Part 2

Hän nilkutti läpi suurten, matalakattoisten huoneitten, jotka ammottivat vastenmielisen tyhjinä, salissa oli kääreisiin kiedottuja huonekaluja ja suuria laatikoita sekä joitakin huutokaupassa myytyjä esineitä, joita ei vielä oltu haettu. Voi hyvä jumala sitä huutokauppaa — että hän olikaan sen päivän kestänyt — kapineet, jotka olivat hänen käsissään kuluneet kaikkina näinä rouvan kuoleman jälkeisinä vuosina, kaikki mitä hän rakasti, alkaen pienistä punaisista kupeista kolmijalkaiseen kyökkituoliin asti, — jolla hän oli aina istunut kermaa vatkatessaan, - kermaa, niin kermaa he eivät tietenkään saisi kaupungissa, — kaikki oli myyty, ja semmoisille, jotka eivät osanneet antaa oikeata arvoa sille, minkä saivat. Suurikukallinen sohvakin oli myyty kahdellakymmenellä viidellä kruunulla, — herra nähköön, kaksikymmentä viisi kruunua kaikista niistä suloisista hetkistä, jotka hän oli suurikukkaisella sohvalla viettänyt.

Ja kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tuskin uskalsi katsahtaa ulos — puutarhaan, joka hänen täytyisi jättää. Pikkuisen hän sentään kurkisti, — ja näki silloin rouva Hagen tulevan portista, — siunattu tuomarinrouva, karviaismarjaviiniäkin hän vielä muistaa tuoda pastorille.

Hän nilkutti ovelle, päätyi portaille:

"Jaa, jaa, rouva Hage — kun minä nään teitin ja kun minä ajattelen, että se on kohta viimeinen kerta, niin mun tekee niin pahaa. Olis Herra ottanu meitinkin aikonaan tykönsä. Niinkun Mellmannin väet otettiin, — heitin ei tarvinnu matkustaa."

"Emme me tiedä Herran tarkoituksia."

"Jaa, jaa — itsekukin saa hakea lohdutusta, mistä löytää. Että onko pastori sisällä? Hän istuu kyäkissä kistun päällä eikä uskalla liikkua minkään, hän pelkää myöhästyvänsä laivasta huomena, — ikäänkun me emme siähen kerkiäisi."

Pastori Langen istui todellakin kirstulla keittiössä — valkoisena ja vähäisenä — pienet keltaiset kätensä oli hän ristinyt vatsalleen, rouva Hage huomasi ne ja tarttui niihin.

"Teidän lähtönne, pastori, tekee minut niin sanomattoman murheelliseksi", sanoi hän kyyneleet silmissä.

Pastori katsahti ylöspäin.

"Niin — taashan minä muutan — kaiketi viimeistä kertaa ennen suurta muuttoa."

Hänen katseensa oli ilmeetön.

Mutta neiti Steinemanin katse oli tarkka, hän tuijotti terävästi pastoria, laskeutui yht'äkkiä polvilleen ja veti hyppysillään pastorin housut saappaitten suista.

"Mitäs tää on", sanoi hän äkäisesti, "joko pastori on tänäpä pannut jalkaansa harmaat matkasukat?" Pastori katseli säikähtyneenä paksuja, harmaita villasukkia.

"Niin, rakas neiti Steineman, — minusta tuntui parhaalta pukea ylleni matkavaatteet, kun ne jo olivat esilläkin, sittenhän sekin oli tehty."

"Onko pastori pannu villahousutkin jalkaansa? Meinaako pastori mennä kirkkoonkin, seurakunnalle hyvästiä jättämään tommosissa villahousuissa ja villasukissa, — minä melkeen luulen, ettei teitillä ole yhtään kunnioitusta korkeeta kutsumustanne kohtaan."

"Mutta rakas neiti Steineman —"

"Jaa, jaa — huomena aikasin saatte muuttaa -sänkyn päällä on puhtaat pyhävaatteet. Hän on vallan kun lapsi, rouva Hage, — häntä täytyy passata ihan joka paikassa."

Rouva Hage hymyili. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää koskaan saisi olla tämmöisiä huvittavia pikkukahakoita katselemassa, kyyneltyivät hänen silmänsä. Koskaan ei hän enää saisi iltaisin keskustella pastorin kanssa uskonnollisista aiheista, ei koskaan huvikseen hämmästyttää tuota vanhaa miestä merkillisillä kysymyksillä, ei iloita hänen yksinkertaisista selityksistään. Hän sanoi kiivaasti.

"On synti, että te lähdette, minulla ei ole varaa menettää vanhoja ystäviäni."

"Vanhuuden kohtalona on kadottaa kaikki ne, joihin on kiintynyt, menettää kaikki ikätoverinsa", sanoi pastori ja seurasi rouva Hagea ulos. "Mutta on siinä jotakin lohdullistakin, me kohtaamme omamme haudan tuolla puolen. Ja minun seurakuntani," jatkoi hän, "suo kernaasti, että minä lähden, moneen vuoteen en ole kyennyt keräämään sitä Herran huoneeseen. Nyt se saa papin, joka käyttää sen omaa kieltä", pastori virnisti, "ei ainoastaan jokapäiväisessä puheessa, vaan vieläpä, kuten olen kuullut kerrottavan, saarnatuolissakin."

"Niin, ja Blixin virsiä hän laulattaa."

Pastori seisahtui vakavana.

"Tekin kannatitte niitä. Mutta mitä sanoin minä. Jos paholaiselle antaa edes yhden sormen —"

Rouva Hage nauroi äänekkäästi.

"Niinpä niin, te nauratte, te olette hyvä ihminen, mutta te ette huomaa, kuinka kaikki tuo on luhistamassa meidän pientä, rakasta yhteiskuntaamme. Jäljettömiin on maaseudulla kadonnut kunnioitus virkamiehiä kohtaan, täälläkin kunnioitetaan enemmän maakauppiasta, hänelle ollaan velkaa, kuin pappia tai tuomaria, semmoinen ei ole hauskaa."

"Niin, hauskaa se ei ole", myönsi rouva Hage ja jatkoi huokaisten: "juopa tulee yhä suuremmaksi ja toisella tavalla kuin ennen, me tulemme yksinäisemmiksi. Ja köyhemmiksi", hymyili hän jälleen.

"Ei se naurata", sanoi pastori Langen vakavana ja pudisti päätään.

Rouva Hage kulki oikotietä peltojen poikitse, aurinko oli juuri laskemassa, sen viime säteet kimaltelivat virran kalvossa, rannat peittyivät sinertävään hämyyn.

Pappilan puutarhan suuri tuomi oli aivan valkoisenaan kukkia, jokainen tuulenhenkäys kuljetti ympäristöön voimakasta tuoksua.

Rouva Hage pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kerran kai hänkin lähtisi — jättäisi kaiken, jonka tunsi, jota rakasti. Pappilassa oli hän lapsuutensa elänyt, siellä oli hän sinä suvena mennyt kihloihin — ah, niin monta vuotta sitten, — nuorena asianajajan rouvana oli hän asunut kolme vuotta sillan luona olevassa pienessä talossa, — jossa nyt asui nimismies, — ja pohjoisessa vietettyjen vuosien perästä olivat he muuttaneet takaisin tänne, — ja tänä kesänä tulivat he asuneeksi täällä — hyvä jumala, hänhän oli asunut täällä jo kolmekymmentä vuotta.

Kerran — niin, kerran oli hän kaikesta sydämestään toivonut pääsevänsä pois täältä — uusiin ja suurempiin oloihin, rikkaampaan elämään, monien ihmisten pariin. Mutta nyt — jaksoiko hän edes ajatella lähtemistä? Eikö hän ollut viihtynyt täällä hyvin monta vuotta, kunnes se ihme tapahtui, että seudulta alkoivat ystävät kuolla sukupuuttoon, vanhat perheet lähtivät pois tai muuttivat manan majoille, uusia ei tullut sijaan, ja ne jotka tulivat olivat arvottomia, elämä oli muuttunut yhä yltyväksi yksinäisyydeksi, joka kaikkialta häntä uhkasi. Ja sittenkään —

Hän kulki hitaasti edelleen. Mahtaisivatkohan niityt vielä virkistyä, jos tulisi sadetta? Kunpahan hän vain saisi Hagen ottamaan vuokraajan. —

Mutta Hagehan tahtoi aina olla kaikkea sitä, mihinkä hän ei sopinut — onnettomuudekseen. Maanviljelijä ja pitäjäpolitikko — saaden osakseen pelkkiä vastoinkäymisiä. Tila rappeutui ja talonpojat hymyilivät happamesti kulkiessaan tuomarilan maitten yli johtavaa polkua. Ensiksi he syrjäyttivät hänet puheenjohtajan toimesta ja viime vaaleissa hänet jätettiin tykkänään pois kunnanvaltuustosta, se oli häntä harmittanut, hän oli vanhentunut ja käynyt entistäänkin harvasanaisemmaksi. Aamuisin hän aina asetti kirjoituspöydälleen suuren arkin paperia, erohakemusta varten. Mutta hän ei koskaan ollut saanut otetuksi kynää käteensä.

"Kai minun täytyy se erohakemus kirjoittaa", sanoi rouva Hage ääneen ja kulki pitkin askelin kotia kohden.

Syötyään istuivat he kaikki puutarhaportailla, tuomari tupakoi ja rouva Hage neuloi. He kuulivat naurunkikatusta ja hiljaista rapatusta maantieltä, tuomarilan palvelijattaret olivat tuttaviaan odottelemassa.

"Tänä iltana tanssitaan Hagessa", sanoi rouva Hage tarkastellen neulomustaan, "eikö teistä ketään haluta mennä mukaan."

"Eikö se riitä, että piiat menevät", kivahti Charlotte.

"Sinäpäs nyt olet olevinasi", sanoi äiti.

"Sinä tiedät vallan hyvin, minkälaista siellä olisi", vastasi Charlotte, "ketään ei meidän tulomme huvittaisi eikä meillä olisi mitään tekemistä. Minä häpeän itseäni tanssiessani kansantansseja Andersenin johdolla. Tunnetko Dalebu-Jonsønin?"

"Enhän minä, jumalanähköön, tunne."

Äiti hymyili.

Anne Sofie työnsi kissan sylistään ja nousi.

"Minä menen", sanoi hän rauhallisesti.

"Siinä teet sinä oikein, lapseni", sanoi rouva Hage koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hän ollutkaan toivonut molempain jäävän kotiin.

Tuomari meni levolle. Charlotte istui vielä hetken, hän koukisti solakan, pitkän vartalonsa aivan kaksinkerroin ja istui kädet polvien ympäri ristittyinä, miltei huomaamattomasti vavahteli hänen ruumiinsa, se oli salaista kärsimättömyyttä, avoimet silmät tuijottivat tuntureille, joilla ne eroittivat mäntymetsästä häämöittävän tien.

"Kun Johannes palaa lomaltaan, lähden minä hänen mukaansa", sanoi hän.

Rouva Hage ei heti vastannut, syksyyn mennessä heidän lukunsa siis vähenisi.

"Minä puhun isälle", sanoi hän hetken kuluttua, "onhan hänellä Anne Sofie."

"On — jollei hän mene naimisiin Olen kanssa."

"Ole Bergeiminkö kanssa? Ei koskaan, niin typerä ei hän ole — jumala auttakoon ja varjelkoon meitä semmoisesta onnettomuudesta."

"Olea hän meni tapaamaan tansseihin", sanoi Charlotte.

"Anne Sofiestako tulisi Bergeimin emäntä", äiti ravisti päätään, "ajattelehan toki Charlotte —"

Charlotte seisoi äitinsä edessä kädet riippuen.

"Sinä et tiedä, kuinka välistä haluttaa tehdä mitä tahansa. Kun on satanut lokakuun, marraskuun ja joulukuun, voisi pistää päähän naimisiin meno vaikka oman isoisänsä isoisän kanssa, niin, melkeinpä Olen isoisän isoisän kanssa. Mutta — kesällä ei niin tehtäisi. Hyvää yötä, äitiseni —"

— Rouva Hage siirtyi huoneeseen, hän työskenteli ahkerasti, silloin tällöin nosti hän kuunnellen päätään. Hän kuuli vain oman hengityksensä ja etäistä hanurinsoittoa Hagesta. Hän parsi sukan toisensa perästä, silloin tällöin hän huokaisi ja sanoi huokaistuaan, "ei sinun huokailemisistasi mikään parannu", ja sitten hän taas kuunteli hanurinsoittoa.

Kuullessaan nuorten palaavan oli jo keskiyö, he kulkivat ohitse hiljaa, nauraa kihertäen. "Siivoa nuorisoa", ajatteli rouva Hage. Sitten hän kuuli Anne Sofien nousevan portaita, "hän on siis sittenkin ollut tansseissa", ajatteli rouva Hage.

Talossa oli kaikki taas hiljaista, maantien melu haipui etäisyyteen. Rouva Hage pani pois käsityönsä ja meni pihalle, oli ihana yö, hän ei voinut mennä nukkumaan. Hän kulki keittiöportailta navetan luo, edestakaisin, hieroen silloin tällöin käsiään.

Tyttäriään hän ajatteli, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä, hekin kaipasivat hiukkasen iloa, heidänkin tuli kokea elämää. _>_

Oli yö ja koko tienoo nukkui. Pappilassakin oli pimeätä, he olivat siis saaneet matkavalmistukset tehdyiksi. Ensi yönä olisi jo vanha pastorikin poissa.

Rouva Hage kulki kauan. Hän tuli ajatelleeksi kaikkia niitä iloisia suviöitä, jotka hän oli elänyt, alkaen nuoruuden ensi vuosista, jolloin veri vielä oli kuumaa ja punaista, onneton, on se nuoriso, joka ei ole tuntenut veren virtaavan kuumana suonissaan. Hän muisti erään kesän, jolloin Johannes ja Hagbart olivat tuoneet kaupunkilaistuttavia tullessaan, silloin oli tuomarilassa ollut varhaisesta aamusta alkaen semmoista melua ja touhua, että Hagen oli täytynyt sanomalehtineen paeta talosta löytääkseen rauhallisen lukupaikan.

Hän nauroi.

Hän kuuli naurunsa kajahtavan onttona ja surullisena nukkuvien talojen keskellä. Hän ravisti itseään, huokasi raskaasti ja meni levolle. Noustessaan portaita kuuli hän seinäkellon lyövän kahta.

3.

He seisoivat sillalla viittomassa kunnes höyrylaiva hävisi niemen taakse. Ja viimeiseen asti seisoi pikku pastori kannella viittoillen vastaukseksi, ja neiti Steineman piti nenäliinaa kasvojensa edessä. Sitten näkyi enää vain savua.

Rouva Hage seisoi yhä sillalla, pari miestä oli kuormaamassa säkkejä rattaille, muutamia pohjoisesta tulleita talonpoikia hääräili rattaitten vaiheilla. Kalastaja Niilo souti virralla, rouva Hage huusi häntä käymään talossa, jos hän saisi kaloja.

Sitten hän hieroi käsiään, haasteli hetken lahtari Lallin kanssa sian puolikkaasta, jonka hän tahtoi saada, koetti tinkiä, hieroi taas käsiään ja lähti kotiin suuri tyhjyys sydämessään.

Mutta tultuaan Sillankorvan Antin vaiheille, sanoi hän itselleen, ettei hän todellakaan saanut antaa yksinäisyydentunteelle ylivaltaa, oman itsensä ja toisten tähden, ja hän pistäytyi kauppaan ostaakseen naulan suklaata illaksi.

Anne Sofie oli seurannut hitaasti perässä, ja kukkulalla, jolta näkyi vuonolle, hän pysähtyi vielä kerran.

Kesällä ei tulisi ketään tuttua vierailemaan pappilaan, ei hänkään. Koskiko se häneen, ei, tuntui vain hiukan omituiselta, siinä kaikki.

Se oli ollut ikäänkuin mahdollista jo niin monta vuotta, että hän oli melkein sen unhoittanut. Nyt, kun viimeinenkin mahdollisuus oli poissa, muisti hän sen.

He olivat retkeilleet yhdessä, hän oli ollut papin poika ja Anne Sofie tuomarin tytär, se oli ollut liiaksi ennakolta järjesteltyä, eikä siitä siksi ollut tullutkaan mitään.

Äiti seisoi kaupan edessä odottaen häntä.

"Kai sinustakin tuntuu pappilaisten menettäminen raskaalta — rakas lapseni", tunnusteli hän.

Anne Sofie siirtyi toiselle puolelle tietä, rouva Hagen suu sulkeutui, ei — ei ollut hutuistakaan avosydämmisyyttä odotettavissa, Anne Sofien ei ollut tapana uskoa tunteitaan muille.

"Meillä on suklaata illaksi", sanoi rouva Hage ääneen koettaen puhua iloisesti ja kulkien reippain askelin.

Saavuttuaan sillalle huomasi hän, että Anne Sofie oli pysähtynyt keskustelemaan jonkun kanssa, hauturin.

"Tuletko sinä", huusi rouva Hage, hänestä tuntui niin vastenmieliseltä mennä yksin kotiin.

"Olella on minulle kissanpoika", vastasi Anne Sofie, ja he molemmat lähtivät nousemaan Bergeimiä kohden.

Tie nousi jyrkästi, kapea ratastie, pensaikon reunustama, Anne Sofie kulki reippaasti edellä, — tiessä oli jotakin niin herttaisen hyväilevää, sen vieressä lirisi puro, tuntui kuin lehtimetsän tuoksua. Ole asteli perässä, kädet selän takana, hitaasti, mutta uupumatta.

He tulivat pihalle. Talo sijaitsi korkealla, yksinäisenä, he näkivät sieltä koko kylän. Pieni tupa oli keltaiseksi maalattu, navetta ja vaja olivat rinnakkain tunturin kupeessa, melkein pihan poikki juoksi puro, — sama puro, jonka tielläkin kohtasi.

"Täällä on kaunista", sanoi Anne Sofie hengästyneenä.

He menivät tupaan, se oli pieni, kahdesta matalasta ikkunasta näkyi laakso, Anne Sofie aukaisi ikkunan ja katseli ulos, — tuolla oli kirkko, tuomarila ja pappila, täältä näkyy kaikki, ajatteli hän.

"Tässä on kissanpoika", sanoi Ole, hänen käsivarrellaan oli pieni harmaa kerä. Anne Sofie otti sen ja painoi sitä poskeaan vasten, hän tunsi, että se oli lämmin kuin pieni lapsi.

Hän katsahti Oleen kiittääkseen, Ole seisoi oven luona, mutta nousikin ylös niin kiivakasti, että unohti, mitä oli aikonut sanoa.

Saattoi helposti nähdä, mitä Ole ajatteli.

Anne Sofie kääntyi häneen selin, — vai _sitä_ Ole ajatteli —. Entäs hän itse —?

Arasti katseli hän pientä, puolityhjää talonpoikaistupaa kääntöpöytineen, sohvalavitsoineen ja ruskeine tuoleineen —

Saattoiko hän ajatella —?

Hän katsahti Olea, joka seisoi kaltaisenaan oven luona, Anne Sofien mielestä hieman kalpeampana kuin tavallisesti, mutta hymy oli entinen, tuo ikäänkuin hiukan anteeksipyytävä, hyvä hymy. Niin, hyvä hän olisi —

Mitä hän ajattelikaan? Eikö hän hävennyt. Eihän hän ollut rakastunut Oleen.

Hän painoi kissanpoikaa rintaansa vasten.

"Nyt niinä lähden taas alaspäin", sanoi hän tuntien kuinka hymy jäykistyi hänen huulilleen, hän muuttui juhlalliseksi ja lähentymättömäksi, hänen mieltään pahoitti ja katkeroitti se, ettei hän kyennyt olemaan luonnollinen. Hän kiiruhti ulos, mutta seistessään pihamaalla eikä enää Olen tuvan seinien sisässä, tunsi hän vapautuvansa ja hiljaa hengähtäen tai huokaisten kääntyi hän Oleen päin.

"Enpä ole tainnut edes kiittää sinua kissanpojasta", sanoi hän.

"Mitäpä kiittelemisiä kissanpoika kannattaisi", vastasi Ole.

Anne Sofie tarttui lujasti hänen käteensä, säikähtyi seuraavana silmänräpäyksenä, että Ole käsittäisi hänet väärin, veti kätensä nopeasti pois ja meni.

Tiellä hän ei tahtonut kääntyä, sillä hän tunsi, että Olen katse seurasi häntä. Vasta tietäessään olevansa polvekkeen takana kätkössä, pysähtyi hän hengähtämään.

Mennäkö Bergeimiin emännäksi —!

Vai elelläkö tuomarilassa kunnes on muuttunut vanhaksi piiaksi, elelläkö hienona neitinä — säätyläisneitinä, kuten ennenvanhaan oli tapana sanoa.

Kuinka Ole olikaan häntä katsonut! Jo kauan oli hän tiennyt, että Ole oli rakastunut häneen, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut Olen uskovan saavansa hänet. Mutta niin hän vallan varmasti ajatteli.

Kuinka Ole olikaan katsonut häntä! Tuo katse herätti hänessä suloisen kauhun, pelokkaan väristyksen hänen ruumiissaan kuin kylpyyn mennessä. Ja hän ehkä eläisi elämänsä yksinään, ilahduttaisi itseään päivästä päivään koiranpennuilla ja kissanpojilla, hän, jolla oli vain yksi ajatus: olla miehen oma ja kerran puristaa lämmintä, alastonta, pientä lapsenruumista itseään vasten.

Ollessaan nuori tyttö — kokematon ja tyhmä -silloin, kun hän ja Charlotte vielä asuivat samassa huoneessa, — puhuivat he joskus avomielisesti keskenään rakkaudesta, miehestä, joka oli oleva ainoa heidän elämässään, hän tai ei kukaan.

Siitä oli jo kauan, kun hän oli avannut sydäntään Charlottelle tai jollekin muulle, eivätkä hänen ajatuksensa enää olleet julkisuutta varten. Hän ei enää uskonut ainoaan valittuun, häneen eikä kehenkään muuhun. Mies kuin mies — kunpahan hän vain pääsisi elämästä ikäänsä yksinäisenä ja lapsetonna.

Katkeroituneena katseli hän eteensä, ilme oli kova, kasvot kalpeat. Nämä olivat varmaankin niitä, joita sanottiin pahoiksi ajatuksiksi, eivät nuoren tytön ajatuksia, mutta eihän hän ollutkaan nuori tyttö, vaan juuri tulemaisillaan vanhaksi piiaksi.

Kissanpoika yritti karata häneltä, hän tarttui siihen niin kovakouraisesti, että se huusi ja kynsi, Anne Sofie piti siitä lujasti kiinni ja kulki edelleen.

Kuumottavin poskin tuli hän tuomarilan keittiöön.

"Kuljin niin nopeasti", sanoi hän.

"Kyllä sinä viivyit riittävän kauan", vastasi äiti.

Anne Sofie etsi maitokupin ja laskeutui polvilleen. "Voi, minun pikkuista kissanpoikaani", sanoi hän.

Rouva Hage ihmetteli tytärtään, ravisti huolestuneena päätään ja koetti hämmentäessään kaakaota arvailla, olisiko todellakin jotakin Anne Sofien ja Olen välillä? Mahdotonta — olihan Anne Sofie niin jäykkä ja luoksepääsemätön, niin ylhäinen —. "Varjelkoon — voihan hänkin olla hyvä puolestaan", sanoi hän ääneen ja koetti katsein urkkia, oliko hänen tyttärensä ehkä kuullut jotakin. Mutta siitä tulisi vain onnettomuutta, ajatteli hän edelleen, kyllä minä olen pitkän elämäni aikana nähnyt, minkälaista talonpoikaisvaimojen elämä täällä on. "Tarkkaahan kaakaota, Anne Sofie", sanoi hän, ja kun hän pihan poikki aittaan kulkiessaan kohtasi suuren kukon, nyökkäsi hän sille tarmokkaasti ja sanoi: "niin ei koskaan tapahdu."

Palatessaan aitasta savustettu makkara kädessään, kuuli hän ääniä maantieltä, savustettu makkara kädessään meni hän veräjälle katsomaan.

Kaksi joukkoa oli kohdannut toisensa, indredalilaisia ja paikkakuntalaisia, he olivat pysähtyneet ja keskustelivat hiljaa. Heidän keskellään seisoi mies, jota rouva Hage ei tuntenut, hän oli lyhyt, mutta sangen harteikas, hänellä oli leveälierinen hattu ja sen alta näki rouva Hage kapeat, auringonpolttamat, mutta sittenkin kalvakkailta näyttävät kasvot. Hänellä oli suuri, musta parta ja siniset, vakavat silmät, hän kuului sanovan jotakin syvällä, miehekkäällä äänellä, sitten hän tarttui hattuunsa, kääntyi ja lähti lyhyin, hieman sipsuttavin, nopein askelin.

Rouva Hage pistäytyi veräjästä ulos.

"Aapo", huudahti hän hiljaa, osoittaen lähtenyttä makkaralla, "kuka oli tuo vieras mies?"

Se oli — kuulemma — se oli se uusi pappi.

4.

Uusi pappi herätti suurta huomiota tuomarin perheessä, hän oli ollut paikkakunnalla jo viikon eikä vielä ollut käynyt talossa, hän oli käynyt tervehtimässä puheenjohtajaa, nimismiestä ja maakauppiasta, muttei tuomaria, oliko se olevinaan mielenosoitusta.

Tuomari nosti katseensa sanomalehdestä.

"Älkäämme odotelko uutta pappia", sanoi hän. "Kyllä Stord tunnetaan, hän on talonpoikaispappi ja vihamielinen virkamiehiä kohtaan. Eräässä valitsijakokouksessa, moniaita vuosia sitten, minä tapasin hänet, hän kuului silloin vasemmistoon, nyt hän kaiketi on lähinnä sosialisti, mutta jo silloin oli hänen ohjelmassaan vain yksi ponsi: alas virkamiehet. Pysytelkäämme hänestä soveliaan matkan päässä."

Rouva Hage ei vastannut mitään, hän puristi huulensa yhteen ja oli epäilyttävän lauhkean näköinen, hän ei aikonutkaan pitää pastori Stordia soveliaan matkan päässä. Tulee pappi, jolla on maankuulu nimi, mies joka itse on jotakin, ja hänen kanssaan ei rouva Hagen pitäisi seurustella, sen hän tekee, vaikka hänen täytyisi korvista kiskoa pastori Stord taloon.

Tuomari oli mennyt portaille, mutta palasi pian takaisin, "menehän katsomaan, mitä pappilassa puuhaillaan", sanoi hän ja hänen nenänsä punoitti tavallistaan enemmän.

Rouva Hage meni ulos.

Pappilan maalla kasvoi muutamia ihania saarnia, nuo satavuotiset puut olivat pappilan parhain koristus.

Kaksi miestä oli parhaillaan kaatamassa suurinta puuta. Pappi seisoi vieressä katselemassa..

Puunkaatoa katsellessa katsellaan elämän sammumista, jos puu tarpeettomasti kaadetaan, katsellaan murhaa. Mutta jokaisen velvollisuutena on estää murhaa tapahtumasta, jos hän sen voi.

Näin ajatteli rouva Hage juostessaan voimainsa takaa polkua pitkin, hän kokoili helmojaan niin paljon kuin voi, tämähän on murhaa, mutisi hän itsekseen.

"Älkää — lopettakaa tuo", huusi hän hengästyneenä, heiluttaen nenäliinaa.

Ne kaksi miestä lopettivat hakkaamisen ja töllistelivät typerän näköisinä. Pappi tuli vastaan hitain askelin.

"Älkää hakkauttako noita puita, pastori Stord, ne tunnetaan koko maakunnassa. Ne ovat seudun ylpeys. Ne ovat kasvaneet siinä sata vuotta. Monen suvun muistot liittyvät noihin puihin".

Pastori katseli häntä rauhallisesti. "Olette varmaankin tuomarinrouva Hage?" kysyi hän matalalla, sointuvalla äänellään.

"Niin olen. Ja minä olen syntynyt pappilassa. Olen mennyt kihloihin noitten puitten alla. Äiti ja isä tapasivat istua niitten varjossa. Kaikki täällä asuneet papit ovat pitäneet niitä kunniassa. Älkää hakkauttako niitä."

Pappi hymyili. "Minulla on viraston suostumus", sanoi hän.

"Sen minä kyllä uskon, mihinkähän ei kanslioissa suostuttaisi. Mutta te olette pappi — te olette ihminen — te näette puut, näettehän kuinka ihania ne ovat."

"Minä näen, kuinka ne imevät voiman maasta", vastasi pappi palaten takaisin puitten luo.

"Saahan toki hiukkasen uhrata sille, mikä on kaunista tässä maailmassa, eikö niin pastori? Ja hiukkasen sille, mikä on pyhää meille kaikille. Puut elävät kauemmin kuin me, niissä on sukukuntien elämää, jumalan ääntä niitten suhinassa."

Pastori kohautti vastahakoisena olkapäitään.

"Uhrata! Jumala on meille antanut maan, josta viljeltynä tulisi seudun parhaita. Katsokaahan, minkälaisena kesantona se on. Jotta voitaisiin entisiä laiminlyöntejä korjata, täytyy saarnipuut hakata pois. Maata täytyy viljellä. Hakatkaa!" huusi hän miehille.

"Mutta kysykää keneltä paikkakuntalaiselta tahansa —"

"Minä olen neuvotellut puheenjohtajan kanssa. Kaatakaa ne," sanoi hän jälleen ja kääntyi kohteliaasti rouva Hagen puoleen. "Jos teillä on valittamisen aihetta, olette tilaisuudessa kääntymään viraston puoleen."

"Nuo puut tietävät enemmän ihmisten rakkaudesta kuin te, pastori," sanoi rouva Hage ja lisäsi uhaten: "Teille kostetaan se, mitä nyt teette — olkaa siitä varma", hän kääntyi nopeasti ja lähti kotia kohden.

— Muutamia päiviä myöhemmin oli rouva Hage maakauppiaan puodissa, pastori sattui tulemaan. Hän odotti, kunnes pastori oli saanut asiansa toimitetuiksi, pois hän lähti yhtaikaa. Pastori tervehti lyhyesti.

Rouva Hage hymyili leppeintä hymyään, hymyä, joka uursi kaksi syvää vakoa hänen suupieliinsä, ja puhui imelimmällä äänellään.

"Älkäämme antako puitten synnyttää vihamielisyyttä pappilan ja tuomarilan välille", sanoi hän, "puitten kaataminen koski minuun ja tekin ehkä sitä kadutte. Mutta papin ja tuomarin kesken on aina ystävyys vallinnut, mehän olemme täällä ainoat virkamiesperheet."