Part 10

Hän kulki edelleen, virtaa seuraten, mutta pian hän jo pysähtyi ja katsahti ympärilleen; kuinka täällä olikaan kaunista ja alakuloista tänä iltana. Maisemalla oli maalauksen tunnelma — ikäänkuin inhimillinen olento olisi värein etsinyt vapautusta surumielisyydestään. Hän katseli harmaata taivasta, jonka kätköistä valo loisti, öljynhimmeätä, monivivahteista virtaa, talorivejä, joiden murtoviiva pyrki pienistä puutaloista suuriin kasarmeihin, mutta joiden värit sulautuivat yhteen, vaalean kellervästä vaalean harmaaseen vaihdellen, punertavine tai himmeän sametinvihreine kujapimentoineen. Ja kaikissa näissä kalvenneissa väreissä ja tuossa yksinäisessä harmaata taivasta kohden kiipeävässä murtoviivassa ilmeni hiljainen tuska, kaino, äänetön, sisäinen tuska, sydämmen kätketty murhe, suru, joka oli katsojalle salaisuus.

Juuri tätä salaisuutta Johannes Hage ihaili ja etsi, se oli niin sanomattoman etäällä hänen piiristään, se tuntui sisältävän rajattomia mahdollisuuksia, siinä oli jännitystä. Mitä syntyykään, kun salaisuus paljastuu! Täällä ei ollut kuollutta. Tästä harmaasta hämärästä saattoi kerran kirkaisuna vyöryä tapahtumia.

Hän jatkoi kulkuaan katua pitkin. Kaikki elollinen, mikä hänen silmiinsä hämärästä häämöitti, kannusti hänen mielikuvitustaan. Rauhallinen konstaapeli, jonka hän kohtasi, oli kuin räikeän jokapäiväisyyden lähetti, kaksi ratsupoliisia, jotka liikkumattomina istuivat tummien hevostensa selässä, kuvastuen aukiota vasten, tuntuivat hänestä tarunomaisilta, heidän järkähtämättömyytensä tuntui kohtalokkaalta. Sivuuttaessaan heidät selvisi hänelle heidän rauhallisuutensa syy: he olivat nuuskaamispuuhissa.

Kaikki oli täällä aina yhtä ihmeellisen uutta, yhtä kevyttä, mieluista ja huvittavaa, aina kohtasi hän täällä saman tuntemattoman maailman, josta hän ei mitään tiennyt ja josta hän ei koskaan saisikaan mitään tietää. Uteliaisuuden kuume tykytti hänessä, heikosti, mutta herättävästi. Pieni lapsi kulki hänen ohitseen, lapsi jolla oli keltaiset, vanhat, paheiden merkitsemät kasvot, mutta lapsi se sittenkin oli, lapsellisine liikkeineen, se pysähtyi hetkeksi katselemaan häntä ja jatkoi sitten taas vetelehtien matkaansa. Hage katseli lapsen kulkua, vailla sääliä, mutta ihmettelyn täyttämänä; käsittämätöntä oli, että tuo aivan muitten lasten kaltainen lapsi oli jo paheitten, kurjuuden ja liian varhain heränneen ymmärryksen jäytämä. Semmoista oli tapahtuva vastakin, satakertaisesti oli tuon lapsen kohtalo uudistuva; vuosi nousee vuoden päästä, sataluvut täyttyvät, mutta kaikki on jäänyt ennalleen, ikuisiksi ajoiksi ennalleen, ehkäpä pahe ja kurjuus ovatkin tämän maailman harvoja järkkymättömiä totuuksia — —

Hän jatkoi matkaansa, päätään pudistaen. Silloin tällöin heilautti hän kättään mutisten pari sanaa, hän järkeili. Hän ei koettanut keksiä, kuinka kaikki tämä saataisiin korjatuksi, sitäkin hän oli aikoinaan aprikoinut, ehkäpä hiljan istuessaan päiväkirjansa ääressä, mutta täällä ei hänen aivoissaan enää risteillyt semmoisia ajatuksia. Vain uteliaisuuden filosofia askarrutti nyt hänen aivojaan. Hän arveli, että koska kaikki täällä on moisessa lahoamistilassa, niin kaipa siten syntyy kasvupohjaa, — tai onko ehkä kyseessä pelkkä kuolema, ei, maa lannoittuu, tapahtumat itävät siinä, käyskennellessäni täällä jonakin iltana ne purkautuvat esiin, tuli leimahtaa.

Oliko tapahtunut jotakin? Ei niin mitään. Pari katukahakkaa oli hän nähnyt, muutaman tappelun, poliisi oli korjannut humalaisia naisia; tuo kaikki oli niin tavattoman tyhjänpäiväistä. Hiljaisuudessa oli enemmän jännitystä kuin tappelun melskeessä.

Hiljaisuus herätti hänessä joskus pelkoa. Keskellä hiljaista katua, ahdasta kujaa, jossa talot olivat niin lähekkäin, että ne näyttivät kuiskailevan toisilleen, saattoi hän yhtäkkiä keksiä olevansa aivan yksin. Hiljaisuus ympäröi häntä, ja hiljaisuudessa piili tuo talojen kuulumaton kuiske. Hänestä tuntui siltä kuin olisi joku häntä vaaninut. Eikö tuossa lähimmässä kulmauksessa seisonutkin joku väijymässä? Eikö hänen takaansa kuulunutkin askeleita, varmaankin joku seurasi häntä. Kunpahan uskaltaisi juosta, pysähtyä ja katsella ympärilleen, jatkaa matkaansa. Hänen ihonsa värisi, silmäluomet jäykistyivät, pelko jyskytti hänen sydäntään. Kulmauksen vaiheilta kajahteli rauhallisia askeleita, muuan konstaapeli ilmestyi kaduille, pysähtyi, haukotteli, haukotteli totisesti, luonnollisesti ja välinpitämättömästi, häntä ikävystytti, konstaapelia ikävystytti, Hage ei olisi koskaan uskonut, että haukotus voi vaikuttaa niin viehättävän rauhoittavasti.

Nyttemmin hiipi pelko hänen kimppuunsa vain aniharvoin, rauhallisia olivat hänen iltaretkensä, miksi, ehkäpä sekin riippui tottumuksesta. Kerran oli hän kuvitellut pääsevänsä köyhyyden, paheen ja kurjuuden salaisuuksien perille, hän oli tahtonut tehdä tutkimuksia; siitä oli jo aikoja kulunut. Nyt hän ei enää uskonut kykenevänsä raoittamaan verhoa, puute ja pahe ovat vain niihin vihittyjä varten, niitä varten, jotka kokevat puutteen, kokevat paheen, syntyvät puutteeseen ja paheeseen. Ja ehkeipä hän oikeastaan ollut koskaan halunnutkaan tietää siitä mitään, täyttä totuutta ei ainakaan.

Retkeillessään näitä katuja, jotka aina saivat hänet värisemään uteliaisuudesta, jotka aina vienosti jännittivät hänen mieltään, kerranhan saattoi jotakin tapahtua, johtui hän muistelemaan ensimmäisiä tänne tekemiään retkiä; monta pitkää vuotta oli niistä kulunut. Hän oli silloin nuori, hänen sydämmessään liekehti viha yhteiskuntaa vastaan, kumousinto, kirjoista opittu. Käyskennellessään nyt täällä virtasi hänen sydämmeensä _vähän,_ ah niin vähän, entistä intoa, nuoruuden kajastus valaisi hänen mielikuvitustaan. Kuinka lähtemättömästi kaikki syöpyykään mieleemme, ajatteli hän, kunhan vain mitättömän, ahtaan jokapäiväisen elämän hälinä haipuu kuulumattomiin, nousee entisyys hämyisistä syvyyksistään. Hän harhaili katuja pitkin tuntien samantapaista jokapäiväisestä itsestään vapautumista, ajatusten ja aistimusten hämäryyttä kuin unhoituksen hetkinään kotona, seistessään jonkun maalauksen edessä tai tuijottaessaan, mitään näkemättä, avonaisesta ikkunasta; leppoisin hellyyden värähdyksin tunsi hän vanhojen, unohtuneitten unien ja kuvitelmien hiipivän mieleensä, hitaasti, kuin pohjasta vedenpinnalle pulpahtelevina kuplina, nuorten unien, joilla jokaisella oli oma, erikoinen värinsä, tämä on sininen, tuo syvän punasinervä, tuo taas loistavan keltainen, ajatteli hän katsellessaan muistojen kuplehtimista syvyydestä. — — — Purppuranpunainen merkitsi romahdusta, taistelua, suurta vainoa; melkein musta köyhälistön kostoa, porvariston pakoa, sekasortoa, kaiken häviötä — — —

_Hänen_ hetkensä — hän oli johtava taistelun voittoon, johtava eteenpäin, kehitystä, järjestystä kohden — hänen hetkensä heloitti keltaisena, ja tuo keltainen kirkkaus valaisi tuhansia häntä kohden kääntyneitä kasvoja.

Hän kulkee katua ylös, toista alas, häntä tervehditään, tervehditään, vapautettu maailma osoittaa hänelle suosiotaan, ja tuolta ylhäältä, tuolta korkealta parvekkeelta, huudetaan hänen nimeään, se on hän, kaikki on valkoista, kirkkaan, rauhallisen valkoista, liina liehahtaa, hän tervehtii. — — —

Kiihtyneenä tuijottaa Hage harmaata talonseinää, hattu kädessään, hän seisoo aivan seinän vieressä ja mutisee itsekseen; onko todellakin mahdollista, onko hän todellakin kerran, nuorena ylioppilaana, kuvitellut tämmöisiä näillä kaduilla harhaillessaan, ja saattaako entisyys todellakin nousta pohjasta pinnalle, yhtä huumaavana — — —

Olikohan ehkä kaiken salaisuus siinä, että hän etsi näistä hämäristä köyhälistön kortteleista kadotettua nuoruuttaan? Kaksinkerroin turhaa oli hänen etsiskelynsä.

Hänen nuoruudestaan ei ollut jälellä edes pientä, parvekkeelta hänen nimeään huutavaa, nenäliinaa heiluttavaa tyttöstä.

Sensijaan hän kyllä huomasi, että ilma oli kosteata ja että oli aika mennä kotiin.

Hän kulki samoja teitä, joita oli tullutkin — välttääkseen tuttavia.

Hattunsa ja takkinsa hän ripusti komeroon, ne täyttivät sen tuskin tuntuvalla, epäpuhtaalla hajulla.

Hän peseytyi huolellisesti, harjasi itsensä ja pukeutui kotitakkiin. Sytytettyään sikaarinsa, meni hän ikkunan luo ja katseli taivasta, heikko hohde tunkeutui harmaan harson lävitse, kuu kai siellä paistoi. Hän puhalsi sikarinsavua salaista kumotusta kohden; se oli kuin huokaus —

Sitten hänen mieleensä juolahti, että hän oli päättänyt hieman työskennellä; hän oli ottanut virastosta mukaansa erään tehtävän.

Osastonpäällikkö Johannes Hage istui työpöytänsä ääressä ahkerasti kirjoittaen pikkutunneille asti. Silloin tällöin katsahti hän kattoa kohden, kuunteli hetken ja hymähti rauhallisesti, — merkillistä, ajatteli hän, missä on lapsia, siellä ei ole koskaan aivan hiljaista. Aina kuuluu suloinen, salaperäisenä sykkivän elämän tykytys.

19.

Kirjanpitäjä Bisgaardin ja rouva Trinen avioliittoa Herra valvoi ja siunasi. Vähäpätöisinkään hairahdus ei jäänyt seurauksitta. Niin monena iltana, rouva Trinen huokaisten laskettua päivän menot ja kirjanpitäjä Bisgaardin lopetettua rasittavan, huonopalkkaisen ylityönsä, olivat aviopuolisot ankarasti teroittaneet toisilleen, että nyt eivät heidän varansa enää sallineet uusia parkusuisia seurauksia, ja sitten he koettivat lohduttaa ja rohkaista toisiaan, sillä tuloksella, että luku kasvoi säännöllisesti.

Nyt niitä oli jo yksitoista. Ja kahdettatoista odotettiin joka päivä.

Ja kaikki ne elivät ja kostuivat. Missä on vain yksi lapsi, siellä sekin ainoa kuolla kupsahtaa kouristukseen. Tai kuukahtaa ikkunasta kadulle tai karkaa raitiovaunun alle. Bisgaardin yhdellätoista oli myöskin ollut kouristus, nekin olivat kuukahdelleet ikkunasta ja niitäkin oli uhannut ja uhkasi joka päivä tuhannet turmat. Mutta ne selviytyivät aina hengissä. Mistä ne saivat ruokaa, vaatetta, hoitoa ja huolenpitoa? Herra sen tietäköön, joka ei ottanut heitä luokseen.

Mutta ennen kaikkea — missä se joukko _asusti_, Bisgaardeilla oli virallisesti kolme huonetta ja keittiö, mutta epävirallista tilaa oli paljon enemmän, vaatekomeroita oli muovailtu makuukamareiksi, Bisgaard oli kätevä, hän löi läven seinään, asetti siihen ikkunan ja, kas, siitä sukeutui huone. Aidattiin ullakkohuone ja rouva Bisgaard peitti sen seinät sanomalehdillä, hän teki käytännöllisiä keksintöjä, rumaahan siellä oli, mutta tarkeni toki. Mutta sittenkin -montako neliömetriä lattiapinta-alasta kukin saa haltuunsa, riippuu tietenkin perheenjäsenten lukumäärästä ja perhettä oli kaksi täysikasvuista ja yksitoista lasta, kaikensukuista ja ikäistä ja yhtä vielä odotettiin. Tilaa ei voinut mitenkään riittää kaikille? Riittipä sitä sittenkin.

Tilaako ei riittäisi? Kello kaksitoista yöllä soitettiin rajusti perheen ovikelloa, ja Bisgaardin alushoususillaan, kalpeana ja hämmentyneenä aukaistessa ovea oletetuille palosotilaille, seisoikin portailla täti Nikoline ja serkku Petra Skienistä käsilaukkuineen ja kantohihnoineen, he eivät olleet saaneet huonetta. Heidät vedettiin sisään ja rouva Trine nousi syleilemään heitä ja sängyistä, matrasseilta, sohvilta, peräkkäin asetetuilta tuoleilta ja telttavuoteilta putkahteli perheen kaiken kokoisia vesoja tervehtimään; minnekä ikinä katsoi, näki lapsenkasvoja, syvän unen jäykistämiä, hämmästyneitä katseita, pörröisiä palmikoita ja törröttäviä hiustupsuja. Juotiin kahvia, pikku Lotta, joka sillä kertaa oli nuorin, istui äidin sylissä juomassa maitokahvia kello kahden aikaan yöllä, epäterveellistä muka, lasta se ei vähääkään vahingoittanut. Sitten työnnettiin pari sattumalta uhriksi joutunutta yhteen sänkyyn, ja täti Nikoline sekä serkku Petra sijoitettiin tyhjiksi tulleisiin, päivän kajastaessa pääsi rouva Trine rauhaan, kääntäessään särkevää kylkeään kuiskasi hän Bisgaardille: sepä oli hauskaa.

Tilaako — tottakai sitä oli. Tilaa kuhisi kaikkialla. Se oli mieletöntä perhe-elämää, ja yksitoista lasta kukoisti siinä, ja yhtä odotettiin.

Bisgaardilaisten perhe-elämässä oli tietenkin synkkiä, jopa aivan epätoivoisiakin hetkiä. Ei ole leikintekoa maata lapsivuoteessa — ja koskapa ei rouva Trine sitä tehnyt — viiden lapsen potiessa tuhkarokkoa ja neljän seikkaillessa vailla silmälläpitoa. Semmoisina päivinä sai hento Bisgaard lakkaamatta laukata konttorista kotiin ja kotoa konttoriin, sairasvuoteelta sairasvuoteelle ja kadulle poimimaan talteen jotakin terveistä; hänen kasvonsa kutistuivat entistään pienemmiksi, hänen suuret korvansa venyivät entistään suuremmiksi ja hänen silmänsä pyörivät entistään ympyriäisempinä. Hän muistutti laihtunutta jänistä, hypähdellen hän liikkuikin kuin jänis.

Yksitoista lasta — ne ovat kaikki kotona, ne tappelevat ja sopivat, pienet kuukertuvat portaista, pienemmät leikkivät tulella, pienin nielee äidin sormuksen, on lähetettävä hakemaan lääkäriä, mutta muuan vanhemmista sisaruksista onkin jo kumonnut puolen pulloa oikeata öljyä — sattumalta — oikeaan kurkkuun, tohtori tulee ja sanoo, että niin on tehty kuin pitikin, ja kärsivällisyyttä kysyneen odotusajan kuluttua, joka oli pitänyt lapsia hirveässä jännityksessä, ilmestyykin sormus päivänvaloon. Aina ne ovat vaarassa, mutta suoriutuvat aina hengissä onnettomuuksista. Ja kun kaikki on pahimmillaan, kun rahat ovat loppuneet kassasta, kun eräs lapsista on kaatanut öljykannun pyykin sekaan, suurempi tyrkännyt kukkaruukun pienemmän päähän, kun yksi valittaa vatsakipua, toinen päänsärkyä, kolmas parkuu hampaan kolotusta, neljäs likistynyttä sormeaan, kun kaksi pienintä on yhtaikaa tuhertanut housuihinsa, — silloin hyrähtää rouva Trine yhtäkkiä lyhyeen, kaiuttomaan nauruun, joka on viimeisiä jätteitä helisevästä nuoruudennaurusta, ja sanoo: "rakas Bisgaard, tästä eivät päivät enää pahene". — Ja Bisgaardin silmät kyyneltyvät, niin kauan hän kestää kuin rouva Trinellä on jälellä rahtunenkaan aikoja sitten kadonneen nuoruutensa naurua, tuhannet muistot se herättää, hänen kasvonsa saavat vauhkon päättäväisyyden ilmeen, ja palatessaan konttorista on hänellä mukanaan paljon enemmän ylityötä kuin mitä hän kykenee suorittamaan.

Mutta onpa pitkiä mukiinkin meneviä aikoja, jopa oivallisiakin. Tosin jokainen hetki, oivallinenkin, hieman kuluttaa rouva Trinen elämänlankaa, syö hänen kestävyyttään ja voimiaan, sitä ei voi kieltää, jokainen päivä on pieni ilmeinen työnnähdys hautaa kohden. Mutta samalla häntä aina ympäröi valonhohde, ihmeellinen kajastus, joka vuotten vieriessä kirkastuu; mistä se on lähtöisin? Lapsista — ne kasvavat ja kostuvat, vanhimmat ovat jo kuin täysi-ikäisiä, käyvät työssä, lapset viittaavat tulevaisuutta kohden.

Terese on vanhin, hän on hyvin vanha, kohta kahdenkymmenen ikäinen. Ensimmäisenä hän nousee aamuisin, hän nukkuu kahden sisarensa kanssa keittiössä, valmistaa aamiaisen, pukee pari pikkusiskoa ja syöksyy syötyään konttoriin. Palatessaan päivälliselle poikkeaa hän ostoksille ja vihdoin kotiin saavuttuaan syö kuin hevonen. Kaikki bisgaardilaiset syövät suunnattoman paljon, mistä he mahtanevatkaan saada ruokaa?

Terese ei nukahda päivällisunta, sen huvin suo hän alakerran vuokralaiselle. Varpaillaan kulkee Terese hänen ovensa ohitse; kerran, ollessaan keittiössä neiti Stefferudin, hänen taloudenhoitajattarensa, luona, oli hän kuullut hänen kuorsaavan, vain vähäisen, hyvin hiljaa; tuo inhimillinen ominaisuus teki keventävän vaikutuksen. Terese on täynnään kunnioitusta Johannes Hagea kohtaan, Terese ehkä hieman pelkääkin häntä, mutta hymähtää kuitenkin, silloin tällöin, hänen tavoilleen. Hänkin on huomannut Johannes Hagen silmien säihkyvän; hänellä ei yleensä ole paljonkaan aikaa silmien tarkkailemiseen. Kun päivällinen on syöty, alkaa astiain pesu, ja niin jatkuu päivä taukoamattomana touhuna: on neulottava ja paikattava, pidettävä huolta että läksyt tulevat luetuiksi, kiistoja on ratkaistava, murheellisia sieluja lohduteltava. Tuhansiin kysymyksiin on vastattava, vanhempien siskojen maallisista arvailuista alkaen pikku Joonaan uskonnollisiin mietelmiin, kumpiko on pitempi jumala vai piru. Pienokaiset on toimitettava vuoteeseen; joku heistä pyytää, että häntä pestäisiin vain hyvin vähäisen, toisen kipeä sormi ei mitenkään saisi kastua. Ja kun ne kaikki vihdoin ovat vuoteissaan, ja illallinen on syöty, istuu hän hetken silmiään siristellen ja syöksyy sitten itsekin vuoteeseen ja nukkuu jo ennenkuin on ehtinyt kunnolleen pukeutua yöpaitaan.

Kuihtuuko hän? Hän uhkuu voimaa. Hän on terve ja vaalea, puna lehahtelee hänen kasvoilleen, hänen suunsa on suuri ja hymyilevä, ihana suu, hänen vartalonsa on rikas ja nuori, pieni, solakka, mutta täyteläinen ja kypsä. Hänen käyntinsä on suloinen, hidas, aavisteleva, hänellä on aikaa kaikkeen ja sittenkin on hän niin rauhallinen. Konttorissa hän kirjoittelee koneella ja hoitaa kirjanpitoa, jos joku sattuu kysymään väsyttääkö ja ikävystyttääkö työ häntä, vastaa hän ettei hän ole tullut sitä ajatelleeksi. Hän tietää kyllä, mikä häntä paljon enemmän miellyttäisi, siitä hän ei puhu, hän ei edes ajattelekaan sitä varsin paljon, odotuksena ja varmuutena on se hänen veressään. Ja odottaessaan työskentelee hän siis konttorissa, jossa kaikki hakkailevat häntä, hänessä herää onnellinen itsetietoisuuden tunne, joka pitää häntä pystyssä silloin kun hän on väsynyt, joka saa hänet hymyilemään niin, että on kuin aurinko paistaisi konttorihuoneisiin. Hän saattaa yhtäkkiä vaipua ajatuksiin ja ruveta tuijottamaan ikkunasta, huomaamatta kuitenkaan siitä näkyvää takapihaa, kauas kantaa hänen kaipauksesta raskas katseensa. Hänellä on salaisuus, toivoton, mahdoton salaisuus, mutta se on vielä tuskaton ja suloinen.

Teresekin puolestaan avustaa perhettään, mutta hän ei ole ainoa. Torgrim on seitsemäntoista ikäinen, maailman vastainen kehitys on uskottu hänen huolekseen. Hän on suuri ja voimakas ja aika ajoin torailunhaluinen. Hänen kasvonsa ovat täynnään pisamia ja viime toukokuun seitsemäntenätoista päivänä tuli hän kotiin aikamoisessa humalassa ja kompuroi vaivoin ullakkokamariin, jonka hän on itselleen järjestänyt omatakseen hänkin erikoisen huoneen, mutta jossa häntä palelee melkein liian paljon. Hän on anarkisti, mutta aivan tietämätön siitä, että hänellä on aatetoveri talossa, vuokralainen on hänen mielestään päinvastoin vastenmielinen yläluokan mies. Torgrim on jotakin eräässä konttorissa, itse hän sanoo olevansa päällysmies ja kertoo silmiään vilkuttaen, että tänään oli johtajan täytynyt kutsua hänet luokseen kysyäkseen häneltä neuvoa. Sättiessään nimittää Terese häntä varastopojaksi. Terese on hänen uskottunsa, hänen ainoa ystävänsä maailmassa, hänellä on syvästi pessimistinen käsitys elämästä, varsinkin kärsittyään tänä keväänä suuren sydänsurun, uutta rakkautta ei hän vielä ole kohdannut.

Mutta on vielä toisiakin tukemassa perheen toimeentuloa: kuusitoistavuotias Harald, poikainhuoneen käskynhaltija, jossa hän itse nukkuu neljäntenä, on uudesta vuodesta alkaen ansainnut eräässä pankissa 80 kruunua kuussa. Hän on hiljainen, ihailee vanhempaa veljeään ja halveksii nuorempia, Eemeliä, joka on kahdentoista ikäinen, Sigurdia ja Joonasta, jotka ovat yhdeksännellä ja seitsemännellä. Harald on perheen arvoitus. Hänellä on sitkeitä suunnitelmia, kukaan ei niitä tunne, koko vuoden hän itsekseen aprikoi ja puhkeaa sitten jonakin päivänä päivällispöydässä puhumaan, ei suinkaan suunnitelmasta, vaan täytetystä päätöksestä. "Aloitin tänään pankkityöni", sanoo hän, eikä kukaan ole aavistanutkaan, että hän on sanoutunut irti entisestä paikastaan ja etsinyt uuden. Vapaa-aikoinaan lukee hän kieliä. Hänellä on pankkikirja, mutta kukaan ei tiedä hänen omaisuutensa suuruutta. Hän hankkii itselleen tilapäisansiota ja panee kaiken kokoamansa pankkiin. Eräänä heikkouden hetken uskoi hän Trinelle aikovansa jäädä naimattomaksi.

Perheen surunlapsi on Lovisa, hän on jo hyvinkin viidentoista ikäinen. Hän käyttää hieman liian ahkerasti Teresen hansikkaita ja äidin puuhkaa. Hänellä on hieman liian säännöllisesti uusi ystävä, joka odottelee lähimmässä kulmauksessa, hän nojuu ikkunassa kuuntelemassa annettaisiinko kadulta jotakin merkkiä. Hänen kasvonsa ovat vielä sangen epämääräiset, suulla ja nenällä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, hänen pyörivät silmänsä kärkkyvät aina jotakin. Hän käy elävissäkuvissa ystäviensä kanssa ja kertoo kotiin tultuaan, viattomin ilmein, olleensa parhaimman ystävättärensä, Bennyn, luona, vaikka juuri tämä samainen Benny on istunut koko iltapäivän Bisgaardilla häntä odottelemassa. Hänet lähetetään keittiöön astioita pesemään, on hänen viikkonsa, mutta hänpä pujahtaa ulos keittiöportaista piittaamatta vähääkään astiainpesusta. Nauraa kihertäen tervehtii hän alakerran vuokralaista. Hän on vakavien iltakeskustelujen aiheena.

Niin ei ole Annan laita, seuraavan parvessa, neljäntoistavuotisen, hyväpäisen tutkintoihmisen, joka jo on loistavasti suoriutunut keskikoulusta ja nyt vapaaoppilaana lukee ylioppilaaksi. Hänellä on pieni suunsupukka, litteä nenä, hiirenhäntäpalmikot ja suuret kädet. Tahtoessaan nolata Tereseä, siteeraa hän Goethea; Terese ei ole lukenut Goethea.

Tyttäriä on vielä kolme — Bisgaard huokaa ja hänen kulmakarvojensa väliin ilmestyy ryppyjä, "tyttäriä on vielä kolme", on Regine, Lotta ja Pikki on viimeisen ristimänimi — kyllä moisen joukon kastattamisessa ja nimittelemisessä on ollut puuhaa — -kokenut sen tietää. Viimeksimainitut kuuluvat kaikki niihin, jotka tarpeen vaatiessa työnnetään yhteen sänkyyn. Kun Bisgaardille tulee vieraita, sanoo Regine huolestuneena: "menemmekö me yhteen sänkyyn täksi yöksi, äiti?"

Regine on ottanut kantaakseen perheen surut, hän on aina alakuloinen. Kun hänet lähetetään asialle, asioita ovat he juosseet siitä asti kuin kävelemään pääsivät, sanoo hän, "eikö se tule hirmuisen kalliiksi, äiti." ja päivällispöydässä seuraavat hänen harmaat silmänsä kaikkia sisaruksia, hän huoahtaa huomatessaan, kuinka paljon he syövät. Hän syntyi kauhean tuhkarokkopuhdin aikana, jolloin kaikki tulot hupenivat lääkärinpalkkioihin ja lääkkeisiin.

Tuossa vanhassa rasiassa elelee siis yksitoista lasta vaiherikasta elämäänsä, ja heidän parissaan hyörii Trine rouva kahdettatoistaan odotellen. Viimeistä, lisää hän hyvin päättäväisesti. Hän on kulunut, kukaan ei ole oikeastaan tullut kuvitelleeksikaan, kuinka kulunut hän on, hän ei ole vielä niinkään vanha, hän saattaisi olla rehevä, nuorekas ja iloinen, hän on vain kulunut. Mutta hän ei ole loppuunkulunut, hänen tehtävänsä ei ole vielä suoritettu, elämä on käyttänyt häntä suunnattomasti hyväkseen, se ei ole vielä häntä jättänyt eikä hän elämää. Mutta hänen ruumiinsa värisee aina tuskasta, hän kävelee vaivaloisesti, hänen jalkojaan ja kylkiään kiusaavat pienet kouristukset ja monenlaiset kivut. Hän oli kerran räiskyvän iloinen pieni vaimo, kuumaverinen; masentunut ei hän vieläkään ole, vastuksien kohdatessa hän sanoo, "kyllä tästäkin taas päästään", taistelusta ei hän ole luopunut, vaikka hän onkin kulunut. Hymyä on vielä hieman säästössä, hieman voimia ja nauruakin. Hän on loppumattoman kärsivällinen. Muuten hän olisikin jo kuollut.

Hänen päähänsä kerääntyvät kaikki surut. Bisgaard raukalla on niin paljon puuhaa, hän vain hypähtelee kodin ja konttorin väliä ja kotona on hänellä aina ylityötä. Saadakseen olla rauhassa kyyröttää hän kokoonkäpertyneenä eräässä nurkassa, kulkiessaan hänen paikkansa ohitse, hipaisee Trine rouva kädellään hänen hiuksiaan, vanhasta tottumuksesta hän sen tekee, mutta koskettaessaan Bisgaardin hiuksia huomaa hän tekonsa, vavahtelevin kasvoin katsahtaa Bisgaard ylöspäin ja hymyilee, "kohta saan valmiiksi, äitiseni, kohta saan", sanoo hän. Hipaistessaan kädellään on rouva Trine tuntenut hänen liiaksi rasitetun päänsä poltteen, hän etsii piipun, täyttää sen ja työntää hänen suuhunsa, ja hetken leijailee näiden kahden kuluneen ihmisen yllä kuin kultapilvi.