Part 4
Pastori hymyili. "En minä kadukaan niin, että siitä voisi ihmettä syntyä."
Sitten he vaikenivat taas, he tunsivat kumpikin olevansa liian totisia, he olivat niin juhlallisen näköisiä kuin surisivat he yhdessä jotakin vainajaa. Kunpahan minä voisin nauraa jollekin, ajatteli Charlotte, ja tuli entistään vakavammaksi.
"Onpa hyvä, että on satanut", sanoi pastori rauhallisesti.
"Tavattoman hyvä", todisti Charlotte. "Täällä on kaunista", sanoi pastori ja jatkoi, pienoinen pilkahdus silmissään, "täällä on niin kauniita puita, semmoisiin en ole tottunut siellä, josta tulin."
"Sen kyllä huomaa", naurahti Charlotte lyhyesti ja vapautuneena.
Pastori tunsi, että pahin oli jo kestetty ja jutteli edelleen vilkkaasti, hieman katkonaisesti, naurussaan kimakka helähdys.
"Täällä on lauhkeampaa ja hiljaisempaa kuin siellä, mistä minä tulen. Sanotaan, että ken on kasvanut meren partailla, kaipaa aina sinne takaisin. Minä en ole varma siitä. Usein ihmettelen itsekseni, enkö olekin aina kaivannut pois meren luota, kauemmaksi vuonoihin, sinne missä on rauhallisempaa ja vehmaampaa. Niin, sitä minä nyt ihmettelen."
Hän seisoi ikäänkuin olisi keksinyt uuden, valaisevan ajatuksen. Charlotte tarkasteli häntä uteliaana.
"Merenrantalaiset ovat mahtavia merellä ollessaan, mutta pieniä niin kauan kuin ovat maan kamaralla. Ja sillä, joka on tahallaan kavunnut maihin, täytyy olla jotakin muuta, mikä mielen täyttää tai hukkuu hän tyhjään ikävöimiseen tai tulee pieneksi siinä, minkä luulee olevan suurta."
"Ovatko ihmiset täällä teidän mielestänne mahtailevia", kysyi Charlotte.
"En minä ajatellut ihmisiä, minä ajattelin itseäni", sanoi pastori ihmetellen omaa avomielisyyttään. "Vaikka olisimme kuinka pieniä tahansa, etsimme aina jotakin suurempaa, joka täyttäisi mielemme, mikään pelko ei ole niin kauhea kuin se, jota tuntee huomatessaan tyhjyyden ammottavan sielussaan, jota tuntee toivottomasti tavoittaessaan jotakin millä sen täyttäisi, kun ei se enää itsestään täyty. Onko se sitä, mitä nimitetään vanhuudeksi? Kenties, mutta erehtyneelle ihmiselle voi se alkaa jo parinkymmenen ijässä. Elämä on kuin puut, ne eivät kasva uudelleen katumalla." Hän säikähti itseään, tässä hän seisoi selvittelemässä sisintään, ilmaisemassa salaisuuksia, joita hän tuskin itsekään tunsi, hän lopetti sanoen karusti:
"Olipa hyvä, että satoi."
"Erinomaisen hyvä", sanoi Charlotte, hän oli kuunnellut henkeään pidätellen, niin hämmästynyt hän oli.
"Rouva Hage tuli, vilkkaana ja eloisana — hänet oli haettu maantieltä, eräältä hänen tavanmukaisista keskusteluistaan.
"No, sepä oli hauskaa", sanoi hän.
"Mehän olemme naapureja", vastasi pastori pidättyväisesti.
He joivat teetä ja olivat iloisia, pastori oli naisten mielestä melkeinpä kuin tavallinen ihminen, ystävällinen, huvittava, välistä hieman koomillinen, äänessä soinnahti joskus juhlallinen messusävy, sehän on ominaista kaikille papeille, merkillinen, naurettava ristiriitaisuus oli miehekkyyden ja piipityksen välillä, aivan samanlainen kuin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten säärien sekä sipsuttavan käynnin. Mutta hän oli komea ja hänellä oli omat arvelunsa kaikista asioista, tuomarilaiset pitivät semmoisia hyveitä arvossa.
Charlotte tarkasteli häntä koko ajan, hän oli ikäänkuin päässyt pastorin salaisuuksien perille, hän oli onneton, heidän välillään vallitsi kätketty ymmärtämys, tuntui siltä kuin olisivat he koko ajan toisten kuulematta kuiskailleet keskenään. Jollei hän olisi ollut hieman naurettava, hieman talonpoikainen, vieraaseen piiriin kuuluvalta tuntuva, olisi Charlotte pitänyt häntä mielenkiintoisena.
— Ennen kotiamenoaan teki pastori pitkän kävelyretken Indredaliin päin, hän ei heti jaksanut mennä autioon pappilaan tai väentupaan Antin pakeille. Ei satanut enää, mutta ilmassa oli hienoa, hopeista sumua, tunturit näyttivät kohoavan kuin varjot harmaaseen avaruuteen. Tie oli kapea, ainoa tie tunturien ja virran välillä, joka kohisi tiheän pensaikon keskellä.
Pastori pysähtyi vasta kosken yli vievällä pienellä sillalla. Niin, niin, puheli hän itsekseen tuijottaen koskeen, vuodet vierivät, ihminen vanhentuu, herää kysymys, mihinkä on elämä kulunut, eikö elämä ole jumalan parhain lahja, kuinka sinä olet sen käyttänyt? Mutta, ajatteli hän edelleen, eikö ollutkin niin, että me elämme tulevaa elämää varten emmekä tätä, eikö Kristus sanonutkin niin, jumalan valtakunta on lähellä, siinähän on koko kristinuskon ydin. Miksikä jumala sitten olisi antanut meille tämän elämän, joka voisi olla niin ihana, jollei juuri siksi, että me sen eläisimme?
Eläisimme — eikö hän sitten koskaan ollut elänyt? Olihan hän ollut naimisissa — hänen kasvonsa vääntyivät. Ehkä hänen erehtymyksensä oli juuri se, ettei hän koskaan ollut elänyt? Ehkä oli jumala elämässä?
Hän tuli liikutetuksi, hän kulki edestakaisin sillalla, oliko tämä ilmestys, pilkahtiko tässä valoa? Hän ei ollut koskaan pitänyt kestään, koskaan rakastanut. Rakastanut, sopiko semmoinen sana vanhenevalle miehelle, mutta eihän elämä ollut ennen tarjonnut hänelle sitä lahjaa, täytyikö hänen hyljätä se sentähden, että se tuli niin myöhään?
Hitaasti, kuin mieluisan tuskallisena lämpönä, täytti tuon nuoren tytön muisto hänen mielensä, tuon niin nuoren tytön, pitkänä, pitkänä huokauksena valtasi uusi tunne hänen olemuksensa, hän nojasi raskaasti sillan kaidetta vasten, miksei hän ottaisi rakkautta vastaan lahjana, tapahtukoon niin jumalan nimeen.
Hän kulki kotiinpäin nopein sipsuttavin askelin. Oli alkanut kirkastua, ajelehtivien sumuharsojen välistä vilahti vaaleansininen taivas.
Hän kulki reippaasti, hänen mielensä oli iloinen ja kevyt, hän oli kummastuksissaan, tänään oli hän saanut merkin, jumalani, minä kiitän sinua, sanoi hän, elämä ei ollut enää yksinäistä.
Melkein juosten nousi hän pappilanmäen, pelloilta ja niityiltä nousi voimakas tuoksu, huomennahan hänen oli mentävä perunamaalle.
7.
"No, no, Ivar Botn", sanoi tuomari, oltiin käräjillä parin peninkulman päässä pääpitäjästä, "pitäkäähän mielessänne minun kehoitukseni, — puhukaa totta, mitään salaamatta. Mitä sanottiin rajankäynnin päätyttyä?"
Ivar Botn vääntelehti, ei siksi ettei hän olisi muistanut, eikä hän oikeastaan tahtonut mitään salatakaan. Mutta vaikeata oli tässä seisoa sanasta sanaan selvittämässä kaikkien kylänmiesten kuullen, ja kyllähän hän sen tiesi, mitä totuuden ilmitulo merkitsisi, — ettei tuo tuomarikaan ymmärtänyt puolinaista viittausta — —
Tuomari huokasi, hän epäili suuresti todistajain totuudenrakkautta. Sitten hän saneli pöytäkirjaan — Charlotte oli hänen mukanaan pöytäkirjurina -ja huusi hitaalla, väsyneellä äänellään:
"Kahdeksas todistaja. Talollinen Sakarias Sakariaanpoika Hestebeite."
Käräjähuone oli täynnä sinipukuista miesväkeä, he istuivat pitkin seiniä olevilla penkeillä suuret nyrkit polvien välissä, oleilivat ovella ja seisoskelivat tiheänä ryhmänä käytävässä. Pihalla vetelehti pari miestä hevosten luona.
Ilma oli kuuma ja tyven. Vesi kuulsi vaaleansiniseltä jäisenvihreitten tuntunen keskellä, jäätikköhuippu heloitti valkoisena, keltaisena ja sinisenä aurinkoista taivasta vasten.
Käräjätuvassa oli tukahuttavan kuuma, siniset puvut kärysivät, ilmaa olisi voinut kantaa ulos astioissa.
Sakarias Sakariaanpoika Hestebeiten ollessa todistamassa, syntyi käräjätuvassa levottomuutta, miehet kääntyivät varovaisesti kurkistamaan ikkunasta, ja he näkivät, että rannikkoa pitkin tuli rataskulkue, sen perässä leijaili valkoinen pölypilvi.
Hotellinomistaja Fonn tuli aika kyytiä hotellin leveitä portaita alas, juostessaan risti hän kätensä ikäänkuin pyytääkseen jumalalta, että vieraat olisivat tuottavia. Päästyään alas hän kääntyi, kiipesi takaisin pari porrasta, pysähtyi ja lähti alaspäin uudelleen.
"Sivert — Sivert", huusi hän rämeällä, kovalla äänellä eräälle pojalle, joka keikkui aidalla, "ota sinä vastaan hevoset. Hm. Niin. Mitä minun vielä pitikään?" Hän juoksi nopein, lyhyin askelin erään miehen luo, joka istui käräjätuvan portailla.
"Onko sinulla kaloja mukanasi, Johannes?" kuiskasi hän, "onko sinulla kaloja mukanasi. Mihinkä minun sitten piti mennä?"
Johannes katsahti ylös. Kalat oli pantu suolaan.
"Hyväjumala — kaikkea sitä tapahtuu", sanoi Fonn, risti kätensä ja juoksi portaita ylös jääden tuijottamaan. "Siellä tulee piiri-insinööri", sanoi hän kovaa ja lisäsi heti vaivaisella valittavalla äänellä, "hyväjumala, siellähän tulee piiri-insinöri seurueineen." Heidät arvosteltiin sangen hyviksi matkustajiksi.
Uudelleen hän nousi hotellin portaita, pysähtyi puolitiehen, levitti kätensä ja kuiskasi, "nyt ne tulevat."
Matkueessa oli kolmet rattaat, ensimmäisissä istui piiri-insinööri, pitkä, laiha mies, jolla oli pitkät hevosenkasvot ja suuri musta parta. Hitaasti astui hän alas rattailta. Kääntyi hitaasti kyytipoikaan päin. Puhui hänelle sanomattoman hitaasti. Kulki hitaasti hotellia kohden. Pysähtyi, ojenteli itseään hitaasti, yhä enemmän ja enemmän, kunpahan hän jo taukoaisi, mutta hän ojenteli itseään entistään enemmän, vihdoin natisivat kaikki hänen jäsenensä uhkaavasti, silloin antoi hän syvään huokaisten kätensä vaipua.
Fonn juoksi häntä vastaan, kierteli hänen ympärillään, nousi pari porrasta, laskeutui pari porrasta, "piiri-insinööri voi tietenkin hyvin? ja piiri-insinöörin rouvakin voi samoin hyvin? Kuinka kärsivällinen — kuinka kärsivällinen — voi hyväjumala, niin tilaako — tilaa — sesonki ei ole vielä alkanut, mutta vaikka täällä olisi vieraita jok’ainoassa sängyssä, hankittaisiin piiri-insinöörille sittenkin tilaa, tänään on käräjäpäiväkin, tuomarikin on täällä, voi hyväjumala."
Korkeitten portaitten ylimmällä askelmalla sanoi hän kättään heilauttaen, "tehkää niin hyvin herrani, Sivert päästä hevoset hakaan."
Charlotte näki istuimeltaan pihamaalle, tulleista hän tunsi piiri-insinöörin, hänen kaksi apulaistaan sekä erään bergeniläisen insinöörin. Mutta viidettä, hyvin nuorta, punervanvaaleata, uuteen ruudukkaaseen urheilupukuun puettua miestä, hän ei tuntenut.
Oli syntynyt kiistaa, voitiinko kymmenennen todistajan Juljaana Juhanneksentytär Breien todistusta kuulla, hän oli syöttänyt sikojaan kysymyksessäolevalla rinteellä.
"Sitten me otamme riitakysymyksen harkittavaksemme", sanoi tuomari, "ja lopetamme täksi aamupäiväksi." Syntyi hiukan mutinaa, tuomarista ei pidetty, hän ei antanut ihmisten jaaritella niinkauan kuin niitä halutti. —
— Päivällispöydässä istui Charlotte nuoren, vieraan, vaaleaverisen miehen vieressä, hänen nimensä oli Melde — Sten Melde — hän oli piiri-insinöörin veljenpoika.
Oliko hauskaa olla mukana maantieretkellä?
Hauskinta mitä Sten Melde tiesi — vaikka oli kyseessä vain näin lyhyt aika.
Sitten heillä ei ollut sen enempää puhumista, Charlotte istui jäykkänä ja luoksepääsemättömänä, hän oli hämillään.
Piiri-insinööri jutteli pitkäveteiseen tapaansa, osoitellen ilmaan pitkällä, jäntevällä, luisella sormellaan: he olivat tulleet viitoittamaan tunturin yli uutta tietä, kesemmällä tehtäisiin päätös ja arviolaskelma.
"Silloin on tuomarin maja Laakajärven rannalla vaarassa", sanoi hän.
Tuomari tuli levottomaksi, pienestä tunturimajastaan hän piti eniten tässä maailmassa.
"Niin, minä koetan estää, minä koetan estää", sanoi piiri-insinööri, "mutta hittoko sen tietää, kuinka käy, talonpojat tahtovat välttämättömästi saada tien kulkemaan majanpuoleista rantaa, vaikka se siten tulee sekä pitemmäksi että kalliimmaksi." Hän alkoi laskea lukuja ja matkoja, niin että pöytäkunnalta pääsi ikäänkuin hiljainen huokaus.
Kirjuri piti pöytäkirjaa iltapäivällä, Charlotte oli vapaa, päivän kallistuessa iltaa kohden harhaili hän kylätietä rantaa pitkin. Eräällä niemekkeellä istui Sten Melde onkimassa.
"Syökö kala?" kysyi Charlotte.
"Ei. Tiedättekö te, mistä se johtuu?"
"On vielä liian aikaista kalastaa vuonossa", vastasi Charlotte.
"Vai niin, vai siitä se johtuu, hitto tässä sitten seisokoon", sanoi hän hypäten alas kiveltä, jolla oli seisonut, "en ole koskaan ennen onkinut, se on tuskastuttavan pitkäveteistä."
"Isän mielestä se on huvittavinta työtä, luullakseni. Veljeni Johanneksen mielestä myöskin."
"Hänet minä tunnen, Kristianiasta, kadulta siis. Tiedättekö te, että hän on kaupungin komeimpia miehiä? Hän näyttää englantilaiselta — hienolta englantilaiselta." Hän katseli Charlottea suurilla kirkkailla silmillään. "Teistäkin tulisi englantilainen. Te olette melkein saman näköinen."
Hän asteli vikkelästi Charlotten rinnalla, väliin toisella, väliin toisella puolella, puhuen koko ajan.
"Rakas ystävä", Charlotte pysähtyi, "etteköhän voisi kulkea rauhallisesti yhdellä puolella?"
"Kyllä vallan," nauroi hän, "se johtuu siitä, että minä olen aina rauhaton. Sanoo eno. Tunnetteko te enon? Kauhean hidas eno. Mutta hyvä. Siksi minä juuri olenkin tällä retkellä. Rauhoittuakseni hiukan, sanoo isä. Minusta tulee rautatieinsinööri, niin, ei täällä kotona, minulla on eno Amerikassa — sinne minä lähden. Siksi piti minun tänä kesänä hieman harjoitella. Arveli äiti."
"Vai niin, te aiotte lähteä Amerikaan?"
"Niin, jos minä vaan voin lähteä Kristianiasta. Sillä Kristiania on maailman ihanin kaupunki, eikö teidänkin mielestänne?" Hän hypähti taas. "Ettekö te ole ollut Kristianiassa? Voi teitä raukkaa - minä en ole koskaan ollut muualla. Amerika on vielä parempi. Sanoo eno, Minä olen sanonut enolle, etten voi olla hänen kanssaan kauempaa kuin kesäkuun, heinäkuun minä purjehdin. Jollen jo silloin lähde Amerikaan." Hän hypähti taas toiselle puolelle.
He olivat saapuneet takaisin hotellin luo, käräjät olivat päättyneet, rattaat toistensa jälkeen lähtivät kolisten, tomupilven peittäminä. Tuomari seisoi pihalla keskustellen erään miehen kanssa, perin väsyneeltä hän näytti, mutta aina tapasi moni häneltä jälkeenpäin kysyä neuvoa eikä tuomari koskaan kieltäytynyt.
Charlotte ja Sten Melde istuutuivat hotellin portaille. Vesi muuttui syvän siniseksi, ohutta sumua laskeutui tuntureille, hiljaisuudessa alkoi eroittaa kosken kohinaa.
"Minä en ole koskaan ennen ollut täällä lännessä", sanoi Sten Melde, "täällä on tavattoman kaunista, mutta asua en täällä tahtoisi."
"Miksette? Onhan täällä teidän mielestänne kaunista. Mutta ehkä teidän enonnekin arvelee niin?"
"Enoko? Hänen mielestään on tämä ainoa ihmisasunnoksi sopiva paikka. Sanoo eno. Mutta ei -tuntureita vain, vettä ja pienen pieniä taloja, täällä ei varmaankaan tapahdu kerrassaan mitään, ja minun mielestäni täytyy joka päivä aina sattua jotakin."
"Täällä ei kylläkään paljoa tapahdu", sanoi Charlotte heikko, katkera värähdys äänessään, "minä iloitsen, jos tapahtuu jotakin edes kerran vuodessa."
"Tulkaa", sanoi Sten Melde, "menkäämme soutelemaan."
Charlotte katsoi häneen ihmetellen.
"Sitä emme voi tehdä."
Mutta Sten Melde tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan, "tulkaa nyt vaan", nauroi hän.
Talaitten luona oli vene, hän työnsi sen arkailematta vesille.
"Mutta emmehän me voi ottaa tätä venettä ilman muuta."
"Emmehän me toki karkaa", sanoi Sten Melde nauraen ja hyppäsi veneeseen, "jos joku tätä tarvitsee, niin kyllä hän huutaa meille."
Charlotte hymyili. "Ei ihmisten täällä ole tapana seisoa rannalla luikkaamassa", hänkin astui veneeseen.
"Se on totta, täällä ihmiset vain kuiskailevat, oletteko huomanneet sen? Se johtuu siitä, että kaikki muu puhuu niin voimakkaasti. Tunturit. Virta. Sanoo eno."
He soutivat hitaasti, rantaa seuraten, Sten Melde kastoi airoja varovaisesti veteen, joka syvällä näytti olevan mustaa. He soutivat pienen puron ohi, joka pulppusi rantakivien keskellä.
Sten Melde piti venettä paikoillaan.
"Kuulkaa", sanoi hän.
"Mitä te kuuntelette", kuiskasi Charlotte.
"Puroa, — on niin ihmeellistä kuunnella sitä."
He kuuntelivat molemmat heikkoa puronsolinaa.
Sitten he soutivat edelleen, erään niemen rantaa, vesi oli kirkasta ja mustaa, siellä täällä väreili pinta kalojen liikkeistä. Vääristynyt koivu kuvastelihe veden kalvoon, etäämpänä olevan tunturin juurella yhtyi vesi ja ranta tummaksi varjoksi, kirkkaalla taivaalla loisti valkoinen uusikuu.
Sten Melde kasteli vain airojen kärkiä veteen. "Täällä vasta oikein näkee, kuinka korkealla taivas on", sanoi hän.
Charlotte ei vastannut, hän istui veneen perässä katsellen Sten Melden ohi eteenpäin, hän oli vielä kuulevinaan puron solinaa.
"Maailma on niin suuri", sanoi Sten Melde vetäisten airoillaan, "on niin paljon, jota tekisi mieli nähdä, jossa tekisi mieli olla mukana. Kaikessa, mitä tapahtuu, — minun mielestäni me elämme suunnattoman suurena aikakautena. Minäkin varmasti saan kokea paljon, — en vaan tiedä mistä aloittaisin."
"Älkää puhuko semmoisia", sanoi Charlotte ravistaen itseään, "on niin vaikeata kestää."
"Onko jotakin, jota ette voi kestää", sanoi Sten Melde kumartuen ihmetellen Charlotteen päin.
"Täällä olemista."
"Täällä — veneessäkö olemista?" kysyi Sten Melde tuijottaen suu auki Charlottea.
"Ei", Charlotte naurahti lyhyesti, "kotona olemista — alituista kotonaoloa. Koskaan ei pääse maailmalle, koskaan ei näe mitään, ei elä mitään, semmoista ei voi kestää."
"Ei, semmoinen on surullista", sanoi Sten Melde ajattelevaisena, "mutta ei se mitään tee", jatkoi hän innokkaasti, "kaikki muuttuu, jos vain itse sitä tahtoo, eikö niin, sitä sanoo minun amerikkalainen enonikin. Ja tehän olette niin kaunis."
Charlotte heitti päätään.
"Älkää puhuko moisia typeryyksiä."
"Enpähän puhu", sanoi hän kasvot punaisina, "en minä sitä kehuakseni sanonut, ei minun tapanani ole puhua — typeryyksiä." Hän souti muutamia aironvetoja. "Täällä on sittenkin kauniimpaa kuin missään muualla. Vaikka Kristianiankin vuono on niin hirmuisen kaunis."
He olivat nyt hotellin edustalla, — suuri rakennus kuvastui vaaleansinisenä veteen, kosken kohinan kuulivat he selvästi.
"Ajatelkaahan, ensi vuonna minä ehkä olen soutelemassa Michiganilla", sanoi Sten Melde, "sinnepäin minä lähden. Luullakseni."
"Niin — ja minä ehkä olen taas täällä soutelemassa."
"Soutelemassa jonkun uuden tuttavan kanssa", sanoi Sten Melde tunteellisesta.
"Täällä ei saa montaakaan uutta tuttavaa vuosikausina —"
"Te ehkä muistatte minuakin silloin", sanoi Sten Melde nopeasti, "minä ajattelen teitä kovasti."
"Michiganillako?"
"Niin, Michiganilla! Sillä siellä ei voi olla kauniimpaa kuin täällä, sanokoon eno mitä tahansa. Tätä iltaa minä en koskaan unhoita.
"Koetan uskoa", sanoi Charlotte pitäen kättään vedessä.
"En koskaan", vakuutti Sten Melde. Charlotte katsahti ylöspäin, sininen iltavalaistus teki hänen silmänsä tummiksi ja syviksi. "En koskaan", toisti Sten Melde juhlallisesti.
Tuomari seisoi rannalla ja huusi heitä hiljaa.
Hitaasti souti Sten Melde venettä rantaa kohden, Charlotte piti kättään vedessä — siitä jäi veteen valkoinen poreileva juova. Sten Melde tuskin liikutti airojaan, mutta ranta läheni sittenkin.
"Koskaan en unhoita tätä iltaa", sanoi hän, "eikä missään ole näin kaunista."
"Eikö edes Michiganjärvellä", Charlotte koetti hymyillä, mutta hänen suupielensä vain värähtivät.
"Ei edes Michiganjärvellä", vastasi Sten Melde tarttuen hänen märkään käteensä.
Tuomari tuli auttamaan venettä maihin.
8.
Rouva Hage tuli eteiseen.
"Charlotte — juoksehan pastorille kysymään eikö hän tulisi meille syömään illallista. Sano, että Niilo toi forelleja Laakajärveltä, — ei se raukkanen taida arkipäivinä liian komeasti elellä."
Iltapäivällä oli sataa tihuuttanut ja ruoho oli märkää Charlotten juostessa polkua pitkin pappilaa kohden, hän nosti hameensa korkealle ja hyppi lätäkköjen keskellä, hänen juostessaan pudistivat koivut vihmaa hänen päällensä, hänen hiuksissaan ja paljailla käsivarsillaan kimalteli. Hän hymyili juostessaan.
Pastori katseli kanslian ikkunasta hänen tuloaan, liikutettuna hän tuijotti, punainen ilta-aurinko paistoi niitylle, kimalteli ruohikossa, vesilätäköissä, koivujen lehdillä, ja tämän loiston ja kimalluksen keskellä tuli hän kevyenä, solakkana, hymyilevänä, onni itse tuli juosten hänen luokseen. Hän tunsi vavahduksen ruumiissaan ja painoi kättään sydäntä vasten, onnellisena ja peljäten, sitten hän meni Charlottea vastaan. Hän tarttui Charlotten käteen, — piti sitä hieman liian kauan kädessään, päästi sen nopeasti ja pyysi Charlottea käymään sisään, ensimmäistä kertaa oltiin tuomarilasta hänen luonaan, sanoi hän ja hän kuuli äänensä tärisevän.
Charlotte seisoi suuressa alastomassa huoneessa, oliko tämä se sama huone, joka pastori Langen aikana oli ollut niin viehättävä, hänen katseensa synkkeni.
"Niin, täällä on tyhjää ja rumaa", sanoi pastori, "Pernilla — Antin eukko — on täällä järjestellyt", vastenmielisyydellä hän ajatteli pientä, kyttyräselkäistä, lenkosääristä Pernillaa.
"Mutta, kuinka te", — sanoi Charlotte.
"Minä en koskaan oleskele täällä", sanoi pastori lyhyesti, "menkäämme kansliaan". Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että Charlotte luulee kai hänen pitävän kansliaa siistimpänä ja hän kiiruhti lisäämään, "vaikkei siellä tämän parempaa ole, kaikkialta näkyy, että täällä asuu yksinäinen mies tyhjyyden ympäröimänä."
He menivät kansliaan, heitä vastaan tulvahti väkevä tupakankatku, pastori aukaisi ikkunan -päästääkseen suven sisään, sanoi hän, ja ajatteli, missä on nyt sinun ylpeytesi.
"Täällä on niin outoa", sanoi Charlotte, "sallitteko", hän aukaisi erään oven, "vai niin, kabinetti onkin tyhjänä."
"Niin — täällä on tyhjää", sanoi pastori ikäänkuin nyt vasta huomaisi sen ensimmäisen kerran, "mutta miksipä minä yrittäisinkään, — eihän minulla ole edes ainoatakaan tuolia, jolla olisi minulle jotakin merkitystä."
Charlotte katseli tyhjiä seiniä.
"Täällä ei ole ainoatakaan kuvaa, ei edes minun vaimoni valokuvaa. Semmoista ei ole olemassakaan, me talonpojat emme valokuvauta itseämme — niin usein kuin te muut."
"Mutta kerranhan teillä kuitenkin oli —?"
"Koti, aioitte sanoa? Jäätyäni yksin möin kaiken, mitä minulla oli. Kotia ei minulla ollutkaan, vain tuoleja ja pöytiä. Lapsuudenkodissani tunsin minä jokaisen esineen, kaikella oli nimensä ja merkityksensä, se on nyt minun vanhimmalla veljelläni —" hän keskeytti, miksikä hän täten parjasi omaansa, — kyllä kiitos, kernaasti hän tulee illalliselle.
Charlotte lähti, pastori unohtui seisomaan, hän oli tuntevinaan hienoa, lämmintä tuoksua, varovaisesti hän sulki ikkunan. —
— Illallisen jälkeen istuivat he puutarhaportailla, rouva Hagella oli leivoksia ja lasillinen karviaismarjaviiniä.
Oli lämmintä, korkeat saarnit suhisivat hiljaa, ruusuista levisi voimakas tuoksu, joen seutuvilla olivat maat sinisenään kellokukkia. Kuka tuolla virran rannalla kalasteli, Anne Sofie tunsi hänet, siellä oli Ole, — saadakseen olla tuomarilan läheisyydessä, ajatteli Anne Sofie.
Pastori ja tuomari istuivat penkillä, rouva Hage tyttärineen portailla, keskustelu oli hidasta, pastori ja tuomari olivat ikävystyneitä toistensa seurassa. He keskustelivat virran yli suunnitellusta uudesta sillasta, tuomari oli aikoinaan pannut kunnanvaltuustossa asian vireille, nyt riideltiin sillan paikasta, ja niin kai jäisi taas tämäkin suunnitelma lepäämään ihmisiäksi. Pastori vastaili innottomasti.
Pihan poikki tuli nuori, urheilupukuun puettu mies, hän pysähtyi katsellen ympärilleen. Charlotte nousi. Pastorikin tuli tarkkaavaiseksi.
"Minä voisin vallan hyvin mennä tuomaria tervehtimään", tulija oli Sten Melde, hän tervehteli hymyillen valoisinta hymyään, "sanoi eno. Hyvää päivää, päivää", hän puristi pastorinkin kättä.
"Kaikki uudet kasvot ilahduttavat meitä — vallankin nuoret", rouva Hage otti Sten Melden käden molempien käsiensä väliin.
Pastori vetäytyi ikävystyneenä takaisin penkilleen, — sieltäkin hän näki Charlotten.
Charlotte seisoi portailla, hieman kumartuneena, liikkumattomana, hän ikäänkuin kuunteli jotakin, hymyillen tuota hymyään, joka oli täyttänyt pappilan tyhjät suojat, — tuota samaa, salaperäistä hymyä, ajatteli pastori. Nuo tummat silmät hän tunsi. Pastori tarttui lujasti penkkiin ja puristi sitä kaikin voimin, kohtelias, väsynyt hymy karehti yhä hänen huulillaan, hän tuijotti eteensä, merkitsikö Charlotten hymy, että hän ajatteli jotakin — jotakin toista?
"Teillä on tavattoman sievää täällä maalla", sanoi Sten, kädessään viinilasi istuutui hän portaille.