Part 3

"En minä ole vihamielisiä välejä ajatellutkaan", sanoi pastori hitaasti, "enkä minä sitäpaitsi kuulukaan virkamiessäätyyn siinä mielessä kuin te tarkoitatte", hän kulki nopeasti. Mutta rouva Hage pysyi perässä ja kulkiessaan hän tarkasteli pastoria sivultapäin, pastorin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten, heikkojen säärien, sipsuttavien askelten välillä oli huvittava epäsuhde ja katsoessaan läheltä hänen suuriin sinisiin silmiinsä, aavisti rouva Hage niissä epävarmuutta, itsensäkiduttajan ja kiihkoilijan epävarmuutta, ajatteli hän, etpähän olekaan miekkoseni niin voimakas kuin luulet.

"Mutta virkamies te olette sittenkin", sanoi hän.

"Niin — valitettavasti", vastasi pastori lyhyesti.

Rouva Hage tunsi itsensä nöyryytetyksi, muttei sittenkään antautunut.

"Mutta miksikä valitettavasti?"

Pastori katseli kookasta, voimakasta vanhaa rouvaa, joka ei tahtonut häntä päästää, hän katseli lujia, punertavia kasvoja, valkoisia tiheitä kulmakarvoja, jotka kaartuivat tummien, loistavien silmien yllä, tuo rouva teki hänet levottomaksi, ja hiukan myöntyväisempänä hän vastasi:

"Siksi, että minä olen syntyäni talonpoika ja mieluimmin elän talonpojan elämää. Valitettavasti jouduin minä virkamiesuralle, vaihdoin kaiken omani kulttuuriin — siksi kai sitä sanotaan — joka ei koskaan tule omakseni ja huomasin liian myöhään kaiken sen valheellisuuden, petoksen, kaiken sen vilpin ja ylpeyden, joka aina liittyy virkamiehen asemaan. Liian myöhään huomasin minä, että olisin voinut hyvin olla, jopa paljon paremminkin, pappina olematta virkamiehenä, nyt minä koetan olla talonpoika, vaikka olenkin pappi."

"Mutta te olette pappi", hymyili rouva Hage itsepäisenä, "ja minä kuulun teidän seurakuntaanne."

"Seurakuntaani", sanoi pastori ja rouva Hage huomasi, että jotakin voimakkaasti pyrki oikeuksiinsa hänen äänessään, liian usein toistetut sanat sen aiheuttivat, sanat joilla pyrittiin vaikuttamaan, "seurakuntaani, niin — jos te tarkoitatte asetuksia ja rajoja. Te kuulutte pitäjään, rouva, kaikki ne kirkolliset toimitukset, jotka teillä on oikeus vaatia papiltanne, saatte te vaatia minulta. Mutta jos te tarkoitatte jotakin enempää, jotakin joka on täällä sisällä", hän löi rintaansa, — "niin luulen minä, ettette te kuulu seurakuntaan. Siinä mielessä en ole teidän pappinne — olen vain teidän virkamiehenne. Minä olen talonpoika ja julistan jumalan sanaa niille, jotka kuuluvat _minun_ seurakuntaani. Niille, jotka uskovat siihen jumalaan, johonka minä uskon. Minun jumalani ei ole virkamiesten jumala, jonka seurakuntaa pitäjäinrajat määräisivät, minun jumalani on vähäpätöisen miehen jumala, talonpojan ja työmiehen, sen joka tekee työtä ja täyttää velvollisuutensa. Minun jumalani ei ole ylpeitten jumala."

"Mutta on niin monenlaista ylpeyttä", sanoi rouva Hage huvitettuna.

"Te tarkoitatte, että minullakin ja meikäläisillä on oma ylpeytemme, ylpeytensä oli ehkä jumalan valitulla kansallakin, mutta se oli valittu kansa ja se oli siitä ylpeä. Mutta — en pelkää puhua teille suoraan — te kuulutte siihen luokkaan, joka on ylpeä itsessään, joka on ystävällinen kansalle, jota pitää itseään alempana olevana, joka ei tahdo syödä heidän pöydässään eikä kutsua heitä huoneisiinsa. Se on ylpeätä luokkaa. Missä syövät teidän väkenne, rouva, keittiössä, eikö niin?"

"Niin on tapana meillä", vastasi rouva Hage hieman hämmentyneenä, "siten he viihtyvät parhaiten." Pappi nauroi, hänen naurunsa oli kimeätä kuten sen, joka ei ole tottunut hymyilemään.

"Tuskinpa. Kaiketi on asianlaita niin, ettette te viihtyisi, jos olisi toisin. Ei — rouva — me emme kuulu samaan seurakuntaan. Siksipä olen sallinut sen epäkohteliaisuuden, etten ole käynyt teitä ja perhettänne tervehtimässä. Se olisi ollut vain kohteliaisuusvalhe."

Rouva Hage katseli häntä uteliaana, sitten hän sanoi yhtäkkiä:

"Te olette kansanpuhuja?"

Pastori tuli tummanpunaiseksi, hämmentyi, sipsutteli rauhatonna, vihdoin hän sanoi:

"Te tarkoitatte, että minä puhun pelkkiä sanoja. Minä _olen ollut_ kansanpuhuja — valitettavasti."

"Siitäkin sanotte valitettavasti", nauroi rouva Hage hyväntuulisena, "kuulkaahan, minä luulen todellakin, että meillä kahdella on keskustelun aihetta. Nyt on teidän vuoronne kuunnella. Minun isäni oli täällä monta vuotta pappina, hän oli niitä ylpeitä, joista te puhutte. Kun ihmiset tulivat hänen pakeilleen, istuivat he aina ovensuussa, niin oli asianlaita. Mutta kun hänet haudattiin, seisoivat he haudan ympärillä ja itkivät, eivätkä he sitä hävenneet. Hän järjesti täkäläisen koulun. Hän opetti heitä pesemään tupiaan, aukaisemaan ikkunoita saadakseen raitista ilmaa ja saipa hän heidät silloin tällöin pesemään itsensäkin — hiljalleen mentiin eteenpäin. Kuka olisi heitä opettanut, jollei hän olisi sitä tehnyt?" Pastorin aikoessa vastata, jatkoi hän nopeasti: "Antakaahan minun puhua. Isä tunsi jokaisen ihmisen, jokaisen lapsen pitäjässään, kaikki salaisuutensa uskoivat he hänelle. Lapset oli hän kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt, hän oli istunut sairasvuoteen ääressä, puhunut haudalla, hän oli ollut ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa joka ainoassa talossa. On totta, etteivät he usein istuneet hänen pöydässään, mutta he luottivat häneen. Ei se riitä, jos sanon, ettei kukaan tarvitseva turhaan kolkuttanut hänen ovelleen, hänen ollessaan pappina ei seudulla ollut ollenkaan köyhiä, todella puutteessa olevia, jollei isä itse voinut auttaa, hankki hän apua, kukaan ei uskaltanut kieltäytyä, kun hän käski auttamaan. Ja johdattakaahan mieleenne, pastori, kuka hankki paikkakuntalaisille tien tunturin ylitse, isä, kuka järjesti seudulle laivaliikenteen, taaskin isä. Hänen eläessään lisääntyi postinkulku yhdestä kerrasta kolmeen kertaan viikossa, sekin hänen työtään. On totta, että hänen aikanaan istui kansa ovensuussa, en sano että se olisi ollut oikein, mutta saammeko silti unohtaa, mitä hyvää hän on tehnyt? Me emme tahdo antaa tunnustusta hyvälle silloin kun se on meidän keskellämme, kun me olemme kadottaneet sen, koetamme sen unohtaa, pahan ja pienen me muistamme, ilolla, semmoisia me ihmiset olemme, onko se kaunista? Nyt istuu rahvas ja palvelijat pöydässä, minä olen vanhanajan ihminen, mutta en niin tyhmä, etten ymmärtäisi sen olevan luonnollista, vaikka minä kiusaannunkin, kun Mäenpään Antti kaivaa mälliä suustaan ja asettaa sen lautaselle."

He olivat ehtineet tuomarilan veräjälle, rouva Hage pysähtyi, hän oli erittäin ystävällinen.

"Minä olen suulas vanha vaimo, pastori, ja pelkäänpä, että teidän sielunhoitoonne tulee kuulumaan velvollisuus silloin tällöin laverrella minun kanssani. Talvi on täällä pitkä ja pimeä. Minä olisin vallan hyvin voinut olla sangen vihainen teille, kyllä minäkin kykenen näyttämään ylpeyttäni, jos niin tarvitaan. — Mutta", — hän hymyili lauhkeasti — "minä olen oppinut tyytymään ihmisiin semmoisina kuin he ovat, olkoot he sitten talonpoikia tai pappeja, ja minä iloitsen siitä, että he ovat monenlaisia ja toisistaan eroavia. Minä vapautan teidät tervehdyskäynnistä, en itsekään välitä muodoista, mutta minä uskon, että saamme kohta nähdä teidät tuomarilassa, ja minä toivotan teidät sydämestäni tervetulleeksi."

Hän tervehti ja meni sisään, tuntien selviytyneensä voittajana. Mutta pappi asteli hitaasti ja miettien kotiaan kohden.

5.

Samana iltana seisoi pastori Stord ikkunan ääressä katsellen tuomarilaan päin.

Oli vihdoinkin alkanut sataa. Ensiksi oli tullut tiheätä vihmaa kuuroittaan vuonolta päin, välistä oli aurinko pilkahtanut, sitten tunturit kokosivat pilvet ja nyt valui sade rankkana kesäkuisen vihreille maille, koivut taipuivat tuoksuen kosteina, purot paisuivat kohisten, ja pappilan oja virtasi vuolaana, täynnään vettä.

Pastori nojasi ikkunalautaa vasten ja painoi otsansa ruutuun katsellen ulos, hän tunsi itsensä yksinäiseksi avarassa, tyhjässä pappilassa. Väentuvassa oltiin jo levolla, sinne ei hän voinut mennä, eikä se Antti niinkään huvittava ollut.

Tuomarilassa oli valoa, se kimmelsi salaisesti sateen halki. Hän ajatteli rouva Hagea, joka oli houkutellut hänet puhumaan hieman liian monta sanaa ja sitten kysäissyt, oliko hän kansanpuhuja. Hieman liian monta sanaa —. Mutta tänään ei ole sinne menemistä. Mutta ehkä — tuo ikuinen epävarmuus.

Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Kädet selän takana. Silloin tällöin hän pysähtyi, kohotti leukaansa ja hengähti syvään.

Eikö hän ollutkin etsinyt tätä uutta työalaa päästäkseen pois sieltä, missä hänet tunnettiin, missä hän oli ollut kansanpuhujana, pois hieman liian monien sanojen parista, ollakseen oma itsensä? Hänet oli vielä kerran vallannut halu tavoittaa oma sisimpänsä, löytää oma sisäinen itsensä; aina ennen kun tämä halu oli hänet vallannut, oli hän ponnistellut turhaan, ihmiset olivat tulleet väliin, kuinka väsynyt hän olikaan ihmisiin! Niinkauan kuin heitä kehui, puhui niitä sanoja, joita he halusivat kuulla, olivat he hyviä ja lauhkeita, mutta jos sanoi totuuden sanan, niin he uhkailivat, sanoivat kateelliseksi, pahansuovaksi, petolliseksi —

Niinpä niin, jumala tietää, kuinka hauraaksi totuus oli tullut, se totuus, jonka hän salaisesti sisimmässään tunsi, ei se, joka vuolaana puheissa juoksi, josta ei kukaan välittänyt, monien ihmisten totuus, siitä oli hän jo selvillä vesillä, vaan yksityisen ihmisen totuus, yksilön osa totuudesta, voi, se oli niin vaikeata, siinä oli epävarmuutta ja jotakin muuta, jotakin naurettavaa — totuus hävetti häntä.

Hän seisoi pöydän ääressä nojaten nyrkkejään pöydän kanteen.

Epävarma, niin — mistähän saivat jotkut ihmiset varmuuden, avokatseisen varmuuden, yli kaksikymmentä vuotta kestäneiden taistelujen ja kamppailujen jälkeen oli hän epävarmempi kuin koskaan ennen, kätkeytyäkseen tarvitsi hän aina paljon sanoja. Mistä tämä johtui? Jostakin salaisestako hänessä itsessään? Eikö jumala ollut koskaan hänelle ilmestynyt, eikö hän koskaan ollut kuullut jumalan ääntä, nähnyt jumalan kasvoja, tuntenut jumalan voimaa itsessään? Oliko se sammumaton nälkä, jota hän tunsi, halua päästä jumalan luo vai pois jumalan luota?

Sanoja — vaan ei jumalan sanoja. Taisteluja - vaan ei jumalan taisteluja. Valtaa — vaan ei jumalan valtaa.

Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään käsiinsä. —

‒ ‒ ‒

— Pastori Stord oli rikkaan søndimøreläiskalastajan poika. Isä oli aloittanut köyhänä poikasena, kalasti itse, mutta harjoitti sen ohella laajaa kauppaa, jota vanhin poika johti. Isä oli olosuhteisiin nähden oppinut mies, rauhaton sielu, ja huomatessaan lähinnä nuorimman poikansa lahjakkaaksi, päätti hän panna hänet papinkouluun, isällä oli omallatunnollaan paljon, joka hänen mielestään sopi pojan sovitettavaksi, mutta poika oli raju ja vallaton, hän tahtoi tulla kalastajaksi.

Eräänä keväänä oli poika nuorimman veljensä kanssa kalassa, tuli myrsky, ja koko kalastajalaivue oli tuulensuojassa eräässä ulkosatamassa. Eräänä iltana syntyi tappelu, veitset vilahtivat, veli sai piston, lääkäriä ei ollut saatavissa ja oli hengestä kysymys. Niinpä purjehti Stord yksinään, haavoittuneine veljineen, vuonoon, ilma oli niin ankara ettei kukaan tahtonut tulla mukaan, eikä kukaan uskonut että he pääsisivät hengissä perille, ei Stordkaan. Mutta sinä yönä, kuolevan veljensä parissa veneessä, lupasi hän elämänsä jumalalle, jos he pääsisivät hengissä perille. He pääsivät maihin, lääkärin luo, mutta veli kuoli sittenkin muutaman päivän kuluttua. Siitä yöstä oli kotoisin Stordin usko jumalaan — usko ja epäily, merkki oli merkkiä vastassa, siitä yöstä oli kotoisin se ristiriitaisuus, jonka hän elämästä löysi, epävarmuus, jota hänen oma elämänsä lisäsi.

Stord meni ensiksi erääseen itäiseen kansanopistoon. Mutta hän oli kohdannut jumalan myrsky-yönä, ja kansanopiston iloinen kristillisyys teki jumalan norjalaiseksi kansanopistonjohtajaksi, runollisin loppusoinnuin koristetuksi, kaikkien ystäväksi eikä kenenkään viholliseksi, semmoinen jumala ei sopinut nuorelle kalastajalle, _hän_ ei voinut antaa varmuutta, hänen sielunsa janosi elämää, eikä hän tajunnut loppusointuja. Hän lähti kaupunkiin, tiedonhalu heräsi hänessä, lähes kolmikymmenvuotiaana alkoi hän opiskella.

Niinä vuosina, joina hän opiskeli jumaluusoppia, heräsi hänessä syvä viha virkamiehiä kohtaan. Hän luuli opintojensa kautta pääsevänsä tietoon jumalasta, elävästä jumalasta, Jehovasta, joka ilmestyy tunnusmerkeissä, tunnusmerkeissä, jotka nostavat ja masentavat, ja hänelle tarjottiin luentoja, selityksiä, raamatunkritiikkiä. Pyrkivätkö kristityt selittämään jumalaa? Oliko usko tiedettä, saavutettiinko se tutkimuksilla? Maan tomua!

Yliopistovuodet olivat olleet viemäisillään hänen uskonsa, ne veivät kaiken hänen luottamuksensa kirkkoon ja pappeihin, hän tapasi nuoria teoloogeja, jotka puhuivat, että nyt oli papeilla hyvät ajat, sitä uraa kannatti tuumia. Mutta ne vuodet tekivät hänelle vielä jotakin pahempaakin, ne veivät hänen rohkeutensa, hän ajatteli uutta työtä, mutta mitä? Kokonaiseksi vuodeksi jätti hän salaa jumaluusopin lukien filologiaa, sitten hän taas palasi jumaluusoppiin, hänen täytyi löytää jumala. Jeesus oli valinnut kalastajat seuraamaan itseään, olisipa hänkin jäänyt kalastajaksi, ehkä olisi jumala kutsunut häntä, nyt sai hän turhaan kutsua jumalaa. Mitä oli hän nyt, ammattinsa oli hän hyljännyt, hän oli kalastajanpoika; josta tulisi virkamies, hän ei ollut mitään, tai vieläkin pahempaa, jotakin puolinaista, hän ei ollut kotonaan missään.

Stord suoritti tutkintonsa ja sai viran muutaman peninkulman päässä kotiseudultaan. Täällä hän aloitti kamppailunsa ja taisteli virkaveljiään vastaan, heidän laimeata uskoaan ja heidän virkaylpeyttään vastaan. Ja puhuttuaan kysyi hän aina itseltään, oliko tämä ollut jumalan tahto, puhuiko jumala hänen suunsa kautta, elikö hän jumalan elämää? Hän puhui niinkuin se, jolla on varmuus, mutta hän tunsi olevansa tietämätön sekä tiestä että polusta.

Stordista tuli tunnettu pappi, koko länsimaassa puhuttiin paljon hänen uskoninnostaan ja kaunopuheisuudestaan, hän aikaansai herätyksen, mutta herätyksen mukana lisääntyi hänen mielensä autius, hänen sanojensa kautta ilmestyi jumala kaikille, muttei hänelle itselleen, tai oliko tuo kaikki vain petosta?

Hänen virkaveljensä pysyttelivät ihmeellisen vaiteliaina, eivätkö hänen sanansa olleet kyllin sattuvia ja uhkaavia? Oliko hän vain henkisesti heikkojen herättäjä, hän tunsi vastenmielisyyttä niitä kohtaan, jotka hän oli herättänyt ja katkeroitui niille, joita hänen sanansa eivät saavuttaneet.

Vihdoin tuli se, jota hän oli isonnut, monivuotisen taistelun perästä liikahti vihdoin papisto, piispa kutsui länsimaan papit suureen kokoukseen, yhtaikaa pidettäisiin myöskin suuri maallikkokokous, tarkoituksena oli aikaansaada läheisempää yhteistoimintaa kirkon pappien ja maallikoiden kesken. Tähän kokoukseen kutsuttiin pastori Stordia erikoisesti, kuten piispa kirjoitti, tekemään selkoa mietteistään ja ajatuksistaan nykyaikaisen papiston asemasta kristillisessä elämässä.

Stord tuli varustettuna, hänen edessään oli ratkaiseva taistelu, elämäntaistelu oli kamppailtava. Ennen lähtöään vietti hän rukouksessa tunnin toisensa perästä, saadakseen voimaa, saadakseen merkin jumalan armosta. Hän ajatteli Lutheria Wormsissa, salaisesti hän toivoi marttyyriutta, hän oli varma siitä, että hänen papinvirkansa oli kysymyksessä,-ja hän toivoi menettävänsä sen, hän kaipasi vainoa.

Ensimmäiset päivät kuluivat pappien ja maallikoiden keskusteluihin, kummassakin leirissä oltiin sovinnollisia, he inhoittivat pastori Stordia.

Tuli se päivä, jona hänen oli puhuttava. Nyt katseli hän kasvoista kasvoihin virkaveljiään, kaikkia noita laimeita kirkon miehiä, ja hän tuomitsi heidät, heidän arkuutensa, ylpeytensä, heidän virkauskonsa tähden, heidän etääntymisensä tähden elävästä, totisesta kristinuskosta; mitenkä ilmeni Kristuksen usko heissä, tahto noudattaa sitä hänen sanaansa, että tämä elämä oli arvoton, sammuva päivä ennen suurta kohtaamista; olivatko he unhoittaneet hänen sanansa, ettei valtakunta ollut tästä maailmasta, ainoatakaan heistä ei Kristus tunnustaisi apostolikseen.

Hänen puhuessaan vallitsi kuolonhiljaisuus, mutta hän tunsi, ettei se ollut järkytyksen synnyttämää hiljaisuutta, puhuessaan oli hän kerran ajatellut, ikävystytänkö minä heitä, väsytänkö minä heitä?

Ensimmäisenä esiintyi hänen puhuttuaan piispa, hän kiitti kristittyä veljeään hänen osoittamastaan hartaasta kilvoittelusta, hänen ajatuksensa eivät tosin olleet uusia, taistelu oli yhtä vanha kuin kirkkokin, viimeksi oli sen nostanut tanskalainen filosoofi Kirkegaard, mutta omasta puolestaan arveli piispa, ettei kirkko kaivannut filosofiaa, vaan yksinkertaista uskoa. Silloin jähmettyi pastori Stord, oliko hän filosoofi, eikö hän ollut yksinkertainen uskovainen, mitä oli hänellä Kirkegaardin kanssa tekemistä? Mutta piispa jatkoi, hän ei tahtonut tuomita kristittyä veljeä hänen liioittelujensa vaan hänen henkensä mukaan, ja henki oli apostoolinen, sitä hän kunnioitti. Piispan sanoihin liittyivät kaikki, papit olivat täynnään lempeyttä, anteeksiantoa ja nöyryyttä. Ja kokous päättyi siten, että piispa pappien ja maallikoiden puolesta pyysi pastori Stordia tulevissa suurkäräjävaaleissa asettumaan erikoiseksi kirkon ehdokkaaksi, kirkko tahtoi saada hartaan uskovaisen maan suurkäräjille.

Stord palasi kotiin kokouksesta tappiolle joutuneena miehenä, jumala ei ollut valinnut häntä vihansa välikappaleeksi, hän oli yksinäinen, hyljätty, jumala ei tarvinnut häntä taisteluunsa.

Hän etsi itselleen uutta vaikutusalaa, hänestä tuli talonpoikaispappi, hän nai erään talonpoikaistytön kotiseudultaan, ei rakkaudesta, vaan sentähden että hän tarvitsi apua talossaan. Pari vuotta kestäneen avioliiton jälkeen kuoli vaimo. Hän ei enää tiennyt, mitä hän uskoi, hän ei tiennyt edes oliko hän kadottanut uskonsa, hän viljeli maataan ja eli talonpojan elämää, mutta ilotonna. Hän vihasi virkamiehiä, heidän sivistystään, heidän asuntojaan, heidän mukavaa elämäänsä, mutta häntä ei tyydyttänyt sen pienen pitäjän rahvaan seura, jossa hän oli pappina. Hän tunsi sisäistä vastenmielisyyttä heränneitä kohtaan, jotka hän itse oli herättänyt, häntä inhotti heidän ahdasmielisyytensä, typeryytensä, itsekylläinen hurskastelunsa, herätys kulki omia teitään, pitivätpä heränneet häntä melkein luopiona. Hänestä tuli synkkä, iloton mies. Hänellä oli voimakas ruumis, mutta se oli aina ollut hänen vallassaan ja oli vieläkin, ehdottomasti, mutta hänen sisimmässään kumahteli salainen viha, hänenkin elämänsä oli mennyttä. Mitä siitä oli ollut hyötyä? Ehkä tarkoitti jumala juuri tervettä, voimakasta elämää, miksei hän ollut jäänyt kalastajaksi, hänen veljensä asuivat perheellisinä taloissaan ja iloitsivat. Hän oli talonpoika, mutta miksi, eihän hänellä ollut taloa, vain virkatalo, eihän hänellä ollut lapsia, joille olisi opettanut rakkautta maahan, olisihan hän voinut uudelleen naida talonpoikaistytön, mutta hän ei tahtonut, hänen veressään piili salainen hehku, hän kaipasi naista, joka tulisi hänen luokseen rakkaudesta, nuoruutta jonka hän oli menettänyt, kuka tietää, ehkä oli jumala juuri siinä, rakkaudessa. Hän etsi aina jumalaa.

Hän tahtoi päästä pois siltä seudulta, jolla hän oli tappionsa kärsinyt, pois sieltä missä hänet liian hyvin tunnettiin, hän tahtoi olla yksin. Hän löysi itselleen uuden työmaan, hän valitsi sen siksi että oli kuullut virkatalon olevan rappiolla. Hän tahtoi panna sen kuntoon. Hän tahtoi mitellä voimiaan maan kanssa. Hän oli vain talonpoika. Papinpuku oli vain naamiaiskaapu. Hän oli menettämäisillään toivonsa löytää jumalan, ja kuitenkin ajatteli hän, jonakin päivänä ilmestyy jumala minulle, jonakin päivänä näen minä hänen kasvonsa. Jumalani, jumalani, miksi olet minut hyljännyt!

Täällä luuli hän saavansa elää rauhassa, täällä olivat ihmiset hänelle vieraita ja jäisivätkin vieraiksi, täällä saisi hän olla yksin. Hän eli työmiehen elämää, köyhinkään työmies ei olisi voinut elää tyytyväisempänä, minkä hän ansaitsi, sen hän käytti maanviljelykseen tai antoi salaisesti pois. Vain raskain työ väsytti häntä. Nyt tahtoi hän elää aivan yksin.

Ja sittenkin tunsi hän itsensä hyljätyksi ja orvoksi istuessaan kumartuneena pöytänsä ääressä, pää käsien varassa, hän ajatteli, että tuolta vieraan talon ikkunasta vilkkuu kodikas valo.

6.

Pastori Stord ei päässyt ajattelemasta rouva Hagea, hän kyseli paikkakuntalaisilta hänestä, kuuli vain hyvää ja hämmästyi, hän oli odottanut jotakin rumaa piirrettä, johonka olisi voinut tarrautua.

Eräänä päivänä oli lähetettävä kuolinilmoitus tuomarille, lukkari tavallisesti vei sen, mutta nyt lähti pastori itse. Tuomari oli käräjillä, hän kohtasi vain kirjurin, kulkiessaan päärakennusta kohden ihmetteli hän itsekseen, etteikö hän oikeastaan tiennytkin tuomarin olevan poissa.

Hän tuli puutarhatietä, ketään ei ollut eteisessä. Menisiköhän hän eteenpäin? Hän astui huoneeseen, tyytymättömänä itseensä, hän katseli ympärilleen, huone oli kodikas, miksei hän koskaan saanut omaa huonettaan kodikkaaksi?

Katsellessaan ympärilleen kuuli hän ääniä, tytöt olivat tulossa, Anne Sofie edellä, Stord kävi rauhattomaksi, hän ei ollut ollenkaan muistanut tyttäriä, mitä hän sanoisi, hän tunsi jäykistyvänsä esittäessään pahinta osaansa, pappia vieraskäynnillä. Hänen ihoaan pisteli hänen mennessään heitä vastaan, hän tunsi olevansa kömpelö ja katkeroitui itselleen ja koko maailmalle. "Minä olen pastori Stord", tervehti hän, "etsin tuomaria."

"Isä on käräjähuoneella, tänään on tiistai", vastasi Anne Sofie.

"Onko pastori todellakin meillä", Charlotte ilmestyi ovelle ja tervehti, "se oli odottamatonta", sanoi hän suorasukaisesti, ja Stord oli kuulevinaan hänen äänessään pilkallisen helähdyksen.

"Minäpä menen ilmoittamaan äidille", sanoi Anne Sofie.

Charlotte ja pastori olivat kahdenkesken, pastori katsahti nopeasti Charlottea, rauhattomuus, jota hän näinä päivinä oli aina tuntenut ajatellessaan tuomarilaa, palasi taas, ahdistava yksinäisyyden tuntu, kuinka ihmeellisen solakka hän onkaan, ajatteli pastori. Kaula oli pehmeä ja valkoinen, olkapäät hieman riippuvat, kädet pitkät ja kapeat, — hänen katseensa kiintyi käsiin ja jäi niihin.

"Tuliko niistä saarnista paljonkin puita", kysyi Charlotte, oleillen ovella. Pastori katsahti ylös ja hymyili. "Moititteko tekin niistä, ovatko ne olleet täällä katkerana puheenaiheena? Oletteko muuten huomanneet, että täältä on nyt vapaampi näköala, kun puut ovat poissa?"

"En, vainiin —", Charlotte meni ikkunan luo, polvi tuolilla ja nojaten kaksin käsin ikkunalautaan hän katseli ulos, "siksi kai te ne hakkautittekin."

"Meillä ei tavallisesti hakkauteta saarnipuita haloiksi", jatkoi pastori.

"Ne kai tuottavat muillakin tavoin", vastasi Charlotte kuivasti.

Hän seisoi edelleenkin ikkunan luona, ikäänkuin olisi mieluimmin ollut katsomatta pastoriin. Mutta pastori katseli häntä, hänen ylpeätä sivukuvaansa, hieman liian pitkää nenää ja kapeata suuta.

"Minua ei täällä katsota hyvin silmin niitten puitten tähden", sanoi pastori nöyrästi. "Oli niinkuin teidän äitinne sanoi, ne olivat pyhiä."

"Minun mielestäni puut ovat suuremman arvoisia kuin ihmiset", sanoi Charlotte kääntymättä.

"Se johtuu kai siitä, ettette ole vielä oppinut tuntemaan ihmisiä."

"Minä olen luullut, ettei ihmisiä rakastaisi paljoakaan opittuaan heidät tuntemaan", nyt hän kääntyi pastoriin päin.

"En minä kai niin sanonutkaan", vastasi pastori, "ensiksi pidetään luonnosta, puista ja maista, ei ole vielä opittu tuntemaan ihmisiä. Kun on opittu tuntemaan ihmisiä, rakastetaan luontoa. Tarkoitin vain, ettette vielä ole päässyt ensimmäistä astetta kauemmaksi". Hän vaikeni hetken, sitten hän lisäsi lempeästi: "tehän olette nuori."

"Vaikka, mutta minä rakastan puita", sanoi Charlotte uhmaten, tuli hetken vaitiolo.

Sitten sanoi pastori äkkiä:

"Minä olen tottunut toimimaan nopeasti. Nyt olen pahoillani siitä, että hakkautin nuo puut."

Charlotte hämmästyi, suoristautui ja sanoi kylmästi:

"Ne eivät siitä kasva uudelleen."

Hämmästyneenä siitä, ettei kohdannutkaan suopeutta, kiiruhti pastori pelastautumaan:

"Ne eivät kasva. Mutta pelto kasvaa."

"Ei katuminen saa mitään ihmeitä aikaan", sanoi Charlotte ynseästi.