Part 11

Keskellä elämän telmettä kamppailee Bisgaardin perhe. Heidän ympärillään kuohuu pikkuseikkoja, konttori, läksyjä, riitoja, rahahuolia, työtä ja aherrusta, mutta kaikki nuo ovat vain pikkuseikkoja, elämä on aalto, sen se nostaa korkealle, joka sitä rakastaa. Heitä on niin monta, he ovat nuoria, kullakin heistä on omat tuumansa, kellä suuremmat, kellä pienemmät, Torgrimin, anarkistin, mieltä kiinnittää maailmanpolitiikka ja filosofia, hän aavistelee kauheita tapahtumia, Lovisella on punainen nauharuusu, sen hän on ostanut kouluvihkoihin pyytämillään rahoilla, hänkään ei anna elämän kulkea ohitseen, häntä olisi pidettävä hieman enemmän silmällä, mutta heitä on niin monta.

Niin, heitä on monta ja koko päivän oleilevat he mikä missäkin. Mutta iltaisin he kokoontuvat, portaissa kolisee, pojat tulevat koulusta, konttorista, leikkimästä, potkupalloa pelaamasta, Eemeli on juuri tulossa urheiluhulluksi. Portaista kuuluu sipsutusta, nyt palaavat pikkutytöt leikkimästä, koulusta, kävelyretkiltä. Meluten he tulevat sisään, täyttävät joka sopukan, torailevat, kuljettelevat kaikkialle saappaita ja kirjoja, epätoivoisena kohottaa Bisgaard kätensä ilmaan ja pyytää edes hetken vaitioloa, hänen piti muistaa jotakin, "hys", sanoo Trine rouva, "ajatelkaahan toki vuokralaista", mutta yhtä helppoa olisi heidän ollut koettaa vaimentaa Niagaran kohinaa. Melua ei saa millään hillityksi, on juuri illallisen aika, ja he ovat kaikki nälkäisiä, pienimmät, jotka jo nukkuivat, tulevat herätetyiksi, eräs heistä sipsuttaa pitkässä paidassaan ja paljain jaloin äidin luo, hän tahtoo syödä sylissä istuen.

Terese tulee keittiöstä, hyräilevänä, iloisena rauhanhengettärenä kulkee hän huoneissa, tietämättään tottelevat häntä kaikki, hän saa melun talttumaan. Ja katso: taas hän tulee keittiöstä, tällä kertaa on hänellä mukanaan jotakin yllättävää, valtava vadillinen perunoita, hauskana pilvenä ympäröi höyry hänen hymyään, ja katselijoiden piiristä suhahtaa hiljainen "ah".

He istuutuvat pöytään, se ei ole mikään äänetön tapahtuma, Torgrim, anarkisti, polkee permantoa mahtavilla saappaillaan kuin juoksisi hän murtomaata. Terese tokaisee, hieman punehtuneena hymyillen:

"Hiljaa — varastopoika — muista miestä."

Mies on vuokralainen, osastonpäällikkö Johannes Hage.

20.

Herätessään aamulla tuntui osastonpäällikkö Hagesta siltä kuin olisi talossa ollut yöllä rauhatonta. Hän oli sangen raskasuninen, mutta hän oli muistavinaan heränneensä useita kertoja ja kuulleensa melua yläkerrasta.

Tästä johtui hänen, mieleensä, että tänään oli vuokranmaksupäivä, hän tapasi käväistä maksamassa sen aamuisin, ennen virastoonmenoaan, yläkerrassa oli silloin vain harvoja kotona ja hän saattoi hetkisen jaaritella Trine rouvan kanssa. Hän piti Trine rouvaa ilmiönä, jonka kanssa hyvinkin kannatti keskustella, olihan hänellä yksitoista elävää lasta ja kahdettatoista hän odotti.

"Teille se on tukalinta", tapaa rouva Trine sanoa, "kyllä täältä häiriötä lähtee."

"Olen siihen niin tottunut", vastaa hän, "kaikkihan ne ovat kasvaneet minun täällä ollessani. Taloon tullessani oli Terese vain viisivuotias".

Tuota asiaa täytyi hänen pukeutuessaan ajatella, — hän oli todellakin viisivuotias — Terese. Ensimmäinen kesä muistui hänen mieleensä, silloin tällöin oli hän käyskennellyt Teresen kanssa puutarhassa -käsi kädessä — pienen, neliskulmaisen kakaran.

Ja nyt hän siis on kohta kahdenkymmenen. — Hage söi aamiaista, mutta hänen ajatuksensa askartelivat yhä saman asian kimpussa, silloin oli hän vain viisivuotias ja nyt kohta kahdenkymmenen. Täysikasvuinen! Ja hän oli nyt neljänkymmenen ikäinen, toisin sanoen kaksikymmentä vuotta vanhempi.

Tämän huomion yllättämänä nousi hän aamiaispöydästä ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla. Mennyt oli hänen nuoruutensa, auttamattomasti, vieläpä hänen parhaimmat miehuusvuotensakin. Oliko hän koskaan ollutkaan nuori? Kenties parina lyhyenä ylioppilasvuotena, — ollessaan kerran kesälomalla kotona. Senkö verran vain? Ehkä enemmänkin — mutta vuodet vierivät niin nopeasti, äänettöminä. Hän ei muistanut koskaan olleensa toisenlainen kuin nyt. Ainakaan niinä viitenätoista vuotena, jotka hän oli asunut täällä. Teresen viidennestä ikävuodesta alkaen. Hänet valtasi levottomuus — minkä tähden - auttamattomasti, korjaamattomasti kadonneet vuodet sen aiheuttivat. Se, mitä hän ei ollut elänyt. Se, mikä oli hiipinyt hänen ohitseen, kaikki se, lukematon, mikä _oli hiipinyt hänen ohitseen_.

Teresen ollessa viisivuotias käyskentelivät he puutarhassa, käsi kädessä. Kymmenvuotiaana sai Terese luvan soittaa hänen pianoaan, olipa hän auttanutkin Tereseä hieman. Teresen ollessa viisitoistavuotias olivat he aina jutelleet kohdatessaan toisensa puutarhassa tai portaissa. Nyt he vain tervehtivät toisiaan. Oliko hän ehkä menettänyt jotakin, josta olisi tullut pitää kiinni?

Kuinka vuodet vierivätkään, ajatteli hän katsellen ulos; oli hiljainen, kimaltavan raikas ja neitseellinen suviaamu. Kuinka vuodet vierivätkään, huoahti hän kääntyen pois ikkunasta. —

Löydettyään vuokrakirjan ja rahat, lähti hän yläkertaan.

Eteisovi oli avoinna, sisällä oli ihmetyttävän hiljaista, hän koputti, mutta kun ei kukaan vastannut, astui hän sisään.

Aamuaurinko paistoi huoneeseen. Lähellä ikkunaa oli lapsenvasu, ja sen vieressä polvillaan Terese, kasvot patjoihin painuneina.

Liikkumatonna seisoi Hage ovella, kuinka hiljaista täällä olikaan. Ja kaikki näytti — näytti -hiljan pestyltä, ajatteli hän, — ikäänkuin olisi juhlat tulossa. Mitähän Terese mahtoi etsiskellä tuosta vanhasta vaatevasusta?

Hän läheni askeleen, nousi varpailleen ja katsoi - vasussa oli pieni, pikkuruinen lapsi. Untuvaista, punervaa hän näki, pienen rusottavan kätösen pistävän esiin paidanhihan palteesta.

Hage katseli. Terese oli yhä polvillaan, aavistamatta vieraan läsnäoloa, pää patjoihin painuneena hän imi lapsen suloista, lämmintä tuoksua, Hage ei uskaltanut Tereseä häiritä. Hän vain katseli: Terese, vasu, hiljaisuus, ikkunasta loistava aurinko värähdyttivät ihmeellisesti hänen mieltään. Hänen katseensa lämpeni, liikkumattomana hän seisoi, kädet selän takana, hänen jalkansa jäykistyivät paikallaanolosta. Hän tuli henkäisseeksi syvään, Terese katsahti ylöspäin.

Hän punastui, nousi hyvin varovaisesti ja tuli varpaisillaan Hagen luo. Heikko lapsen tuoksu seurasi häntä, tuo vieno tuoksu, tuskin tuntuva, sai Hagen hämmentymään. Hän katseli Tereseä tietämättä, mitä sanoisi.

He kuulivat voimattoman äänen puhuvan viereisestä huoneesta, Trine rouva siellä tiedusteli, oliko tullut vieraita.

"Minä tulin vain maksaakseni vuokran, — en todellakaan tiennyt". — Hage seurasi varovaisesti Tereseä, joka varpaisillaan hiipi ovea kohden, Hage oli vakuutettu näyttävänsä liian suurelta, kömpelöltä. Hän pysähtyi puoliavoimelle ovelle, hän ei ollut tottunut käymään lapsivuodevierailuilla.

Väsyneenä ja voimatonna lepäsi rouva Trine vuoteellaan, mutta vieno punerrus, joka oli kuin henkäisty valkoiselle iholle, antoi hänen kasvoilleen omituisen nuoruuden tunnun, hän hymyili, tai paremmin sanoen, himmeä hohde, hymyn kajastus väreili hänen sisäänpainuneen suunsa ympärillä.

Terese oli mennyt äidin luo ja siveli hiljaa hänen otsaansa, koko ajan Hagea katsellen.

"Minä onnittelen", sanoi Hage hillitysti, "nythän on tusina täysi."

"Te kai tulitte häirityksi viime yönä", sanoi rouva Trine ohuella, vienolla äänellä.

"En ollenkaan", vastasi hän, "en kuullut niin mitään, kun minä nukun, niin minä nukun."

"Niin tekivät lapsetkin", hymyili Terese, "me kannoimme heidät kaikki arkihuoneeseen ja asettelimme heidät pitkin, missä vain tilaa oli, ja häiriintymättä he jatkoivat nukkumistaan."

Niin, lapset. Hage kauhistui, kuinka olikaan mahdollista synnyttää kahdettatoista lasta yhdentoista keskellä, — se oli jo ehdottomasti liikaa. Ja tuo kaikki tuntui hänestä yhtäkkiä typerältä sattumukselta, mauttomalta, rajattomalta liikatuotannolta, hän mutisi jotakin uudestaan tulemisesta ja vetäytyi pois.

"Isä on kamarissa", kuuli hän Teresen sanovan, ja kääntyessään uudelleen häntä kohden, huomasi hän että Terese oli punainen ja hänen katseensa murheellinen.

Varjelkoon, hänhän näkee, mitä minä ajattelen, todisti Hage itselleen ja hämmentyi. Hiipiessään varpaisillaan ruokasalin lävitse, ihmetteli hän uudelleen, — hänhän näkee, mitä minä ajattelen — kuinka se on mahdollista?

"Herttainen pikkutyttö tämä on, sen saatte uskoa", kuiskasi Terese vasun luota.

"Tyttökö se on?" kuiskasi Hage sormellaan osoittaen.

"Tyttöpä tietenkin", hymyili Terese, "en minä tarkoittanut, että te tulisitte katsomaan."

"Tottakai minä tulen katsomaan —", Hage hiipi vasun luokse ja tarkasteli patjojen keskellä lepäävää rusottavaa olentoa.

"Eikö hän olekin ihana", sanoi Terese.

— "Onpa kyllä", vastasi Hage lakaten vasua katselemasta, omituisesti värähdytti häntä se, että he molemmat, Terese ja hän, näin, lähekkäin, seisoivat tuon pienen lapsen vieressä. Pitikö nyt mokomankin vielä häntä hämmennyttää —?

Yhtäkkiä hänen huomionsa irroittumattomasti kiintyi Tereseen, hänen tutkiva katseensa ympäröi Teresen, joka hiljaisena ja hellänä katseli vastasyntynyttä. Tietenkin, sitähän hän kaipaa, ajatteli Hage tullen niin liikutetuksi, että oli pakoitettu poistumaan ikkunan luo.

"Niin, vuokra", sanoi hän ollen yhä jostakin syystä hämmennyksissä — itsekään tietämättä mistä.

"Isä on kamarissa", sanoi Terese rauhallisesti, siirtymättä vasun luota.

Onnellinen isä istui eräässä nurkassa tilikirja polvillaan. Niin — nyt on ukonkäppyrällä yksi huolehdittava lisää, ajatteli Hage sulkiessaan varovaisesti ovea perässään. "Onnittelen tusinan täyttymisestä", sanoi hän, mutta hän kuuli sanojensa kajahtavan aivan toisilta kuin äidin luona.

Bisgaard kavahti onnettomana seisomaan, täällä oli kaikki niin sekaista, osastonpäällikkö suo nyt anteeksi.

_Kaikki_ oli todellakin sekaista, jumalaties, montako täällä oli yöllä nukkunut. Eikö osastonpäällikkö istuutuisi, kiitos ei, — ja minnekäpä täällä istuutuisi, ajatteli hän, tuolilleko, jolla oli voileipätarjotin tai ehkä sohvaan, joka oli ahdettu täyteen vuodevaatteita. "Iloinen tapaushan se oli, mutta totta siinä on toinen puoli", hymyili Hage.

"On, on", täydellisesti sen Bisgaard ymmärsi, totta oli hyvinkin toinen puoli. Mutta olihan selviydytty yhdentoista kanssa, tottapa selviydyttäisiin kahdenkintoista. Ja viimeinenhän se oli, — ja sehän oli niin hiljainenkin, toivottavasti ei osastonpäällikköä entistä enemmän häirittäisi.

Osastonpäällikkö Hage kätki hymynsä seteleitä laskiessaan, eikä se ollutkaan mikään hyvä hymy. Äidin luona oli vallinnut omituinen juhlatunnelma, täällä ikäänkuin ilveiltiin. Hän vakuutti Bisgaardille, ettei ollut syytä suruun, melu ei häntä häirinnyt, olipa sitä jo kuultu, kyllä yhdestäkintoista ääntä lähtee, mutta viatonta melua — naapurien kohinoita — hän ei edes huomannut.

No, sepä oli hyvä — Bisgaardin jäniksenkasvot vavahtivat.

Ja kuitenkin — onhan tuommoinen pikkuolento niin herttainen — ihmistaimi — joka kerran on suureksi sukeutuva, — ajattelevaisena pudisti Bisgaard päätään.

Hage katseli häntä tarkkaavaisesti. Merkitsivätkö hänen sanansa, että tapahtuma häntä ilahdutti, oliko hän liikutettu, teeskentelikö hän? Olihan hänellä jo ennestäänkin vaivoja ja vastuksia riittämiin, puolusteliko hän ehkä itseään — kuin puhuisi hän pitäjänsä papille —?

Hage kääntyi äkkiä ja aikoi mennä. Mutta taas hänet valtasi hämmennys. Hänen oli kuljettava tuon ihmeellisen huoneen lävitse — vieläköhän Terese mahtoi seistä vasun ääressä? Varpaillaan oli hänen hiivittävä — mitä hittoa tämä kaikki oikeastaan häntä liikutti, kahdettatoistako hän nyt sitten rupeaisi varpaillaankulkemisella kunnioittamaan?

Varovaisesti aukaisi hän oven. Kas niin — tuolla hän oli — polvillaan vasun vieressä, kasvot siihen kätkettyinä, niska vain näkyi, kullanhohtoinen niska tummankeltaisten hiusten alta. Katsahtaisikohan hän ylöspäin? Hage hiipi lattian poikki ovelle, mutta hän ei hetkeksikään päästänyt silmistään tuota kumartunutta kullanhohtoista niskaa.

Hänen pitäessään ovenrivasta havahtui Terese vihdoin, he katselivat toisiaan. Aivan liikkumatonna seisoen vastasi Hage Teresen katseeseen. Miksikä he näin toisiaan katselivat, miksei hän mennyt, miksikä tuntui niin oudolta — niin ihmeelliseltä — katsella lapsenvasun ääreen polvistunutta Tereseä?

Nyt minä menen, sanoi hän itselleen, mutta tunsikin samassa kuuman verivirran tulvahtavan sydämmeensä, varovaisesti kulki hän lattian yli vasun luo, kosketti Teresen olkapäätä, kyynelistä kostein silmin katsahti Terese häntä, — miksikä olivat hänen silmänsä kyyneleiset? Hän oli aikonut sanoa jotakin, mutta ei enää muistanut mitä, äkkiä hän kääntyi, palasi ovelle naurettavan pitkin askelin ja meni, tällä kertaa taakseen katsomatta.

Parilla äänettömällä harppauksella selviytyi hän portaista. Alhaalla rupesi hän innokkaasti etsimään kaikkea, mitä hänen piti ottaa mukanaan konttoriin — kirjoituspöydältään hän sitten etsittävänsä löysi. Taukoamatta tepasteli hän lattialla, hattua hakien, sikaaria — samalla piipunnysää täytellen.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Keskelle lattiaa. _Sekö_ hänen mieltään hämmensi? Mahdotonta. Nuori, soma tyttökö — sangen soma — mutta aivan liian nuori, tyttö, jonka hän oli nähnyt kehkeytyvän naiseksi viisivuotiaasta lapsesta — ja vain siksi, että hän oli sattunut näkemään hänet lapsenvasun ääressä. Mitä vielä? Vanhapoikako —?

Hän rupesi taas ravaamaan lattialla, huitoi käsillään ja mutisi, suussaan sytyttämätön piippu. Hänellä oli hallussaan kolme huonetta ja hän eli aivan oman mielensä mukaan, hän ei voinut kuvitellakaan, että vastoin hänen tahtoaan muutettaisiin edes kynän asentoa hänen kirjoituspöydällään, että minuuttikaan päivässä muodostuisi toisenlaiseksi kuin hän oli päättänyt. Ja nyt saattoi — nuori tyttö — hänet hämilleen — — —

Hän otti salkun kainaloonsa ja syöksyi ulos, vasta pitkän matkan päässä tasaantui hänen käyntinsä entiselleen.

Myöhästyneenä tuli hän virastoon. Tässä sitä nyt ollaan, ajatteli hän, yläkertaan ilmestyy muuan kahdestoista ja koko päiväjärjestys on sekaisin. Ja miehen mieli hämmentynyt.

Kulovalkeana levisi konttorissa tieto, että osastonpäällikkö on pahalla tuulella, maltittomana ja hajamielisenä kaikui hänen tumma, syvä äänensä koko aamupäivän. Kirjurit juoksivat, neiti Svendsen vapisi kirjoituskoneensa ääressä. Hyvä jumala, kuinka hänen silmänsä tänään säihkyvät!

Erään piirikunnanvaltuuston lähetystö tuli neuvottelemaan osastonpäällikön kanssa jostakin kiinteimistökaupasta, keskustelun pohjaksi oli lähetystö laatinut pitkän, tarpeettoman selostuksen. Hagen periaatteisiin kuului, ettei koskaan saanut käydä kärsimättömäksi — puhukootpa ihmiset kuinka kauan tahansa. Tänään hänen ruumiinsa nytkähteli, hän siirtelihen tuolillaan, hän kesti, mutta kohtelias ei hän ollut.

Lähetystön mentyä pääsi häneltä helpoituksen huokaus, hän nousi tuoliltaan, aukaisi ikkunan ja kiintyi katselemaan vuonoa. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja tyytymättömäksi, — kuinka mitätöntä ja tyhjänpäiväistä elämä olikaan — ja jotakin se muka oli merkitsevinään.

Pikkuseikat saattoivat siis vielä järkyttää hänen tasapainoaan, sen pitemmälle ei hän ollut päässyt. Hän oli luullut päässeensä sen rajan ylitse, jonka takaa eivät mitkään _sattumien_ maailman häilähdykset häntä tapaisi. Hän oli luullut päässeensä tarkastelun piiriin, luullut piirtäneensä ympärilleen aukottomat kaaret, luullut voivansa sanoa elämälle: älä koske minun ympyröihini.

Ja sittenkin hän hämmentyi ja niin helposti. Hän ei ollut vielä läheskään piirien keskustassa, pitemmälle täytyi hänen tunkeutua.

Ehkäpä hän oli hieman, sanoisiko, liiaksi rasittunut tai henkisen askartelun puutteesta hermostunut. Vuosikausia oli hän yhtämittaa ahertanut samassa työssä, ehkäpä hän sittenkin oli liiaksi rasittunut, sydän sitä todisti: jo kauan oli hän tuntenut pientä ahdistusta, itsepintaista, heikkoa ahdistusta, varsinkin valvottuaan myöhäiseen yöhön, sydämenahdistusta, joka herätti kaukaisen kuolemanajatuksen. Hermostuneisuutta hän poti, yksitoikkoisuudesta johtunutta hermostuneisuutta. Hänen täytyi lähteä lomalle.

Lomalle — pelkkä ajatuskin lomasta, matkasta, herätti hänen mielessään uusia ailahduksia. Hän katseli vuonoa, vaaleansinistä, kesäistä vuonoa,-hohtavia, auringossa sinertäviä tuntureja, hän katseli ja hänen katseensa kulkeutui tunturien tuolle puolen, lännen kesää hän katseli: valkeakuorisia, voimakastuoksuisia koivuja, ruusuja, joita kasvoi kaikissa puutarhoissa, pehmeitä, sametinvihreitä niittyjä, suurta ja kirkasta virtaa —

Hänen näkynsä päättyivät pitkään huokaukseen, lomalle hän lähtisi. Hän ei ollut luotu hämmentymään, — hänetkö, ikämiehen, saisi villitä tytönletukka, jota hän oli katsellut jo viisivuotiaana — ei koskaan.

Hänkö kahlehtisi elämänsä toiseen ihmiseen, rakastaisi rauhattomuutta, melua ja sekamelskaa - etsisi sukulaisuuksia, kaipaisi perhettä.

Äh — narriksi hän alentui, arkoja naimisajatuksia parveili hänen päässään, puolesta ja vastaan hän todisteli.

Kaikkeen oli syynä hänen sydämmensä — aavistamatonta tulevaisuutta se sykki. Oli todellakin aika lähteä lomalle. —

— Nuori tyttö — joka valkoisena seisoi korkealla parvekkeella viittoillen hänelle, — mitä olikaan hän uneksinut viime yönä?

Ei, vain lomaansa hän tahtoi ajatella.

Näin päätellen lähti hän kotiin. Siellä odotti häntä äidin kirje.

21.

Hage luki kirjeen — laski sen kädestään ja luki uudelleen, siinä puhuttiin Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä, Charlottesta, Sten Meldestä ja papista.

Sitten hän istuutui suureen, pehmeään, nahallapäällystettyyn nojatuoliinsa, ojentautuen mukavaan lepoasentoon.

Niin, olikohan jotakin tehtävissä — kykenikö hän auttamaan?

Toinen hänen sisaristaan aikoo mennä naimisiin talonpojan kanssa, seudun hauturin, Ole Bergeimin kanssa, jolla hän tapasi kannattaa kalavasuaan, toisella oli ollut sydänsuru, mutta juoksenteli nyt pitkin mäkiä pitäjän vanhahkon talonpoikaispapin kintereillä; olikohan jotakin tehtävissä?

Ei — ei niin mitään.

Hän tiesi niin hyvin, minkä taistelun hänen sisarensa olivat taistelleet, olihan hän itsekin sen tuoksinassa temmeltänyt, varjojen taistelun elämisen onnesta. He eivät jaksaneet pysyä pystyssä yltyvän autiuden ympäröiminä. He masentuivat ja tarttuivat yksinäisyydestä pelastavaan oljenkorteen. Uljasta katseltavaa ei se ollut eikä kaunistakaan, mutta inhimillistä se oli, ja eihän sille mitään mahtanut.

Häntä ainakaan ei mikään velvoittanut sekaantumaan tapahtumien kulkuun. Toisten kohtaloiden puoskaroiminen on typerintä, mitä ihminen saattaa tehdä, hyvää ei semmoisesta koskaan koidu.

Elämän saatosta vaipui aina sukuja varjojen valtakuntaan. Sukuja, jotka olivat kaikkensa antaneet, jotka elämä tuomitsi takaisin oppihuoneeseen, neitsyydentilaan ja yksinäisyyteen, elämän takapihoille ja hiljaisiin, hämäriin puutarhoihin, joissa myöskin oli hyvä olla. Varjoihinkin saattoi kuulua arvokkaalla tavalla. Oli kyettävä irroittautumaan elämän telmeestä.

Hän nousi ja meni lattian poikki sille seinälle, jolla perhekuvat riippuivat. He kuuluivat vanhaan, holsteiniläistä alkuperää olevaan virkamiessukuun, monen polven aikana olivat he näytelleet huomattavaa osaa pappeina, tuomareina ja upseereina. Samanlainen oli äidinkin suku.

Hän oli ylpeä suvustaan, hänen esi-isänsä olivat jättäneet jälkeä, he olivat olleet velvollisuudentuntoisia, sivistyneitä ja isänmaataan rakastavia. Mutta — nykyhetki ei heitä enää tarvinnut eikä tulevaisuudestakaan mitään uutta kangastanut. Pysytelköön meidän köyhä virkamiehistömme siivosti varjossa, naurettavaa on nähdä sen koettavan puolustaa entistä asemaansa ja vielä naurettavampaa nähdä sen pyörivän uuden tanssin tahdissa. Täyttäköön se viimeisen velvollisuutensa hiljaisuudessa. Kuolkoot vanhat suvut arvokkaassa yksinäisyydessä. Oliko se, mitä jälkeen tuli, parempaa, ei, ei ainakaan hänen mielestään. Mutta se ei olekaan tärkeintä, ei se mitään merkitse onko uudella jotakin parempaa tarjottavana kuin vanhalla, kaikki riippuu siitä, että se on uutta, virkeätä, elinvoimaista. Uuden, elinvoimaisen ilmenemismuodot ovat aina siloittelemattomia.

Uusi suku valtasi vanhat virkamiestalot, kaadatti lehtokäytävät, antoi vanhojen, arvokkaitten rakennusten rappeutua, sillä ei ollut kirjoja hyllyillään, ei maalauksia, ei musiikkia. Se ei pitänyt musiikista. Mutta kaipa silläkin oli omansa. Sillä oli ensipolven uhkuvat voimat. Kerran oli sekin elinaikanaan luova itselleen oman perimätiedon, eikä sitä haitannut, että hänen sukunsa olemassaolo päättyi yhdessä ihmisiässä.

_Hän_ ei pyrkinyt pitkittämään veretöntä olemassaoloaan menemällä naimisiin — pelastuakseen oli sisar ottanut talonpojan. Hän jaksoi hävitä hiljaisuudessa. Mutta hänen sisarensa pelastautui tuhosta talonpoikaissukuun, meni naimisiin köyhän länsinorjalaisen talonpojan, vaatimattoman hauturin kanssa. Hänen lapsistaan tulisi talonpoikia tai kenties — ja se olisi kaikkein pahinta — miehiä, jotka eivät olleet mitään, jotka olivat matkalla ylöspäin, maattomia talonpoikia, joilla ei ollut talonpoikaissivistystä, eikä säätyläissivistystä.

Ehkäpä Anne Sofie menetteli oikein, mutta hänen mielipiteensä oli muuttumaton. Saihan ihminen juosta onnensa perässä — kuin mies hattunsa, jonka tuuli on vienyt — ei siitä ole mitään sanomista, omanhan hattunsa perässä kukin juoksee, mutta naurettavaa se on kiistämättömästi.

No niin — naurettaviahan me olemme kaikessa tapauksessa, mikään luoduista ei ole niin kuvittelujen vallassa kuin ihminen, aina hän jotakin luulottelee, aina on laukkaamassa tätä tai tuota etäistä tavoitellen, takertuneena omaan hämmennykseensä, jota hän nimittää syvämielisyydeksi. Sopihan rauhallisesti istua kotonakin, vaikkapa naurettavankin rauhallisesti, ja antaa asiain mennä menoaan.

Mutta vaikeata on pysyä omassa osassaan, virheettömästi näytellä, olla eksymättä vääriin otteisiin. Mietiskelijän ei pidä tavoitella rakastajanosia. Eivät kaikki sovi näyttelemään suurta tragediaa, kunniallisempaa on silloin pysytellä omalla, porvarillisella erikoisalallaan. Kolmannen luokan näyttelijä on tarpeellinen, jopa välttämätönkin mies, hän palvelee kokonaisuutta, suurta, ihmeellistä kokonaisuutta, ja hän voi sen tehdä kelvollisella, kunnioitettavalla tavalla, naurettavat oliot, typerät tolvanat ovat kuvailleet hänet tavallista porvaria, vaikkapa esimerkiksi osastonpäällikköä, vähäpätöisemmäksi. Hänen täytyy vain tietää rajoittuneisuutensa, hän on luotu astumaan oikealla hetkellä sisään ja sanomaan, että hevoset on satuloitu, tuo repliikki _täytyy_ tulla sanotuksi muuten ihana kokonaisuus särkyy säpäleiksi. Hänpä onkin ottanut urakakseen tuon repliikin sanomisen, Romeon osaa hän ei tavoittelekaan.

Onko vaikeata tyytyä yhteen ainoaan repliikkiin? Onpa niinkin — jos hän olisi syntynyt 40—50 vuotta aikaisemmin, olisivat suuret sankariosat ehkä kuuluneet hänelle. Mutta niitä osia olivat hänen esi-isänsä näytelleet ja näytelleet hyvin. Eihän hallitus voinut sallia, että sama suku aina näytteli samoja osia, ja vanha ohjelmisto oli sitäpaitsi joutunut pois muodista, uuteen ei hän sopinut, lukuunottamatta sitä, että hän kelpasi kyllä tulemaan sisään ja sanomaan, että hevoset on satuloitu. Niin — hänen sukunsa oli kerran näytellyt, ja hän oli ylpeä suvustaan. Uljas on ensimmäisen osa, sen, jonka tehtävänä on uuden suvun luominen, mutta jolleivät lastenlapset uskalla tunnustaa sukuylpeyttään, niin mitä silloin on väliä, vaikka suku polveutuisi länsinorjalaisesta jäärästä.

Hän poistui perhekuvien luota ja pysähtyi erästä maalausta katselemaan, se oli nykyaikaista taidetta. Hän rakasti sen sydämmellisyyttä, sen värien voimaa, sen nuorekasta, reipasta tunnelmaa. Tuo ei ole minun sukuani, ajatteli hän, mutta tulee vielä sekin hetki, jolloin joku tätä esi-isäinsä aikaista kuvaa katsellessaan sanoo: tuo on vanhaa, hyvää taidetta.

Eikö koko elämän salaisuus olekin juuri siinä -sen hekuma, sen murhe — että se mikä on uutta ja rohkeata kerran muuttuu vasta ilmestyvän hienoksi, kalpeaksi, ylhäiseksi taustaksi.