Part 5

"Niin voitte te sanoa, jotka käytte meillä näin kesäisin", vastasi rouva Hage, "teidän pitäisi kokea talvista yksinäisyyttä."

"Yksinäisyyttä?" pastori katsahti ylöspäin, "voiko väkirikkaalla seudulla olla yksinäistä?"

Rouva Hage hymyili ystävällistä, suopeaa hymyään: "minusta meikäläiset virkamiestalot ovat kuin metsämajoja, kesällä ympäröi ne lintujen tirskutus ja laulu, syksyllä ja talvella ovat ne elottomia ja autioita. Jälelle ovat jääneet vain varikset ja närhit, jotka eivät mieltä ilahduta."

"Onneksi eivät pitäjäläiset ole teitä kuulemassa", sanoi pastori.

"Mutta rakas pastori, — enhän minä tarkoita pitäjäläisiä. Tarkoitan isää ja itseäni, — eihän meistä vanhoista enää ole laulajiksi — eikö niin, pastori."

Pastori kumartui. Meistä vanhoista, ajatteli hän. Varis laululintujen parissa. Hän nousi ja jätti lyhyesti hyvästi.

"Pastori ei pitänyt siitä, että sanoit häntä vanhaksi", sanoi Anne Sofie.

"Mutta onhan hän hirmuisen vanha — jollei juuri hirmuisen — niin ainakin yli viidenkymmenen", sanoi Sten Melde.

Charlotte nauroi ääneen.

"Kysykää äidiltä, onko sen ikäinen vanha", sanoi hän.

"Meidän ikämme riippuu meidän mielentilastamme", vastasi rouva Hage, "nyt oli pastori hyvin vanha, hän ei ollutkaan niin huvittava kuin olin luullut. Hän hämmästytti minua."

Anne Sofie näki kalastajan hitain askelin palaavan virralta.

"Hän ei tullutkaan kai sinua huvittamaan", sanoi hän.

Rouva Hagen kulmakarvat kohosivat, aiheuttaisiko pastori talonpoikain ihailua, Anne Sofie oli niin käsittämätön. Sitten vaipui hän toisiin ajatuksiin, — oliko pastorilla ehkä jotakin muuta mielessä, -ajattelevaisena hän imeskeli sukkapuikkoaan.

— Illemmalla saattoivat molemmat nuoret tytöt Sten Meldeä hotellille.

Hämärä kattoi harmaan tien, joka vielä tuoksui, sateelta, suuret, kirkkomaan aitaa reunustavat koivut sinersivät.

Sisarukset kulkivat käsikädessä ja lauloivat hiljaa: "Me hiljan purjehdimme..." Sten asteli kuunnellen, mutta hänen ajatuksensa harhailivat kaiken maailman teillä.

Aivan hotellin lähistöllä kohtasivat he Ole Bergeimin, Anne Sofie pysähtyi:

"No, saitko sinä kaloja?"

Ole näytti saaliinsa. "Sinä näit minut", sanoi hän.

Toiset kaksi jatkoivat matkaansa, Charlotte lauloi vielä, hiljempaa, kuin hyräillen.

"Niin — minä näin, että olit virralla."

"Siinä tuomarilan vaiheilla on mainio kalapaikka."

Anne Sofie hymyili haluttomasti, "kai niitä kaloja muualtakin saa", sanoi hän.

"Sinäpä sen sanoit", vastasi Ole sävyisästi ja lisäsi karsaasti hymyillen: "sinä et kai piakkoin pistäytyne Bergeimissä, — sinä puhuit siitä vasikasta."

"Mäki on niin pitkä", vastasi Anne Sofie.

"Niin — sinäpä sen sanoit, mäki on pitkä", toisti Ole vakavasti, sanoi hyvää yötä ja jatkoi matkaansa — hartiat hieman kumarassa. Anne Sofie kiiruhti toisten luo.

He olivat kulkeneet hotellin ohitse sillalle, katselivat nyt kaidetta vasten nojaten tummaa virtaa, joka raskaasti vyöryi tukipylväitten lomitse.

"Minä olen täällä kaksi viikkoa. Sanoo eno", sanoi Sten.

"Kaksi viikkoa", sanoi Charlotte hitaasti, "olin vähällä kysyä, kuinka kauan on kaksi viikkoa?"

"Kaksi viikkoa on sangen kauan — ainakin joskus."

"Näettekö", Charlotte osoitti sormellaan, "tuolla on lohi."

Sten kumartui innokkaasti eteenpäin, heidän päänsä koskettivat toisiinsa. "Tuolla se on", osoitteli Charlotte tietämättä enää, missä lohi oli.

"Minä en näe mitään", sanoi Sten kiiveten kaiteelle.

"Varokaa", sanoi Charlotte, hän ei olisi suonut Stenin siirtyvän pois luotaan.

"Eihän minulle muuta voi tapahtua kuin että putoan virtaan", nauroi Sten, "ja kyllä minä maihin uin. Sillä uida minä osaan. Sanovat kaikki. Ja vaikka minä hukkuisinkin — —"

"Älkää puhuko tuommoisia — lapsellisuuksia."

"Mitäpä sillä olisi väliä vaikka minä hukkuisinkin", sanoi hän kiusoitellen, hiljaisella äänellä, juhlalliseksi tekeytyen, "ei siinä olisi mitään suremista, surisitteko te?"

"En", vastasi Charlotte.

"Ettekö te surisi", sanoi hän pehmeästi ja pyytäen ja pudottautui takaisin sillalle, "ettekö te todellakaan surisi?"

"Surisin", vastasi Charlotte hätäisesti, hänen silmänsä olivat kyyneltyneet. "Ettekö tekin surisi, jos minä yhtäkkiä kuolisin", hän siirtyi pari askelta.

"Semmoista ei voisi edes ajatellakaan. Se olisi yhtä mahdotonta kuin että jonakin vuonna kesä jäisi tulematta."

"Niin kyllä voisi ajatella käyvän", sanoi Charlotte hitaasti; "mistä me eläisimme, jos kesä kerran jäisi tulematta. — Me katselemme täällä lohia", huusi hän hiljaa Anne Sofielle, joka oli tullut sillalle.

"Tuolla on aikamoinen lohi, Melde aikoo hypätä virtaan sitä kiinniottamaan. Tehkääpäs se — tehkääpäs todellakin se, tehän uitte niin hyvin — sanoo eno", hän kiersi kätensä sisarensa vyötäisille.

Sten Melde löi kätensä yhteen.

"Minä tanssisin niin hirmuisen mielelläni", sanoi hän.

"Se ei käy päinsä — ajatelkaahan, jos joku näkee teidät", sanoi Anne Sofie.

"Tuleeko paha-pappi viemään meidät", naurahti Sten.

Charlottekin nauroi, "laula meille", huudahti hän Anne Sofielle laskien kätensä Sten Melden olkapäille.

"Aina te vain kujeilette", sanoi Anne Sofie vastahakoisena, iloon yhtymättä.

Mutta Charlotte vain hymyili sisarelleen, kuumaa, outoa hymyä, "laula meille", sanoi hän kovaa, hänen äänessään oli käskevä kajahdus ja Anne Sofie lauloi, kaiteella istuen ja katsellen virtaan. Toiset tanssivat. Hän katsahti tunturille, se oli tumman varjon peitossa, ei edes Bergeimissäkään ollut valoa, hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, että hän olisi voinut itkeä, hän luisui alas kaiteelta ja lakkasi laulamasta.

Tanssijat taukosivat, he seisoivat käsikädessä, ihan lähekkäin, Charlotte katseli harmahtavaa taivasta.

"On niin hiljaista", sanoi Sten, "enpä olisi uskonut, että voi olla näin hiljaista."

"Tunnetteko —", kuiskasi Charlotte.

"Mitä minun pitäisi tuntea?"

"Tuoksua. Lehtien tuoksua. Koivunlehtien. Tuntuu siltä kuin tulisi se ylhäältä. Taivaasta. Toisinaan se taas tuntuu tulevan virrasta. Ja kun haistan käsiäni, niin nekin tuoksuvat koivulta. Eikö se ole ihmeellistä?"

Hän vaikeni hetken, hymyili itsekseen ja kuiskasi hyvin hiljaa:

"Kuinka ihanaa tänä iltana onkaan."

Hän päästi Sten Melden käden ja meni sisarensa luo. "Mikset sinä enää laula", sanoi hän.

Hitaasti he palasivat hotellille, tien molemmin puolin kasvoi korkeita puita, oli pilkkosen pimeätä.

"Täällä on aina rapakkoista, — katsokaa mihinkä astutte", sanoi Charlotte.

"Parasta on, että käyn kiinni kädestänne", vastasi Sten, "niin voitte auttaa minua", hän pisti kätensä Charlotten kainaloon.

Anne Sofie kulki edellä, pahantuulisena, — tulisipas nyt kyläläisiä.

"Tulkaahan nyt", huusi hän taakseen tyytymättömänä.

Charlotte ja Sten seisoivat hotellin veräjällä, hyvästiksi pitivät he toisiaan kädestä, Charlotte seisoi pää taaksepäin taivutettuna, hän tunsi kuinka Sten katseli häntä. Puitten lomitse vilahti valo hotellin ikkunoista.

"Tulkaa nyt", huusi Anne Sofie niin terävästi, että he hätkähtivät.

Hotellin portaille tuli joku, Charlotte kumartui ja alkoi juosta.

Sisarukset kulkivat nopeasti kotiinpäin, kumpikin omalla puolellaan maantietä, — tuntureilla alkoi valjeta — huipuilla näkyi kalpea, heikko kajastus.

Rouva Hage istui vielä kutomassa puutarhaportailla, Charlotte suuteli hyvää yötä ja nojasi hetken päätään äidin päätä vasten.

"Tänä kesänä on niin ihanaa", kuiskasi hän.

Onnellisena hymyili rouva Hage hänen jälkeensä, kuultuaan Anne Sofien kävelevän arkihuoneessa, kutsui hän hänet luokseen.

"Miellyttävä nuori mies — tuo Sten Melde — luulenpa todellakin", hän muisti yhtäkkiä Charlotten huoneen avoimen ikkunan.

"Mutta eihän Charlotte tunne häntä, äiti", sanoi Anne Sofie.

"Rakas lapseni, — eihän Charlotte sitä ajattele — enempää kuin minunkaan nuoruudessani ajateltiin, juuri lyhyitä, täysin onnellisia, empimättömiä hetkiä me saamme kiittää siitä, että kestämme pitkän elämän. Enkä tiedä, mitä sen hartaammin toivoisin kuin —", hän nyökkäsi avonaista ikkunaa kohden. "Ja sinä myöskin Anne Sofie".

— "Minäkö" — sanoi Anne Sofie jäykistyen, "minä olen syntynyt vanhaksi piiaksi."

"Jumala vapahtakoon ja varjelkoon sinua, lapseni — älä puhu tuommoisia. Älä vaan jää naimattomaksi. Minä en ajattele toimeentuloa, — sitä huolta ei teillä enää ole — minä tarkoitan elämän suurimman kokemuksen kadottamista, — ajattelehan sitä tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, niin lapseni, minä sanon niinkuin on, ajattelehan minkälaista olisi elää tuntematta oman olemuksensa salaisuutta, sitä joka on jokaiseen naiseen kätkettynä ja jonka voi vain se mies, jolleka kuulut, paljastaa sinulle. Ajattelehan täti Lovisea! Hän oli rakastunut tohtori Reinhardtiin, joka joi, niin, hän joikin vallan määrättömästi. Mutta hän oli komea mies ja teräväpäinen. Onnelliseksi ei täti ehkä olisi hänen kanssaan tullut, — mutta tuhannesti onnellisempi olisi hän kuitenkin ollut kuin nyt, yksinään — vailla elämyksiä, lapsettomana.

"Niin, olisipa hänellä edes ollut lapsi, mutta sitä hän kai olisi hävennyt. Jumalani, kuinka me ihmiset olemme raukkoja, me emme uskalla elää sitä elämää, jonka olemme saaneet. Minäpä jaarittelen, - hyvää yötä, lapseni — kohta jo aamu valkenee."

Anne Sofie nousi hiljaa portaita, olisipa hänellä ollut edes lapsi, sanoi äiti, — mutta hän ei ollut niitä, jotka uskaltavat. Huoneessaan meni hän avoimen ikkunan luo, jumalani, miksikä on tämä niin tuskallista, hän katseli laaksoa ympäröiviä tuntureita, ne vaalenivat aamun sarastaissa, Bergeimin mäki hohti valkoisena kaistana lehtimetsässä, joka suhisi pientä taukoamatonta säveltä. Miksikä on tämä niin tuskallista, niin tuskallista. — —

Rouva Hage kääri kutimensa kokoon, oli todellakin jo levollemenon aika, hän oli hieman levoton siitä mitä oli tullut sanoneeksi Anne Sofielle, tämmöisinä öisinä hetkinä seuraavat sanat ajatuksia hieman liian liukkaasti. Pysyisikö hän sanoissaan, jos jotakin tapahtuisi hänen omille tyttärilleen, jumala vapahtakoon ja varjelkoon, jospa todellisuus pitääkin hänen sanojaan sitovina. Ei, nyt hänen täytyi mennä levolle. Mutta aikoessaan mennä sisään, huomasi hän että pappilan kanslianikkunasta loisti tuli.

Rouva Hage vaipui ajatuksiin katsellessaan tuota keltaista, öistä valoa. Selvästi näki hän taas papin kasvot — kalpeat ja kovat, mustan tukan varjostamat. —

9.

Charlotte istui täti Lovisen tuvassa, se oli pieni ja valkoinen, sen ainoa ikkuna oli puutarhaan päin, jossa kasvoi viinimarjapensaita ja vanha, sammaltunut omenapuu, omenapuun alla odotteli Sten Melde tupakoiden aikansa kuluksi.

Täti Lovisen mustapukuinen vartalo oli käyristynyt mitä ihmeellisimmistä kohdista, se oli laiha ja terävä joka kolkasta. Oikean, sinertävän, suurisuonisen, vapisevan kätensä sormenpäillä siveli hän pöytää, vasen oli halvattuna helmassa, kasvot olivat kuin vaaleankeltaista, vanhaa norsunluuta, mutta teräväin ruskeitten silmien tulta eivät vuodet eikä sairaus vielä olleet voineet sammuttaa. Hänen suuri suunsa lerpatti terävän leuan yllä.

"Kas vaan — kas vaan — ettehän te ole minua tykkänään unhoittaneet", sanoi hän laahustavalla, pahansuovalla äänellään, "eilen ei täällä käynyt ketään teikäläistä, mutta sinun äidilläsi on kai, jumala paratkoon, niin paljon puuhaa. Ja kyllä minä voin vallan hyvin kuolla häntä näkemättä, en _minä_ sitä häpeä — sano hänelle niin."

"Sinulla on, täti Lovise, täällä todellakin liian yksinäistä", sanoi Charlotte, tänään hänen sydämensä oli tulvillaan myötätuntoa tätiä kohtaan, jota hän ei tavallisesti voinut ollenkaan sietää.

"Yksinäistä! Minullako! Siksikö, ettei minulla ole miestä kiusaamassa itseäni kuoliaaksi. Ja kahta pitkää tytärtä harminani. Ei, lapseni. Sinun äitisi oli aivan naurettavan naimahaluinen — mutta hän saikin siitä palkkansa. Minä kiitän kohtaloani!"

Hän tuljutti tuoliaan ja työnsi alahuulensa esiin.

"Niin se on — ihmisiin olen päivinäni kyllästynyt — miehiin vallankin. En minä teeskentele. En minä hellyydestä pyydä teitä käymään luonani. Eihän se voi teitä huvittaa. Mutta minä en tahdo kuolla istuen", hän katseli levottomasti ympärilleen, "minä tahdon päästä vuoteeseen kuolemaan, se on minusta sopivinta. Enkä minä luota piikaan."

Terveellä kädellään tavoitteli hän suurta kirjaa.

"Toivoisin teidän tuovan minulle useammin uutta lukemista, — aloitin tämän taas toiseen kertaan. Kyllä tämä hyvä kirja on. En tahdo sanoa että sitä ymmärrän, mutta minun heikkoutenani on aina ollut pyrkiä lukemaan semmoista, jota en ymmärrä."

Charlotte kurkisti kirjaa, se oli uskonnonfilosofiaa.

"Romaaneista en ole koskaan pitänyt", sanoi vanhus katsellen tyytymättömänä ympärilleen, "en edes nuoruudessani. Kuvataan kohtaloja — ne ovat liikuttavia tai surullisia tai miksi ikinä niitä tahdot nimittää — mutta ne eivät ole todellisia. Minä sanon sinulle, lapseni, toisin käy kirjoissa, toisin elämässä.

"Nykyaikaiset kirjat eivät ole rahtuistakaan parempia kuin entiset. Nykyaikaisissa kirjoissa eivät rakastavaiset saa toisiaan, elämässä he saavat toisensa ja tulevat onnettomiksi, semmoinen on ero", hän naurahti lyhyesti.

"Niin — en tahdo sinua kauempaa pidättää, näenhän että tuolla puun alla on miespahanen sinua odottelemassa. Älä punastu, ei se pue sinua. Ja se tyhmyys on meidän kaikkien koettava. Pidä vain varasi, ettet jää riippumaan. Älä tee niinkuin äitisi teki, älä hanki itsellesi isäsi laista kiusankappaletta, laahataksesi sitten sitä mukanasi halki elämän. Niin, niin, ei isäsi ole sen pahempi kuin monet muutkaan, mutta parempi ei hän myöskään ole, ei, parempi ei hän ole. Sinun äitisi äly ei ole edes parin killingin arvoinen. Sinun äitisi mielestä on olemassa vain yksi kelvollinen tehtävä, lapsien maailmaan laittaminen, kurjuuteen. Tyhmyys, lapseni, on aina ylinnä. No, älähän nyt anna seuralaisesi odottaa, älä anna hänen odottaa, joudut sen hänelle vielä maksamaan. Mutta älä usko häneen. Ja paina mieleesi, että tyhmä hän on joka tapauksessa. Hyvästi, lapseni — kiitos siitä, että poikkesit katsomaan". —

— "Voi, jos tulisi täti Lovisen laiseksi", sanoi Charlotte, hän ja Sten laskeutuivat pientä mäkeä, he näkivät vanhuksen ikkunassa katselemassa heitä.

"Siitä ei ole mitään pelkoa", vastasi Sten kiepsahdellen Charlotten ympärillä, milloin toiselle milloin toiselle puolelle.

"Mutta terävä hän on", sanoi Charlotte; "pysykäähän toki rauhallisesti jollakin puolella, niin olette kiltti", nauroi Charlotte katsellen Sten Meldeä, hän tuli ajatelleeksi täti Lovisen sanoja, — tyhmä hän on joka tapauksessa.

"Äiti sanoo, että minä olen samannäköinen kuin täti Lovise oli nuorena."

"Kylläpä täti Lovise sitten oli kaunis", Sten oli vallan ihmeissään. —

Sten söi päivällistä tuomarilassa, he istuivat puutarhahuoneessa.

"Charlotte pelkää tulevansa täti Lovisen kaltaiseksi, — onkohan syytä pelkoon, rouva Hage?" kysäsi Sten iloisesti.

"Toivoakseni ei", vastasi rouva Hage, "mutta voitte uskoa, että täti Lovisekin oli kerran kaunis ja viehättävä. Te tunnette hänet vain vanhuksena, joka yksinäisenä elelee Päivölässä."

"Teidän täytyy luvata minulle", rouva Hagen ääni muuttui juhlalliseksi, "— jos minä joskus jäisin yksin — jos isä menisi pois ennen minua —, jumala siitä varjelkoon, — niin älkää antako minun elää yksinäisyydessä Päivölässä, ilman että minun luonani on ketään omaisistani." Charlotte tarttui äidin käteen. "Ei äiti, sen me sinulle vakuutamme ja lupaamme, sinä saat aina olla meidän luonamme — meidän lastemme, lastenlastemme ja lastemme lastenlasten luona —"

"Sinäpä lupasit", sanoi rouva Hage. Charlotte katsoi Sten Meldeä ikäänkuin tahtoen liittää hänetkin lupaukseen. Sten istui hyristen laulunpätkää.

"Te hyrisette aina samaa laulua, — ettekö te osaa mitään muuta", tokasi Charlotte äkkiä. "Se on viimeisin kristianialainen sävel, jonka minä muistan", nauroi hän, "enkä voi siitä päästä. Sisareni kirjoittaa, että nyt on ilmestynyt uusi."

Anne Sofie katsahti ylöspäin: "kaipaatteko te takaisin Kristianiaan?"

"Tottakai — tavattomasti —", hän keikautti tuoliaan ja sai kristiania-ikävän, sielläkin oli nyt kesäkuu — kaikissa puutarhoissa kukoistivat syreenit, kesäinen lämpö väreili vuonolla — — —. "Se on maailman parhain kaupunki."

"Mutta kyllähän täälläkin on hyvä olla", lisäsi hän. — Charlotte saattoi Sten Meldeä hotellille päin. "Etkö sinäkin lähde", kysyi äiti Anne Sofielta. Anne Sofie ei vastannut, hän seisoi käsi ojennettuna.

"Rupeaa satamaan. Saatpahan nähdä, että sittenkin riittävästi sataa juhannukseen mennessä, Bergeimistä päin on hyvä sade tulossa." Yhtäkkiä kääntyi hän äitiinsä päin. "En usko, että Sten Melde edes vähääkään välittää Charlottesta, eikä niin kuin Charlotte luulee, semmoinen ei kai hänen päähänsä edes pälkähtäisikään."

"Mitä sinä sanotkaan, lapseni", hämmästyi rouva Hage, "näethän toki, kuinka Sten Melde on häneen rakastunut."

"Niin, ehkä hiukkasen rakastunut, kaikki jotka ovat meillä kesäisin käyneet ovat olleet hieman rakastuneita — milloin Charlotteen, milloin minuun. Sehän kuuluu asiaan. Mutta hän ei aavistakaan, että Charlotte saattaisi luulla hänen tarkoittavan jotakin enempää, vakuutan sen sinulle, äiti, semmoista se on. Jos hän huomenna lähtisi, niin tuntureille tultuaan hän ei enää ollenkaan muistaisi Charlottea."

"Sinä puhut joutavia — sinä näet kaiken niin synkässä valossa", rouva Hage oli vallan säikähtyneen näköinen, "rukoilkaamme siis jumalalta, ettei Charlotte kiintyisi häneen."

"Mahtaakohan jumala auttaa meitä tuommoisissa asioissa. Me olemme täällä yksinäisyydessä tottuneet pitämään kaikkea niin suuremmoisena, me olemme niin vakavia, niin syviä — niinhän on tapana sanoa", hän ojensi jälleen kätensä ja tunsi että viileä tihkusade oli alkanut. "Köyhälle ovat pienetkin lahjat kovin suuren arvoisia, jokapäiväisyyksistä tulee elämän suuria tapauksia, sillä me emme ole mitään kokeneet", karttaen äitiään sanoi hän, "näyttääkin syntyvän oikea yösade", ja kiipesi kamariinsa.

— Charlotte ja Sten eivät olleet ehtineet kauemmaksi kuin Hakalan veräjälle, kun jo alkoi sataa. "Tunnetteko, kuinka ihanan pehmeätä sade on", sanoi Charlotte taivuttaen päätään taaksepäin.

"Nyt te kastutte", sanoi Sten, "ottakaa minun takkini yllenne, minä saatan teidät takaisin."

Charlotte vain ravisti päätään seisoen kasvot ylöspäin käännettyinä. "Kuinka ihmeelliseksi kaikki muuttuukaan tämmöisessä sateessa, huomaatteko te kuinka kaikki näyttää etääntyvän ja suurentuvan."

"Niin", sanoi Sten, katseli ympärilleen ja oli huomaavinaan, että kaikki oli entisellään. "Täällä on todellakin liian paljon tuntureita, minun niskani aivan väsyy siitä, että minun täytyy niin paljon nostaa leukaani nähdäkseni taivaan. Hyvää yötä ja kiitos tästä päivästä, kiitos saattamisesta ja kiitos — jumalan avulla — huomisestakin", hän kumartui suutelemaan Charlotten kättä, joka oli veräjällä, ja lähti juoksemaan tietä pitkin.

Charlotte kiiruhti sateessa takaisin, hän juoksi navetantakaista polkua päästäkseen pikemmin. Kääntyessään pimeässä nurkkauksessa oli hän juosta erään miehen päälle, joka seisoi saarnipuun varjoon kätkeytyneenä, selin häneen, hän säikähti niin että kirkaisi, mies kumartui, katosi huvimajan taakse, ilmestyi taas peltojen yli vievälle polulle ja kiiruhti sitä pitkin nopein sipsuttavin askelin.

Hän muistutti pappia — —

— "Minä säikähdyin niin kovasti", Charlotte seisoi eteisessä ravistellen sadetta vaatteistaan, "puutarhassa oli muuan mies — enkä minä ollenkaan tiedä, kuka hän oli."

"Kai se oli joku, joka oli pyrkimässä piikojen luokse", rouva Hage ei nostanut katsettaan tilikirjasta, "hyvää yötä, lapseni."

— Rouva Hage huokasi tilikirjaa tarkastellessaan, muitten surujen lisäksi tuli vielä rahahuolia, hän ei koskaan saanut rahoja riittämään — ne hupenivat jumalaties mihin.

Mutta enemmän huolissaan oli hän sittenkin lapsistaan, — raukeaisivatko Charlotten toiveet tyhjäin, — ja Anne Sofie se aina ensimmäisenä onnettomuutta julisti. Voi, nämä lasten aiheuttamat surut ne särkevät vielä hänen sydämmensä, ne eivät koskaan lakkaa, ne ovat joka päivä yhtä vaimentumattomia ja kalvavia. Olkoot lapset sitten kotona tai muualla. Johanneksen hän lähetti, viisaimman kaikista lapsistaan, lähetti kotoa pois jo koulupoikana, vuosikausia oli hän poissa, lukuunottamatta lyhyitä lomaviikkoja, jolloin kotona aina oli lomatunnelma, hän oli poissa kunnes hän tuli heille kaikille vieraaksi. Mitä tiesi hän nyt Johanneksesta? Ja Hagbart, nuorena, kauniina, elämänhaluisena oli hän lähtenyt, hienona ja hyvänä, ilomielin oli hän Hagbartin lähettänyt; vaikka tuska oli hänen sydäntään kouristanut, oli hän ilolla hänet lähettänyt, jotta hänen elämänsä olisi tullut rikkaaksi ja kauniiksi. Ja minkälaisena oli hän saanut Hagbartin takaisin - tuhottuna — ajattelemattomuuden uhrina, tuhansien muitten nuorten miesten päästessä vahingoittumattomina — tuhottuna, epätoivoisena, arkana kuin eläin ja auttamattomasti kadotettuna. Ja sitten hän harhaili täällä, hänen rakas poikansa, kuolevana ei, ruumiina, jota he eivät vielä olleet haudanneet.

Rouva Hage kätki kasvonsa käsiin, elämä oli kovaa, julmaa ja kauheata, — että ihmissydän voikaan kestää niin paljon onnettomuutta ja tuskaa, että se voikaan kärsiä niin paljon särkymättä, kärsiä omien lastensa tähden. Niin, hän oli taistellut, että heidän ympärillään olisi ollut valoisaa ja onnellista, kuinka naurettavan turhaa oli kaikki se taistelu ollut, he olisivat olleet yhtä onnellisia tai yhtä onnettomia, vaikkei hän olisi tehnyt mitään heidän puolestaan, vaikkei hän olisi koskaan koettanut suojella heitä, koskaan kärsinyt heidän tähtensä. Kukaan äiti, ei parhainkaan voinut auttaa lapsiaan, yksinään täytyi heidän, heidänkin, taistella elämisen ankara taistelu.

Yhtäkkiä löi hän lujasti pöytään. Ei — kuinka olikaan hän antautunut moisten ajatusten valtaan, kyllä hän jo niiden synnyn ymmärsi, hän oli ruvennut aprikoimaan talousasioita, harhautunut rahahuoliin ja rahahuolet olivat tuhoavia, turhanpäiväisiä, likaisia, rahahuolet eivät totisesti saisi pilata hänen hyvää tuultaan.

Voimakkailla sormillaan rutisti hän tilikirjan jäykät kannet ja heitti sen hymyillen pesään, hänestä tuntui siltä kuin olisi hän saanut kynsiinsä ilkeän vihollisen. Sitten meni hän eteiseen, aukaisi yöhön molemmat ovet, nyt satoi aivan kaatamalla, ilma kohisi ja maa läiskyi, se teki hyvää pelloille ja niityille.

"Rohkeuttaan ei saa kadottaa", sanoi hän lujasti, käsiään ojentaen.

10.

Seuraavanakin päivänä ja sitäkin seuraavana satoi yhä, tiheinä kattoivat harmaat pilvet laakson, ei sade koskena kohissut, roiskunut tuulen repimänä, taukoamattomana, tasaisesti yltyen se valui, tuntureilla syntyi alinomaa uusia puroja, ruskeita, valkoisena vaahtoavia, koski kasvoi, sen ääni syveni täyttäen pauhullaan koko laakson, voittaen purojen kiivaan kohinan. Virta paisui hetki hetkeltä yhä mahtavammaksi, peitti rannat muodostaen pensaikkoisia saaria, paisui yhä, kuohahteli uhkaavasti ja syöksi ruskeanharmaan vuonsa vavahtelevaa siltaa vasten.

Sten Melde oli tulossa tuntureilta päin, oli iltapäivä, hän oli aikonut oikotietä pyrkiä kylään. Hän oli käynyt eräässä tunturitalossa pyytämässä kyytiä hotellille, tuvassa, johonka hän tuli, istui pieni punervanruskea mies töllistelemässä ikkunasta sadetta, hän kääntyi vierasta kohden, katseli häntä kauan, muttei vastannut mitään. Kärsimättömänä pyysi Sten uudelleen kyytiä, mies kaivoi taskustaan piippunysän, etsi tupakkaa, löytämättä, meni vanhaan tupaan katsomaan olisiko pötky kukaties siellä. Hetkisen kuluttua hän palasi kourassaan tupakkapötky ja kintereillään pieni poika ja musta, märkä narttu, poika istuutui sängynreunalle ja tuijotti silmät suurina Sten Meldeä, koira pyöri hänen ympärillään ja nuuski hänen koipiaan. Mies itse istuutui ikkunan ääreen ja alkoi täyttää piippuaan, kun se oli ladattu, olikin se umpihenkinen, kaikki kaivettiin jälleen ulos, koottiin keltaiselle sanomalehtipaperin palaselle ja piippu puhallettiin puhtaaksi. Poika tuijotteli. Koira nuuski. Piippu ladattiin uudelleen.