Part 2

Lepäsimme hetkisen, ennenkuin aloimme kävelyn suppilon ympäri. Istuimme hiljaa. Ihailimme lumivalkoisia tropiikkilintuja, jotka liitelivät ympäriinsä levitetyin, liikkumattomin siivin. Ja katselimme järven sammalenvihreää kalvoa, joka lepäsi alhaalla niin liikkumattomana ja elottomana. Huolimatta suppilon jyrkillä reunoilla riippuvista palmuista ja taajasta viidakosta ei siellä ollut alas pudonnutta oksaakaan, ei tuulen puhaltamaa lehteäkään. — Henget, sanoivat meidän samoalaisemme, asuivat järven syvyydessä. Ja kaiken, mikä putosi ympärillä olevista puista ja pensaista, nielivät ne silmänräpäyksessä.

Myöhemmin kiipesimme alas kylpeäksemme. Miten vilpoista ja suloista! Mikä unohtumaton nautinto olikaan saada uida kauvas ja kelluen seljällään tuijottaa kohti korkeaa, sinistä taivaanlakea. Yhtä pilvetön kuin se oli, yhtä murheeton oli sydämeni. Jos vedenpyörre olisi juuri nyt tarttunut minuun ja vetänyt minut syvyyteen, olisin kernaasti kuollut. Mutta kohtalo ei sellaista tahtonut. Onni saada kuolla silloin, kun enin nauttii, silloin kun on onnellisin, ei ole suotu monelle.

Kylvyn jälkeen me katselimme pieniä puuhuviloita, joita hallitus oli antanut pystyttää suppilon suulle ja jotka olivat jonkinmoisia parantoloita ilmastosairaille. Niissä oli makuu- ja ruokahuone. Ne olivat tarkoituksenmukaisen yksinkertaiset. Ja täten ne täyttivät parhaiten tarkoituksensa, joka oli ainoastaan suojapaikkana oleminen sairaille auringonpaistetta vastaan päivin ja kattona öisin.

Mutta Marquardt ei ollut suunnitellut retkeilyämme sellaiseksi, että me viettäisimme lähestyvän yön seinien välissä. Ulkona vapaassa ilmassa tuli meidän nukkua suloisella, tuoksuvalla ruohojen ja valtaavain bananinlehtien peittämällä korsimattovuoteella, jonka meidän näppärät samoalaisemme olivat laittaneet läheisen, neljään kulmapylvääseen nojautuvan, oksista ja kuivista lehdistä muodostetun katon alle. Siellä piti meidän nukkua yötuulen ympärillämme humistessa. Tähdet katselisivat alas, valvoen lepoamme. Ja aamurusko herättäisi meidät, kun jälleen olisi aika nousta ylös ja alkaa kotimatka.

Kun myöhäinen päivällisateria oli nautittu, teimme kävelyretken läheiselle katselupaikalle. Annoimme katseemme liitää yli Lepuan jyrkän suppilon ja pitkin hiljaisesti kaltevaa vihreätä vuorta. Me näimme palmunpeittämät rannat ja smaragdinvihreän ja vaaleansinisen laguunin ja riuttojen hopeanvalkean vyön. Ja kaiken ulkopuolella meren, keinuvan, syvänsinisen, salaperäisesti viehättävän, rajattoman avaran meren...

Ohi pienten Manono ja Apolima saarien näimme vihdoin auringon vaipuvan savuavan Saxvain valtaavan hahmon taakse. Sanomattoman haltioituneina ja liikutettuina joimme me väririkkaan iltaruskon kauneutta, seurasimme silmillämme, miten päivä sammui ja yön suloinen siniharso laskeutui yli troopillisen maiseman. Verrattomassa viehätyksessä kohosi povestamme sydämellinen, sanaton kiitosrukous kohtalolle, joka oli antanut meidän elää tässä jumalallisessa paratiisissa. Ja kauvan, kauvan istuimme sitten hiljaa ja vakavina, huomaamatta että ilta tuli myöhäiseksi ja että läpitunkematon pimeä luikerteli puitten lävitse ja peitti polun, jota meidän piti palata leiriin.

Pian välähti kuitenkin tulisoihdunvalo puitten runkojen välitse. Vilkkaita ääniä kuului yhä lähempää ja lähempää. Ja lopuksi riensivät tytöt meitä noutamaan. Mutta juuri meidän noustessamme seurataksemme heitä syöksyi valtaava tulisuihku ilmoille kaukaa Sawain tulivuoresta. Punaisten kipinäin ja hehkuvoin kivien sade synnytti ilotulituksensa hetkeksi taivaan laelle. Sen jälkeen tuli jälleen pimeä paitsi sitä ainoata paikkaa, jossa raskas pilvi riippui suppilon aukon yllä ja kuvasti mittaamattomassa syvyydessä palavan maan sisimmästä povesta leimuavan liekin. Ja halki yön ja hiljaisuuden saapui sen jälkeen aavistus kaukaisesta, kumeasta jyminästä, vihaisen tulivuoren kauhuaherättävästä pitkäveteisestä mylvinnästä rasittavan tarkasti kuunteleviin korviimme...

Lähellä yösijaa paloi pieni vastasytytetty liekki, jonka savun tuli pidättää tunkeilevat moskiitot jonkun matkan päässä. Me järjestyimme niin hyvin kuin voimme. Ja muutamien minuuttien kuluttua olimme valmiit nukkumaan.

Kappaleen matkan päässä samoalaisten makuusijalta kajahti alakuloinen laulu. Tyttöjen muutoin niin soinnukkaat äänet olivat karheat ja kovat. Mutta miesten matalat äänet kuuluivat kuin täyteläisääniset, syvät kellot...

Heräsin hyvän aikaa keskiyön jälkeen. Rotta oli tepastellut yli jalkojeni...

Kääntäessäni selkäni tulta vasten ja silmäillessäni pimeään näin ihmeellisen näyn, Metsä oli saanut silmät, sadat leimuavat tuijottavat vihreät silmät, joita oli aina pari, kolme tahi neljä yhdessä ryhmässä.

Huusin hiljaa vaimoni nimeä. Hän hapuili kättäni, nousi ylös täysin heränneenä, kauhistuneena. Mitä se on? kuiskasi hän. — Kuka kutsuu? Minä näytin hänelle ylt'ympäriinsä tuijottavia silmiä. Selitin, mitä ne olivat. Fosforiloistoisia sieniä vanhoissa mädänneissä puunrungoissa. Ei mitään muuta. Mutta tenhoavan ihmeellisiä katsella. Melkein hypnotisoivia.

Me istuimme kauvan hiljaa. Käsikädessä, hiljaa, autuaissa ajatuksissa katselimme taivaan lukemattomia tuikkivia tähtiä. Ne vilkahtelivat ja leimahtelivat. Vilkahtelivat ja leimahtelivat. Meidän sydämemme puhuivat sanattomina toisilleen. Tunti tunnilta katosi...

Vihdoin alkoivat tähdet sammua. Tuulen hilpeä suhina heräsi ja pudisteli leikkien puitten latvoja. Päivänkoiton ensimäinen heikko rusohohde levitti loistoaan yli meren idässä. Aurinko nousi nopeasti. Vaikeni vaikenemistaan. Ja sitten oli äkkiä jälleen aamu...

Palolon pyydystys.

Samoan ihmeellisyyksiin kuuluu palolo, hyvin omituinen matolaji, joka asuu korallien onteloissa. Sen latinalainen nimi on Palolo viridis ja se kuuluu Nereidae heimoon. Se näyttäytyy ainoastaan kahdesti vuodessa — päivää ennen ja päivää jälkeen kuun viimeisen neljänneksen loka- ja marraskuussa. Jo varhain on oltava liikkeellä, jos mieli sitä nähdä. Sillä kohottuaan ylös päivänkoitossa ja uituaan ylt’ympäri veden pinnalla noin tunnin ajan, vaipuu se jälleen syvyyteen heti auringon noustessa. Ilmiö — jos sitä sellaiseksi voi kutsua — huomataan ainoastaan niissä paikoissa, joissa riutat muodostuvat kapeiksi soliksi ja joissa koralliseinä vaipuu äkkijyrkkään syvyyteen. Ja samalla kun eläimen pää jää jäljelle koralleihin ja siellä uudistuu, nousevat säikeen muotoiset ruumiit veden pinnalle, jolloin niitä aljetaan pyydystää.

Eräs europpalainen matkustaja antaa käynnistään palolon pyyntiä katsomassa seuraavan viehättävän kuvauksen.

* * * * *

Tuli ihana soutumatka.

Koittava päivä oli juuri luonut ensimäisen hienon ja ohuen valojuomun taivaanrannalle. Tähdet loistivat vielä päämme yläpuolella ja valaisivat riutan sisäpuolella olevaa poukamaa, niin että pohjalla olevia koralliriuttoja saattoi himmeästi erottaa. Rannalla, takanamme, missä Apia sijaitsi, vilahteli muutamia heikkoja valopilkkuja. Sisälle purjehtineiden laivojen punaiset vahtisilmät tuijottivat vakavasti merelle. Kauvimpana riutalla välkkyi vihreä merkkituli. Ja korkeimmalla ilmassa paloivat kahden tahi kolmen purjehdusaluksen ankkuri tulet.

Etumaisena istui venheessämme mies tähystelemässä. Hänen äänekkäiden huutojensa mukaan, jotka varottivat lakkaamatta esiinpistävistä korallimöhkäleistä ja kivistä, ohjasi Laumata varovaisella taitavuudella meitä syvemmille vesille. Solat olivat monimutkaiset. Ja kerran täytyi soutajien nousta ylös ja nostaa meidät karilta.

Kulkiessamme erästä poukamaa oli meillä täysi työ ehtiäksemme sen läpi, ennenkuin tulvavesi olisi ehtinyt sen kuivata. Me saavuimme viimeisessä hetkessä. Vene raapi vankasti pohjaa, mutta silmänräpäyksen jälkeen kuljimme jälleen syvemmällä vedellä. Ja muutamien aironvetojen jälkeen olimme jo "kalastuspaikalla", joka oli pienehkö aukko kuohujen ympäröimillä ulkoriutoilla, jonka suu oli ainoastaan parin sylen syvyinen ja jossa paloloa sanottiin olevan enemmän kuin missään muussa pyydystyspaikassa Apian lähistöllä.

Mutta vaikkakin päivän ensimäinen heikko koitto oli jo näkynyt meren takaa, oli aika vielä liian varhainen. Me olimme pakotetut odottamaan, kunnes tulisi valoisampaa. Ja silloin oli noudatettava vanhaa sääntöä, että täydellisen hiljaisuuden tuli vallita.

Se oli ihmeellinen odotuksen hetki.

Meidän venheemme keinui ja kiikkui aivan lähellä pauhaavien kuohujen mainingeissa. Silloin tällöin näkyi muiden alusten ääriviivoja. Varjon kaltaisina ne sukelsivat esiin pimeästä ja katosivat jälleen. Ja tavantakaa heilahti aluksemme, kun joku suuri laine vyöryi yli riutan ja löi meidän puolellemme.

Vihdoinkin valkeni. Nopeasti rupesi taivas punertamaan, Tähdet kalpenivat. Riutta tuli näkyviin. Sen ulkopuolella lasinvihreä ja lumivalkoinen kuohu. Upolon kukkulat ja vuoret tulivat esille. Alkoi näkyä ankkuripaikalla olevien purjeveneiden ja Apian pienten talojen muodot. Ikkunanruudut kimaltelivat. Valkea rannikonkaistale loisti. Ja niin huudahti äkkiä ääni jostakin lähistöstä: palolo!

Nyt alkoi iloinen elämä.

Unohtumaton sävelsekamelska, jonka synnyttivät hoilaavat miesäänet, hilpeä tytönnauru, torvien toitotus, kitaran kilkuttaminen ja airojen loiske, kaikki tämä ulapan jymyyn ja pauhuun sekoittuneena, täytti aamun. Vene toisensa perästä liiti nuolennopeudella sitä paikkaa kohti, josta ensimäiset palolohuudot olivat kuuluneet. Pitkät, sirot veneet menivät sihisten ensiksi aukon suusta sisälle. Ruskeanpunaiset ulkohankaveneet meloskelivat mukana. Laivaveneet pyrkivät kömpelöinä perästä. Vedenpinta vilisi elämää. Ilmassa oli melua ja hälinää. Valkopukuiset, hymyilevät, kukilla kaunistetut nuoret naiset riemuitsivat. Ruskealleloistavat, vankat nuoret miehet hauskat banaaninlehtihatut mustassa tukassa heittivät kalastusvehkeitä korkealle ilmaan ja ottivat ne jälleen kiini.

Palolohuuto kuului jälleen. Vedenpinta oli täynnä lukemattomia kiemurtelevia ja koukertelevia matoja, joiden pituus vaihteli yhdestä kolmeen tuumaan ja jotka lakkaamatta jakautuivat tahi menivät rikki. Nämä olivat paloloja! Ja nyt oli kalastettava tahi oikeammin sanoen pyydystettävä oikein hengen edestä. Sillä kauvemmaksi kuin auringonnousuun ei huvi kestänyt. Ja sitten oli odotettava vuosi, jotta tätä iloa saisi jälleen nauttia...

En unohda koskaan sitä vilkasta näkyä, joka seurasi. Toistensa välitse eteenpäin ja taaksepäin, sinne ja tänne kääntyivät ja liukuivat lukuisat veneet. Joka laidan ylitse kumartui riemuisaa nuorisoa. Heidän pyydyksinään oli pähkinänkuoria ja säilykerasioita, lautasia ja maljoja. Eräällä oli lehtihaavi. Toisella vanha äyskäri. Muutamalla pikku tytöllä oli kenkä. Eräs poika käytti ainoastaan käsiään. Mutta olivatpa heidän kompeensa minkälaisia hyvänsä, niin yhtä innokkaita, yhtä uutteria he olivat kaikki. Hiki juoksi heidän otsaltaan ja vesihelmet virtailivat. Veneet keikahtelivat ja airot kierähtelivät veteen. Tehtiin pilaa ja huudettiin. Laulettiin ja vihellettiin. Oli iloa ja intoa, hyväntuulta ja ystävällistä kilpailua kaikkialla.

Kaiken tämän kestäessä tuli vähitellen selvä päivä. Itäinen taivaanranta vaihtui kelmeästä harmaansinisestä keltaiseen, keltaisesta ja kullanväristä heleään, heleästä tulipunaiseen. Ja niin nousi aurinko.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin auringonkehän kultainen reuna kohosi merestä ja sen ensimäiset häikäisevät valokimput säteilivät avaruuteen, oli palolo-kalastus loppunut. Ihmeelliset pienet olennot vaipuivat äänettöminä ja nopeasti sekä yhtä salaperäisesti, kuin olivat kohonneetkin, jälleen syvyyteen. Ja vasta vuotta myöhemmin, tarkasti määrättynä päivänä ja tuntina — yhtä täsmällisesti kuin ennenkin vuosisatojen aikana — nousisivat ne kerran jälleen vedenpinnalle ja muutamina päivänkoiton hetkinä täyttäisivät sen lyhyellä, meidän silmillemme huomattavalla omituisella elämällään, jota tieteen ei ole vielä onnistunut selvittää.

Kun pyydystyksen aika oli päättynyt, oli saalista verrattava. Toinen vene oli saanut enemmän, toinen vähemmän. Kaikki olivat olleet onnellisia. Jokaisella oli ainakin ämpärillinen tahi kauhallinen täynnä ilkeännäköistä, limaista, keltaisenruskeaa ainetta, joka oli muodostunut äsken niin eloisista, mutta nyt jo kuolleista Paloloista.

Palolo on suuresti pidetty ruokalaji Samoassa. Käärittynä raittiisiin taron tahi bananin lehtiin, keitettynä tahi raakana, pidetään sitä yhtä suuriarvoisena. Mutta vaikka sen ulkomuoto ei ole ollenkaan ruokahalua herättävää, on sillä kuitenkin hämmästyttävän miellyttävä maku. Se muistuttaa osteria, kaviaaria tahi erästä rapulajia keittämättömänä. Ja monelle valkoihoiselle, joka ensiksi on nyrpistänyt nenäänsä, on tapahtunut, että hän parin varovaisen makupalan jälkeen on ihastunut tähän harvinaiseen herkkuun yhtä suuressa määrässä kuin mikä samoalainen herkuttelija hyvänsä.

Toinen herkku, joka on vastenmielinen valkoiselle miehelle, mutta jota alkuasukas pitää herkkujen herkkuna, on eräänlaatuinen sormenpituinen kastemato, joka elää kosteassa hiedassa pitkin merenrantaa. Tämä herkkupala syödään raakana ja siten, että se taitetaan keskeltä kahtia ja imetään tyhjäksi, kunnes ainoastaan nahka on jäljellä.

Nyt alkoivat pyydystysveneet vähitellen lähteä paluumatkalle. Pienet kanootit soudettiin nyt suoraan sisäriuttaa kohti, jonka vuoksi oli kuivannut. Kun vesi loppui, nousivat soutajat ylös ja kantoivat alukset hartioillaan. Saamatta naarmuja tahi haavoja jalkoihinsa edes terävistä koralleistakaan kahlasivat he maihin. He laskivat taakkansa rannalle ja peittivät sen huolellisesti palmunlehdillä ja karheilla olkimatoilla, jotta se ei ravistuisi päivänpaisteessa. Ja sitten he menivät aamulevolle majoihinsa.

Mutta suuremmat veneet, jotka olivat liian raskaita kannettaviksi maihin, olivat ohjattavat ulkoriutan kautta ja ulos merelle. Notkeasti ja kevyesti ohjasivat ne kulkunsa poukaman suusta. Ja nopeasti ja vaaratta soudettiin kotiin. Meitä halutti soutaa syvemmälle poukamaan ja katsella näytäntöä tuhanten erilaisten esineiden peittämällä pohjalla. Vesi oli läpinäkyvää kuin lasi. Vähäisinkin pikku esine näkyi yhtä selvästi kuin jos olisimme pitäneet sitä kädessämme. Tuossa kasvoi jättiläiskiehkura valkeita koralleja. Tuossa oli liejuisten lehtikasvien metsä täynnä sinipunertavia nuppuja ja marjoja. Heiluvat ruohoaavikot rajoittuivat hietaerämaihin saakka. Mielivaltaisesti muodostuneista vuorista ja pyöreistä kivistä ammotti rotkoja ja avosuisia mustia onkalolta.

Kalamaailma oli yhtä vaihteleva ja kirjava. Siellä täällä näkyi valtaavia rapueläimiä, joilla oli äärettömän suuret kuorten peittämät selkäpanssarit ja kynnet. Piikkisiä meri-siilejä ja lumivalkoisia syvälonkeroisia jättiläissimpukoita oli näkinkenkien ja merikurkkujen joukossa. Kamalat, pienet mustekalat imeytyivät lujasti kiviin ja ympäröivät ne lukuisilla voimakkailla käsivarsillaan. Ja näiden kaikkien olentojen välillä liikkui lukemattomia kaloja edestakaisin. Niissä oli mitä hirviönmuotoisimpia. Värit mitä koreimpia. Siinä oli sekaisin vihreää, sinistä; keltaista, mustaa, valkoista ja punaista. Toiset juomuisia kuin seeprat. Toiset sinisiä, lukemattomin pienin kehin ja pistein. Eräällä kultakalan lajilla oli evät ja pursto, jotka kiertelivät niiden takana ja ympärillä, ikäänkuin ne olisivat olleet kaikkein hienointa harsoa.

Vihdoin alkoi aurinko paahtaa liian kuumasti. Me aloimme kotimatkan ja ohjasimme läpi poukamansuun. Meri kuohui meitä vastaan ja nosti meidät korkealle harjalleen. Ylös ja alas kuljimme aaltojen halki. Ylös ja alas ja eteenpäin...

Niin jatkui matkaa puolen tuntia. Soutumiehen airot laskivat ja nousivat tahdissa lakkaamatta, laskivat ja nousivat väsymättä, levähtämättä. Lähellämme irvisti riutta kuohujen keskeltä. Sen sisäpuolella oli tuulen helposti röyheltämä laguuni. Ja sen takana Upolo. Kaukana, kaukana edessäpäin näkyi Sawai. Muutamia äärettömiä höyrypatsaita kohosi pilvenkaltaisina rannalla. Siellä virtasi kuuma laava tulivuoresta ja kohtasi meren...

Me liuvuimme eteenpäin ohi riuttojen ja yhä kauvemmaksi. Aurinko sirotti lukemattomat säteilevät timanttinsa meitä ympäröivään avaraan sineen, yli suolalletuoksuvan, taivaanrannattoman, raittiisti lainehtivan meren. Me istuimme kuin lumotut. Hengitimme syvään. Nautimme sanomattomasti. Oli aamu, ah, niin hurmaava, verrattoman kaunis, unohtumaton etelämerenaamu...

Suuren satamansuun ulkopuolella käänsi Laumata keulan maata kohti. Aaltojen mukana veneemme kulki suhisten eteenpäin, liiti niin että vaahto kuohui yli teljojen. Kuin tuuli kiidimme Apiaa kohti, Nuolennopeudella ajoimme maihin. Ja kuin onnelliset lapset riemuitsimme nopeasta matkasta.

Näin oli aamu kulunut ja palolokalastus muistona vain.

Samoalaisia tapoja.

Samoalaisten teollisuudesta.

Samoalaisten muinainen teollisuus on nykyään melkein kokonaan kuollut; sen jäännöksetkin ovat niin hävinneet, että kokoojan on nykyisin melkein mahdoton saada mitään arvokkaita muinaismuistoja. Saksalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset tutkijat, kauppiaat ja lähetyssaarnaajat ovat vuosien kuluessa suorastaan puhdistaneet kaikki vanhojen, hyvien tavaroiden varastot Samoasta. Useimpia muinaisen teollisuuden haaroja ei enää harjoiteta. Taiteellinen kanootinrakentaminen on kokonaan unohtunut. Vanhan aseitten valmistamisen ovat kauppapuodeissa ostettavina olevat teräsveitset ja kirveet kuolettaneet. Muinoin yleisten, vyötäisten ympärillä pidettävien tapaverhojen asemesta käytetään nyt halpoja saksalaisia tahi englantilaisia kirjavia karttuuneja, jotka ovat lopettaneet tapan valmistamisen. Ainoastaan vanha hyvien, kauniiden mattojen palmikoimistaito on alkuasukkailla vielä jäljellä ja tätä taitoaan käyttävät he vielä hyväkseen melkoisessa määrässä.

Hienoilla matoilla on ollut ja on yhä edelleenkin suuri merkitys Samoassa. Ja mitä useampia sellaisia alkuasukkaalla on, sitä rikkaampi ja huomattavampi hän on. Muutamat matot ovat kallisarvoisia muisto- ja kunniamerkkejä, toisilla on sukupuun merkitys. Muutamia kappaleita seuraa korkeat arvonimet ja kunniapaikat. — Ja päällikkö, joka omisti muutamia sellaisia, saattoi — siihen aikaan kun Samoa vielä oli itsenäinen — sen nojalla päästä kuninkaaksikin.

Kaikilla huomattavilla matoilla on nimet, jotka samoalainen hyvin tuntee ja joiden merkitys on yhtä omituinen kuin niiden alkuperäkin. Muutamilla kaikkein huomattavimmilla matoilla, joiden omistamiseen liittyy korkeimmat kunniapaikat, on seuraavat nimet: Lagava’a, Gogotagi, Tamaleto’oa ja Fa’aoti i Salani. Ensimäinen tässä mainituista matoista valmistettiin venematkalla Fidshin ja Samoan välillä ja sai tästä nimensä, joka merkitsee: laivassapalmikoitu. Toisen nimi "Gogotagi" tulee "tagiogogosta", joka merkitsee kalalokinhuutoa ja johtuu siitä tapahtumasta, että kalalokkien huuto oli erittäin vaivaloinen ja häiritsevä, kun sitä valmistettiin. Kun "Tamaleto'oa" mattoa valmistettiin, näki sen uuttera palmikoitsijatar, miten kesy villihanhi hyväili poikastansa. Ja tämä liikutti häntä niin syvästi, että hän huudahti: "Le toloa e matua ia alofa i siana tama", joka merkitsee: "Tämä villihanhi rakastaa polkastansa erittäin suuresti", jonka jälkeen hän tämän ihmeellisen tapahtuman muistoksi antoi matolle yllä mainitun nimen. "Fa’aoti i Salani" lopullisesti merkitsee aivan yksinkertaisesti "valmistettu Salanissa".

Monen maton vuoksi tuli muinoin taisteluja eri perheiden, kylien ja kokonaisten piirikuntien välillä. Ja muukalainen, joka nyt käydessään samoalaisessa majassa näkee nämä kullalle loistavat, mutta usein repaleiset matot, joista hän makuaan noudattaen ei tahtoisi tarjota paljoa, vaikka ne olisivat kaupaksikin, jota ne eivät ole, ei käsitä helposti sitä suurta merkitystä, joka niillä on ollut ja on alkuasukkaan elämässä.

Hienot matot — letonga — kuuluvat nuorten naisten myötäjäisiin heidän mennessään naimisiin. Kuninkaanvaaleissa jakoivat kunnianhimoiset pyrkijät sellaisia valitsi joille ja puhujapäälliköille, mahtaville "tulafaleille", jonka jälkeen, vaalin perästä, äsken valittu kuningas otti vastalahjoina mattoja kansalta ja puhujilta, joiden viimeisten arvo on myöskin määrättyjen mattojen yhteydessä. Suurissa juhlallisuuksissa kantoivat ylempi- ja alempiarvoiset päälliköt parhaat mattonsa _lava-lavoina_ vyötäistensä ympärillä. Ja kuolintapauksissa olivat nämä "ie o le lagi", taivaan matot, mattoja, jotka jätettiin vainajan leskelle ja vasalleille viimeisenä kunnianosoituksena vainajan hengelle.

Hyviä vaihtomattoja voi nyt saada tuskin alle viiden- tahi kuudenkymmenen markan. Niitä valmistetaan erään kiemurakasvin juurista, joka viihtyy ainoastaan aarniometsän syvyydessä, missä se kiipeää isojen puunrunkojen ympärille tahi muodostaa sotkuisia vyyhtejä sammuneiden tulivuorten suppiloiden reunoille. Kun lehdet ovat huolellisesti kootut, kannetaan ne alas kyliin. Ne kuivataan päivänpaisteessa, jonka jälkeen ne asetetaan veteen, johon ne saavat jäädä, kunnes pehmiävät niin paljon, että niiden kuori irtaantuu noin viidenkymmenen sentin pituisina kaistaleina. Nämä riivitään liuskoiksi, joiden leveys on puolestatoista kolmeen millimetriin, ja palmikoidaan, kunnes ne muodostavat kukin pienen maton, jotka sitten yhdistetään toisiinsa, niin että vihdoin suuruudelleen tarkasti määrätty hieno matto on valmis. Moniin mattoihin jätetään toiselle puolelle ripsuja samalla kun toisen pää solmitaan ja reunustetaan sirosti erään pienen papukaijalajin punaisilla rintauntuvilla. Toiset jätetään koristamatta. Mutta oli asianlaita kummin hyvänsä, niin ovat ne aina kauniita ja siistejä. Niiden valmistamiseen tarvitaan äärettömän paljon kärsivällisyyttä, ja kuluukin sellaiseen aikaa kolmesta kuukaudesta puoleentoista vuoteen.

Eräs toinen mattolaji valmistetaan Cypholophno crocephaluksen puhdistetusta ja valkaistusta juuresta. Valmiina se muistuttaa takkuista koiranmattoa. Mutta se on lumivalkoinen ja silkinpehmoinen, jonkavuoksi sillä on suuri tehtävänsä alkuasujanten perhe- ja hääjuhlissa.

Niistä samoalaisen uutteruutta ja kokemusta todistavista tuotteista, joita maahantuodut tavarat eivät ole vielä aivan kokonaan tunkeneet pois tieltään, ansaitsee eräänlainen _uistin_ mainitsemista. Näkinkengän alapuolelle sidotaan lujasti kasvisyillä kilpikonnanluinen koukku. Ja tämän koukun molemmilta puolin tulee esille kaksi valkoista sulkaa, jotka ovat olevinaan pienen kalan evät. Koko laitos sidotaan pitkän nauhan päähän, joka saa viilettää noin kahdenkymmenen jalan päässä kanootista. Soutajat melovat hitaisesti eteenpäin. Näkinkenkä halkoo kimaltaen vettä. Kala nykäisee. Terävä kilpikonnanluukoukku tekee velvollisuutensa. Ja niin saalis on otettu.

Kuten matonkutojat, ovat myöskin veneenrakentajat ja kirvesmiehet tahi rakennusmestarit — o le tufuga fan fale — säilyttäneet käsityönsä unhoon joutumasta. Kymmenen tahi kaksitoista oppilasta työskentelee tavallisesti saman rakennusmestarin johdolla. He seuraavat häntä, mihin hän menee. Kahden tahi kolmen vuoden kuluttua rupeavat he omin neuvoin työskentelemään, hankkivat omia rakennuksia ja ovat mestareita.

Kun samoalainen tahtoo rakentaa talon, hakee hän ensiksi rakennusmestarin ja antaa hänelle monenlaisilla kohteliaisuuksilla maton. Samalla kertaa hän tekee tilauksensa ja viittaa vastaisiin suurempiin lahjoihin. Ja sitten hän palaa jälleen kotiinsa, jossa hän kärsivällisenä odottaa, kunnes rakennusmestari — joka on ensin hankkinut tietoja tilaajasta — on hyväksynyt mattolahjan ja ilmestyy rakennuspaikalle.

Rakennusmestari ja hänen apulaisensa varaavat itselleen runsaasti aikaa. Tilaaja antaa heille ruuan, juoman ja asunnon. Ja sitäpaitsi auttavat sekä hän että hänen sukulaisensa ja ystävänsä kaikessa karkeassa työssä, kuten esim. hirrenkaadossa metsässä ja telineitten rakentamisessa. Hän koettaa olla ylenmäärin antelias. Sillä hän tietää, että jos rakennusmestari tulisi epäluuloiseksi ja alkaisi epäillä huonoa ansiota, niin hän jättäisi silmänräpäyksessä työn ja menisi tiehensä, joka olisi ikuinen häpeä sille, joka olisi tehty tällaisen ikävän huomion esineeksi.