Part 7

Hän tuli hämärään puotiin ja asettui myymäpöydän ääreen. Voi, voi, ajatteli hän, onnettomuudet alkavat, onnettomuudet alkavat _taas_, — yksi tulee ja heti on sen kintereillä monia, kuinka minä niitä vastaan taistelisin? Hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien puodista apua, eräässä loukossa seisoi pastori ohjaksia ostellen. Rouva Hage nyökkäili innokkaasti — paljon innokkaammin kuin hän aavistikaan — pastori jätti ohjakset ja tuli häntä tervehtimään. "Kuuluuko mitään uutta?" kysyi rouva Hage. — "Ei", vastasi pastori ihmetellen, "olisiko sitten tekeillä jotakin?" — "Ei, tietystikään ei. Kai se tiesuunnittelukin jo on valmiina". — "Niinkö — sitä en olisi uskonut", pastori tiedusteli asiaa maakauppiaalta, "joko tiesuunnittelu on valmiina?" — "Ei." — "Minä luulin", sanoi rouva Hage hämmentyneenä, "kun Sten Meldekin jo lähti."

— "Onko Sten Melde lähtenyt?" kysyi pastori hitaasti. — "On", sanoi maakauppias, hän omisti hotellinkin, "hän matkusti sunnuntaina, hänen täytyi lähteä kotiin, niin, tiesuunnittelu ei ole valmiina", hän katsoi kysyvästi rouva Hagea, — mitä hän halusikaan? Rouva Hage tarttui päähänsä, "antakaaha minulle hieman vihreätä suopaa, sitä me aina tarvitsemme". Maakauppias kätki ihmettelynsä ja punnitsi suopaa.

Pitkin askelin kulki rouva Hage kotiinpäin, hän näki tiellä pastorinkin, mutta ei halunnut seuraa. Hän puristi kääröä, niin että suopa pursui ulos, -hän oli lähtenyt — muitta mutkitta matkustanut kotiinsa, häntä ei saanut kiinni, jotta olisi voinut ravistaa. Mutta olihan Sten luvannut kirjoittaa. "Pötyä", sanoi rouva Hage kovalla, vihaisella äänellä, "kyllä minä semmoiset kirjoittelemiset tunnen", hän löi suopakäärön kädestä toiseen niin että läiskähti. Hakalan Lassi puuhaili pihallaan haravoineen, hän näki rouva Hagen ja säikähti niin, että pujahti heti tupaansa ja istuutui.

Rajuilmana ryntäsi rouva Hage keittiöön, Anne Sofie ja molemmat palvelijattaret olivat siellä. "Olkaa hyvä", sanoi hän laskien käärön keittiöpöydälle. — "Mitä siinä on?" kysyi Anne Sofie. — "Suopaa." -"Suopaako? Oletko sinä ostanut suopaa, mehän saimme sitä eilen kokonaisen nelikon". — "Niinpä niin", vastasi äiti vilkkaasti, "siksipä tietenkin minun päähäni pälkähti suovan ostaminen". Mutta sitten hänen silmänsä kyyneltyivät, "aina on jotakin vinossa, hyväjumala, mitä sillä on väliä, vaikka meillä onkin suopaa liikaa naulan verta". — "Tulehan äiti", kuiskasi Anne Sofie vetäen hänet arkihuoneeseen.

Siellä pettivät rouva Hagen voimat. "Sinä olet oikeassa, hän on jättänyt Charlotten", sanoi hän purskahtaen itkuun.

— "Vaiti, äiti, Charlotte istuu portailla, hän voi kuulla." — Rouva Hage niisti nenänsä ja hillitsi itkuaan. "Hän on karannut kuin lurjus". — Kalpeana seisoi Anne Sofie keittiön ovella, "Sten ei ole koskaan pitänytkään hänestä", sanoi hän. — "Mutta Charlotte?" — "Minkäs Sten sille voi." — "Aiotko sinä ruveta häntä puolustamaan; jollei sinulla ole parempaa puhuttavaa, niin pidä suusi kiinni". — "Pidänhän minä.", — "Mutta Charlotte", aloitti rouva Hage uudelleen, "kuinka käy hänen." — "Rakas äiti — tuskallista se kyllä on — mutta ei hän siihen kuole." — "Kuole!" rouva Hage suuttui niin ettei saanut ääntäkään, -"kuole, siitä sinä et tiedä mitään. Tahdotko sinä, että minun pitäisi iloita, kun tiedän sen menevän ohitse? Sinä et kai edes säälikään häntä." — Anne Sofie katsahti äitiinsä, ja äiti tuli heti hänen luokseen. "En minä sitä tarkoittanut, mutta minä olen niin onneton ja sinä olet niin järkevä." — "Luuletko sinä, äiti, etten minä tiedä sen olevan tuskallista. Mutta eläminen on tuskallista." — "Eläminenkö tuskallista?" rouva Hage päästi Anne Sofien syleilystään, hän vaipui ajatuksiin ja istuutui. "Eläminenkö tuskallista, olisiko se todellakin tuskallista? Tuskallista — niin, tuskallista. Pettymyksiä — niitä olemme me kaikki saaneet kokea. Tiedätkö, mitä minä eniten pelkään, sitä että kaikki kulkee meidän ohitsemme ja me jäämme, _te_ jäätte. Suruja — niinpä kyllä, mutta -suruja emme me voi välttää, kunhan ei vaan surunamme ole, että elämä kulkee meidän ohitsemme. Muut surut tulkoot, niitten keralla tulee iloakin." Hän nousi kiihkeänä. "Meidän tehtävänämme on auttaa häntä kestämään tämä, ohjata hänen ajatuksiaan tulevaisuuteen, ettei hän surussaan väsyisi. Onni ei ole tämän takia ikuiseksi kadonnut."

"Ei — on osattava unohtaa", sanoi Anne Sofie.

Rouva Hage pudisti päätään. "Mitään ei unohdeta", sanoi hän, "me vain kuvittelemme unohtavamme. Kaikki haavat aukenevat sittenkin kerran, vaikka ne olisivat kuinka hyvin arpeutuneet. Joskus me sen huomaamme — nyt tuo haava taas vuotaa verta —. Joskus taas me emme tiedä, mikä meitä vaivaa, meidän mielemme on aivan odottamatta käynyt murheelliseksi, meitä ahdistaa jokin ohimennyt, ennemmin eletty, — niin, me emme tiedä mikä meidän on. Vanhat haavat ovat auenneet ja vuotavat verta."

Hän aikoi mennä, mutta palasi ja veti Anne Sofien syliinsä. "Jumala varjelkoon sinua kaikesta pahasta", kuiskasi hän, päästi hänet ja meni Charlotten luo, joka istui portailla.

"Älä siinä auringonpaisteessa laiskottele, lapseni", sanoi hän, "tule auttamaan minua, minä rupean vastaamaan taikinaa."

13.

Charlotte seisoi kuunnellen ikkunan ääressä, oli varhainen aamuhetki, tuulahduksen lehahtaessa sopivalta suunnalta saattoi kuulla postimiehen puhaltavan torveen ajaessaan tunturin rinnettä alaspäin. Charlotte puri hampaitaan yhteen, niin että suun ympärystät tulivat valkoisiksi, tänään sinä et itse mene postia hakemaan, sanoi hän, kaikista ikkunoista tirkistellään sinua, kuiskaillaan, tuo raukka odottelee turhaan kirjettä armaaltaan. Jos postimestari itse on antamassa, katselee hän sinua hyväntahtoisesti vanhoilla silmillään, tänäänkään ei ole kirjettä rakastetulta, ajattelee hän. Mutta tänään sinä et mene. Ehdittyään tuskin pukeutua, kiiruhti hän kansliaan, "minä menen hakemaan postin, isä", sanoi hän, "niin tulen hieman kävelleeksi." Hän hiipi navetantakaista polkua, jottei häntä olisi nähty keittiöstä. Sillalla hänen täytyi istuutua, hän oli niin jännittynyt, mutta yhtäkkiä hän muisti, että tuolla kivellä olivat Sten ja hän istuneet ja hän kiiruhti eteenpäin. Saatuaan, postin selaili hän vapisevin sormin kirjeitä — hänelle ei ollut koskaan mitään.

Mutta ehkä huomenna — — —

Huomenna. Hitaasti kulki hän kotiinpäin, hänen sydämmessään vallitsi tyhjyys ja kuolema, hänen sisimmässään värähteli ihmettely, hiljan oli hän niin onnellinen ja nyt on tapahtunut tämmöinen _muutos_. Hän näki erään palvelijattarista olevan matkalla maakauppiaalle, nyt hän ei tahtonut kohdata ketään, hän nousi kirkkomäkeä ja harhaili hautojen keskellä, kunnes valkoinen huivi oli varmasti hänet sivuuttanut. Hautojen keskellä — hän pysähtyi tuntemattoman haudan ääreen, jolla ruusupensas kasvoi, se oli nyt täydessä kukassa, ihanina ja tuoksuvina keinuivat sen lukemattomat, punakeltaiset kukat vienossa tuulessa. Charlotte unohtui tuijottamaan hautaa, hän ei voinut lähteä sieltä, missä ruusut tuoksuivat rakkaudesta kuolleen yllä, neito ei ollut saanut sitä, jonka halusi, oliko hän hyljännyt neidon, rakastivatko he toisiaan, mutta kohtalo eroitti, — kunpahan he vain rakastivat toisiaan. — —

— — — Mutta eräänä aamuna oli posti Charlotten alas tullessa jo haettu, rouva Hage seisoi aamiaispöydän ääressä katsellen korttia, jonka hän nopeasti iaski kädestään. Kortti oli tällä kertaa Myrdalin ilmoituskortti, "tällä viimeisellä silmäyksellä Flaamiaaksoon jätän jäähyväiset lännen maille, samalla lähetän myöskin teille tervehdykseni", kirjoitti Sten. Charlotte käänsi kortin, se oli leimattu Kristianiassa, kirjoitettu nähtävästi junassa tai ostettu jostakin kristianialaisesta paperikaupasta. Hän pisti kortin taskuunsa, "emmekö syö aamiaista?" -"Minä tuon kahvia", sanoi äiti, "etkö sinä söisi yhtä munaa?" — "En kiitos." — "Minäpä keitän sinulle sittenkin munan." — "En minä huoli siitä — älä kiusaa minua." — "No, en, en, lapseni."

Rouva Hage meni keittiöön, hän kertoi kortista Anne Sofielle.

"Älä sinä kiusaa häntä", sanoi Anne Sofie, "anna sinä hänen olla rauhassa."

"Kiusaanko minä? Olet ehkä oikeassa", rouva Hage katseli ulos ikkunasta, kyyneleet valuivat hänen silmistään.

"Äiti rakas, en minä pahaa tarkoittanut, ethän sinä toki sentähden itke?"

"Mitä vielä", rouva Hage työnsi hänet luotaan, "minä olen jo tottunut siihen, että minun lapseni opettavat minua. Minä itken sitä, jota sinäkin kerran olet itkevä, äiti ei muuta ajattele kuin lapsiaan, öin ja päivin, pitkinä sairasvuoteen ääressä valvottuina öinä ja pitkinä päivinä, jolloin tiellä on ollut kompastuskivi, äidin sydän on kuin avoin haava -eikä se kuitenkaan mitään auta, lapset eivät tule sen onnellisemmiksi, he eivät pelastu ainoastakaan pettymyksestä, vältä ainoatakaan iskua, turhaa on äidin huolenpito, sentähden minä itken..."

Aamiaispöydässä oli tuomari huonolla tuulella, jumalankiitos, onhan meillä edes jotakin kuuntelemista, ajatteli rouva Hage. Ja tuomari jänkytti, vaivaloisesti paukkui suu parran peitossa, "ne nylkevät minua verotuksessa", sanoi hän, "minä maksan enemmän kuin neljä pitäjän rikkainta maanviljelijää yhteensä, vaikkei minulla ole tuloja edes niin paljon kuin yhdellä heistä, eivätkä he sittenkään osoita minua kohtaan alkeellisintakaan kohteliaisuutta. Nyt tarvitaan uusi nimismies Ulkovuonolle, ja kun minä asetan ehdokkaan, ilmoittavat he, etteivät he halua minun ehdokastani ja näin he tekevät vaikka kihlakunnanhallitus ja minä kannatamme samaa miestä. He eivät tahdo ketään, joka on asemastaan kiitollisuudenvelassa virkamiehille, sanovat he, he tahtovat saada pitäjäläisten valitseman. Eikä minua valita siltakomiteaankaan, vaikka juuri minä olen tuon kysymyksen herättänyt, tahdotaan osoittaa ettei minua tarvita mihinkään. Mutta puuhailkoot minun puolestani yksinään, ei siitä kuitenkaan muuta synny kuin nurkkariitoja ja koko siltahomma menee päin helvettiä."

— "Niin, anna sinä vaan heidän korjata kylvöstään hedelmät", sanoi rouva Hage yllyttäen. —

— Illallisen jälkeen lähti Charlotte kävelemään. Indredaliin päin, siellä oli varjoisaa ja rauhallista. Hän kulki hitaasti, täällä ei hän ollut koskaan Stenin kera kävellyt, mutta sittenkin, täällä tuntui Sten olevan niin lähellä, hän kuuli Stenin nauravan, milloin tällä milloin tuolla puolen, nauravan aivan kuuluvasti.

Jos Sten olisikin kuollut, ajatteli hän ja outo viileys hiipi hänen sydämmeensä, jos hän olisikin kuollut, niin voisin surra häntä, kuolema ei merkinnyt suurinta onnettomuutta. Mutta Sten ei ollutkaan kuollut, Sten oli lähtenyt hänen luotaan, Sten ei muistellut häntä, hän oli unohdettu. Ei, itkeä ei hän tahtonut, hän tahtoi kätkeä häpeänsä.

Hän saapui kosken yli johtavalle pienelle sillalle, hän nojasi kaidetta vasten, tuntui niin hyvältä painaa rintaa kovaan kaiteeseen. Hän katseli valkoista, jyrkkää, kuohuvaa putousta, olisi sangen liikuttavaa jos hänkin heittäytyisi koskeen, kuten tuo tuntematon vainaja, niin, jos Sten olisi kuollut, olisi hän ilolla tehnyt sen, mutta nyt ei.

Kulkiessaan kotiinpäin hän ajatteli, jospa Sten onkin tullut tänä iltana, yllättäen, jospa Sten nyt istuukin kotona tuomarilassa odottelemassa häntä, tai ehkä on Sten lähtenyt häntä etsimään, ehkä hän jo tuolta tienkäänteestä ilmestyy.

Charlotten sydän sykki kiihkeästi, hän tunsi voimainsa vähenevän, — tuolla tuli todellakin joku, eräs mies, hän tunsi nuo nopeat, sipsuttavat askeleet, siellä tuli pastori.

Pastori tunsi hänet heti, hitaasti tuli Charlotte häntä vastaan, painunein päin, ja pastorin mieleen muistui, minkälaisena hän oli juossut pappilan polkua, valoisana, hymyilevänä, toisin ajatuksin kuin nyt, ihmeellistä, ajatteli pastori, luulenpa että hänellä on nytkin tuo sama vaalea puku ja kuitenkin ‒ ‒ ‒

Charlotte aikoi mennä ohitse, mutta pastori pysähtyi, he seisoivat toisiaan katsellen.

"Tekin kuljette täällä", sanoi pastori hiljaisella äänellä, "täällä, jossa voi olla varma siitä, ettei kohtaa toisia ihmisiä, miksipä muuten tällä tiellä kuljettaisiin, joka on niin pimeä ja surullinen, täällä kulkevat vain ne, jotka etsivät yksinäisyyttä. Ja täällä me toisemme kohtaamme."

Charlotte taivutti päätään ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta pastori kääntyi ja seurasi.

"En tahdo olla tunkeilevainen", sanoi hän, — — "tunkeilla en tahdo. Mutta te olette tällä retkellä ensimmäistä kertaa, kuinka useasti luulette te minun tänä kesänä kävelleen tässä laaksossa, onko se ajatus koskaan teidän mieleenne juolahtanut?"

Tie oli kapea, he kulkivat lähekkäin, mutta pastori ei kääntänyt katsettaan Charlotteen. "Minä olen päivinäni nähnyt paljon surua", sanoi hän, "viran tähden, kuten sanotaan, ja minun on täytynyt lohduttaa, mutta vaikka minun sydämmeni on ollut tulvillaan todellista osanottoa, on halla aina vienyt minun sanoiltani elämän. Sillä minä olen sanonut itselleni, tämä suru ei vielä ole raskain, nuori vaimo itkee miesvainajaansa, niin, mutta mitä onkaan hän omistanut, äiti suree kuolleita pienokaisiaan, murheen päivät ovat raskaat, mutta minä ajattelin niitä, jotka ovat kadottaneet ennenkuin ovat mitään omistaneetkaan, köyhiä, joilla ei ollut mitään kadotettavaa. Se suru on raskain, tyhjyyden tuska. Siksi minä niin kernaasti kuljen tässä laaksossa, tuntuu siltä kuin ei täällä olisi aurinko koskaan paistanut, kuin olisi tämä tyhjyyden tyyssija."

Charlotte kuunteli ihmetellen hänen sanojaan, aaltoilevaa saarnanuottia, tuntui siltä kuin hämärän henget olisivat puhuneet, mitä hän tiesikään?

"Minä puhun _itsestäni,_ — enkä aiokaan sekaantua teidän asioihinne", sanoi hän katkonaisesti, "minä tiedän, ettei minulla ole ihmisenä eikä pappina siihen oikeutta, enkä minä koskaan saakaan siihen oikeutta, niistä en koskaan mainitse, ne olkoot pyhiä", sanoi hän lujasti. "Mutta me kohtasimme toisemme täällä ja minä tunsin päässeeni teitä lähelle, — niin, teitä lähelle". Hän eksyi taas äskeiseen saarnanuottiinsa. "Olen täällä käyskennellessäni tuntenut semmoista ennenkin, minulla on ollut ikäänkuin näkymätön seuralainen, olen kysynyt itseltäni, mikä sinua seuraa, nyt sen tiedän, teidän sielunne on seurannut minua ja nyt minä tiedän, että jumala on tänä iltana lähettänyt minut kohtaamaan teitä. Niin — uskokaa minua, älkää käskekö minua luotanne, jumala tahtoi että kohtaisin teidät. Sillä minä olen ainoa ihminen, joka voi teitä ymmärtää. Ei - en minä aio puhua teidän asioistanne." Ja lujasti, ikäänkuin antaen tulevaisuudestakin lupauksen, sanoi hän: "koskaan en sanallakaan niistä mainitse, olkoot ne tykkänään teidän salaisuutenanne."

Noustessaan jyrkkää pappilanmäkeä, puhui pastori hengästyneenä:

"Kun ihmisillä on surua, etsivät he yksinäisyyttä. Mutta he tahtovat olla yksin siellä, missä he voivat eroittaa surunsa äänen, he tahtovat kuunnella sen kaikua. Sentähden sallii jumala joskus kahden yksinäisen ihmisen kohdata toisensa, että suru kulkisi sydämmestä sydämmeen, että he ymmärtäisivät toisiaan. Tajuaisivat toistensa yksinäisyyden.

"Eikö niin — nyt tekin tiedätte, että elämä on kuin kirren peittämä tie, jolla teidän yksinäiset askeleenne orpoina kajahtelevat. Jolla kuljetaan aavistellen sitä, mitä elämä ei ole antanut. Nyt tekin tiedätte, kuinka suuresti elämä voi pettää, te olette nuori, te olette kohdannut ensimmäisen surunne, ei, ei, en minä teidän salaisuuteenne koske, mutta ensimmäinen suru on kuin musta verho, joka laskeutuu eteemme ja peittää kaiken katseeltamme, tulevaisuuttakaan ei enää ole. Mutta tästä _ensimmäisestä_ surusta kasvaa uusi elämänkaipuu, minä sen tiedän, joka olen elänyt, jos vain kohdataan ihminen, joka voi ymmärtää, surukin voi yhdistää, ehkäpä syvemminkin kuin ilo, niin, ehkä syvemminkin."

He olivat saapuneet tuomarilan vaiheille ja pysähtyivät kumpikin.

"Älkää harmitelko sitä, että kohtasitte minut tänään", sanoi hän, "älkää ajatelko, että minä olen pappi, minä olen ihminen, joka salassa tahtoo kuunnella teidän surunne ääntä, se soinnahtaa minusta takaisin, tuo soinnahdus virvoittaa teitä, ja te suotte yksinäiselle ihmiselle suuren ilon, ajatelkaahan tätä, on ihminen, jolleka te vielä voitte suoda suuren ilon."

Pastori jätti hänet, yhtäkkiä, ikäänkuin peläten sanovansa liikaa, Charlotte näki hänen lyhyin, nopein askelin etenevän tietä pitkin. —

Charlotte kuuli äidin ja Anne Sofien vielä valvovan, murheellisina he nyt keskustelevat minusta, ajatteli hän hiipien hiljaa portaita ylös.

Hän riisuutui ja meni vuoteeseen, hän lepäsi kattoon tuijottaen, kummallista, tämänkin päivän perästä tulisi aamu ja sitten vielä monta aamua, eikä Sten koskaan tulisi takaisin. Hän ei koskaan toipuisi hyljätyn tuskasta ja häpeästä, yksinäisyyteen oli hänet jätetty, Sten ei edes ajatellut häntä. Mutta etäisyydestä hän kuuli pastorin saarnanuotin, se väreili ilmassa kuin kaukainen virran kohina, tähän, säveleeseen, tähän kohinaan hän nukkui.

15.

Charlotte heräsi seuraavana aamuna — hänen ajatuksensa koettivat tavoittaa jotakin, — jotakin, joka vielä humisi hänen mielessään, josta hän oli uneksinut. Unen tunnelmaa oli hänessä, hänen ympärillään, kaikkialla, mutta tietoisuus ei kyennyt sitä vangitsemaan.

Hän lepäsi aivan hiljaa, silmät suljettuina. Vähitellen palasi uni, kalpeina kaarina laskeutui se valon halki, asettuen hänen silmäluomilleen, ihmettelevänä vavistuksena tuntui sen läsnäolo hänen ruumiissaan. Hän istui veneessä suurella vuonolla, vene lähestyi tunturia, joka loi veteen mustia varjoja. Häntä paleli, mutta hän ei pelännyt. Veneen hitaasti lähestyessä varjoja näki hän, että venettä souti joku, se oli pastori, eikä häntä vähääkään ihmetyttänyt, että se oli pastori eikä tuo toinen. Soutaessaan katseli pastori koko ajan vakavasti häntä, ja veneen lipuessa pimentoon kumartui pastori eteenpäin ja sanoi hänelle jotakin. Mutta hän ei voinut muistaa noita sanoja. Hän kuuli äänen helähdyksen, hän kuuli sanatkin, hän ymmärsi niiden merkityksen, ne olivat tuossa hänen edessään, hän näki ne, mutta sittenkään ei hän voinut niitä toistaa, aina kun hän oli sanomaisillaan ne ääneen, katosivat ne. Mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi sanoa nuo sanat, kuulla oman äänensä ne toistavan.

Charlotte pukeutui hitaasti, unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään. Hän meni alas, auttoi äitiään, kävi asioilla, — se ei vaan väistynyt. Hän meni isän luo kansliaan, etsi itselleen jäljennöstyötä, — unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään, kesken työtään täytyi hänen pysähtyä kuuntelemaan, tuossa olivat nyt sanat, nyt hän ne tavoitti. Mutta samassa silmänräpäyksessä olivat ne taas kadoksissa.

Päivälliselle saivat he harvinaisen vieraan, piirilääkärin Ytredalista. Hän oli hyvänahkainen, yksinäinen kujeilija, hänessä oli hieman narria ja paljon hienoa, hyvää miestä, hän ja Charlotte olivat hyviä ystäviä. Päivällispöydässä kertoi hän jutun eräästä bodalilaisesta miehestä, joka uskonnollisten mietiskelyjen hämmennyttämänä oli hirttäytynyt, "ihmiset väittävät, että rakkaussurut olivat lisäsyynä", sanoi tohtori. Ja yhtäkkiä kuuli Charlotte taas unen sanat, ne värisivät hänen tajunnassaan, hän nousi ja kiirehti ulos huolimatta siitä, että näki toisten ihmettelevän. Mutta päästyään yksinäisyyteen ei hän enää kuullutkaan unen sanoja. Ne jättivät tulena polttavan jäljen hänen mieleensä.

Hän kulki pitkin virran rantaa päätyen sillalle, hän muisteli iltaa, jolloin hän ja Sten olivat sillä tanssineet, nyt oli virta kesäisen kirkas. Hän kumartui katselemaan virran kalvoon, noissa pienissä tukipylväitten takaisissa pyörteissä kisailivat sanat, hän kumartui syvälle kuuntelemaan, mutta sanat jäivät sinne alas, hymyilivät sieltä, eivätkä tahtoneet tulla ylös hänen luokseen.

Täytyykö minun koko ikäni ihmetellä, mitkä ne sanat olivat, enkö minä saa niitä koskaan tietää, ajatteli hän.

Illalla istui hän yksinään portailla, piirilääkäri, isä, äiti ja Anne Sofie pelasivat wistiä. Ilma oli sumuista. Hän istui kuunnellen — avoimin suin, tuijottavin silmin. Sanat näyttivät kisailevan kaikkialla, ruohikon äänettömässä huojunnassa, saarnien vienossa kuiskeessa, hyönteisten hennossa hyrinässä kukkien yllä, salaisuutta kuiskailtiin korvasta korvaan, oliko sen ilmitulon hetki hänellä?

Yhtäkkiä näki hän — niin selvästi, että kolea pelon puistatus vavahdutti hänen ruumistaan — näki hän papin kasvot, samanlaisina kuin unessa, tuossa aivan edessään, kalpeina, vakavina, silmät ihmeellisesti loistaen, pappi kumartui häntä kohden, kuiskasi jotakin, hän kuuli eikä kuullut, pappi näytti ikäänkuin suuresti vihastuvan, näytti tahtovan huutaa, mustana aukeni suu, Charlotte tunsi sanojen kuumottavan kasvojaan, — sitten ne haihtuivat, kaikki katosi, hän näki edessään enää vain puutarhan ja pellot, ne näyttivät keinuvan, hän kuuli enää vain kuiskeitten hiljaisen hyminän — —

Hän hiipi huoneeseensa ja meni levolle, ehkäpä uni taas tulisi, hiljaa makasi hän vuoteessaan antaen unen tunnelman tuuditella, ehkäpä hänelle ilmaistaisiin hänen elämänsä arvoitus, mitä tarkoittikaan se salaperäinen, joka häneltä kätkeytyi? Hän lepäsi odottaen, etäisyydessä näki hän unen maiseman häämöittävän, suuren vuonon, tunturin, veneen, joka lipui pimentoa kohden, nyt uni tulee ajatteli hän ja nukkui.

Herätessään aamulla tiesi hän nähneensä unta ja hän muistikin unensa: äiti seisoi keittiössä, oli tapettu sika, hän laitteli paraillaan sisälmyksiä. "Rakas äiti — joko sinä nyt aloitat jouluteurastuksen?" oli hän kysynyt, ja äiti oli vastannut: "ei voi koskaan aloittaa liian aikaisin sitä, joka _on_ tehtävä."

Edellisen yön uni, tunnelma ja sanat olivat poissa, kaukana poissa, ainiaaksi saavuttamattomissa.

15.

Piirilääkäri oli jäänyt yöksi. Hän oli pieni, pyöreä, ahavoitunut mies, hänellä oli pienet, uteliaat silmät, pieni käyrä nenä ja pieni, pyöreä suu, hän piti itseään sievähkönä. Hän oli leskimies ja hän tähyili itselleen kaikkialta nuorta vaimoa, — Ytredalissa oli sangen yksinäistä, eikä ollut ketään, joka olisi huolehtinut hänen kahdesta pienestä lapsestaan. Maailmassa oli kyllä monta suloista nuorta tyttöä, mutta hän olisi kernaasti halunnut saada sellaisen, jolla oli hieman rahojakin. Usein hän ajatteli tuomarilan tyttöjä -milloin vanhinta, joka varmasti kykeni johtamaan suurtakin taloutta, milloin nuorinta, joka oli niin kaunis, mutta valitseminen oli kovin vaikeata, eikä heillä ollut rahojakaan. Ja niinpä hän tyytyikin vain hakkailemaan, "käykäähän minua kesällä katsomassa", sanoi hän, "teidän pitäisi nähdä minun uusi taloni", nämä olivat hienoja viittauksia, ikäänkuin johdantoja, hän muistutti paksua, pientä, pyrstötöntä maatiaiskukkoa.

Tällä kertaa hän omistautui Charlottelle, joka tuntui hänestä mielenkiintoiselta. Kalvakka ja ylpeä hän oli, hän muistutti naisia, joita kuvattiin sadoissa tohtorin lukemissa kruununkirjoissa, hekin olivat kalpeita ja mielenkiintoisia. Ja Charlottekin, joka edellisenä päivänä ei ollut häntä edes huomaavinaan, seurusteli nyt vain hänen kanssaan, käveli hänen kanssaan, antoi hänelle ruusun napinreikään, kuunteli hänen juttujaan ja nauroi hänen pilojaan. Piirilääkäri pyörähteli hänen ympärillään, hermostuneena, hän näet huomasi lähestyvänsä päätöksentekoa, "tuhat tulimmaista, neiti Charlotte", sanoi hän, "teidän pitäisi nähdä minun uusi taloni Ytredalissa." Eikä hän voinut olla hieman hypistämättä Charlottea.

Anne Sofie pysyttäytyi syrjässä. Äiti oli kiukkuinen. Isäkin näki sen ja murisi tyytymättömänä. Charlotte huomasi kyllä kaiken, mutta yllytti yhä tohtoria, tämän kuume nousi nousemistaan, vihdoin hän hullaantui haaveilemaan. Käsikoukkua he kävelivät mennessään maisemaa ihailemaan, tohtori tepasteli ja nyökkäili rouva Hagelle, joka katseli heidän menoaan, että komealtahan tämä näyttää. "Tuhat tulimmaista, neiti Charlotte, kyllä Ytredalinkin maisemia kelpaa katsella, teidän pitäisi tulla katsomaan minun uutta taloani."