Part 6
Sten mainitsi jotakin kyydistä, koira alkoi murista, mies tarkasteli ilmaa, "senkin koiranrakki", sanoi hän ja alkoi etsiä tulitikkuja. Muurinpankolla oli tulitikkulaatikko, mies katseli sitä kauan, katseli sitten poikaa, osoitti koukkuisella sormellaan laatikkoa, poika ei liikahtanutkaan, tuijotti vain, raskaasti huokaisten nousi ukko itse tulitikkuja hakemaan.
Sitten hän taas asteli ikkunan ääreen istumaan, kestitsi matkalla koiraa pienellä potkulla, sytytti tulitikun ja imi niin että sininen liekki vilahteli hänen hyppystensä vaiheilla, huokasi, puhalsi savua ja katseli kauan sadetta. Imaistuaan pari tukevaa haikua kääntyi hän Sten Meldeen päin, "mistäs kaukaa te sitten olette", kysäsi hän. Sten otti hattunsa ja meni.
Hän oli likomärkä kulkiessaan tunturia alaspäin, sade valui hatunreunalta kasvoille, kaulaan ja selkään, hän ei ollut edes uneksinutkaan, että voisi näin sataa. Ei ollut edes polkua, jota olisi seurannut, korkea pajukko kiertyi kosteana hänen jalkojensa ympäri, hän kompasteli yllättäviin kumpareisiin ja vajosi suonsilmiin, jotka kurlahtaen maiskauttivat hänen kiskoessaan niistä väsyneitä jalkojaan, oliko tunturi noiduttu? Hän kiroili, kompasteli, kiroili taas, sade sakeni harmaana hänen ympärillään, aika ajoin hän ei nähnyt edes lähintä mäntyäkään, vetinen verho tiheni, hälveni, tiheni uudelleen. Matalat puut alkoivat elää, ne tanssivat hänen ympärillään, muuan käyrä koivu nyökkäeli sateen painosta, jota tulvi taukoamatta.
Hän kuuli hiljaista kohinaa, joka pian vaimeni vienoksi solinaksi, mutta yltyi taas kohinaksi, hän seisoi matalan joen rannalla, pienin pyörtein juoksi sen kirkas vesi, se poreili sateen ja oman vauhtinsa vaikutuksesta. Hänen täytyi kulkea sen ylitse. Se oli pitkälle matala, mutta muuttui toisella puolella odottamatta syväksi ja tummanruskeaksi, hän kauhistui ja karkasi takaisinpäin niin että vesi kuohui hänen ympärillään. Päästyään maalle näytti joki taas viattoman matalalta.
Hän löysi uuden kahlauspaikan ja uskaltautui retkelle, varovaisesti hän kulki, askel askeleelta, huomasi joen taas syvenevän, tunnusteli varovaisesti, vettä oli vain polviin. Syvään huokaisten kulki hän ylitse.
Lopen uupuneena, manaten vastuksia, jotka häntä kiusasivat, hoiperteli hän eteenpäin, mättäitä oli yhä tiheämmin, suonsilmät syvenivät, koivunvesat tihenivät pensaikoksi, hän työntäytyi lävitse veden pärskyessä hänen ympärillään, ihmeellisen raskaspisaraisen veden, joka oli aivan toisenlaista kuin sade, ikäänkuin ei hän jo ennestään olisi ollut tarpeeksi märkä. Päästyään onnellisesti koivuviidakosta, harhautui hän pienen lammikon rannalle, se oli kuin maan uumeniin johtava musta läpi, jota ympäröi vajottava turve. Lammen rantoja seuraten lenteli piipittäen outo lintu, se häilähti siipiään sävähyttäen hänen ylitseen ja palasi taas kierrokselleen. Lammikko oli aivan pieni, hän alkoi reippaasti kiertää sitä, mutta lammikko suurenikin, se kasvoi, hän kulki kulkemistaan, mutta lammikosta ei vaan tullut loppua, lammikko tekeytyi pitkulaiseksi ja vihdoin siitä erkani kapea ruohikkoinen lahti esteeksi hänen tielleen. Poukaman ympärillä kasvoi tiheätä, harmaata pajukkoa, koettaessaan työntyä lävitse vajosi hänen jalkansa polvea myöten, pajut kasvoivatkin vedessä. Hän säikähtyi niin, että alkoi juosta takaisinpäin, kompastui ja kaatui, haparoi sitten varovaisesti edelleen. Saatuaan lammikon sivuutetuksi tuli hän harmaille kallioille, taivaltaminen oli nyt kevyttä, poljettavana oli luja pohja. Kallioilta joutui hän matalaan, tiheään hongikkoon, jossa oli pehmeätä, rasittavaa sammalta, hongikosta kuului hiljainen kohina, oliko täällä jossakin ehkä virta tai koski, ei, metsähän siellä vain humisee, jokainen askel pehmeässä sammalistossa oli niin väsyttävä, nyt en minä jaksa enää, ajatteli hän, tuohon minä istuudun enkä enää edes yritäkään, käyköön kuinka tahansa, minä en enää mistään välitä.
Hän huomasi jotakin vaaleata vilahtavan, näki harmaan juovan sateen lomitse, oliko siellä taas joki? Hän hoiperteli jyrkkää rinnettä alaspäin, luiskahti, koetti nousta, luisui edelleen ja havaitsi vihdoin olevansa ikäänkuin ojan pohjassa.
Oja olikin kylätie syvine veden täyttämine pyöränraiteineen, aivan lähellä, toisella puolen tietä, oli perunamaa. Sen takana oli jyrkkä rinne, mäen laella oli lato, harmaa ja luhistunut, kaukaa, laakson pohjasta kuului kumeata virran pauhua, laakson toisesta reunasta häämöttivät sateen lomitse tunturit. Haukka kaarteli korkealla kuilun yllä.
Sten makasi kauan ojassaan katsellen eteensä avautuvaa näkyä, hän oli niin iloinen että olisi voinut ruveta itkemään. Hän katseli perunamaata kuin rakasta ystävää, että pelkkä perunamaa voikin olla niin ihanan näköinen, ja latoa, harmaata latoa, täälläpäin asui ihmisiä. Tuossa oli tie.
Maatessaan ojassa vilusta kankeana vannoi hän kalliin valan, tässä kirotussa sateenpesässä, harmaine tuntureineen ja suonsilmineen, hän ei viipyisi enää päivääkään. Tämä ei ollut sopiva ihmisten olinpaikka — ei ainakaan hänenlaistensa ihmisten.
Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan, hän oli eroittavinaan uuden äänen — ihmeellisen tutulta ja mieluisalta kuulosti tuo ääni tässä sateen ja sumun tyyssijassa — hän oli eroittavinaan rattaitten kolinaa. Tai oliko se ehkä vain joen kohinaa? Ei — nyt se kuului taas — kuului hypähtelevien rattaitten kolinaa.
Vaikka siellä tulisi piru itse, kiipeisi Sten sittenkin rattaille. Hän ei pelännyt pirua. Hän kapusi tienreunalle.
Tuota jyrkkää mäkeä tuli musta, likomärkä, pieni hevonen, rattaat ja rattailla öljypukuun puettu tukeva mies, päässään sadehattu. Sten asettui keskelle tietä, hevonen pysähtyi niin äkkiä että se luiskahti takajaloilleen, rattailla istuva mies kumartui eteenpäin. Rattailla ei istunutkaan piru, vaan pappi.
Sten tuli niin iloiseksi kuin olisi kohdannut parhaimman ystävänsä, ehtimättä selitystään lopettaa kiipesi hän rattaille. Pappi teki vaieten tilaa.
Sten kotiutui pian rattaille, pani tupakaksi lainattuaan papilta tulitikkuja ja oli mitä loistavimmalla tuulella, huolimatta siitä että paleli kuin kastunut kissa.
Pappi ajoi alamäkeä hyvää kyytiä, hän piteli ohjaksista molemmin käsin, alahuuli oli työntynyt eteenpäin ja ripset olivat painuneet sinisten silmien peitoksi. Silloin tällöin tirkisti hän naapuriaan, -ja näki aina samat tyytyväiset pojankasvot, hänen mielensä pahoittui, mutta hän ei voinut olla katsomatta uudelleen, — eikö noissa piirteissä ollut mitään kevytmieliselle, turmeltuneelle kaupunkilaisnuorisolle ominaista? Ei — niistä puhui vain nuoruus, onnellinen nuoruus! Ja pappi ajatteli katkeran vihan vallassa omaa nuoruuttaan, harvoja vallattomia vuosiaan ja monia kovia, yksinäisiä, ilottomia, epäillen ja taistellen elettyjä, mihinkä oli ilo ollut kätkeytyneenä? Ja tuossa aivan hänen vieressään istui nuori poika, jonka mielestä yksinkertaisin asia tässä maailmassa oli eläminen ja onnellisena oleminen. Ehkä arvoitus olikin ratkaistava juuri näin? Ehkä kaikki raskas ja monimutkainen olikin vain aivojen harhaa, synkkien, ilottomien ihmisten turhanpäiväisiä ajatuksia, ehkä luonnolliset, onnelliset, yksinkertaiset ja viisastelematta iloitsevat olivatkin jumalan lapsia? Uskovaiset puhuvat kieltäymyksestä, mutta miksikä olisi jumala oikeastaan niin mielistynyt ikävyyteen, eikö sittenkin vain pyritty lohduttautumaan, kätkemään omaa sieluntyhjyyttä? Olivatko onnelliset, yksinkertaiset, ilomieliset jumalan valittuja? Olivat, todentotta, jumala ei siis ollut valinnut häntä, oliko jumala ottanut häneltä nuoruuden siksi ettei hänen synkkä mielensä ollut jumalalle otollinen, kuinka hän nyt saisi kadotetun nuoruutensa takaisin, voisiko hän vaatia jumalaa siitä tilille?
"Anteeksi", sanoi Sten yhtäkkiä, "tiedättekö te, pastori, että te astuessanne kiristelette hampaitanne? Se johtuu huonosta ruuansulatuksesta. Sanoo enoni — minulla on eno, joka on lääkäri."
Pappi katsahti katkeroituneena naapuriaan, - mutta Stenin valoisissa kasvoissa ei näkynyt varjoakaan siitä, että hän olisi puhunut pahaa tarkoittaen, pappi läimäytti hevosta, rattaat vierivät rämisten erään talon nurkatse ja alas viimeistä mäkeä. Tienkäänteessä vilahti kylä, vuono ja laituri etäisyydestä, kirkko mäeltään, sitten taas kaikki katosi, he saapuivat valtatielle ja ajoivat mustan, tyynen lammen rantaa pitkin.
"Täällä on ikävää", sanoi Sten, "ennenkuin asuisin täällä, lähtisin vaikka pohjoisnaparetkelle. Jumalankiitos, että täältä pian pääsen."
"Niinkö — aiotteko jättää — meidät", viimeinen sana venähti pitkäksi.
"Tottakai, — anteeksi, en aikonut olla epäkohtelias, mutta täällä sataa niin hurjasti."
"Ehkäpä kyllä", sanoi pappi ja katseli raskaita, harmaita pilviä, "mutta kai te pian taas palaatte takaisin luoksemme?"
"Minäkö? Takaisinko tänne? En koskaan. Minä lähden Amerikaan, mieluimmin jo tänä kesänä. Sanoo eno — minulla on Amerikassa eno, joka on insinööri."
"Amerikaanko — hm", pappi kumartui ja heilutti ruoskaa hevosen selän päällä, "minä luulin, että jokin sitoisi teitä tänne."
"Minua — tänne?" pappia töllisteli syvästi hämmästynyt silmäpari.
"Niin — tieasiat — suunnittelu", sanoi pappi katkonaisesti.
"Sekö", nauroi Sten, "kyllä se luistaa ilman minuakin. Eno sanoo, etten minä täällä paljoakaan hyödy, minulta puuttuu kestävyyttä, juuri sitä on minun Amerikassa opittava, sanoo eno."
He ajoivat käyden sillan ylitse. "Te olette kai vilustunut", sanoi pappi lempeästi, melkeinpä hellästi, pitäen kättään Stenin märällä olkapäällä, hän tunsi myötätuntoa vierasta poikaa kohtaan. "No, nyt me olemme perillä. Muuttakaa vaatteita ja juokaa jotakin lämmintä. Hyvästi ja kiitos seurasta ja jollen minä näkisi teitä ennen lähtöänne — niin voikaa hyvin."
Pappi jatkoi matkaansa. Hän ajoi käyden. Hän kääntyi katsomaan hotellia. "Vain hotellivieras", mutisi hän, otti öljyhatun päästään ja ravisti sitä, sade oli lakannut.
Hitaasti hän ajoi tuomarilan ohitse. Nuori tyttö juoksi aitasta pihan poikki keittiöön, — se ei ollut hän, vaan sisar. Keittiöstä loisti oven käydessä punainen, kodikas tuli, hän tahtoi pitää sitä hyvänä merkkinä. Hänelläkin saisi nyt olla hiukan kodin ja onnen vaatimuksia, ei vaatimuksia, mutta hän tahtoi uskoa, että jumala häntä armahtaisi. Hän katsahti taivaalle, sininen avaruus loisti ajelehtivien pilvien lomitse.
11.
Anne Sofie juoksi aitasta pitkin hyppäyksin, sade oli synnyttänyt pihamaalle suuria lammikolta.
"Pastori ajoi ohitse", sanoi hän Charlottelle, joka oli ruokakammiossa, "pidätkö sinä pastorista?"
"En uskalla vastata ennenkuin tiedän, aiotko mennä naimisiin hänen kanssaan", vastasi Charlotte.
"Ei hän aiokaan mennä naimisiin minun kanssani", sanoi Anne Sofie, "mutta oletko varma siitä, ettei hän aio mennä naimisiin sinun kanssasi?"
"En ole vielä kysynyt sitä häneltä. Enkä kysykään ennenkuin olen ruvennut iltarukouksena lukemaan, hyvä jumala anna kuka tahansa, sitten hän saa olla tuo kuka tahansa, ei ennen."
"Ei", sanoi Anne Sofie ikäänkuin olisi vastannut johonkin kysymykseen.
"Tuolla tulee Ole", Charlotte katseli ulos. "Nyt on liian märkää mennä kirkkomaalle", sanoi hän Olen astuessa sisään.
"Minä kävin siellä jo", Ole laski kädestään puutarhaharavan. "Minulla olisi hiukan puhumista rouvalle, kysyisin haluaisiko äitisi ostaa Ketolasta vasikanpuolikkaan", Ole istuutui keittiötuolille.
"Äiti tulee kohta", Anne Sofie kulki puuhaillen paikasta paikkaan. Ole tervehteli piikoja, Anne Sofie ajatteli, hän tervehtii meitä aivan samalla tavalla kuin piikojakin. Karjapiika oli kotoisin Indredalista, jossa Olen äiti asui, hän kyseli kuulumisia, Ole oli kuullut, että Mäenpään Antti oli kuolemaisillaan. "Se koskee äitiin", sanoi Anne Sofie. — "Se koskee meihin kaikkiin", sanoi Ole, — "jaa — jaa", sanoi piika, Antti oli hänelle sukua.
Anne Sofie olisi kernaimmin juossut tiehensä, mutta tuli sittenkin jääneeksi, hän seisoi lieden ääressä kuunnellen Olen rauhallista ääntä, hän puhui yhä Antista, kuinka tyynenä hän odotti kuolemaa, kuinka iloinen hän oli. "Hänen elämänsä on ollut onnellinen", sanoi Ole.
Piiat ihmettelivät — mokomassakin talopahasessa — jossa aina sai olla lujilla —
"Hän sai sen, jota halusi", sanoi Ole; hän istui etukumarassa. "Neljäkymmentä vuotta olivat he yhdessä, eikä heidän keskensä puhuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Siitä hetkestä asti, jolloin Siina meni pois, on Anttikin kaivaten odottanut lähtöhetkeä."
Charlotte tuli ruokasalista, hän oli kattanut pöydän, "suostutteletko sinä täällä tyttöjä, Ole", sanoi hän.
Ole nauroi ja piiat tirskuivat.
Miksen minä voi olla yhtä luonnollinen, ajatteli Anne Sofie, miksen minä pidä siitä, että Ole istuu ovensuussa ja juttelee piikojen kanssa, hehän ovat hänen heimoaan.
"Joko sinun maasi piankin käyvät liian kosteiksi, Ole", kysyi hän kääntymättä.
Ole katsahti ylöspäin.
"Minä olen kaivanut ojan", sanoi hän, "joka johtaa veden pois."
Anne Sofie tuli uteliaaksi, hänen täytyi saada tietää, minnekä oja oli kaivettu, kuinka syvä se oli. Hän tuli aivan tuolin viereen, jolla Ole istui — molemmat piiat olivat ulkona.
Ole katsahti ylöspäin karsaasti hymyillen. "Ei sinun tarvitse olla tuommoisia kyselevinäsi, — enhän minä mikään kerjäläinen ole."
Anne Sofie kääntyi äkkiä, tulipunaisena, kuinka pahasti tuo olikaan sanottu.
"Te olette käyneet niin hiljaisiksi", puhui Charlotte ruokakammiosta, "mitä nuuskaa te nyt olette saaneet nokkaanne?"
Samassa kävi ovi, "täälläkö tuomari asuu", kysyi kirkas ääni, joka koetti tekeytyä matalaksi ja käheäksi, Sten Melde pilkisti ovesta. "Täällä tulee muuan, joka on ollut Norjan kastunein mies", sanoi hän hankkiutuen lieden vaiheille.
"Silloin te varmaankin näytitte perusteellisesti pestyltä", sanoi Charlotte puuhaillen innokkaasti.
"Niin, ja tuntiessani ettette te minua ollenkaan muistellut, oli minun kovin paha olla."
"Ettenkö minä muka olisi teitä ajatellut", Charlotte pysähtyi hänen eteensä, "minä olen sekä ajatellut että puhunut teistä. Pölyttäessäni tänään arkihuonetta ja löytäessäni eräästä kukkaruukusta läjän poltettuja tulitikkuja sanoin minä, että tässä on Sten Melde istunut, tuo porsas, — enkö sanonutkin niin Anne Sofie?"
Olea nauratti niin, että häntä rupesi nikottamaan.
Piiat olivat palanneet. Sten istui kyökkipenkillä, näpisteli lihaviipaleita ja jutteli niin, että sanat kirmasivat nurinniskoin hänen suustaan, Charlotte asteli suorana ja ylväänä, tummina ja suurina loistivat hänen silmänsä, hän hymyili, pientä salaperäistä, herttaista hymyä. Kylläpä hän on kaunis, ajatteli Ole katsellen Charlottea.
Anne Sofie ei liikahtanutkaan lieden äärestä, hän kuuli Stenin juttelevan ja Olen nauravan — paikaltaan ovensuusta.
Rouva Hage tuli aika kyytiä konttorihuoneesta, "kuulin, että sinä, Ole, olet hankkinut minulle puolen vasikkaa", sanoi hän.
"Osaatteko sanoa leveällä itämurteella: virta vie vajaata vasikkaa", kysyi Sten.
Kaikki kokeilivat länsimurrettaan, rouva Hage oli paras, mutta Olea ei enää naurattanut, "tuo voi ajanmittaan olla jollekin epämieluista kuunneltavaa", sanoi hän ja nousi lähteäkseen.
"Älähän lähde, jää meille illalliselle", sanoi rouva Hage, Charlotte yhtyi hänen pyyntöönsä, "jää sinäkin kerran meille."
Ole odotti hetken, — jos Anne Sofiekin olisi pyytänyt häntä, olisi hän lähtenyt. Mutta kun ei Anne Sofie pyytänytkään, heräsi hänessä uhma, hän kiitti ja jäi.
Illalliseksi oli lihaleikkelystä, munakasta ja lämpimiä perunoita, tuomarikin vilkastui, vaikkei hän ollut edes tervekään, sydän vaivasi. Anne Sofie istui tarkastellen Olea, hän huomasi sen vihdoin itsekin, tarkasteliko hän todellakin kuinka Ole söi, iloitsiko hän siitä että se kävi hyvin. Hän ei uskaltanut enää ollenkaan nostaa katsettaan.
Mutta kun oli kiitetty ruoasta ja oltiin menossa arkihuoneeseen, asettautui hän ovenpieleen ja Olen mennessä ohi hän kuiskasi, "en minä äskeisellä mitään pahaa tarkoittanut, Ole."
Ole katsahti nopeasti häneen, punastui hitaasti, astui askeleen häntä kohden ja sanoi vapisevin äänin:
"No — no — en mä siit' sitt' perust.'"
Anne Sofieta nauratti, Ole oli niin odottamatta käyttänyt paikkakunnan murretta, hän kääntyi poispäin Olesta, mutta hymyili taakseen, hän oli tullut yhtäkkiä niin iloiseksi. "Joku saattaisi luulla minun iloitsevan siitä, että Ole käyttäytyi niin siivosti pöydässä", ajatteli hän, tietäen hyvin, ettei hänen ilonsa siitä johtunut.
Tuomari pyysi Anne Sofieta laulamaan, hän lauloi tummalla, pienellä linnunäänellään. Vaikka rouva Hage oli sangen epämusikaalinen, kesti hän kuitenkin kiusan ja toivoi, että soitto pian taukoaisi. Ole istui ikkunain välissä olevalla tuolilla; nojaten kyynärpäitä polviin, kasvot käsiin kätkettyinä, vavisten hän kuunteli.
Charlotte ja Sten olivat portailla, avoimista ovista kuulivat he laulun. Ilma oli kirkastunut, sumu kiipesi hiljalleen tunturin kuvetta hälveten öisen sinistä taivasta kohden.
Kosteista maista, puista, kukista, ruusuista, väkevästi tuoksuvista ruusuista, jotka vielä olivat täynnä sadepisaroita, nousi voimakas, imelä tuoksu, johon sekoittui märän mullan hajua. Halki sinertävän hämärän, halki tuoksun ja laulun kohahti silloin tällöin, viileän tuulenhenkäyksen kantamana, etäinen kosken pauhu villinä, surullisena säveleenä.
He kaksi istuivat hiljaa, Charlotte pää taaksepäin taivutettuna, kädet niskan takana, Sten nojaten kaiteeseen ja katsellen Charlottea.
Sisällä lauloi Anne Sofie Vilhelm Kragin laulua:
"Yö kentille, teille jo varjonsa loi, yö vaitelias, vaan sentään soi kuin helkkyis kuun heljimmät säteet..."
Sten oli tekemästään retkestä vielä levoton, öiset tuoksut pyörryttivät häntä, tuntureilla aaltoileva, virran yllä hentona, harmaana seittinä leijuva sumu, koskenkohina, joka milloin loittoni milloin läheni, laulu, joka hyrisi kaiken keskeltä, saivat hänen sydämmensä vavahtelemaan, hän ei uskaltanut liikahtaakaan, yössä oli noituutta, joka häntä peloitti. Niin, yön taika peloitti häntä, hän ei siitä pitänyt, hän katseli Charlottea, kaunis hän oli, hänestäköhän tuo ihmeellinen minuun säteilee, ajatteli hän, — ja kuitenkaan —.
"Yö kentille teille jo varjonsa loi, mun luokseni tuulonen laulun toi, min säveltä itse en tapaa —"
lauloi Anne Sofie arkihuoneessa. Peijakas, ajatteli Sten, toisin lauletaan, toisin kuuluu tänne, kaikki on nurinkurista, ihmeellistä, ihanaa, mutta minulle ei tämmöinen oikein todenteolla sovi.
Hän tahtoi riistäytyä irti, nousta seisomaan, sanoa jotakin, mutta hän oli sidottu, hänen _täytyi_ istua ja katsella Charlottea, se kävi vaaralliseksi, hänen ajatuksensa etsivät jotakin pelastavaa. Hän keksi ruveta laskemaan, kuinka paljon rahaa hänellä oli hotellissa, jos ne riittivät kyytirahoiksi tunturin yli, pääsi hän odottamasta enon avustusta.
Anne Sofien laulaessa:
"Ah, kuinka ma kirkkaan keväisen yön näin orpona surra jaksan!"
sai Sten laskutehtävänsä kunnialla päättymään. Ja siitä tuli hän erinomaiselle tuulelle, yön vaarat eivät hänelle enää mitään merkinneet, nythän oli aivan tavallinen kesäkuinen yö, oli satanut ja ruoho oli märkää, täällä olikin itse asiassa liian märkää, mutta pääsihän täältä lähtemään. Hän kumartui eteenpäin ja katseli Charlottea, lystikkäästi hymyillen sai hän Charlottenkin katseen kääntymään itseensä. Charlotten silmät aukenivat suuriksi, hän katsoi Steniä silmiin ja kyyneleet täyttivät hänen tummat, syvät silmänsä, ja tuntiessaan, henkeään pidättäen, tunnustavansa kaiken Stenille, sulki hän silmänsä ja antoi Stenin suudella itseään, tai suuteliko hän ehkä itse Steniä, kevyesti, melkein huomaamattomasti, vavisten ja peläten sisällä olevia.
12.
Eräänä aamuna, muutaman päivän kuluttua, seisoi Charlotte puutarhassa, ilmassa oli lämmin tuntu, suvea säteili sininen, aurinkoinen taivas, kirkkaasti kiiltelivät koivunlehdet tunturilla. Hän ajatteli Steniä, sinä iltana he eivät olleet saaneet puhua kahdenkesken, toiset olivat tulleet, ja hotellillekkin saattamassa oli ollut useita. Seuraavana päivänä oli Sten lähtenyt tuntureille, tietarkastukselle sanottiin, pian olisi hän taas täällä, Charlotte kuuli jonkun kulkevan pihan poikki, ehkä se oli hän, ei, kirjuri vain, joka toi postia. Hänellekin oli kortti, Balestrandin värillinen ilmoituskortti. Sten kirjoitti, että enon lähettämä sähkösanoma oli pakoittanut hänet matkustamaan Sogniin, saatuaan tilaisuuden kirjoittaisi hän kunnollisen kirjeen, tämä oli vain ikäänkuin tervehdys ja reipas kiitos vietetystä kesästä.
Charlotte seisoi katsellen korttia, ruohikossa ja koivuissa kimmelsi, niityllä asteli pari miestä, ympäröivässä hiljaisuudessa eroitti äänet aivan selvästi, he kinastelivat.
Kunnollinenkin kirje tulisi. Mutta hän oli lähtenyt —
Alakuloisena katseli hän värillistä Balestrandin kuvaa. Se ei _voinut_ mitään merkitä — — siinä ei ollut sanaakaan pikaisesta paluusta, se kai tarkoitti, että hän pian palaisi? Vain kiitos vietetystä kesästä. Kiitos? Mutta kunnollinenkin kirje tulisi — ja silloin olisi kai kaikki parhain päin?
Kulkiessaan ruokasalin lävitse, huomasi rouva Hage Charlotten puutarhassa, hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hän oli unohtanut Anne Sotien sanat, elänyt onnellisena Charlotten tähden, hänen aatoksensa harhailivat iloisessa tulevaisuudessa, lastenlasten luo olivat ne jo ehtineet, arvailemaan heidän nimiään. Nyt hän näki Charlotten seisovan puutarhassa, vain seisovan, ja oitis pälkähti hänen päähänsä, että jotakin onnetonta on tapahtunut.
Charlotte kuuli äidin tulevan, kääntyi häntä vastaan, "terveisiä Sten Meldeltä", sanoi hän rauhallisella, kovahkolla äänellä. — "Terveisiäkö?" — "Niin, hänen täytyi matkustaa, enolta tuli sähkösanoma, -minä saan kohta kirjeen", lisäsi hän ja tarkasteli hetkisen pelokkaana äitiään. — "Saatko sinä kohta kirjeen, — sepä on hauskaa", rouva Hage istuutui portaille.
Charlotte meni kansliaan, rouva Hage jäi istumaan ja tuijottamaan eteensä, siinä hän istui Anne Sofien tullessa kysymään, eikö tänään ollenkaan syötäisi aamiaista. "Sten Melde on matkustanut enonsa luo", sanoi rouva Hage koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi kuin suinkin, "Charlotte on saanut kortin ja saa kirjeenkin huomenna." — — "Sten on siis jättänyt hänet", sanoi Anne Sofie. — —
"Aina sinä uskot pahinta", suutahti äiti, "huomenna hän saa kirjeen, sanoin minä."
He söivät aamiaista. Charlotte koetti saada keskustelua käyntiin, mutta äiti takertui jokaiseen aiheeseen niin kiivaasti, että juttu pian lakkasi juoksemasta, vihdoin he eivät uskaltaneet katsoakaan toisiinsa.
Aamiaisen päätyttyä heitti rouva Hage huivin hartioilleen ja lähti astelemaan tietä pitkin, hän kulki pitkin askelin ja puheli itsekseen, kohdatessaan tuttuja unohti hän tervehtiä tai tervehti hän niin pontevasti, että vastaantulijat jäivät pitkäksi aikaa katselemaan hänen menoaan.
Hän suuntasi kulkunsa lennätinasemalle ja tapasi sähköttäjättären yksinään. Rouva Hage hymyili ikäänkuin tahtoen sanoa, etteivät hänen kysymyksensä mitään erikoisempaa merkinneet.
"Täällähän on sähkösanoma Sten Meldelle?" kysyi hän, "hän sanoi odottavansa sähkösanomaa ja pyysi meitä hakemaan sen." — Ei, sähkösanomaa ei ollut. — "Mutta juuri hiljanhan tuli muuan?" — Ei. —. "Tulipa kylläkin, parisen päivää sitten." — Neitonen hämmentyi, hän tarkasteli kirjojaan, "Sten Meldelle ei ole koko kesänä tullut sähkösanomaa", sanoi hän. — "Kai tässä sitten on jonkinlainen väärinkäsitys", sanoi rouva Hage ja meni, hymy karehti yhä hänen huulillaan.
Tultuaan ulos kietaisi hän kiukkuisena huivia ympärilleen, "pötyä koko puhe sähkösanomasta", sanoi hän ääneen, Sten oli yksinkertaisesti karannut, rouva Hage otti pari pitkää askelta ikäänkuin matkiakseen pakenemista. "Hän on matkustanut", sanoi hän taas ääneen, tuli niin murheelliseksi, että olisi voinut ruveta vaikka itkeä kollottamaan ja rupesi hitaasti astelemaan kotia kohden. Hänen mieleensä juolahti, että hänen pitikin ostaa jotakin maakauppiaalta, hän muutti suuntaa, äskeinen äkäisyys palasi, pitkin harppauksin hän taivalsi, höpisi itsekseen ja ravisteli päätään.