Part 9

Siinä ei enää ollut epäilemistä — hänen tarvitsi vain kulkea pappilan ohitse laaksoon päin, niin hän tuli heti, semmoinen valta oli hänellä todellakin pastoriin. Ja aina puhui hän siitä, kuinka tuska yhdisti ja kuinka hän koko ikänsä oli kaivannut iloa ja kohdannut vain pimeyttä, katkeraa murhetta. Mutta kun hän oli vastannut, ettei hän usko iloon elämässä, oli pastori heti kääntänyt kelkkansa ja puhunut siitä, kuinka kaksi surua etsii lohdutusta toisistaan — —

Charlotte istui kokoonkyyristyneenä sängyssään, kuinka se tuntuikaan ihmeelliseltä, houkuttelevalta, ja sittenkään, ei, menneinä päivinä olisi se tuntunut hänestä naurettavalta, — vaikka hänessä olikin jotakin suurta, syvää, jotakin kaikista muista eroavaa. Jollei hän vaan olisi sipsuttanut ja jollei hänellä olisi ollut tuota saarnanuottia, — koko ikänsä sanoi hän _etsineensä_ jumalaa, tuo ihmeellinen vakavuus, tuo intohimoisuus melkein peloitti.

Luuliko _hän_ ehkä, ettei hän voisi unhoittaa tuota toista, ettei mikään voisi hävittää hänen muistoaan? Hän nousi ylös vuoteelta ja aukaisi erään lipaston laatikon, josta hän löysi pienen käärön, se sisälsi muutamia pikkuesineitä, kaksi korttia, oljesta punotun onnensormuksen, kolme forelliperhosta, jotka hän aikoinaan oli kätkenyt ja joita Sten ei ollut muistanut pyytää takaisin, enempää ei käärössä ollut. Parasta oli, että hän ne hävitti, muistojen jumaloiminen on vaarallista, oli pastori sanonut, haudatkoot kuolleet vainajansa —

Unohtaa —. Ylpeä hän olisi, niin ettei kukaan ymmärtäisi, kukaan aavistaisi —

Hän kumartui aarteensa ylitse ja itki.

‒ ‒ ‒

Illallinen oli syöty. Tuomari oli mennyt levolle, rouva Hage istui kirjoituspöydän ääressä kirjoittaen Johannekselle, hartaasti pyysi hän Johannesta tulemaan kotiin, hänen täytyi saada hieman neuvotella jonkun kanssa.

Anne Sofie oli mennyt puutarhaan tapaamaan Olea, taivas oli pilvessä, puuskauksittain kohahteli tuuli saarnipuissa. Hän oli väsynyt ja iloton.

Hän kuuli Olen tulevan — hitaasti ja varovaisesti — hän tuli pelloilta päin.

"Sieltäkö sinä tulet", kysyi Anne Sofie ihmetellen.

Niin — sieltä hän tuli. Hän olikin, totta puhuen, jäänyt mäenrinteelle, eikä ollutkaan mennyt kotiin, kävellyt hän oli ja odotellut, — arvellen, ettei se sittenkään ollut täyttä totta, lisäsi hän ääni värähtäen.

"Poika raukka", sanoi Anne Sofie hipaisten hänen olkapäätään. "Tule —"

He istuutuivat huvimajaan, puut valittivat vienosti tuulessa.

Anne Sofie otti Olen käden kättensä väliin, suuri se oli ja karkea, mutta se oli hänen. Hän kumartui ja suuteli sitä.

Ole vavahti. Niin rajusti, että Anne Sofie oli vetäytyä takaisinpäin. Silloin, odottamatta, kietoi Ole kätensä hänen ympärilleen, veti häntä luokseen niin että teki kipeätä, Olen sormet puristivat hänen käsivarttansa, Olen käsi kiertyi hänen povensa ympäri, hän tunsi että Olen kasvot olivat lähellä hänen kasvojaan, hän tunsi vieraan hengityksen huokuvan suutaan vasten, ja uuden, ihanan, voimakkaan tunteen valtaamana, jonka synnytti antamisen ja saamisen, toisen omana olemisen ja omistamisen ilo, kietoi hän kätensä Olen kaulaan, suuteli häntä ja painautui hänen rintaansa vasten.

TOINEN OSA

17.

Etuhuoneen avonaisella ikkunalla nuokkui kaksi kirjuria, he ruokkivat kyyhkysiä, jotka kuherrellen astelivat edestakaisin ikkunalaudalla, ja samalla he hakkailivat pikkuista neiti Svendseniä, joka asetteli kirjoituskonetta käyttökuntoon, oli lämmintä, lomankaipuuta väreili ilmassa, kirjurit eivät voineet sivuuttaa toisiaan käytävissä kysymättä, "milloinka te pääsette lomalle?" Nuo kaksi kirjuria ruokkivat kyyhkysiä, hakkailivat ja ihmettelivät, että milloinkahan osastonpäällikkö Hage tänä vuonna lähtenee lomalle; heidän tätä aprikoidessaan saapui osastonpäällikkö.

Hän tervehti ystävällisesti, hänkin tuli ikkunan luo kyyhkysiä katselemaan, hänkin ruokki niitä; mutta sittenkin poistuivat kirjurit heti ja kyyhkyset lensivät tiehensä. Osastonpäällikkö Hage ei tuonut viihtymystä tullessaan, ja kun hänen piti ruokkia kyyhkysiä, kierähtelivät herneet kadulle.

Neiti Svendsen ihaili osastonpäällikkö Hagea, mutta pelosta pamppailevin sydämmin. "Hän on herrasmies", sanoi neiti Svendsen tuijottaen hurmaantuneena puhekumppaniinsa, "hän ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa eikä koskaan kieltänyt lomapäivää". "Mutta", lisäsi hän, "hauska hän ei ole — sellainen kuin esimerkiksi osastonpäällikkö Nekkelrud, Hellu."

Hage ei sulkenut ovea perässään, parisen kertaa kulki hän konttoristaan etuhuoneeseen ja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut pakista hetkisen, ja neiti Svendsen odotti jännittyneenä, kuten joka päivä, sanoisiko hän jotakin, mutta Hage ei koskaan virkkanut ainoatakaan sanaa. Ja mieluummin olisi neiti Svendsen antanut verenhimoisten tiikerien repiä itsensä kappaleiksi kuin olisi itse sanonut jotakin - muuta kuin tuiki välttämätöntä, työtä koskevaa - vähemmällä ei häntä voitaisi pakoittaa puhumaan: "sillä minä pelkään häntä niin että", sanoi hän. Osastonpäällikkö Hagea kunnioitettiin koko virastossa, hänen ulkomuotonsa olikin kunnioitusta herättävä. Hän oli sangen kookas ja leveäharteinen, hieman etukumarainen, hänen parrattomat kasvonsa olivat pitkät ja kapeat, suu oli kaunis, hieman, tuskin huomattavasti, vino, "ei niin hituistakaan vino", sanoi neiti Svendsen. Nenä oli suuri ja kaunismuotoinen, silmät hyvin tummat, neiti Svendseniin vaikuttivat ennen kaikkea juuri silmät, ne _säihkyivät_. Niiden katsetta ei hän voinut kestää. Hagen korkeata ja leveätä otsaa reunustivat mustat hiukset, joissa siellä täällä oli suuria harmaita täpliä, ei harmaantuvia, mustaa ja valkosta oli rinnakkain. Hän oli komea mies.

Ryhdikkäänä ja komeana käveli hän etuhuoneessa ja omassa konttorissaan, kädet selän takana, katsahtaen silloin tällöin neiti Svendseniin ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta virkkamatta kuitenkaan mitään. "Yksinäinen kuin kuningaskotka", ajatteli neiti Svendsen ruveten naksuttelemaan kirjoituskoneellaan, "jos hän tahtoisi ryöstää minut, seuraisin häntä heti paikalla", ajatteli hän väristen, "se olisi minun kuolemani."

Yhtäkkiä sulki osastonpäällikkö oven, neiti Svendsen sävähti, kuten joka päivä ennenkin, hän huoahti pettyneenä ja jatkoi kirjoittamistaan.

Hage seisoi pöydän ääressä papereita tarkastellen, joka aamu valtasi hänet syvä vastenmielisyys päivän aherruksen aloittamista kohtaan, paperien penkomista, samojen kirjoitelmien lukemista kymmenenteentuhanteen kertaan, hänessä heräsi voimakas halu sivaltaa ne kaikki lattialle. Hän lysähti tuoliin ja rupesi tuijottamaan kattoon. Jumala ties, keksisikö kukaan mitään muutosta, vaikka minä istuisin tässä kattoon tuijottamassa koko vuoden, ajatteli hän. Eiköhän kaikki menisi yhtä hyvin entistä latuaan. Kuluisi ainakin kymmenen vuotta ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin.

Suurella, voimakkaalla kädellään harasi hän tukkaansa, veti tuolin lähemmäksi pöytää ja kävi kiivaasti työhön käsiksi. —

— Osastonpäällikkö Hagen erinomainen kyvykkyys oli koko hallituksen tiedossa, hän olisi voinut päästä pitkälle, jos hänellä vain olisi ollut enemmän kunnianhimoa. Hänen virkauransa alku oli ollut enemmän kuin lupaava, aikoinaan oli hän ollut keskushallituksen nuorin osastonpäällikkö. Nyt hän oli neljänkymmenen ikäinen, hänestä olisi voinut tulla toimistonpäällikkö, jos hän olisi ollut hieman suositumpi. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin, mutta hänestä ei pidetty. Varsinkaan eivät valtioneuvokset häntä sietäneet, kuuluivatpa he sitten mihinkä puolueeseen tahansa, hän ei vähimmässäkään määrässä kunnioittanut heidän politiikkaansa ja hänen omavaltaisuutensa oli erittäin tunnettu.

Hän teki mitä hän tahtoi, sillä hänen työnsä oli aina virheetöntä, tahtonsa hän alati pani täytäntöön, mutta muotoon ei moite pystynyt. Vaikka pienenä, harmaana ja happamena tuolissaan istuva toimistonpäällikkö Trulsen oli itsepäisimmällä tuulellaan, vaikka oli kyseessä kummanko määräyksiä oli seurattava, osastonpäällikönkö vai hänen, ei koskaan syntynyt kiistaa, toimistonpäällikkö pelkäsi, hänkin pelkäsi noita silmiä, jotka säihkyivät, hänen täytyi tyytyä panettelemaan häntä hänen selkänsä takana.

Parisen vuotta sitten oli toimistonpäällikkö keksinyt oivallisen juonen: Hagesta tehtäisiin piirikunnan päällikkö. Hän keskusteli valtioneuvoksen kanssa, tämä suostui suunnitelmaan, he halusivat kumpikin kernaasti päästä Hagesta; jos Hage vain hakisi, olisi hän itseoikeutettu.

Mutta hakiko hän! Valtioneuvoksen hieman kömpelö into sai Hagen tekemään johtopäätöksiään, mitä innokkaammin valtioneuvos puhui, sitä vinommaksi tuli Hagen hymy, "ei, herra valtioneuvos", sanoi hän vihdoin, "en minä anna itseäni niin helpolla karkoittaa."

"Karkoittaa", hämmästyi valtioneuvos, hän luuli aina kykenevänsä salaamaan tarkoituksensa, hänhän oli politikko, "erittäin mielellämme me teidät pitäisimme."

"Teidän harras toivomuksenne täyttyköön siis", vastasi Hage, "jos minun kerran on oltava tarpeettomana ihmisenä, niin miksenpä olisi yhtä mielelläni osastonpäällikkönä kuin piirikunnan päällikkönä tai vaikkapa valtioneuvoksena?"

Valtioneuvoksen silmät tulivat pyöreiksi kuin napit, osastonpäällikkö näytti siltä kuin olisi hän sanonut soman kohteliaisuuden, mutta olipa tuo ennenkuulumattoman hävytöntä —?

"Tarpeetonko", sanoi valtioneuvos surkealla äänellä, "virkamies, jolla on aloitekykyä —"

Hage nosti suurta kättään.

"Juuri niin. Siinähän se pulma onkin. Minulla _ei_ ole aloitekykyä ja siksipä minä en sovikaan piirikunnan päälliköksi."

"Te teeskentelette", sanoi valtioneuvos, "onhan teidän kyvykkäisyytenne tunnettu."

Hage kumarsi.

"Kiitän. Siitä ei ole epäilystäkään. Minä olen erinomainen osastonpäällikkö. Mutta minulla ei ole aloitekykyä. Tästä voinee ehkä tehdä joitakin päätelmiä osastonpäällikönviroista — jätän päätelmät valtioneuvoksen tehtäväksi."

Ja Hage jäi osastonpäälliköksi.

_Jääminen_ oli luonteenomaista koko hänen elämälleen. Hänellä ei todellakaan ollut aloitekykyä.

Sitä jo osoitti sekin, että hän oli asunut viisitoista vuotta samassa huoneustossa.

Muuttaessaan kerran eräästä epäkodikkaasta täysihoitolasta — kaikki täysihoitolat olivat hänen mielestään epäkodikkaita — oli hän keksinyt asunnon muutamasta vanhasta, puisesta huvilasta Briskebyssä, rappeutuneesta puutalosta, joka sijaitsi vielä rappeutuneemmassa, vanhassa puutarhassa. Talon omisti konttoristi Bisgaard, joka, asuen itse toisessa kerroksessa, oli vuokrannut ensimmäisen eräälle leskirouvalle, tämän leskirouvan luona asui Hage, hänen kuoltuaan oli Hage vuokrannut koko huoneuston, — hän oli hankkinut itselleen pienen omaisuuden, hän oli liikemies. Hänellä oli kolme huonetta, keittiö, palvelijattaren huone ja vanha taloudenhoitajatar, täällä oli hänen kotinsa.

Oli mahdotonta, että hän muuttaisi. Vaikka tuossa vanhanaikaisessa talossa oli paljon puutteita, ja aina ne vaan lisääntyvät, Bisgaardin lapsilauma kasvoi vuosi vuodelta, ei mikään maallinen mahti olisi voinut karkoittaa häntä tuosta vanhasta talosta ja vanhasta puutarhasta. Täällä oli kaikella vakituinen paikkansa, vanhoilla tuoleilla ja pöydillä, maalauksilla, hän oli vaatimaton taiteen kerääjä, kirjoilla ja pianolla. Nuo esineet muodostivat hänen maailmansa, jokaisessa niistä oli hieman häntä itseään, ne muistuttivat häntä, tyylikkäinä, erikoisina, jylhähköinä.

Hauska ei hän ollut, ei kotona eikä konttorissa. Kun osastonpäällikkö Nokkelrud, viraston humoristi, kohtasi Hagen käytävässä ja kertoa sujautti kaskun tai sukkeluuden, suhtautui Hage siihen aina sydämmellisellä ymmärtämyksellä, kykenipä hän sattuvalla sutkauksella jatkamaankin juttua. "Hän on, hitto vieköön, nokkelampi kuin minä itse", sanoi osastonpäällikkö Nekkelrud kirjuri Lassenille, "mutta nauratko sinä hänen sukkeluuksilleen, nauranko minä — piru vieköön, sitä me emme tee, ja sukkeluuksille pitäisi kai nauraa."

Joka päivä istui osastonpäällikkö Hage järkähtämättömästi työssään kello kolmeen asti. Kirjurit kulkivat huoneesta toiseen varpaillaan, kaikki työskentelivät ahkerasti hänen konttorissaan. Kirjuri Lassen, joka oli kuuluisa laiskuudestaan, siirrettiin parisen vuotta sitten Hagen konttoriin, tämän pahaatarkoittavan kujeen oli toimistonpäällikkö keksinyt. Hage kutsui Lassenin luokseen, he olivat koulutovereita ja sinuja.

"Nyt sinä olet minun miehiäni", sanoi Hage, "on päivän selvää, ettei sinua voi miksikään muuttaa, laiskuriksi sinä jäät lopuksikin ikääsi, sinun luonteesi on semmoinen ja sitä vastaan sinä turhaan taistelet. Mutta minä vaadin sinulta, — että sinä olet _ahkera_ laiskuri."

Tästä hetkestä alkaen istui Lassen järkähtämättömänä tuolillaan; tuijottaen jotakin paperia, koko virasto luuli, että hän työskenteli, vihdoin luuli hän niin itsekin.

"Käsittämätöntä", sanoi toimistonpäällikkö viheriäisenä kiukusta.

Kellon lyötyä kolme lähti Hage virastosta. "Haluaisin kernaasti neuvotella kanssanne iltapäivällä", sanoi toimistonpäällikkö kohdatessaan hänet portaissa. — "Huomenna", vastasi Hage hämmentymättä. Näin hän teki aina. Mikään mahti ei voinut pidättää häntä konttorissa iltapäivällä. Hän saattoi ottaa työtä kotiin, mutta virastossa hän ei näyttäytynyt kello kolmen jälkeen.

"Jumalaties, mitä hän puuhailee iltapäivisin", sanoi toimistonpäällikkö, joka itse harhaili virastossa aamusta iltaan, "ja kuinka hän ehtii saada aamupäivällä kaiken tehdyksi." —

— Hage poikkesi virastoväen virrasta, jonkun matkan päässä virastosta kääntyi hän eräälle sivukadulle, hänellä oli oma tiensä virastoon ja sieltä kotiin, se ei tosin ollut lyhin, mutta sillä ei hänen tarvinnut pelätä seuraa.

Hän kulki hitaasti antaen lämpimän suvi-ilman, jossa vielä oli keväistä raikkautta, hivellä pois konttorin ummehtuneisuuden. Heikot tuulahdukset toivat tullessaan syreenien tuoksua linnanmäeltä, suuri ja rauhallinen, valkoinen pilvi lepäsi suviuntaan Ekebergin yllä.

Ennen sisällemenoaan harhaili hän hetken vanhassa puutarhassa. Tummarunkoisten lehmusten vaimentamana ja siivilöimänä hiipi auringonvalo puutarhaan, auringon valaiseman lehvistön alla vallitsi sulotuoksuinen viileys. Hage pysähtyi mustalle, multaiselle käytävälle, tuo suloinen tuoksu toi hänen mieleensä kotoiset lehmukset, tuomarilan lehmukset siellä lännessä — —

Lännessä! Hän meni sisään odottelemaan päivällistä, hän harhaili edestakaisin huoneissa, lännessä, ajatteli hän, kevyt, suvinen ilma väreilee tunturien yllä, — niin, tunturien. Harmahtava polku soluu myrskyisen veden partaalla — lahden pohjukassa on pienoinen tupa — —

Hän hieroi voimakkaita käsiään toisiaan vasten, toinen käsi oli nyrkissä toisen sisässä, hän ei hieronut kämmeniään kuten äiti. Hän pysähtyi pienen maalauksen eteen, se esitti poikaa, joka rankkasateessa onki vähäisen joen rannalla, se oli pienoinen, sievä kuva, aiheen tähden hän sen oli ostanut. Siinä oli länsimaan tunnelmaa.

Vastaleivottuna lakimiehenä oli hän ollut vähällä asettua asianajajaksi kotiseudulleen länteen, mutta silloin olivat kaikki hänen tuttavansa käyneet hänen kimppuunsa, oliko hän ehkä päästään vialla, hänkö joka oli suorittanut näin loistavan tutkinnon, joka oli niin lahjakas, hänkö hautautuisi asianajajaksi johonkin etäiseen länsimaansopukkaan. Stipendin saaminen esti päätöksen toteutumisen.

Mutta usein seisoessaan katselemassa rankkasateessa onkivaa poikasta, kuten tänäänkin, ajatteli hän, että eiköhän hän olisi tehnyt yhtä viisaasti seuratessaan haluaan — tai yhtä tyhmästi — kuin jäädessään tänne, — tätä tyhjemmäksi ei elämä olisi voinut tulla.

Mutta rakkaimman keppihevosensa olisi hän silloin menettänyt, — kotiseudun kaipuun, matkan, virran, tunturien kaipuun. Suloisen ikävän, jonka synnyttää hämyiseen etäisyyteen haipunut todellisuus.

Hän katseli kuvaa ja katsellessaan hän ikäänkuin unohti, missä hän oli, mitä hän katseli, unohti itsensä, ajatuksettomana ja tunteettomana hän seisoi, salaperäinen, suloinen värinä karehti hänen ruumiissaan, jotain ihmeellistä, outoa virtasi hänen luokseen, virtasi hänen sisimpäänsä, kuiskaillen, hyräillen, hiljaa humisten. Hän sulki silmänsä, häntä pyörrytti.

Näin hän seisoi, tiedotonna. Mutta hetken kuluttua hän ikäänkuin heräsi, tietoisuus ikäänkuin kuiskaili hänelle hänestä itsestään, semmoista lienee seisoa puuna maan kamaralla, etäistä, onnellista; yhtäkkiä oli tunnelma poissa, tuskallisin tuntein palautui hän todellisuuteen, kipeä tempaisu irroitti hänet tunnelmasta.

Hän kulki peilin ohitse ja katseli kuvaansa hetkisen — voimakkaita kasvojaan, ne näyttivät kuvastavan ruumiillistunutta tarmoa, ja kuitenkin oli hänessä kaikki kuollutta.

Kävellessään huoneessaan koetti hän välttää peilin läheisyyttä, mutta nytpä hän sattuikin kulkemaan kirjoituspöytää kohden, hän muisti olevansa äidilleen velkaa kirjeen, saatana, sanoi hän, kuinka vaikeata on saada itseään pakoitetuksi kirjoittamaan. Päivällinen oli valmis. Syötyään asettui hän levolle, joka päivä nukkui hän tunnin ja hän oli niin piintynyt tapoihinsa, että ellei hän saanut nukkua päivällisuntaan, oli hän huonolla tuulella koko lopun päivää.

Hän nousi päivällislevoltaan, kiiskottelihen, pudisteli itseään, harhaili edestakaisin huoneessa, otti kirjan hyllyltä, lukaisi sitä, asetti sen takaisin paikoilleen, patsasteli jonkun maalauksen edessä, heläytti pianoa, — nousi taas — —

Vihdoin hän pysähtyi kirjoituspöytänsä eteen, katseli sitä hetken peukalot liivintaskuissa, aukaisi sitten erään laatikon, — lukko rasahti, kuullessaan lukon rasahduksen sulki hän toisen silmänsä. Hän otti laatikosta suuren, paksun, jäykkäkantisen vihon.

Hän piti päiväkirjaa.

Vihon kanteen oli painettu sanat acta diurna.

Hänenlaisensa pitkä miehenrumilas, neljänkymmenen ikäinen, piti vielä päiväkirjaa, — tuhlasi aikaansa panemalla paperille ajatuksiaan ja pieniä arveluitaan, — tapahtumista ei hän toki sentään kirjaa pitänyt.

Istuutuessaan kirjoittamaan tunsi hän aina olevansa hämillään, tuo rauhallinen huone juhlallisine kalustoineen näytti ikäänkuin häpeävän hänen puolestaan, ikäänkuin tuntevan kehystävänsä naurettavaa miestä. Varsinkin tuntuivat hänestä kirjat, seinää kiertävillä pitkillä hyllyillä olevat oikeat kirjat, tekeytyvän jäykkäniskaisiksi ja sokeiksi.

Niin, hän piti päiväkirjaa ja hän rakasti päiväkirjaansa, se oli hänen pienen pientä päihtymystään, hetkellistä itsensä unhoittamista, leppoisaa itsensä ihailua, saihan hän tästä hinnasta olla hieman naurettavakin.

Hän piirteli päiväkirjaansa poliittisia mietelmiä, niitäkin. Ja tämäkin teki hänet mielestään naurettavaksi. Hän oli _anarkisti._ Yhteiskunnankumooja. Mies, joka itsekkäästi sulkeutui huoneeseensa, vailla taloudellisia huolia, joka ei sietänyt odottamatonta vierasta, joka piti päivänsä turmeltuna, jollei kaikki mennyt kuin nuottien mukaan, joka ei koskaan syönyt muita kuin mieliruokiaan — oli anarkisti, teoreettisestipa tietenkin.

Kun kerran — ehkä jo piankin — köyhälistö alkaisi selvitellä välejään porvarien kanssa, saavuttaisiin tällekin tarpeettomalle puuhuvilalle, pahalta haisevia, veren tahraamia miehiä tunkeutuisi hänenkin asuntoonsa, he löytäisivät hänet kirjoituspöydän äärestä, horjumattomana ja loukkaamattomana, pitäen päiväkirjaa edessään kuin kilpeä ja todistuskappaletta; innostuneesti hän tervehtisi heitä sanoen: "veljet, minä olen anarkisti!"

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan, hän oli käynyt vakavaksi, tämä oli täyttä totta, hän oli syvästi kiintynyt työhönsä, vaikka hänellä olisi ollut yleisönään kokonainen kansakunta, ei hän olisi voinut olla sen hartaampi, ja hänellä oli vain yksi lukija, hän itse, mutta sittenkään ei hän kyennyt kirjoittamaan vain itseään ajatellen. Hän piti kirjallista aherteluaan suuressa arvossa. Hän oli ahkera taloudellisten ja yhteiskuntapoliittisten teosten lukija, mietelmiään luetun johdosta hän kirjoitti päiväkirjaansa, arvostelujaan ja teoriojaan, ehkäpä ne kerran tulevat päivänvaloon, ajatteli hän kirjoittaessaan ja lisäsi: senkin narri — ikäänkuin puolustaakseen itseään omilta hyökkäyksiltään.

Hän kirjoitti reippaasti, sivun toisensa perästä, sitten hän alkoi yhtäkkiä tuntea väsymystä ja voimattomuutta, sanat vitkastelivat tullessaan, hän suuttui ja lopetti, tarkasteli kirjoittamaansa, huokaisi, merkitsi päivämäärän, vetäisi paksun viivan ja nousi tuntien tyhjyyttä, entäs nyt?

Illastaessaan — välinpitämättömänä ja tietämättä, mitä söi, vastenmielisen ruoan olisi hän kyllä heti huomannut — tarkkasi hän yläkerrasta kuuluvaa heikkoa, lakkaamatonta hälinää. Siellä varmaankin aseteltiin pikkulapsia levolle. Sieltä kuului monen pienen jalan kopinaa, tirskahduksia ja naurua, nuori ääni lauloi, varmaankin Terese — —. Jumalaties, kuinka tuolla ylhäällä kyettiin keksimään tilaa kaikille lapsille, suurille ja pienille, tätä hän joka päivä ihmetteli.

Hän nousi kärsimättömänä. Tänä iltana tuo hiljainen sipsuttava hälinä teki hänet levottomaksi. Tuo hiljainen tohina oli voimakkaana pulppuavan elämän ilmaus, vihdoin tuntui hänestä siltä kuin olisivat kaikki nuo pienet jalat sipsutelleet hänen sisimmässään. Jos hän joskus lähtisi — mutta niin ei hän kai koskaan tekisi — rakentaisi hän itselleen talon, jossa ei mikään, vähäisinkään melu kantautuisi hänen kuuluviinsa, jossa hän rauhassa ja häiritsemättä ja noiden pienten askelten pilkkaamatta saisi elellä sinä varjona, joka hän oli.

Pienten askelten — laulun — tuon nuoren äänen pilkkaamatta —

Tuon nuoren äänen, joka aina iltaisin hyräili, jossa oli pehmeyttä ja lämpöä.

Kuinka se kiusasikaan häntä.

Hän tiesi, ettei se taukoaisi, ettei hyräily koko iltana lakkaisi, ja ettei hän voisi olla sitä kuuntelematta. Hän tahtoi paeta sitä. Hän lähtisi retkelleen, ei tavalliselle iltakävelylleen puutarhaan, vaan kauaksi pois.

Salaiselle retkelleen —

18.

Osastonpäällikkö Hage tapasi joka ilta pistäytyä kävelyllä. Kesällä hän, harhailtuaan hetken aikaa puutarhassa, kiersi kotikorttelin; tätä latua seurasi hän talvellakin. Mutta toisinaan, melkeinpä kerran viikossa, hän lähti pitemmälle kävelyretkelle, salaiselle retkelleen, hän lähti ikäänkuin sisäisestä pakoituksesta, silloin kun jokin oli häntä häirinnyt, turmellut hänen hyvän tuulensa, ja hän käveli kunnes oli saavuttanut tasapainon.

Hän seisoi portailla, sisäinen käsky piti häntä vallassaan, hän katseli taivasta, se oli pilviharsojen peitossa, hämärsi hieman. Hänellä ei ollut tavanmukaista korkeata hattuaan, vaan leveälierinen, pehmeä, sininen hattu, vierailutakkinsa oli hän vaihtanut jokapäiväiseen nuttuun, kepin hän jätti kotiin.

Minne hän matkasi?

Hän kulki hiljaisia, ihmistyhjiä katuja, seuratessaan niitä ei hän oikoteistä välittänyt, saavuttuaan St. Hans-kummulle, nousi hän raitiovaunuun. Hän seisoi etusillalla. Kaasutehtaan kohdalla hän poistui vaunusta.

Pilviharsot olivat tihentyneet, ne sivukadut, joita Johannes Hage vaelsi Akersjoelle, olivat harmaan hämärän peitossa. Pimeni yhä, sinertävissä taloissa mustottivat portinnielut, ikkunanruudut olivat kalmanharmaat. Erään elävienkuviennäyttämön edustalla, jonka punertava ristikkovalaistus loi hentoja valoneliöitä katukäytävälle, seisoi vähäinen parvi lapsia ja keskenkasvuista nuorisoa. Hage katseli heitä, hän olisi helposti voinut kiertää, mutta hän alkoi hitaasti tunkeutua joukon lävitse, väistyttiin hieman, tarkasteltiin pitkää miestä, manailtiin, muristiin hyvänsävyisesti, lasketeltiin kokkapuheita ja päästettiin hänet lävitse. Voimakas, paha haju, hapan kuin kadun haju, oli tarttunut hänen vaatteisiinsa, uteliain mielihyvän tuntein hän sitä haisteli.