Part 8

Rakkaus ei estänyt tohtoria kuorsaamasta päivällisuntaan niin että jyrisi. Hänen tullessaan alas kahville, istui Charlotte ikkunan ääressä katsellen ulos, tohtorin tullessa hän ei edes liikahtanutkaan, tohtori jutteli ja koetti olla sukkela, Charlotte ei kuullut mitään. Levottomana asteli tohtori edestakaisin lattialla. Väsyneenä ja välinpitämättömänä katseli Charlotte puutarhaan. Tohtori kertoi erään parhaimmista kaskuistaan, sillä oli ollut aamupäivällä suuri menestys, nyt ei sille edes hymyilty. "Tänä kesänä valmistuu talooni vesijohto — sekä ensimmäiseen että toiseen kerrokseen", sanoi tohtori masentuneena. "Vai niin", vastasi Charlotte. Silloin siirtyi tohtori rouva Hagen luo keskustelemaan nousevista lihanhinnoista.

Aurinko oli laskeutumassa, pian se lakkasi näkymästä tuomarilaan, tunturi tummeni punasinerväksi, tuntui heikko tuulenhenkäys, se kaiutti kaukaista, heläjävää säveltä — iltaposti tuli. Tuota etäistä torven säveltä kuuntelisi hän koko ikänsä, se soisi hänelle sitä, mitä hän oli menettänyt.

"Ettekö ole terve", kysyi tohtori hyvästijättäessään Charlottelta. — "Kiitos — voin erinomaisesti", vastasi hän.

Äiti saattoi tohtoria rattaille, palattuaan rupesi hän kulkemaan edestakaisin lattialla ja hieromaan käsiään niin että nivelet naksahtelivat, sitten hän puhkesi puhumaan:

"Sinä voisit sentään käyttäytyä sivistyneen ihmisen tavoin, vaikka sinulla onkin hiukan sydänsuruja."

Charlotte nousi nopeasti:

"Taisin sanoa pahasti", sanoi äiti pysähtyen.

Charlotte kumartui ja juoksi ulos. Anne Sofie nosti katseensa työstään.

"Kuinka sinä saatoitkaan", sanoi hän äidilleen.

"Niin, kuinka minä saatoinkaan", vastasi äiti onnettomana. Mutta sitten hän lisäsi: "voisipa hän sentään hieman hillitä itseään."

"Helppo on niin sanoa", sanoi Anne Sofie.

He istuivat neuloen, kumpikaan ei sanonut mitään, äiti työskenteli kuin henkensä edestä. Hetken kuluttua huokasi hän syvään, hän oli johtunut ajattelemaan talvea, — pitkä talvi kummitteli jo hänen mielessään: Anne Sofie istui aina mykkänä, Charlotte oli ehkä poissa tai kenties kotonakin, mutta pahantuulisena, tuomari nukkumassa jo puoli kymmeneltä, kiivaasti käännähtäen sanoi hän Anne Sofielle:

"Miksikä sinäkin aina noin mykkänä istut."

"Mitä hyötyä puhumisesta sitten on", vastasi Anne Sofie rauhallisesti.

"Alituisella vaikenemisella ainakin on pahat seuraukset. Jos aina vain ajattelee, ajattelee vihdoin kaikkein pahinta, puhumalla saa edes jonkunverran pahaa itsestään poistumaan."

Anne Sofie ei vastannut mitään.

"Tulehan auttamaan minua illallisen laitossa."

"Tarvitaanko siinä meitä molempia? Anna se minun huolekseni."

"Hyväjumala — siksihän minä sinua pyysin, ettei minun olisi tarvinnut olla yksinäni. Istu sinä vaan rauhassa", sanoi äiti ja meni.

Charlotte ei ollut tullut kotiin illalliselle. Aterian päätyttyä alkoi tuomari latoa pasianssia, rouva Hage ryhtyi innokkaasti auttamaan häntä, se kiusasi tuomaria, peli ei tietenkään päättynyt tasan, tuomari toivotti hyvääyötä ja meni levolle.

Rouva Hage etsi kutimensa ja erään kirjan, silloin tällöin tirkisti hän Anne Sofieta, joka istui ikkunan ääressä tuijottaen tunturille, Bergeimistä loisti tuli.

"Emmekö menisi etsimään Charlottea", kysäsi äiti.

"Kyllä hän tulee", sanoi Anne Sofie.

Äiti huokasi, kutoi ja luki. Yhtäkkiä palautui hänen mieleensä jotakin nuoruudenaikaista, jotakin niiltä päiviltä, jolloinka pelättiin sisaren, täti Lovisen, menevän kihloihin juopon tohtori Reinhardtin kanssa. Hän ja Lovise olivat seisoneet pappilan veräjällä, silloin oli tohtori ajanut ohitse, humalaisena ja hurjana, hänen tuttu, suuri punaisenruskea tammansa tanssi tietä pitkin. Hän oli silloin — hän muisti sen niin selvästi kuin olisi se eilen tapahtunut — hän oli kääntynyt sisarensa puoleen ja sanonut, "sinä et tee sitä, Lise". Monen monta sanaa oli hän iässään sanonut, vaieta olisi hänen pitänyt, ehkä olivat nuokin sanat merkinneet paljon Loviselle, tehneet lopun hänen epäröimisestään.

Voi, voi, monta sanaa olisi saanut jäädä sanomatta.

Jos Charlotteakin nyt kohtaa onnettomuus, -yksinäisenä ja murheellisena hän harhaili, äidin kovat sanat mielessään, — jos hän menee ja heittäytyy virtaan — —

Rouva Hage syöksähti ylös, heitti huivin hartioilleen, "minä menen etsimään Charlottea", huusi hän.

Tultuaan pihalle pysähtyi hän neuvotonna, mistä hän alkaisi etsiä. Silloin kuuli hän veräjältä hiljaista puhetta, hän tunsi Charlotten äänen. Rouva Hage tuli niin iloiseksi, että oli vähällä heti huutaa Charlottea, mutta uteliaisuus voitti, _kenenkä_ kanssa Charlotte puhui. Hän ei tietenkään tahtonut vakoilla, mutta sittenkin läheni hän, leveästi hymyillen, parisen askelta. Tuttu oli varmasti tuo toinenkin ääni.

Mutta sitten hän pysähtyi, "sinä kuuntelet", sanoi hän puoliääneen ja palasi pitkin askelin huoneeseen.

"Nyt Charlotte tulee", sanoi hän.

"Tiesinhän minä sen", sanoi Anne Sofie.

"Niin, sinä olet viisas", sanoi äiti kulkien hyväntuulisena edestakaisin.

"Jumalaties, mitä sinäkin tuijotat. — Nyt me syömme kaakkua ja maistamme viiniä", lisäsi hän iloisin äänin.

Charlotte tuli, äiti näki hänen solakan olemuksensa portailla, "voi, hyväjumala", sanoi hän silmät kyynelissä. "Tule sisään saamaan viiniä ja kaakkua", huusi hän.

"Kiitos, en minä tahdo", vastasi Charlotte.

"Mutta ethän sinä ole syönyt illallistakaan, enkö minä laittaisi sinulle jotakin?"

"Ei, minä en tahdo mitään."

Rouva Hage ei voinut enää kauempaa hillitä itseään. —

"Missä sinä olet ollut, lapseni", kysyi hän.

"Olin kävelemässä pastorin kanssa."

"Pastorinko kanssa?" — Niin, olihan rouva Hage tuon toisen äänen tuntenut — "sepä oli hauskaa —".

Charlotte meni levolle, rouva Hage kaatoi ajatuksiin vaipuneena laseihin, vai pastorin kanssa, ja se oli pitkä kävelyretki, — sepä oli ihmeellistä, vai pastorin kanssa.

"Kyllä minä nuo lohdutteluretket tunnen", sanoi, hän ääneen, "surevaiset sydämmet avautuvat toisilleen", lisäsi hän syvällä vastenmielisyydellä. "Etkö sinä tahtoisi yhtä lasia viiniä, Anne Sofie?"

Anne Sofie istui liikkumattomana, hän tuijotti tunturilta loistavaa yksinäistä valoa, ainokaista valonpilkahdusta sieltä ylhäältä. Hän ymmärsi täydellisesti sen merkityksen itselleen, — vielä talvi - täällä kotona, — ja hän olisi taas vuotta vanhempi.

"Tulehan nyt juomaan", sanoi äiti.

Nyt sammui valo Bergeimistä. Niin äkkiä. Se puhallettiin sammuksiin. Se hukkui kuin huokaus yöhön. Anne Sofie nousi — ikäänkuin olisi tehnyt päätöksen.

"Sinäkin näytät niin kalpealta", sanoi rouva Hage.

"Olenko minä kalpea? Ei se mitään merkitse. Hyvää yötä, äiti."

”Mutta etkö sinä huolisi ‒?”

Anne Sofie pudisti päätään, suuteli äitiään ja meni.

Rouva Hage jäi yksikseen istumaan, hän tuijotti kolmea täytettyä viinilasia. Hänen alahuulensa työntyi eteenpäin, surullista on olla vanha ja yksinäinen, ajatteli hän, mutta nuoren yksinäisyys on onnettomuutta.

Talossa oli aivan hiljaista, varovaisesti kaatoi hän nuo kolme lasillista viiniä takaisin pulloon. Tässä talossa säästetään viiniä, ajatteli hän kaataessaan.

16.

Rouva Hage oli vierailulla täti Lovisen luona, hänellä oli mukanaan tuliaisia ja hänen kasvoillaan karehti alituisesti imelä hymy, tänään ei riideltäisi ollenkaan.

"Etkö sinä voisi istuutua mukavampaan tuoliin", sanoi täti Lovise. "Mutta sinulla on kai niin kiire. Sinä olet niitä, jotka luulevat jaksavansa juosta koko ikänsä. Rauhoituhan hiukan, äitiseni, — joko juokset tai kävelet, kuolema ei kolkastaan väisty."

"Ei minulla ole mitään kiirettä", sanoi rouva Hage, mutta jäi entiseen paikkaansa istumaan..

"Sinä tarvitsisit hieman kestitystäkin, mutta sinultapa minä melkein kaiken saan, kyllä sinä omasi maun tiedät. No — kuuluuko muuten mitään uutta? Olen kuullut, ettei lankoa huolita siltakomiteaan. Peijakas olkoon semmoisen roskajoukon virkamiehenä, joka nyt näillä seuduin määräilee, silloin kun me olimme nuoria — muistatko — istuivat he vielä ovensuussa ja siellä olikin heidän paikkansa. Mutta lankomies onkin aina ollut lallukka ja vasemmistolainen on hän myöskin ollut, nyt hän itsekin näkee, mihinkä semmoinen johtaa."

Rouva Hage ei tahtonut ruveta kiistelemään.

"Niin, kuuluuko mitään uutta? Sinun tyttäresi kiusaavat itseään silloin tällöin käymällä minua katsomassa, sitä eivät he suinkaan tee huvikseen. Tuleeko kullanmurusi, Johannes, kohdakkoin kotiin, eikö hänestä koskaan tulekaan enempää kuin osastonpäällikkö? Niin — virkamiesten lapsista ei nykyään enää tule mitään, olen sen huomannut. Nyt tulee jotakin vain talonpojista, tietämättömän ja lahjattoman tie on kyllä sileä. Virkamiesten pojista tulee alaluokkalaisia, ja tyttäret jäävät vanhoiksipiioiksi, on sekin onnettomuus. Sekin on kuulemina puikkinut tiehensä, — se, josta luulit saavasi vävypojan?"

Rouva Hage punastui. "En ymmärrä, mitä tarkoitat."

"Etpä tietenkään, siksihän sinä punastutkin. Minä näin hänestä vain vilauksen, hän istui puutarhassa, mutta _tytärtäsi_ minä katselin, ja hän näytti olevan vallan kypsä. Pahat kielet kertovat muuten sinusta, että sinä pyydystelet kaikkialta vävypoikia, milloin puhutaan tuosta kristianialaisesta vetelyksestä, milloin papista, tuosta keltaisesta talonpojankummituksesta, milloin koreasta, nautamaisesta piirilääkäristä."

"Kylläpä sinulla on suuta, Lise", sanoi rouva Hage, "jumalankiitos, että vain minä olen kuulemassa."

"Älä lörpöttele", sanoi täti Lovise torjuen terveellä kädellään. "Kotia tultuasi sanot kuitenkin, kasvoillasi happamenimelä ilmeesi, että kylläpä tuolla täti Lovisella on paha suu, se johtuu siitä, että hän on naimaton."

"Jollet sinä, Lovise, eläisi erakkona, et puhuisi niin paljon pahaa ihmisistä."

"En — tietenkään", täti Lovise naurahti, "sinähän olet kokenut muutakin, sinä. Olethan saanut miehen, joka ei liikoja suutaan soita, niin että voit hyvällä syyllä suositella avioliittoa." Rouva Hage otti vasunsa.

"Oli aika, jolloin ei avioliitto sinuakaan niin kovin peloittanut", sanoi hän. "Eihän se ollut _minun_ syyni, ettei siitä tullut mitään."

Täti Lovisen linnunsilmät levisivät, hänen keltaiset sormensa käyristyivät.

"Sinä olet mielestäsi valinnut paremman osan, sinä", sanoi hän värisevin äänin, "enkä minä sinun mielestäsi ole minkään arvoinen tämmöisenä — yksinäisenä ja lapsettomana. Mutta muistanpa hyvin erään päivän, jolloin seisoit tässä samassa huoneessa, Hagbart oli tullut kotiin, silloin sinä sanoit, että lasten synnyttäminen tämmöiseen maailmaan oli rikos." Rouva Hage oli noussut ja katseli ulos ikkunasta. "Epätoivoisena sanoo ihminen paljon, mitä sitten katuu. Siksipä kai sinäkin sanot niin monta pahaa sanaa — mutta ikävää on, ettei kahdella sisaruksella ole toisilleen muuta kuin pahaa sanottavana."

"Älä lörpöttele", sanoi täti Lovise, "älä suotta pidä korkealentoisia puheita, kyllä se sinulle hyvää tekee, että saat silloin tällöin kuulla totuuden sanoja sinäkin. Pitäisit parempaa huolta nukketyttäristäsi, parhaillaan kuhertelee Charlotte papin kanssa ja Anne Sofie on talonpoikiin menevä, hän kuuluu naivan Bergeimin hauturin."

"En voi käsittää, kuka sinulle juoruaa", sanoi rouva Hage suuttuneena, "nyt minä menen", ja hän meni.

Olisikohan tuossa juorussa Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä todellakin jotakin perää?

Olihan Anne Sofie niin ylpeä. Saisiko hänkin nähdä lapsistaan tulevan talonpoikia, semmoista tapahtui nykyään kaikissa muissa säätyläistaloissa, mutta minun lapsistani ei tule, oli hän aina ajatellut. Ole Bergeim — hän oli yhtä hyvä mies kuin joku toinenkin. Mutta — sittenkin oli se mahdotonta. Hän tuli katsahtaneeksi mäkeä ylöspäin, tuolla, kunnailla, tuomarilan takana, he kulkivat kahden. Kahden!

Hän aikoi huutaa heille, — huutaa Anne Sofieta luokseen, mutta hän jätti sen tekemättä, eihän tuon kyläjuorun tarvinnut mitään merkitä, juoruista ei hän ollut koskaan välittänyt.

Hän katseli ylöspäin kunnes hänen silmänsä kyyneltyivät, ei siitäkään olisi mitään hyötyä, että hän puhuisi heille, puhuminen ei koskaan auttanut. Hän muisteli Hagbartia — sitä kertaa, jolloin hänelle oli selvinnyt, että hänen lapsensa, lapsi jota hän oli rintansa alla kantanut, oli tullut kotiin kuollakseen inhoittavan, hitaan kuoleman.

Hän ei olisi koskaan luullut, että hän kiittäisi jumalaa saadessaan vihdoinkin haudata yhden lapsistaan.

Mutta vähitellen oli hän saanut lapsensa takaisin — toisella tavoin. Hän unohti sairaan, tuhotun nuoren miehen, joka oli niin kevytmielisesti leikkinyt elämällään, ja muisteli vain pientä poikaa, joka tummatukkaisena ja suurisilmäisenä aina oli juossut hänen perässään, leperrellen ja jutellen ja hyppien innoissaan yhdellä jalalla. Hänet oli hän saanut takaisin — häntä uskalsi hän aina ajatella.

Ja tänään muistutti Lovise taas hänestä — hänen sydämmessään soi tuskanhuuto, hurja ja katkeroitunut, suojella hänen täytyi lapsiaan, suojella vaikka henkensä hinnalla. Mutta miten, päästämälläkö maailmalle vai pidättämälläkö luonansa, yhtä vähän oli kummastakaan hyötyä.

Mutta koskaan ei hän antautuisi. Jollei hän uskoisi, että hän joskus — joinakin raskaina hetkinä - on merkinnyt jotakin lapsilleen, on ollut heidän tukenaan, olisi hän valmis laskeutumaan kuolinvuoteelle. Tai ehkä oli hänen taistelunsa sittenkin turhaa, ehkä mustotti heidän yllään kohtalo, varjo, jota ei mikään rakkaus voinut hälventää? Hänet valtasi pelko, mutta yhtäkkiä hän muisti, että Hagbart oli kerran pienenä sanonut, "sinun luonasi, äiti, on aina turvallista", — ah niin, silloin olivat he pieniä, silloin tulivat he hänen luokseen. Ja ehkäpä he kerran vieläkin tarvitsevat häntä. —

Nyt hän kuitenkin kaikitenkin menisi kotiin valmistamaan päivällistä. —

‒ ‒ ‒

— Anne Sofie ja Ole Bergeim kiipesivät mäen rinnettä, Anne Sofie edellä, Ole hyräillen perässä.

Anne Sofie pysähtyi, hän katseli alaspäin, hänen silmäluomiaan kirvelsi, häntä väsytti niinkuin hän olisi valvonut monta yötä, mutta hän ei ollut valvonut, hänen mieltään oli lakkaamatta ahdistanut hänen nukkuessaan — —

"Laulatko sinä aina", kysyi hän Olelta.

"Laulan", sanoi Ole, "olen perinyt sen taipumuksen, äitinikin laulaa aina".

"Kaipa sinä laulaessasi jostakin iloitset, ethän sinä toki vain laulamisen tähden laula?"

"En tiedä, joskus on kai mielessäni jotakin, josta koetan päästä laulamalla, äitini on melkeinpä raskasmielinen, mutta hän laulaa kuitenkin, minun mielestäni laulu päästää monesta murheellisesta ajatuksesta."

He istuutuivat mäen rinteelle. "Miksei äitisi muuta luoksesi asumaan?" "Luokseniko" — sanoi Ole venyttäen, "hän ei ole tahtonut tulla peloittamaan ihmisiä, — jos nimittäin sattuisi olemaan joku, joka voisi ajatella Bergeimiin muuttamista. Mutta ei hänen olisi tarvinnut semmoista pelätä, Bergeimiin nouseva tie on kovin jyrkkä, ei sinne kukaan muuta."

"Niinkö luulet", Anne Sofie tunsi veren takovan kaulavaltimoissaan, hänen henkeään ahdisti, "miksikä sinä niin luulet?"

Ole nousi kalpeana.

"Siksi, että hän, jolta haluaisin kysyä — ei tahdo tulla", vastasi hän hiljaa. "Tiedätkö sen — oletko kysynyt — häneltä?"

"Hän on sanonut sen minulle — kysymättä."

Anne Sofie katseli kylää, ahdistava tunne oli kadonnut, hän oli rauhallinen, hän tunsi muuttuneensa aivan toiseksi ihmiseksi, tuolta alhaalta hohti tuomarila valkoisena ja viehättävänä suurten puitten lomitse ja tuolla ylhäällä, tunturin jyrkällä rinteellä, oli Bergeim.

"Kuulehan Ole", sanoi hän hitaasti, rauhallisesti kuin kertoisi hän kaskua ja sisimmässään ihmetellen ja peläten omaa rauhallisuuttaan, "eräänä iltana katselin minä Bergeimiä. Tie sinne on jyrkkä, se on totta, muttei niin jyrkkä, ettei sitä voisi kulkea. Minä katselin Bergeimiä, tuvasta loisti tuli, ja kun se sammutettiin päätin minä — päätin minä kulkea tuota tietä, päätin minä tulla."

Sanottuaan tämän heittäytyi hän pitkälleen maahan, hän ei itkenyt, jospa hän olisikin saanut itkeä, koko hänen ruumiinsa vavahteli, hän painoi kasvonsa maahan, kanervat repivät häntä.

Kalpeana polvistui Ole hänen viereensä, hän kumartui eteenpäin ja tarttui hänen olkapäihinsä, hän koetti nostaa, mutta Anne Sofie tempautui irti. Ole nousi ja seisoi katsellen häntä, antoi hänen olla rauhassa kunnes hän oli tyyntynyt. Anne Sofie nousi vihdoin istumaan ja ojensi kätensä Oleile.

"Minun ei pitäisi nyt olla tämmöinen", sanoi hän koettaen hymyillä, "en tiedä, mikä minuun tuli, - älä ole pahoillasi —"

"Tarkoitatko sinä — täyttä totta?"

"Tarkoitan tietenkin", vastasi hän naurahtaen lyhyesti.

"Ja — ja noin vähän sinä siitä iloitset", sanoi Ole, kasvot kalpeina, poispäin katsoen.

"Ei, ei", hän hypähti seisomaan, "minä olen iloinen, Ole, minä olen iloinen, älä käsitä minua väärin". Hän tarttui Olen käteen, mutta päästi sen heti. "Meidät voidaan nähdä tieltä, sitten — —", väristys kulki kautta hänen ruumiinsa. "Älä muistele, minkälainen minä nyt olen. Teetkö, mitä minä pyydän? Annatko minun mennä kotiin — yksinäni?" Hätäisesti hipaisi hän Olen otsaa. — "Illalla sinä tulet minua tapaamaan. Mutta nyt minun täytyy mennä kotiin yksinäni."

Anne Sofie kulki polkua alaspäin, kerran hän kääntyi viittomaan taakseen, Ole seisoi yhä, liikkumattomana, hän ei edes nyökännyt vastaukseksi.

Veräjällä pysähtyi hän vielä kerran ja katsahti ylöspäin, Ole oli istuutunut, hänestä tuntui, että kaikki oli nyt ratkaistu, peruuttamattomasti, katuiko hän?

Hän löysi äidin arkihuoneesta, rouva Hage istui lukemassa, Anne Sofie asettui äidin tuolin taakse ja siveli hitaasti hänen hiuksiaan.

"Äiti — minulla on sinulle jotakin sanottavaa", sanoi hän, "ja minä pyydän sinua ilmoittamaan sen isällekin."

Rouva Hage laski kirjan kädestään.

"Onko se jotakin pahaa", kysyi hän pelokkaana.

"Minä olen mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa", sanoi Anne Sofie.

Äiti tuijotti noita sanoja, häntä halutti huutaa, tuo ei ole totta, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt, sinä olet elänyt murheessa ja yksinäisyydessä, sinä et ole tahtonut tuota.

Mutta katsahdettuaan Anne Sofieta, nähtyään hänen kalpeana seisovan, silmissään ihmeellinen, suljettu ilme, painoi hän kätensä sydämmelleen ja sanoi itselleen, nyt ei ole sinusta kysymys, ja nousi ja veti kiivaasti tyttären syliinsä.

"Olkoon se sinulle onneksi, lapseni."

Kuuma aalto läikähti kautta Anne Sofien ruumiin, kaikkea muuta oli hän odottanut, varoituksia, huokauksia, surua, ensimmäistä kertaa hän täysin tunsi äidin hellyyden ja lämmön, hän purskahti itkuun.

"Kiitos, äiti", nyyhkytti hän.

"Älkäämme nyt itkekö", sanoi äiti itkien hänkin, "vaan olkaamme iloisia. Vaikka meidän täytyykin erota ja vaikka kaikenlaisia vaikeuksia syntyy, kuten itsekin arvaat, niin elämässä on sittenkin vain yksi asia, joka tuottaa onnea: rakastaminen ja rakastettuna oleminen."

Hän meni heti kertomaan uutista tuomarille. "Isä ei saa luulla, että salaamme häneltä jotakin", oli hän sanonut, kulkiessaan pihan poikki hieroi hän tarmokkaasti käsiään ja ajatteli, että nyt minä sanon hänelle tämän niin, ettei se hänestä tunnu onnettomuudelta, joka on meitä kohdannut.

Tuskastuneena nosti tuomari katseensa työstään, rouva Hagen tullessa kanslia-aikana aavisti hän aina rahojen olevan kyseessä. "En minä nyt tullut rahan tähden", sanoi rouva Hage koettaen tehdä äänensä iloiseksi. Sitten on jotakin muuta pahaa odotettavissa, koska hän tuolla äänellä puhuu, ajatteli tuomari.

"Minulla on sinulle jotakin mieluista kerrottavana", sanoi hän, "Anne Sofie on mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa".

"Ole Bergeimin", ähkäisi tuomari, "hauturinko kanssa?"

"Niin —", sanoi rouva Hage hieroen käsiään.

Tuomari nousi seisomaan ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, hänen suunsa mutuili parran peitossa.

"Talonpojan kanssa", sanoi hän hiljaa ja pysähtyi ikkunan ääreen, "köyhyyteen —"

"Minä luulen, että lapsi on onnellinen", sanoi rouva Hage, "olkaamme mekin hänen kanssaan. Ole on hyvä poika, enpä tiedä ketä pitäisin näillä seuduin häntä parempana."

Tuomari loi häneen raskaan katseen. "Minusta tuntuu joka päivä siltä kuin olisi minulla täällä vain vihamiehiä", sanoi hän, "ystäviä ei minulla ainakaan ole. Jos minua kohtaa vastoinkäyminen, iloitsevat he, vain pahansuopaisuutta on heillä meitä kohtaan, he tahtovat työntää meidät syrjään, — ja nyt — nyt on Anne Sofie mennyt kihloihin talonpojan kanssa."

Hän huoahti raskaasti.

"Älkäämme suotta näytelkö komediaa ja puhuko niinkuin olisimme hyvinkin tyytyväisiä, eihän sille mitään mahda, mutta surullista se on."

"Meidän ei pitäisi ajatella itseämme."

Mutta tuomari ei kuunnellut.

"He kuristavat meitä kurkusta. Vallan ovat he ottaneet meiltä jo aikoja sitten, kunnioituksen unohtaneet, köyhyydellä he meitä uhkaavat, ja nyt he vievät meidän lapsemmekin."

"Sano mieluummin, että me saamme uuden lapsen, — että me tulemme heitä lähemmäksi", sanoi rouva Hage urhoollisesti.

Tuomarin kasvot vääntyivät.

"Vanha, arvossapidetty suku. Niin — minä tiedän, mitä sinä tahdot sanoa — enkä minä pidäkään meitä talonpoikia parempina. Parempina", hän puhalsi. "Ole Bergeimin suku on myöskin vanha ja arvossapidetty, en minä sitä tähtää, mutta sinä tiedät vallan hyvin, että ero on sittenkin liian suuri. Ajatustapa ja tuntemistapa ovat erilaiset, — jokapäiväisessä elämässä ilmenee kiusallisia eroavaisuuksia — elintavassa, käytöksessä, työskentelyssä. Ei, ystäväni, me juuri olemme hänet kadottaneet, kadottaneet pienen talon raskaaseen elämään. Heidän piiriinsä tulee hän kuulumaan — eikä Ole meidän."

"Et suinkaan sinä aio lapselle sanoa kaikkea tuota?"

"En. Ei se ole tarpeellista. Eikä se mitään hyödyttäisi."

Katkeroituneena kohautti hän raskaita olkapäitään.

"Ja — mikä hän sitten on! Norjalaisen virkamiehen tytärraukka. Kuuluuhan hän siihen säätyyn, jota kaikki halveksivat ja pilkkaavat. Eihän hänellä ollut muuta menetettävää kuin mitä sivistys ja kasvatus olisi voinut suoda, se ei ole siis hänelle riittänyt."

"Me elämme toista aikaa, Hage."

"Aika kuin aika, ihmiset ovat aina samanlaisia. Vaikka aika olisi kuinka toinen, vie Bergeimin elämä hänen nuoruutensa parissa vuodessa. Vaikka aika olisi kuinka uusi, on häntä kiusaava aterioiminen ihmisten kanssa, jotka eivät käytä veistä eikä haarukkaa, niin, niin, ehkäpä Ole käyttääkin, mutta vanha Mari ei käytä eikä Lassi, velimies, hehän ovat nyt hänen lähintä sukuaan. Heidän piiriinsä hän kuuluu. Meikäläisiin — ei hän enää kuulu."

"Mutta Hage — onhan hän meidän lapsemme."

Tuomari repi partaansa.

"Hän on tehnyt valintansa. Eikä perheen lapsena oleminen merkitse vain sitä, että jollakin on kirkonkirjoissa vissit vanhemmat. Niin, niin — en minä tahdo lisätä kiveä kuormaan, toivotan lapselle onnea. Sekä hänelle että Olelle."

Ja terävästi hän lisäsi:

"Onko Ole Bergeim se vävypoika, jota sinä olet toivonut?"

"Ei — jumalanähköön."

"Hyvä. Me olemme siis yhtä mieltä. Mutta aina kun on jotakin, josta me emme kumpikaan pidä, täytyy minun sanoa totuus, sinä koetat koristella, ja sitten käyn minä kovasydämmisestä. No niin — minulla on paljon työtä." Rouva Hage meni. Mutta ei sisään, häntä ei haluttanut nyt heti tavata Anne Sofieta, hänen mielensä kaipasi virkistystä, hän lähti hetkeksi maantielle kävelemään, kävellessään palautti hän mieleensä kaiken, mitä oli kuullut tuonlaisista avioliitoista, niin, olivathan ne joskus hyvinkin menestyneet, jopa erittäinkin hyvin.

Hän pysähtyi. Tuolta tienkäänteestä tuli Charlotte ja pastori.

Ei — tänään —

Pastori tervehti, "teidän tyttärenne ja minä olemme tehneet pienen kävelyretken."

"Näen sen", sanoi rouva Hage kuivasti. "Isä on kysellyt sinua, sinä olet varmaankin luvannut valmistaa jonkun työn tänään. Mutta oletkin kai, kuten Maria, valinnut paremman osan", kiukkuisena sähisi rouva Hagen ääni.

Pastori kiiruhti hyvästelemään, hän kiirehti peltojen poikki tavallista pitemmin askelin, taisipa hän pistää juoksuksikin, rouva Hagea nauratti.

Mutta pian hänen kiukkunsa taas palasi, "missä sinä vetelehditkään", sanoi hän tarttuen Charlotten käsivarteen, "juokset pitkin maantietä vanhan papin perässä. Etkö sinä häpeä? Eikö sinulla ole ollenkaan itsekunnioitusta?"

Charlotte pakeni huoneeseensa, äidin sanat eivät häneen sattuneet, hänellä oli muuta ajateltavana.