, kullallekimaltelevilla matoilla. Joukko tummanpunaisia hybiscuskukkia tukassaan ja puettuna vaaleansiniseen, pitkään, kevytpoimuiseen hameeseen otti hän vastaan vieraansa ja osoitti heille paikat. Mitään esittelyä ei tapahtunut. Me olimme kaikki emäntämme ja sellaisina myöskin toistemme ystäviä. Nimi! Mitä se vaikutti asiaan? Arvonimi? Kuka sellaista kysyi?

Vieraiden vähitellen saapuessa oli meillä aikaa katsella ympärillemme. Muutoin niin aistikkaan yksinkertainen maja oli melkein tuntematon. Lukuisat tukipilarit ja poikkiparrut olivat aistikkaasti koristetut äskenleikatuilla palmunlehdillä, joiden tummasta vihreydestä lukuisia valkoisia jasmiinikukkia silmää viehättäen loisti. Katosta riippui tuoreita köynnöksiä, joita oli punottu lehdistä ja kauniista kukista. Ja määrätyllä paikalla oli kelpo _tanoa_ valmiina juhlallista kavaa varten, jolla juhla aikanaan oli aljettava ja ystävyys kaikkien läsnäolevien kanssa yhä enemmän vahvistettava.

Matoille, majan ulkoreunan sisälle oli Faamu asettanut vieraat eri ryhmiin.

Toisella pitkällä seinällä istuimme me papalangi — europpalaiset. Toisen lyhyen seinän ääressä olivat vanhat alkuasukkaat. Niitä oli noin tusina. Ja arvokkaannäköisiä ukkoja he olivat. Heidän kasvonsa monine ryppyineen ja vakoineen tekivät arvoa-vaativan vaikutuksen. Silmät katselivat niin lempeästi ja ystävällisesti. He keskustelivat niin kohteliaasti ja hiljaa. Ja keskellä heidän piiriänsä istui erityisesti kunnioitettuna nuori Tanu, Faamun veli ja aikoinaan vallanhimoisten lontoolaislähetyssaarnaajain kuningasehdokas, vastaehdokas katolilaiselle Mataafalle, jonka ympärille koko samoalainen kansa oli kokoontunut niin yksimielisenä ja määränsätietoisena.

Pitkällä sivulla meitä — papalangeja — vastapäätä oli nuorisolla sijansa. Kylki kyljessä oli siinä noin neljäkymmentä nuorta miestä ja naista. Heidän silmänsä loistivat odottavaisesti. Heidän virheettömät valkoiset hampaansa kimaltelivat täyteläisten huulien välistä. Heidän naurunsa helisi. Sukkelia muistutuksia sinkoili edestakaisin. Se oli suloista nuorisoa, suloista nuorisoa...

Majan ulkopuolella istuivat kutsumattomat taajoissa riveissä. Koko naapuristo oli siellä. Monta sataa henkilöä. Ja heidän takanansa keittohuoneissa liikkui joukko toimeliaita nuorukaisia uunien ääressä. Ja taampana kiiluvat silmät todistivat, että naapuriston kaikki kissat ja koirat olivat saapuneet saamaan osansa pidoista.

Näin olivat kaikki vieraat vähitellen saapuneet. Kahden nuoren naisen seuraamana asettui Faamu kavamaljan taakse ja valmisti suurilla juhlallisuuksilla vieraanvaraisuusjuoman. Muuan vanha Tulafale omisti jokaiselle vieraista muutamia kauniita sanoja. Lähetyssaarnaajani läsnäolosta huolimatta uhrattiin myöskin jumalille heidän osansa. Ja kun tanoa vihdoin oli tyhjä ja pantiin syrjään, lähetti Faamu sanan keittohuoneeseen, että nyt oli _vaisalon_ aika.