Part 12

Minä olen siis sukuni viimeinen, ajatteli hän, ja minuun sen elämä päättyköön. Ainakin suorassa linjassa, kuten typerästi sanotaan. Minä en aio ylläpitää minkäänlaista sukulaisuutta hauturin lasten kanssa.

22.

Bisgaardilaiset nukkuivat — kukin omassa vuoteessaan, välistä kaksikin yhdessä. Aamu aikoi jo heikosti hämärtää, Teresen vuode oli äidin huoneessa, hän oli hereillä ja katseli ikkunan kajastusta, himmeätä valokaistaa lattialla, kuunteli äidin pitkää, rauhallista hengitystä, hentoa huokumista vasusta. Hän katsahti kelloaan — kohta oli pienokaisen ruoka-aika.

Yhtäkkiä hän kuuli hiljaisia, sipsuttavia askeleita ja näki ovessa valkoisen olennon, nopeasti ja äänettömästi hypähti hän vuoteestaan, tuon reippaan hypähdyksen olivat hänelle opettaneet monet tuhkarokko- ja hinkuyskäkohtaukset sekä muut lastentaudit.

Pikku Regine siellä tuli, pelosta ja väsymyksestä nikottaen, Lotta oli huono, hän on niin sairas, että varmasti hän kuolee, sanoi Regine.

Varovaisesti, äitiä herättämättä, hiipi Terese huoneitten lävitse, mielihyväkseen huomasi hän, että kaikkialla kuorsattiin rauhallisesti. "Kylläpä meitä on monta", ajatteli hän kiiruhtaen kamariin, jossa Lotta lepäsi, niin, sairas hän oli, punaisena ja kuumeisena heittelehti hän vuoteellaan, lyhyesti ja kuivasti hengittäen. Terese polvistui hänen vuoteensa viereen, "pikku Lotta, rakas pikku Lotta, tunnethan sinä minut", kuiskasi hän, mutta pikku Lotta vain vääntäytyi poispäin, valitti surullisesti ja tuijotti villiytynein katsein, mitään näkemättä.

"Meidän täytyy herättää isä", sanoi Terese ja hiipi samoin varovaisin askelin huoneitten lävitse, kuuli saman rauhallisen kuorsauksen kaikkialta. Varoen sulki hän äidin huoneen oven ja herätti isän.

Bisgaard oli tullut niin useasti herätetyksi yöllä, että pelkkä kuiskaus hänen korvaansa riitti synnyttämään hänen aivoissaan määrätynlaisen kuvasarjan: sairas, lääkäri, apteekki olivat siinä julkisimmalla sijalla. Tietämättä mitä oli tekeillä, vetäisi hän housut ylleen, pisti jalkansa tohveleihin ja hiipi, olkaimista käsin pidellen, sairaan luo. Hän tunnusteli pientä, polttavaa kätöstä ja katseli Tereseä säikähtynein silmin.

"Meidän täytyy lähettää hakemaan lääkäriä."

Terese tahtoi odottaa hetkisen, tarkastella taudin kulkua, mutta pikku Lotta tuli vain huonommaksi, hän kohottautui vuoteestaan ja huusi äitiä, kirkkaina ja suurina pyörivät silmät hänen päässään, äitiä ei olisi saanut häiritä.

Terese teki päätöksen.

"Minä menen herättämään neiti Stefferudin, hän on niin kiltti, minä koputan hänen ikkunaansa ja pyydän saada käyttää puhelinta."

"Mutta ajattelehan osastonpäällikköä", sanoi Bisgaard säikähtyneenä, hän pelkäsi kovasti vuokralaistaan.

"Ei hän herää", sanoi Terese, mutta pelkäsi itsekin. "Ja enhän minä toki voi antaa pikku Lotan sentähden kuolla, että pelkään hänen herättämistään." Hän kietaisi aamunutun ylleen, vetäisi kengät jalkoihinsa ja hiipi alas. Hän pelkäsi, pelkäsi pikku Lotan tähden, ihmisten herättäminen, vaikkapa vain yhden ainoankin, peloitti häntä, ja puutarhan suurten puitten alla oli niin hiljaista ja hämärää. Hän juoksi pitkin talon seinämää, lehvistön keskeltä kajasti sinertävää valoa, lintu, vain yksi ainoa lintu, vihelsi pitkän säveleen, taukosi, vihelsi taas. —

Hän koputti neiti Stefferudin ikkunaan, ensin varovaisesti, sitten kovempaa, neiti Stefferud ei herännyt, Terese kietoi aamunutun tiukasti ylleen, hän värisi vilusta. Mitä hän tekisi, hän koetti huutaa, mutta ääni petti, "mitä minä teen", sanoi hän ja katseli säikähtyneenä ympärilleen hiljaisessa puutarhassa. Silloin aukeni muuan etäämpänä oleva ikkuna ja muuan paitahihasillaan oleva mies katsahti ulos tiedustellen kovalla ja ankaralla äänellä, mitä oli tekeillä, tuo mies oli osastonpäällikkö Hage.

Terese säikähti niin kovasti, että koetti kätkeytyä painautumalla seinää vasten, mutta kun Hage vielä kerran kysyi, kuka siellä koputteli, vastasi hän: "minä vain".

"Kuka se semmoinen minä vain on?"

"Minä — Terese Bisgaard."

"Jumala varjelkoon", sanottiin ikkunasta ja valkoinen paita hävisi, mutta ikkuna jäi avoimeksi.

Hetken kuluttua ilmestyi taas pää ikkunaan.

"Mitä on tekeillä, lapseni?"

Teresen ääni värisi.

"Minun piti vain herättää neiti Stefferud, pikku Lotta on sairas ja minä aioin pyytää saada käyttää puhelinta" —

"Neiti Stefferudia täytyy olla kokonainen rykmentti herättämässä, silloin kun hänellä on oikeus nukkua", muristiin ikkunasta, "minä tulen aukaisemaan teille oven."

Terese aikoi kieltää, hän lähettäisi jonkun veljistään hakemaan, mutta Hage oli jo hävinnyt ikkunasta. Ja sitten hän ajatteli, että oli typerää olla hämillään ja peloissaan, kun pikku Lotta oli sairas.

Hage aukaisi hänelle oven, viittasi puhelinta, joka riippui eteisessä, Terese ei katsahtanut häneen, kietaisi vain aamunuttua tiukemmin ympärilleen ja soitti. Hage aikoi mennä, mutta pysähtyikin ovelle, ehkäpä Terese tarvitsi apua, hänen oli jäätävä. Hänellä oli yllään housut ja takki, paljaat jalat tohveleissa, paljasta, voimakasta kaulaa ei ylös nostettu takinkaulus riittänyt peittämään. Häntä palelsi, kyllä hän sittenkin menisi, mutta lähtemisestä ei tullut mitään, nojaten ovea vasten katseli hän Tereseä, hänen vaaleata palmikkoaan, hänen puhelinluettelon yli kumartunutta päätään. Hänen soittaessaan valahti aamunuttu hänen toiselta olkapäältään, Hage näki vilauksen pyöreätä olkapäätä peittävästä yöpaidasta, hän saattoi seurata hänen ruumiinsa pehmeästi aaltoilevaa viivaa ja hänestä tuntui siltä kuin olisi hän salaa tarkistelemassa, kuin olisi hänen pitänyt lähteä, mutta yhä seisoi hän ovea vasten nojaten, kädet taskussa.

Hän sävähti kuullessaan Teresen äänen, heikon ja epätoivoisen, "minä en pääse minnekään", voivotti hän, "kukaan ei vastaa."

Hage sukaisi nopeasti hiuksiaan, koetti piristäytyä ja olla huomaavainen, "minä autan teitä", sanoi hän, "eräs minun tuttavistani on lastenlääkäri — hänet me kyllä saamme hereille."

Hän kävi käsiksi puhelimeen ja seisoi nyt aivan lähellä Tereseä, hän ei nähnyt häntä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa ja kuuli hänen lyhyen, pelokkaan hengityksensä. Suuttuen huomasi hän kättensä vapisevan puhelinluetteloa selaillessaan, hän puri hampaansa yhteen ja katseli, Teresen ylitse, eteisoven ikkunasta harmaaseen, aamuiseen puutarhaan ja kuuli selvästi yksinäisen linnun visertävän.

Hän soitti ja pääsikin perille, lääkäri lupasi heti tulla. "Minä soitan auton sinua noutamaan", sanoi Hage puhelimeen, — "lääkäri tulee kohta", sanoi hän Tereselle etsiessään autojen puhelinnumeroa.

Hän kuuli Teresen itkevän. Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään, aamunuttu oli paljastanut käsivarret.

"Lakatkaa jumalan tähden heti itkemästä", sanoi hän suuttuneena, "taikka minulta jää ikipäiviksi numero löytämättä."

Terese säikähti niin kovasti, että itku todellakin tyrehtyi. Silmänräpäyksen hän katseli Hagea silmiin ja näki pelästyen, kuinka ne hämärässä liekehtivät.

"Minä vaan tulin niin iloiseksi", kuiskasi hän eikä uskaltanut liikahtaakaan.

Hage puhui puhelimeen niin kiukkuisella ja synkällä äänellä kuin olisi ollut rikos kyseessä, ja raivostui kun ei heti päässyt oikeaan numeroon, soitettuaan vihdoin loppusoiton jyrisi hän ikäänkuin olisi tahtonut herättää koko korttelin.

"Puhelin on kiusankappale", sanoi hän katsoen konetta julmistuneena, "mutta kohta on lääkäri täällä."

"Monet kiitokset — teitte kovin ystävällisesti -ja minä kun herätin teidät keskellä yötä. Mutta nyt minä menen Lotan luokse."

"Niin, kiiruhtakaahan", sanoi Hage karusti, "onnea matkalle."

"Kiitos", Terese koetti tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin ja pujahtaa hänen selkänsä taitse, mutta silloin Hage kääntyi ja loi häneen liikutetun, tulisen katseen, ja ennenkuin hän aavistikaan, oli Hage laskenut molemmat kätensä hänen olkapäilleen, kumartunut ja suudellut häntä otsalle.

Hänen kätensä painosta notkahtivat Teresen polvet, suudelma ei polttanut vain hänen otsaansa, vaan koko hänen ruumistaan, häntä pyörrytti ja hän sulki silmänsä.

"Mene, lapsi — mene", kuiskasi Hage hänen otsaansa vasten.

Hage päästi hänet, mutta liikkumattomana seisoi Terese hänen edessään, Hage puhui, mutisi tietämättä, mitä sanoi, "lääkäri tulee kohta, nyt täytyy Teresen mennä". Nöyränä ja pienenä kumartui Terese, "niin, nyt hän menee, tuhannet kiitokset avusta." Mutta kun hän todella aikoi lähteä, ojensi Hage kätensä häntä kohden:

"Yhden kerran — vain yhden ainoan kerran —"

Hän kietoi kätensä Teresen ympärille ja Terese painautui häntä vasten, hän taivutti Tereseä taaksepäin ja suuteli häntä, hänen otsaansa, silmiään, suutaan, kaulaansa, hänen ruumiinsa lämpö virtasi hänen käsiinsä, Terese tunsi kuinka lujasti hänen kätensä kiertyivät hänen ympärilleen, se teki kipeätäkin ja hän puristautui häntä vasten.

"Sinun täytyy mennä", kuiskasi Hage uudelleen ja yhä uudelleen, pitäen häntä sylissään ja hyväillen häntä, "muista, että pikku Lotta odottaa".

Terese vihdoin varovaisesti irroittautui ja päästyään vapaaksi loi Hageen nopean, hämmästyneen katseen. Varovaisesti hipaisi hän Hagen käsivartta, kuiskasi kuulumattomasti hyvää yötä, kääntyi ja meni, mutta ovella hän kääntyi uudelleen ja katsahti Hageen pelokkaasti, ihmetellen, lähti sitten, juoksi nopein, epävarmoin askelin portaita ylös.

Hage seisoi liikkumattomana, seinään nojaten, kädet riippuen, hän ei uskaltanut liikauttaa niitä, sillä hän tunsi, että niissä oli vielä hänen ruumiinsa lämpöä. Hän ei uskaltanut liikauttaa jäsentäkään. Jos hän liikahtaisi, selviäisi hänelle heti, mitä oli tapahtunut, ja juuri sitä hän ei tahtonut.

Hän seisoi liikkumatonna vielä auton tullessa. Mennessään aukaisemaan, tunsi hän palelevansa, kas, aamu oli jo tulossa, taloa valaisi kellervä hohde. Heikko tuulahdus pani puut hiljaa kohisemaan. Mutta vieläkään ei laulanut muuta kuin yksi lintu.

"Oletko sinä hankkinut itsellesi pikkulapsia", sanoi lääkäri portaita noustessaan, "mitä peijakasta tämä juttu merkitsee."

Hage selitti perusteellisesti: perhe ei ollut saanut tavatuksi omaa lääkäriään ja lapsi oli hyvin sairas. "On tehtävä kaikki, mitä voidaan — he ovat minun erittäin hyviä ystäviäni — minun isäntäväkeäni - tämä tapaus huolestuttaa minua suuresti — mutta tiedänhän minä, että sinä teet kaiken, mitä pitääkin —"

Lääkäri katseli innokkaasti haastelevaa miestä, hän oli tottunut näkemään Hagen moitteettomana, jäykkänä, ja nyt hän näki hänen astelevan paljaat jalat tohveleissa, puolipukeissa, silmissä villiytynyt ilme —

"Mene levolle, äläkä suotta kiihoitu, lapset sairastuvat ja paranevat, ei sen tarvitse mitään erikoista merkitä. Polta piipullinen sängyssä, Hage, ja lue jotakin, niin saat muuta ajateltavaa. Tästäkö minä menen ylös?"

Mutta Hage ei mennytkään levolle, hän meni omaan eteiseensä, mutta ehdittyään puhelimen luo hän pysähtyi. Hän tuijotti sitä kuin jotakin suurta ihmettä. Täällä — täällä — oli se tapahtunut, täällä oli _kaikki_ tapahtunut, tuo selittämätön, odottamaton. Samana iltana, jona hän — ei, nyt hän ei ajattelisi, juuri nyt ei hän ajattelisi. Mitä olikaan hänelle tapahtunut, paljonkohan siinä oli totta, tuntuisiko se ehkä huomenna vain lapsen sairaudesta johtuneelta kiihoittuneisuudelta — ja muuten olisi kaikki unhossa?

Hän meni avonaisen ikkunan luo ja katseli ulos. Tuntui siltä kuin olisi valo hetki hetkeltä lisääntynyt, muuan seinä hohti, ikkuna kimalsi, eräs puu alkoi kirkkaasti vihertää. Ja koko ajan lauloi tuo yksinäinen lintu. Kylläpä se lintu laulaa, ajatteli hän.

Hän seisoi liikkumattomana ikkunan ääressä ja katseli aamun valkenemista, vilu värisytti häntä. Kuinka ihmeellistä onkaan aamun, päivän nousun, valon varttumisen katseleminen, linnun laulun kuunteleminen, linnun, joka laulaa vain sinulle yksin ja ehkäpä eräälle toisellekin.

Hän kuuli lääkärin laskeutuvan portaita ja meni ulos.

"Täälläkö sinä yhä seisot — aiotko todellakin kylmetyttää itsesi. Niinpä niin — lapsi ei kylläkään ole terve, mutta onhan se voimakas. Tuolla yläkerrassa oli uskomattoman paljon väkeä — ansaitsisivat urhoollisuusmitaliin." Hän katseli Hagea, häntä olisi haluttanut sanoa pari sanaa eräästä peijakkaan sievästä tytöstä, mutta jätti sen kuitenkin sikseen, ei ollut leikkimistä Hagen kanssa. "Pistäydyn täällä huomenna, tai oikeammin tänään", sanoi hän.

"Tee niin", sanoi Hage ja seurasi häntä ulos, puutarhassa he pysähtyivät. "Kuinka ihmeellisen ihana onkaan tämmöinen aamu — me kaupunkilaiset nautimme siitä liian harvoin."

"Sinullekin tekisi nukkuminen parempaa", sanoi lääkäri, piru ties, mikä Hagea riivasi. "Ja jos sinä välttämättä tahdot täällä haaveilla, niin mene ensiksi sisään pukemaan hieman enemmän vaatetta yllesi. Hyvää yötä — äläkä suotta ole huolissasi lapsesta."

Hage kulki hitaasti puutarhan lävitse, niin, mitähän tohtori oikein mahtoi ajatella, täällä hän, vakava mies, haaveili aamukylmässä —

Eräs yläkerran ikkuna aukeni, Terese kumartui ulos.

"Hyvää yötä", kuiskasi hän.

Hage pysähtyi. Hän vain katseli ylöspäin, Teresen kasvot loistivat, niin ihmeellisesti ne loistivat, "hyvää yötä", kuiskasi Terese uudelleen, ja sitten ikkuna sulkeutui.

Hage meni sisään. Syvä ihmettely värähteli hänessä, Terese oli aukaissut ikkunan, kuiskannut hänelle hyvää yötä, — se oli siis totta, tuo ihmeellinen tapahtuma oli siis todellisuutta.

23.

Seuraavana päivänä soitti Hage virastoon ja ilmoitti tulevansa vasta myöhemmin päivällä. Mentyään yöllä vihdoinkin levolle, oli hän valmistautunut valvomaan lopun yötä, nyt hän suuresti ihmetteli sitä, että hän olikin nukkunut kuin kivi myöhäiseen aamuun asti. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen päälleen, minnekä oli hävinnyt aamuinen kalpea kajastus — ja tuo yksinäinen laululintu — puutarhassa viserteli nyt koko lintukuoro.

Hän nousi ylös ja pukeutui hitaasti. Oliko hän nyt sitten muka kihloissa? Kävikö laatuun mennä illalla vuoteeseen vannoen, ettei niin koskaan tapahtuisi, ja nousta seuraavana aamuna kihloissa olevana miehenä. Hän muisti tuon hiljaisen kuiskauksen, "hyvää yötä", ja hänen sydämensä värähti, se oli sittenkin totta.

Astellessaan ruokasalissa aamiaista odotellen ajatteli hän, että mahtoikohan se nyt sitten olla niin varmaa? Niin välttämätöntä? Olikohan yöllinen yllätys niin vakavaa laatua? Mitään ei oikeastaan oltu _sanottu._

Hän pysähtyi ja katseli kuunnellen kattoa, yläkerrassa käveli joku, olivatko nuo hänen askeleensa? Tai kävelikö siellä joku lukemattomista kälyistä tai lankomiehistä? Tai ehkäpä appiukko siellä asteli, -anoppi ei päässyt kävelemään — kahdestoista esti.

Mihinkä hän olikaan sotkeutunut?

Eihän se — hitto vieköön — voinut olla ihan peruuttamatonta. Mutta — pitihän hän Teresestä, yhtäkkiä hän tunsi olevansa aivan pyörällä päästään, hän oli taas yöllisen huumauksen vallassa, peittäen käsillään silmänsä kiiruhti hän ikkunan luo.

Piti, niin, se sana oli aivan liian lievä tai oikeammin sanoen: se sana ei hänelle sopinut, mitä se sitten oli, niin, mitä se oli? "Jos se on elämää, niin minä pelkään sitä", sanoi hän yhtäkkiä ääneen. Mitä minä nyt teen, menenkö yläkertaan ja sanon: tässä on teidän vävypoikanne ja antaudun koko perheen syleiltäväksi? Paljon hän antaisi saadakseen elää Teresen kanssa autiolla saarella, puolen kuningaskuntaani minä annan autiosta saaresta, jossa on nykyajan mukavuudet.

Menisikö hän yläkertaan tiedustelemaan, kuinka sairas lapsi jaksoi, sehän olisi vain tavallinen kohteliaisuuden osoitus, inhimillisen myötätunnon ilmaus, sen hän tekisikin, hän menisi katsomaan, kuinka _Terese_ suhtautui yölliseen tapahtumaan. Kylmänä ja kohteliaana tiedustelisi hän lapsen tilaa ja koettaisi samalla tarkkailla Teresen silmiä, ehkäpä hän huomaisikin turhia kuvitelleensa.

Hän söi aamiaista ja hämmästyi taas omaa itseään, hänhän söi kuin kyntömies, hän ei muistanut syöneensä aamiaista pitkään aikaan niin hyvällä ruokahalulla. Söikö kihloissa oleva tai puoliksi kihloissa oleva tai kenties kihloissa oleva tavallista enemmän? Rakkausko sen teki?

Hän otti hattunsa ja salkkunsa, näyttääkseen pikipäin pistäytyvältä, ulkonaisesti tunsi hän olevansa moitteeton, mutta hänen sisimmässään piili epävarmuus ja pelko. Eräs pienokaisista aukaisi oven, vain raolleen, "äiti on makuulla ja pikku Lotta on sairas", sanoi hän.

"Minä tiedän sen", sanoi Hage ajatellen menisikö hän sittenkin sisään.

"Isä on mennyt, mutta Terese on arkihuoneessa", sanoi pienokainen.

Hage koputti ovelle ja odotti hetkisen ennenkuin astui sisään, hänen koputukseensa ei vastattu.

Terese seisoi ikkunan luona, hän oli tuntenut Hagen äänen, hän seisoi liikkumattomana Hagen tullessa sisään, hän vain katseli häntä, pitkään ja vakavasti.

Hage hämmentyi niin, että pysähtyi ovelle, mitä hänen pitikään sanoa, muisteli hän, mutta hän näki vain Teresen, vain että he olivat kahden, ja hän tunsi taas käsissään Teresen ruumiin herttaisen lämmön, tunsi kuumeisen värähdyksen. Minun täytyy sanoa jotakin, ajatteli hän, ja kysyi, "mitä kuuluu?" - "Kiitos kysymästä, Lotta voi hieman paremmin - luullakseni", vastasi Terese liikkumattomana, "täällä on niin siivotonta", lisäsi hän. — "Sehän on luonnollista", sanoi Hage. Ja sitten he vaikenivat.

Hage koetti rohkaista itseään, nyt sinun täytyy saada selville se, mitä haluat, ajatteli hän, mutta hänpä ei saanutkaan siitä selkoa. Ja katsahtaessaan uudestaan Tereseen, sävähti hän: jotain outoa värisi Teresen katseessa, pelkoa, odotusta, kiihkeätä odotusta. Yhtäkkiä hän hymähti, vain hiukkasen, ehkeipä hän siitä itse tietänytkään, mutta Hageen teki tuo hymähdys syvän ja voimakkaan vaikutuksen, se pani huoneen heilahtamaan, pyörähtämään ihmisineen päivineen; heilahtelevaa lattiaa pitkin koetti Hage pyrkiä Tereseä kohden, hattu ja salkku olivat hänen käsissään, hän ojensi ne, hattuineen ja salkkuineen, Tereseä kohden ja otti hänet syliinsä. Seistessään hänen vieressään kuiskasi Terese, "onko se totta", ja Hage kysyi, "mitä sinä tarkoitat", ja ihmetteli, että oliko muka olemassa jotakin, joka ei ollut totta. — "Minä olen pitänyt sinusta jo pienestä asti", hymyili Terese.

— "Pienestä asti", toisti Hage tuntien tuskallisen pistoksen, Terese oli nuori ja hänen hiuksensa olivat harmaantumassa, "sinä olet vielä lapsi ja minä —"

"Minäpä tiedän paremmin kuin sinä, mikä ja mitä sinä olet", sanoi Terese ja suuteli häntä hymyillen — —

‒ ‒ ‒

— Mennessään konttoriin vaivasi häntä ajatus, että kaikki huomaavat hänen ulkomuodostaan, että hän on hiljan mennyt kihloihin, mahtoikohan hän näyttää hullunkuriselta? Saapuessaan virastoon ajatteli hän, että jos joku kysyy, olenko minä ollut sairas, kun tulen näin myöhään, niin minä vastaan, että en kiitos, minua ei vaivaa yhtään mikään, jollei se, että olen mennyt kihloihin. Tuskin oli hän saanut näin ajatelluksi, kun hän jo kohtasi erään kirjurin, joka kohteliaasti tiedusteli, "onko osastonpäällikkö ollut sairas?" — "Minä poden aasialaista paiseruttoa", vastasi Hage karusti ja meni menoaan. Hän tervehti tuskin ollenkaan neiti Svendseniä, meni suoraapäätä konttoriinsa, vetäisi oven kiinni ja antoi tuon pikku neitosen tuijotella suljettua ovea. —

Mutta konttorissaan tarkasteli osastonpäällikkö itseään peilistä — miltähän hän mahtoi näyttää hiljan kihloihin menneenä? —

24.

Tuli päiviä, joina Johannes Hage oppi tuntemaan monenkaltaisia uusia elämänilmiöitä, pieniä ja suuria. Palatessaan virastosta keksi hän kirjoituspöydällään, loukkaamattomalla kirjoituspöydällään, valtavan syreenikimpun, jota hän ei uskaltanut siirtää pois, vaikkei hän sen tuoksua sietänytkään, hän kierteli kirjoituspöydän ja kukkakimpun ympärillä ja hänen tunteensa heilahtelivat suuttumuksesta hellään ihastukseen ja pelkoon. Näin kaarrellessaan huomasi hän, että joku oli selaillut hänen kirjahyllyään — muuan kirja oli asetettu väärin paikoilleen. Ja se sama joku oli katsellut hänen valokuviaankin, sormiellut hänen nuottejaan, tuon tuntemattoman jälkiä näkyi kaikkialla, koko hänen pyhä, viileä huoneensa oli täynnä tuota tuntematonta, täynnä uutta ja vaarallista tuoksua, levottomuutta, liikuntoa, joka peloitti.

Hänen vielä seistessään, oudon tuoksun ja levottomuuden hämmentämiä ajatuksiaan kooten, aukeni ovi, hän kuuli reippaita, keveitä askeleita ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo täydessä syleilemisen ja suutelemisen touhussa. Selviydyttyään temmellyksestä, oli hänen kaulahuivinsa kohonnut korvien tasalle, tukka törrötti pörröisenä, koetettuaan siivoutua ihmiselliseen kuntoon, kysyi hän, pieneen, vakavaan puheeseen valmistautuen:

"Oletko sinä ollut täällä tänään jo ennenkin?"

"Ennenkinkö?" vastasi Terese ihmetellen, "minä olen ollut täällä koko päivän".

"Koko päivänkö?"

"Tietysti. Saatuani aamutyöt tehdyiksi, syöksyin minä tänne. Minulla on lomaa konttorista kokonainen viikko, otin sen nyt, koska tarvitsin sitä, ja nyt minä olen auttanut neiti Stefferudia. Minä olen pannut kaiken kuntoon, järjestänyt sängyn, pölyttänyt —"

"Oletko sinä siivonnut makuuhuonettakin", huudahti Hage vilpittömästi säikähtyen.

"Olenpa niinkin. Ja sitten minä olen vain lojuillut jollakin tuolilla ja oleillut sinun huoneessasi."

Hage ei kuunnellut kauempaa, hän rupesi astelemaan edestakaisin lattialla, makuuhuoneenkin oli hän siivonnut, — ei, se soti hänen käsitystään vastaan nuoresta tytöstä. Yhtäkkiä hän pysähtyi:

"Mutta kun sinä oleilet täällä koko päivän, niin yläkertalaiset varmaankin huomaavat —", hän osoitti kattoa.

Terese katseli häntä kimaltelevin silmin: "he ovat sitä jo aikoja aavistelleet."

"Entäs neiti Stefferud?"

"Hänelle minun täytyi kertoa se jo ensimmäisenä päivänä."

Johannes asteli niin, että takinhelmat heiluivat, ainakin puolen vuoden kihlausaikaa, syvimmässä salaisuudessa vietettyä, oli hän mielessään kuvitellut, yllättävää, hiljaista vihkimistilaisuutta, ja nyt, nyt rakoili hänen rakennuksensa joka nurkalta.

"Eikö sinun päähäsi pälkähtänyt, että minullakin kenties olisi voinut olla jotakin sanottavaa", kysyi hän näyttäen sangen uhkaavalta.

Terese punastui, hänen silmänsä kyyneltyivät, mutta hymyilemättä ei hän voinut olla.

"En minä niin pitkälle ajatellut —"

— Naisten kyyneliä — ajatteli Hage kiivastuneena ja jatkoi ravaamistaan. Mutta kun hänen piti kääntyä, olikin Terese hiipinyt hänen perässään ja sulki nyt häneltä tien.

"Et suinkaan sinä ole vihoissasi", sanoi hän valmiina katumaan, ja sittenkin tuntui Hagesta siltä, että Terese nauroi häntä, todentotta, hän nauraa minua, "älä ole vihoissasi", sanoi Terese, "minä en todellakaan oikein tiennyt, mitä tein, minusta tuntui siltä kuin olisivat jalkani olleet taivaassa ja —"

"— Älä luulekaan, että pääsi oli maan päällä", sanoi Hage lyhyesti.

Silloin rupesi Terese nauramaan, nauramaan niin, että helisi, naurua tulvi hänen ympärillään, Hage pysähtyi pahoilla mielin, ja heti oli Terese hänen luonaan ja painautui hellästi hänen syliinsä, hänen siinä seistessään ilmestyi hänen katseeseensa syvää, ihmeellistä vakavuutta, Hagea rupesi pyörryttämään, ja juuri nyt tahtoi hän pitää päänsä selvänä, hän lähti Teresen luota, joka jäi murheellisena seisomaan.

Hage kulki edestakaisin lattialla, arvokkaasti, ja selitteli, kuinka hän oli aikonut kaiken järjestää, hän ei ollut mikään nuorukainen, hän ei voinut päistikkaa kaikkeen tähän uuteen ryhtyä, ja niin paljon oli hän eläessään kokenut, että tiesi ettei avioliitto ollut mikään pila, josta kaksi ihmistä selviytyi nauramalla, pila se ei ollut. Hän puhui kovalla ja itsetietoisella äänellä.

Hän tuli katsahtaneeksi Tereseen ja hän pysähtyi yhtäkkiä, totisesti, eikö hän seisonutkin tuossa naureskellen, salaperäisesti, jopa — siitä ei ollut epäilystäkään — hieman pilkatenkin. Silloinko tuo hymy oli herännyt, kun hän oli puhunut kokemuksistaan, hän aavisteli sitä, vaikka hän juuri silloin oli kääntynyt selin. Hän tunsi olevansa loukattu, hän oli katkeroitunut tuolle — tuolle vieraalle — joka nauroi häntä, sitä ei todellakaan moni olisi uskaltanut tehdä.

Silloin sanoi Terese rauhallisella, syvällä äänellä:

"Mutta Johannes — eivätkö nuo kaikki ole vain pikkuseikkoja, minä ajattelen todellakin niin — vain mitättömyyksiä sen rinnalla, että me pidämme toisistamme."

Hage tuijotti häneen, vai niin, vai pikkuseikkoja - mitättömyyksiä —