Part 1

SAMMUVA SUKU

Romaani

Kirj.

KRISTIAN ELSTER [d. y.]

Suomentanut ["Av skyggenes slegt"]

Kaarlo Asp

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1922.

ENSIMMÄINEN OSA

1.

Kesäkuun lempeä, himmennyt, rusohohteinen Ilta-aurinko täytti eteisen vienolla, väräjävällä valolla, avatuista ovista ja ikkunoista lehahti kevyt tuulahdus, joka henkäyksenä heilautti valkoisia ikkunaverhoja, toi tullessaan kukkien tuoksua, ruusujen tuoksua, ja juuri tämä tuoksu sai rouva Hagen pysähtymään ja katsahtamaan ulos. Hän tunsi sen, se oli puutarhaportaiden luona olevan valkoisen ruusupensaan tuoksua. Talossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuuli hän pientä hälinää, palvelijattaret eivät siis vielä olleet saaneet kaikkea pestyksi, oli lauantai-ilta, ja tuomari saattoi tulla konttorista, rouva Hage oli aikonut mennä auttamaan palvelijattaria, mutta hän olikin pysähtynyt eteiseen; ruusuntuoksu oli hänet pysähdyttänyt.

Puutarhassa käyskentelivät tyttäret, Anne Sofie ja Charlotte, leikellen kukkia haudoille, niin he tapasivat tehdä joka lauantai-ilta, he asettivat ruusut varovaisesti suureen vasuun, eivätkä puhelleet keskenään niitä leikellessään. Nuo kaksi nuorta tyttöä pensaikossa, ruusujen tuoksu, kalvas valohämy, kaikki herätti rouva Hagessa tuskallisen epätodellisuuden tunnun, tuohan oli vain kuva, kuva, jonka hän oli nähnyt niin monen monta kertaa, hiljaisuuskin tehosti ennen eletyn vaikutusta, eiköpähän hän itse ollutkin sisarineen tuolla puutarhassa poimimassa kukkia hautojen koristuksiksi?

"Tuo kaikki on vain pelkkää toistamista", sanoi hän ääneen, hän näet tapasi yksin ollessaan sanella arvelultaan ääneen. Kaikki kuivettuu kuvaksi, ajatteli hän edelleen, ja kohta on pikkutyttöjen ainoana ilona hautojen koristaminen lauantai-iltaisin. Ikäänkuin ei olisi viisaampaa, että he koristelisivat itseään.

Ketä varten — ja taas hän lausahti ääneen, "ketä varten he koristelisivat itseään?"

Hän oli kookas, hartiakas, leveälanteinen ja jykevä, kasvot olivat pitkulaiset ja luisevat, posket verestävän punaiset, suu suuri, hiukset valkoiset ja silmät ruskeat ja loistavat, vielä nuoret ja tuliset. Nostaessaan voimakkaat, punaiset, työntekoon tottuneet nyrkkinsä lanteilleen, oli hän peloittavan näköinen, mutta suu oli hyvä ja lempeä, jollei hän nitistänyt huuliaan yhteen: ne sulkeutuivat silloin imelin hymyin, johon ei ollut luottamista.

Nyt hän vain katseli ulos, enää mitään ajattelematta, hiljaisuus toi leppoisaa rauhaa hänen mieleensä, ah, taas oli kesä ja niin äänetöntä, ettei kuulunut edes kosken kohinaa; idästä lehahti kevyt tuulahdus.

Ehkäpä tulee sade, arveli rouva Hage, sitä kyllä tarvittaisiinkin, hän ei muistanut, että koskaan olisi juhannuksen edellä satanut näin vähän. Virrallapäin olevat huonostihoidetut maat kasvoivat heikkoa, mehutonta ruohoa ja tuhansittain kellokukkia ‒ ‒ ‒

"Niin, paljon jää täällä tekemättä", sanoi hän, mutta rupesikin samassa kuuntelemaan. Kuormarattaat kiljahtelivat maantiellä, hän kokosi helmansa ja juoksi pitkin, miesmäisin askelin, hänen _täytyi_ nähdä.

Tulija oli Mutkan Antti, joka toi muuttokuormaa pappilasta, rouva Hage huomasi, että nyt kuljetettiin ruokasalin tuoleja. Ja jääkaappikin vietäisiin! Pastori Langen poismuuton aiheuttamaa surua oli lievittänyt toivo saada ostaa jääkaappi huutokaupasta, mutta sitäpä ei myytykään. Pettymys oli suuri — — —

Hän katseli tietä pitkin. Musta hevonen veti käyden työrattaita, joille oli kuormattu pöytiä ja tuoleja, perässä asteli vääräsäärinen Mutkan Antti, kädet selän takana. Vähintäin neljästi ajoi Antti päivän kuluessa ohitse, ja aina pistäytyi rouva Hage ulos katselemaan. "Tuossa sitä vietiin", sanoi hän jääkaappia ajatellen.

Yhtäkkiä hän muisti aikoneensa käväistä viemässä pastori Langelle pari pulloa karviaismarjaviiniä, josta pastori niin paljon piti, tänään sen täytyi tapahtua, huomenna he lähtisivät. Huomenna! Ja pastorin lähdettyä ei hänellä taaskaan olisi yhtään ystävää paikkakunnalla, jossa hän oli niin monet vuodet elellyt. Ystävääkö — ystävää — hän pudisti päätään omille ajatuksilleen — kaikkihan olivat hänen ystäviään, Mutkan Antti, Hakalan Pernilla, maakauppias, mutta ei ollut ainoatakaan, jonka luokse hän olisi voinut iltahetkeksi pistäytyä. Ketään, joka olisi tullut hänen luokseen toviksi jaarittelemaan.

Sillä täti Lovisen, sisarensa, luo hän ei tahtonut mennä, häntä ei haluttanut käydä Päivölässä useammin kuin lähimmäisenrakkaus vaati. Ja eihän kristityn velvollisuutena voinut olla haukkumisten ja vastenmielisten juttujen kuunteleminen iltaisin, jolloin kaipasi rauhallisempaa seuraa. Moiset kristityn velvollisuudet oli koetettava täyttää aamupäivisin.

Kulkiessaan pihan poikki, täti Lovisea ajatellen, puristi hän huulensa yhteen ja hieroi käsiään niin, että luut naksahtelivat, palvelijattaret kuulivat sen keittiöön, ja pian oli kaikki pestynä. Mutta rouva Hage oli unohtanut pesemiset, hitain askelin palasi hän puutarhaan, nyökkäillen omille ajatuksilleen: kunpahan sillä uudella pastori Stordilla olisi ollut vaimo ja lapsia. Mutta ne virastoherrat eivät käsitä mitään, määräävät tänne lapsettoman leskimiehen — joka kaiken lisäksi on talonpojan poika. Rouva Hagen mielestä täytyi virkamiehen, ollakseen oikea virkamies, polveutua vanhasta virkamiessuvusta, mutta sittenkin olisi hän tyytynyt tähän talonpoikaan, ottanut hänet vastaan avosylin, jos hänellä vain olisi ollut vaimo ja lapsia. Mitä hyötyy seurakunta papista, joka on lapseton leskimies, jokapäiväisessä elämässä on papin vaikutettava, kansliasta käsin ei saada paljoakaan aikaan.

Tytötkin olisivat voineet saada nuorta seuraa, täällä kodin yksinäisyydessä käyvät he niin hiljaisiksi. Anne Sofie on jo yli kolmenkymmenen — "jumalani, hän on jo kolmenkymmenen yhden", huudahti rouva Hage lipputangolle, — en millään hinnalla tahtoisi elää uudelleen sitä yötä, jona hän syntyi — joko siitä on yksineljättä vuotta. Viisi vuotta oli hän Kristianiassa konttorissa, työn piti olla niin helppoa, mutta eipähän hän voinutkaan sitä kestää. Takaisin hän tuli — kolme vuotta sitten — tuona kauheana Hagbartin kuolinvuonna, — isän — ja hänen itsensäkin — _täytyi_ saada jotakin virkistystä sinä syksynä, ja olihan konttorityö Anne Sofiesta itsestäänkin tukalaa.

"Kuinka vanha sinä olet, Charlotte", huudahti hän yhtäkkiä puutarhaan.

"Kahdenkymmenen neljän", vastasi Charlotte hämmästymättä, tottuneena äidin kysymyksiin, jotka odottamatta putkahtelivat esiin hänen monisäikeisistä arveluistaan.

"Aivan niin, neljänkolmatta vanha", rouva Hage istuutui portaille, Anne Sofie on kolmenkymmenen yhden, hänen ja Hagbartin välillä on kolme vuotta, neljä Hagbartin ja Charlotten — aivan niin, neljänkolmatta. Ja edelleen — rouva Hage nosti suuren sormensa ilmaan — neljä vuotta Anne Sofien ja Eilertin välillä.

"Muistatko sinä Eilertiä, Anne Sofie", kysäsi hän.

"Äiti rakas, Eilert kuoli jo ennen minun syntymääni."

"Aivan niin", vastasi äiti hämmentymättä, "siispä Johannes täyttää tänä vuonna neljäkymmentä yksi, neljänkymmenen yhden vanha ja naimaton — häpeä miehelle, joka on hyvässä asemassa ja jonka velvollisuutena on estää sukua sammumasta."

Tytöt eivät vastanneet mitään.

Niinpä niin, hiljaisiksi he käyvät täällä yksinäisyydessä, ajatteli rouva Hage. Tänä vuonna _täytyy_ Charlotten lähteä liikkeelle, — hän läiskäytti kätensä yhteen, — kuinka hiljaiseksi Hagekin on tullut, -niin hiljaiseksi, että hän on unohtanut puhumisenkin. Käy vielä niin, että minäkin tulen tuppisuuksi.

Rouva Hage huomasi tuomarin tulevan konttorista: hän pysähtyi oven ulkopuolelle pakisemaan kirjurin ja asiamiehen kanssa — he eivät olleet talon vieraita — ja asteli sitten hitaasti pihan poikki. Hän oli lihava, riippuvatsainen, hänen jalkansa olivat pienet ja ulospäin vääntyneet, kätensä valkoiset ja kapeat, kasvot punaisenruskean, harmahtavan parran peitossa, — parran seasta eroitti vain suuren sinipunervan nenän ja pienet surumieliset silmät.

Hän seisahtui katselemaan vaimoaan ja lapsiaan — ikäänkuin ihmetellen, että he vielä elivät, ajatteli rouva Hage — kääntyi sitten ja kulki raskain askelin viljelysmaita kohden. Tuomari piti itse taloa, tulokset olivat sen mukaiset.

Talveksi meidän on vähennettävä yksi lehmä, eiväthän tuomarinkaan lehmät elä pelkillä kellokukilla, ajatteli rouva Hage katkerana. "Kello", huudahti hän ja nousi niin, että luut natisivat, "kaipa jo on illallisen aika", hieroen käsiään, niin että se kuului kautta pihan, kiiruhti hän sisään.

Anne Sofie ja Charlotte olivat istuutuneet portaille kukkia järjestelemään, vaieten he istuivat -heillä ei oikeastaan ollutkaan paljon yhteistä. Se johtui kaiketi siitä, että vanhin, Anne Sofie, oli niin vaitelias, isänsä tapainen, eikä heillä kummallakaan ollut äidin jutteluhalua. "Äiti on ottanut urakakseen puhua meidän kaikkien puolesta", sanoi Charlotte.

Anne Sofie oli pitkä, kookkaita olivat he kaikki, luisevahko, hänen kasvonsa olivat vakavat, pitkulaiset, hänen harmaitten silmiensä katse näytti piilevän syvällä. Suu ei ikäänkuin tuntunut kuuluvan näihin rauhallisiin kasvoihin, sen ilme oli suljettu, intohimoinen, suupielissä kärkkyi katkeruuden varjoja, suu kavalsi hänen olevan yli kolmenkymmenen. Hänellä oli samanlaiset suuret, voimakkaat kädet kuin äidilläkin, laskettuaan kädestään valmistuneen kukkavihon, silitti hän suurta, harmaata kissaa, joka istui hänen vieressään, ennenkuin uudelleen ryhtyi työhönsä. Hänen ympärillään pyörähteli aina kissa tai koiranpentu, mutta ihmeellistä oli, ettei hän osoittanut niitä kohtaan mitään erikoista hellyyttä tai rakkautta, ohimennen vain taputti, ikäänkuin velvollisuudentunnosta, mutta huolellisesti hän ne hoiti. Rappeutunut talo oli hänen surujensa esineenä, hän oli vaieten yhtynyt äitinsä taisteluun sen kuntoonsaamiseksi, hän hallitsi navettaa ja kanalaa.

Charlotte oli pitkä kuin sisarensakin, mutta hänen olennossaan oli levottomuutta, hänen tummat kasvonsa olivat tuliset ja kiivaat, ne näyttivät niin nuorilta, vienoilta ja kauniilta, mutta tuntui siltä kuin olisivat nuoruus, vienous ja pehmeys kätkeneet jotakin, josta kerran voisi tulla kovaa ja pistävää. Ja kun hänen äänensä ylenmäärin kiihtyi, särähti siinä salainen terävä sävel — ikäänkuin kaukaa kuunnellen eroittaisi sahanterän vihlaisun kosken kohinan seasta. Hän oli kaunis, mutta ei saattanut olla ajattelematta, että mahtaakohan tuo kauneus olla pysyväistä. Nenä oli hieman liian suuri, leuka hieman liian pitkä, suu hieman liian kapea, nämä virheet eivät nyt mitään merkinneet, kaikki oli niin raikasta, elämää uhkuvaa. Mutta silmiin saattoi luottaa, ne pysyisivät aina kauniina, suurina, tummina, intohimoisina, ne olivat äidin, ne olivat suvun.

He saivat yhtaikaa työnsä valmiiksi, latoivat kukkakimput Anne Sofien vasuun, nousivat ja lähtivät. Tultuaan maantielle, kohtasivat he erään miehen, joka seisoi heitä odottelemassa, he tuskin tervehtivät häntä, tuo mies tapasi odotella heitä joka lauantai-ilta, tuskinpa olisi lauantai-ilta lauantai-illalta tuntunutkaan, jolleivät tytöt olisi häntä kohdanneet. Hän oli iältään hieman päälle kolmenkymmenen, pienikokoinen ja hentorakenteinen, hänellä oli yllään paksut sarkavaatteet, karkeatekoiset kengät jaloissaan, päässään leveälierinen, musta hattu. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja parrattomat, silmät kirkkaansiniset ja lempeät, hän hymyili, hymy näytti karehtivan valoisana heijastuksena hänen kasvoillaan, se ei ollut huulten hymyä. Hän käveli kevyesti ja luontevasti, kävellessään hän aina hyräili, aivan hiljaa, itsekseen. Hän puhui jäykähkösti, arvokkuutta tavoitellen, huvittavan sivistyneesti, mutta paikallismurre oli aina sanojen pohjasäveleenä. Hän oli 'Ole Bergeim, seudun hauturi. Hän oli muutakin kuin hauturi: kätevänä puutarhurina hoiteli hän säätyläistalojen puutarhoja sekä kirkkomaan puita ja istutuksia, hän omisti pienen talon, joka sijaitsi korkealla rinteellä, tunturin yli kiipeävän tien varrella. Bergeim näkyi yli koko seudun.

He nousivat kirkonmäkeä, sen laella hohti kirkko jykevänä ja valkoisena. Kirkon takana oli hyvinhoidettuja hautoja, pylväin, aidoin, kukin ja puin koristeltuja, niiden virkamiesperheiden hautoja, jotka aikojen kuluessa olivat seudulla asustaneet. Seudun perinnäistapana oli, että uudet virkamiesperheet hoitivat paikkakunnalta pois muuttaneiden ja kuolleiden sukujen hautoja, jokainen uusi suku sai yhä useampia ja useampia hautoja vaaliakseen. Säätyläishautoja oli kirkosta kirkkopihan aitaan asti; joka kevät muokkasi Ole hautakummut, ja joka lauantai — keväästä syksyyn — asetettiin niille kukkia, tuomarilaisilla oli hautansa, pastorin väellä omansa, nyt, pastori Langen lähdettyä, saivat kai tuomarilaiset huolehtia kaikista.

Seudun rahvaan haudat sijaitsivat kirkkoon johtavan käytävän molemmin puolin, useimmat niistä olivat huonosti hoidettuja, kumartuneita, rikkaruohon peittämiä, ristit olivat kallellaan; kuolleet olivat kuolleita ja haudattuja, huolehtikoot he itse leposijastaan, elävien ei tarvinnut enää siitä välittää.

Olen tehtävänä oli leikata ruoho kummuilta, hiljaa hyräillen kulki hän suurine saksineen haudalta haudalle, Anne Sofie seurasi häntä kukkineen. Charlotte istui sukuhaudan luona ja katseli vuonolle.

Ole leikkasi ruohoa, ja jokaisen siistityn hautakummun koristi Anne Sofie kukilla. Hän kulki ikäänkuin suurella perhehaudalla, kaikki, jotka täällä lepäsivät, olivat salaisia sukulaisia, nimet, pelkät nimetkin tuntuivat niin tutuilta, surullista ja masentavaa oli kukittaa tämän suuren, tuntemattoman, sammuneen suvun hautoja.

Tyylikästä, juhlallista, piilipuin ja kuusiaidoin kaunistettua Buckholtzien sukuhautaa ei ainoakaan suvun jäsenistä koskaan käynyt katsomassa, kukaan ei siitä välittänyt, viimeinen siihen haudattu oli neiti Annette Buckholtz, joka olisi tullut haudatuksi köyhäinhoitolaitoksen varoilla, jollei pastori Langen olisi ottanut kustantaakseen hautausta, niin oli suku seudun unhoittanut.

Tuossa on tohtori Weihmerin hauta, "tässä lepää tohtori Hans Christian Weihmer, rakastettuna ja kaivattuna." Rakastettuna ja kaivattuna, mutta haudasta ei ainoakaan sukulaisista välitä, rakastettuna ja kaivattuna, hänen lapsenlapsiaan on elossa suuri joukko, mahtaakohan kukaan heistä tietää, missä hän on haudattuna?

Birgitte Kristine Dorothea Bille, omaa sukuaan Schlisse, "sinun muistosi elää!" Tuomari Bille — Hagen edeltäjä — sen pitempiä aikoja ei siitä, todellakaan ollut kulunut — oli paennut seudulta ja haudan lähettyviltä ja mennyt vanhoilla päivillään uusiin naimisiin. Parina ensimmäisenä vuonna kirjoitteli hän silloin tällöin, tiedustellen käväisikö kukaan hautaa katsomassa, sitten kirjeet loppuivat, ja nyt oli hän jo vainaja, — lapset olivat kadonneet kaiken maailman teille eikä kukaan välittänyt unhoittumattoman haudasta.

Tuossa lepää asianajaja Buch vaimonsa ja kahden lapsensa vieressä. Silloin kun hagelaiset muuttivat pohjoisesta seudulle, oli Buchin talo paikkakunnan keskeisin, pyöreä, hyvinvoipa, aina iloinen Buch osasi koota kaikki yhteen, hänen talonsa oli elämän lähteenä paikkakunnalla, virran rannalla olevaan valkoiseen taloon kerääntyi kesäisin nuorisoa, siellä tanssittiin, leikittiin, näyteltiin. Nyt oli heistä jälellä vain neljä hautakumpua, ainoa elossaoleva poika oli Amerikassa. Buchin kuoltua oli seutu käynyt hiljaiseksi, maalla saattaa joskus yksi ainoa talo herättää eloon kokonaisen paikkakunnan, kun talo suljetaan tai siihen muuttaa uusia asukkaita, syntyy hiljaisuus kuin iloisen vieraan lähdettyä, ja vieras unohdetaan pian.

Ja tässä lepäävät pappilaiset, äidinisä, rovasti Adeler, jota Anne Sofie ei ollut koskaan nähnyt, ja äidinäiti, ruustinna, joka hagelaisten tullessa paikkakunnalle asui täti Lovisen kanssa Päivölässä, uudelleen lapseksi muuttuneena, luullen olevansa vastakihlattu, luullen, että täti Lovise oli hänen sisarensa, tuo vallaton Lovise —

Tässä on heidän oma sukuhautansa, tässä lepää Rikke täti, isän sisar, joka oli ollut heidän kanssaan sekä Hammerfestissä että Bodøssä, mutta joka kuoli samana vuonna kuin he muuttivat tänne. Ja tässä on Eilertin pikkuhauta ja Hagbartin — hänen, joka lähetettiin kotiin Kristianiasta perikatoon tuomittuna, joka kolme vuotta harhaili tuomarilassa kuolemaa odotellen, — äidin lemmikin.

Mutta mitään haudoista ei Anne Sofie koristanut niin ihmeellisen raskain mielin kuin niitä, jotka sijaitsivat lähinnä kirkkoa: kahta rautalevyin merkittyä, kahta pylväin eroitettua ja korutonta kumpua, jolla ei ollut pylväitä eikä ristiä; nämä haudat olivat vanhoja, vanhan kirkon aikuisia. Rautalevyin ja pylväin merkittyjen kumpujen vainajat tunnettiin nimeltä, mutta mikään ei ollut ilmaisemassa, ken sen kummun alla lepäsi, jota eivät levyt, pylväät tai ristit koristaneet, eikä sitä kukaan tiennyt. Suuren suuri ruusupensas, melkein kuin puu, kasvoi sen yllä, kesäisin puhkesi ruusu kellertävänpunaisiin pieniin kukkiin, lukemattomiin, omenantuoksuisiin, sen kukoistaessa ei hautakumpua näkynyt ollenkaan. Kerrottiin, että siihen muka olisi haudattu nuori tyttö, kapteenin tytär, joka oli hukuttautunut kaivoon, kun ei ollut saanut sitä, jota halusi. "Lörpötystä" sanoi rouva Hage, "tuntemattomista haudoista kohistaan aina semmoista — minä olen kuullut puhuttavan, että siinä lepää kapteenivainaan taloudenhoitajatar, ja ehkäpä hän hieman lyhensi ikäänsä, mutta tuskinpa vain pelkällä vedellä." Mutta Anne Sofie uskoi kertomukseen nuoresta tytöstä.

Saatuaan haudat koristelluiksi hän istahti Hagbartin haudan vieressä olevalle penkille. Täällä lepäisivät kerran isä ja äiti, ehkäpä hän itsekkin, kaivettaisiin uusia hautoja, joiden kumpuja vieraat ihmiset hoitelisivat, kunnes kukaan ei enää välittäisi niistä, koko tästä suuren, tuntemattoman suvun kirkkomaasta. Täällä istuessaan, kaikkien näiden vainajain sukulaisena, tunsi hän itsensä niin katkeran vanhaksi ja murheelliseksi, hän oli jo yli kolmenkymmenen, mitään ei ollut hänen elämässään tapahtunut, kerran oli hän luullut — sinä kesänä, jolloin Karsten Langen oli ollut viimeistä kertaa kotona — mutta siitäkään ei ollut tullut mitään, hän ei ollut tuntenut edes pettymystä.

Ollessaan kotona viime kesänä, oli Johanneskin tullut lauantai-iltaisin kirkkomaalle, haudalta haudalle oli hän kulkenut nimikirjoituksia lukien — tuhannetta kertaa elämässään.

"Minä kuljen täällä lisäilemässä vuosia ikääni", oli hän sanonut, "minä olen jo suunnattoman vanha, minä kasvan taaksepäin enkä enää tiedä, minä aikana elän."

Niin — semmoista se oli.

Ensimmäistä kertaa hän sen tunsi ollessaan pikkutyttönä vierailulla äidinäidin luona ja pistäytyessään Lovise tädin kanssa kirkkomaalla, hautoja kukittamassa tietenkin. Hän oli aikonut laskea kukkavihon pienelle hautakummulle, kun Lovise täti, topakkaan tapaansa, oli ottanut sen hänen kädestään sanoen: "ei sille, se ei ole säätyläishauta."

Siitä hetkestä oli, hänet vallannut salainen, epäselvä, pelokas aavistus, että hän jo oikeastaan kuuluu kirkkomaan väkeen, että maa voi hänelle milloin tahansa avautua, sanoa: tervetuloa, käy toisten kuolleitten luokse. Tästä lapsen salaisesta pelosta oli kasvanut, yhäti vahvistuen, yhäti kätkössä pysyen, vastenmielisyys sitä luokkaa kohtaan, johonka hän kuului, hän oli säätyläisen lapsi, nuo sanat tuntuivat hänestä merkitsevän, että hän oli sairas, hitaasti kuoleva. Samanlaista on olla elävänä haudattu, ajatteli hän.

Ole tuli häntä kohden — hän oli saanut työnsä tehdyksi.

Jollen minä pelasta itseäni ajoissa, ajatteli hän katsoen Olea.

Charlotte seisoi kummun luona, jolla ruusupuu kasvoi.

"Etkö sinäkään tiedä, kuka tähän on haudattu?" kysyi hän Olelta.

"Puhutaan, että siinä on muuan, joka kuoli sydänsuruista", vastasi Ole.

"Niin, tuon me tunnemme", sanoi Charlotte. "Äiti taas kertoo, että siinä olisi eräs, joka joi itsensä kuoliaaksi. Tämä vastaus on yhtä hyvä kuin tuo toinenkin. Tiedätkö, mitä täti Lovise sanoi kuulleensa. Että tuohon olisi haudattu kissa, — eräällä vanhalla papinleskellä oli kissa, josta hän kovin paljon piti, ja kissan kuoltua kuoppasi hän sen salaisesti tänne ja istutti ruusun haudalle. _Sentähden_ ei tuolla kummulla ole ristiä. Näistä kolmesta, morsiantytöstä, juomari-eukosta ja kissasta, pidän eniten kissasta."

Anne Sofie otti vasun ja puutarhasakset. "Ehkä on kuitenkin olemassa joku, joka sen tietää", sanoi hän, — "kuka tuossa lepää, tarkoitan. On aina joku, joka on lähtenyt pois haudalta."

"Onnellinen se, joka on poissa," sanoi Charlotte.

"Niin minäkin kerran ajattelin. Mutta kun minä olin poissa, kaipasin minä kotiseudun ilmaa, tuntureita, kotitaloa."

"Koti, koti, suloinen koti", sanoi Charlotte, "maaseudulla on vain talonpojilla koti. Me muut olemme irtolaisia. Pois minä täältä kaipaan."

"Oletko siitä varma, Charlotte?" Ole hymyili lempeästi.

"Kyllä, jollen nyt olisi kirkkomaalla, niin vannoisin sen. Mutta en tahdo, että katti kääntyy haudassaan."

Ole hymähti.

"Sinua Charlotte aina huvittaa, Ole." Anne Sofie kulki kirkkomäkeä alaspäin.

"Niin, Ole on minun kiitollisinta kuulijakuntaani." Charlotte pisti kätensä hänen kainaloonsa, häntä huvitti aina tavattomasti se, että Olen koko ruumis jäykistyi hänen tuntiessaan käden kosketuksen, "kiitokseksi saat kulkea kanssani käsikoukkua, — sillä huomaan, että se on sinusta mieluisinta, mitä toivoa saatat."

Saavuttuaan tuomarin portille, juoksahti Charlotte sisään, mutta Anne Sofie pysähtyi hetkeksi tielle.

"Sinä olet kai jo päässyt pastorin muuttovalmistuksista", sanoi hän, Ole tapasi aina olla apuna semmoisissa tilaisuuksissa, "jonkun vuoden kuluttua sinä kai auttelet meitäkin", lisäsi hän.

Ole katsahti nopeasti ylös. "Ei suinkaan tuomari aio erota, eihän hän toki sitä aio tehdä."

"Se on totta, mitä Charlotte sanoi, — me olemme vain irtolaisia, pidä se mielessäsi, ja jos sinä luulet, että täällä enää on mieluista olla virkamiehenä, niin erehdyt."

"Ei ole — sinäpä sen tiedät", sanoi Ole — viime syksynä ei tuomaria ollut uudelleen valittu kunnanvaltuustoon, johon hän oli vuosikausia kuulunut, "niin, ei ole enää herkkua virkamiehenä oleminen", jatkoi hän.

"Miks'emme siis mekin lähtisi", sanoi Anne Sofie, puristi nopeasti Olen kättä hyvästiksi ja meni.

Ole kulki kotiinpäin, hän kulki nopeasti, jätettyään taakseen sillan, alkoi hän nousta mäkeä. Päästyään ensimmäisen jyrkänteen laelle, kääntyi hän, täältä hän taas näki tuomarin talon. Ole jatkoi matkaansa, hyräillen tapansa mukaan.

2.

Neiti Steineman huoahti raskaasti, nosti kätensä vinoille ristiluilleen ja huoahti taas. Voi hyvä isä - kuinka tämä elämä on raskasta, — hän ei mitenkään voinut löytää pastorin harmaita matkasukkia. Hän tiesi aivan varmasti, että vielä eilen illalla olivat sukat vastapestyinä, kokoonkäärittyinä pastorin lipastolla, sen hän saattoi vannoa vaikka jumalan kasvojen edessä.

Voi hyvä jumala — kuinka eläminen on vaikeata. —

Neiti Steineman ontui ullakon halki ja portaita alas.

Voi hyvä jumala — näitä portaita — oli se ihan ihme, ettei hän vielä ollut tähän loukkuun kuollut, -kanan astimethan nuo olivat eivätkä mitkään portaat. Mutta koska hän niillä nyt viimeisiä kertoja asteli, ei hän voinut olla syntisesti toivomatta, että hän sittenkin olisi niiltä kuoliaaksi kuukertunut.

Mutta, kuinka olisi silloin käynyt pastorin, — hänen, joka oli kuin lapsi.

Hyvä jumala — että hänen täytyi jättää nämä kaikki — keittiö, ruokakammio — luuletteko, että semmoista ruokakammiota saadaan kaupungissa, — sehän on kuin asuinhuone. —

Kuinka he saisivat Bergenissä — kaupungissa, jossa kaikki on ostettava — edes jokapäiväisen, leipänsä, — maitoa ja munia hän ei uskaltanut edes ajatellakaan.

Huomenna oli viimeinen päivä. Jumala armahtakoon — viimeinen päivä, eikä hän vielä ollut löytänyt pastorin harmaita sukkia.