Part 8

Häntä harmitti, että tuollainen ajatus heräsi. Hän oli raukka, jolle kaikki näytti sysimustalta, kun näkyi vähänkin mustaa jossain. Ja päinvastoin. Kun Airikin tulla laukkasi hänen huoneeseensa ja asettui isän polvelle lavertelemaan nuoren tytön iloisia ajatuksia, oli kuin ei maailmassa olisi ollutkaan muuta kuin tällaisen nuoren ihmislapsen iloista, virkeätä kevätaamua. Tyttö edistyikin koulussa aivan erinomaisesti, oli jo "konventtiluokilla" ja kirjoitti konventinlehteen sekä runoja että suorasanaista salanimellä, jota ei kukaan muu tuntenut kuin isä ja äiti. Ja kaksoiset olivat jo pari vuotta olleet lyseossa.

Kello löi samassa kolme. Pentti koetti vielä tunnustelevasti sekä kassakaappia että pöytälaatikkoja, olivatko ne lukossa. Sitten hän tarttui takkiinsa.

Kadulle tullessaan täytyi hänen pysähtyä ja hengittää rinnan täydeltä raitista ilmaa. Tuntui taas niin ahdistavalta. Ja sydämen kohdalta aivan kuin kouristi.

Hän nojani hetkeksi ovipieleen. Sitten rupesi hän verkalleen astumaan kotiinpäin. Hän oli kieltänyt tänään lähettämästä hevosta vastaan. Hänen teki mieli kävellä. Tämä tie oli tullut niin rattoisan tutuksi, viime vuosina etenkin, jolloin Iloranta oli ollut heidän talvikotinaankin. Kesäasunnoksi he sen ensin aikoivat, mutta se kävi niin mieluisaksi heille, että sinne täytyi jäädä talveksikin, kun se oli siksi lähellä, ettei se tehnyt haittaa hänelle virassa eikä lapsille koulunkäynnissä.

Tasaista ja hyvää oli elämä jo kauan ollut heille kaikille, sekä taloudellisesti että muutenkin, niin tasaista, että muut mahdollisuudet olivat painuneet kuin olemattomiin. Pitikö nyt kaiken ollessa kuin paraassa kukassaan entisyyden nousta velkomaan?

Hiki nousi Pentin otsalle. Tämä kävelykin taisi kaikesta huolimatta rasittaa. Ja sitten hermostutti tämä Helsinginmatkakin ja lääkäriinmeno.

Hän puraisi huultaan, samalla kuin sisimmässään teki vahvan päätöksen ainakin tällä kerralla olla näyttämättä Maijalle omia alakuloisia ajatuksiaan. Oli Maija muutenkin vuosien kuluessa saanut tarpeeksi taistella hänen aina äärimmäisyyden rajalla läikähtelevien mielialojensa kanssa. Eikö miehellä, joka oli elänyt siksi kauan että voimiensa puolesta tunsi itsensä ikälopuksi, ollut sisäistä voimaa sen vertaa, että yksin jaksoi kantaa omat, arvattavasti liiallisuuksiin kallistuvat huolensa?

Pentti vihelteli avatessaan kodin oven. Saatuaan päällysvaatteet päältään meni hän Airin huoneeseen, asettui siellä pieneen, valkoiseen keinutuoliin ja laski vallatonta leikkiä ympärille kokoontuvien lasten kanssa.

Ruokapöydällä oli kukkia, ja ruuat olivat Pentin mieliruokia. Jälkiruokaa söi hän kilpasilla poikiensa kanssa. Pöydästä noustessa työnsi Maija hänelle mukavan lepotuolin. Katse kutsui levähtämään.

-- Jäähyväisiksi -- sanoi Pentti, samalla kuin väsyneen raskaasti painui tuoliin. Huulet vavahtivat kuin tukahutetusta tuskasta.

-- Minä olen nähnyt sinun ajattelevan sitä. -- Maijan käsi painui hyväilevästi Pentin päälaelle.

-- Nähnyt! -- Pentti kiivastui. -- Mistä sinä olisit nähnyt? Minähän olen loruillut lasten kanssa.

-- Minä _tiesin_, tuli hiljaa, tuskin kuuluvasti. Mutta sekin ärsytti.

-- Minä en pidä siitä, että minua vakoillaan. Kuuletko. Ei tarvitse sinunkaan. -- Pentti nousi, meni omaan huoneeseensa ja alkoi siellä viimeistellä tavaroiden sisäänpanoa. Maija oli jo pannut kaikki kuntoon, mutta Pentin täytyi tarkastaa oliko kaikki mukana, penkoa, hakea ja hätäillä. Hän tunsi olevansa kuin lapsi, joka on päättänyt salata surunsa ja siinä epäonnistunut. Ja sekin kiusasi.

Hän juoksutti lapsia asioillaan, hätyytti Maijaa omalla hätäilemisellään ja pahoitteli kaiken aikaa sitä, että viime hetket kodissa muodostuivat tällaisiksi.

Vaikka hyvät puolensahan silläkin oli; ei saanut ajatella.

Hevonen kuului jo pysähtyvän portaiden eteen. Lapset, yhdessä palvelijan kanssa rupesivat juoksuttamaan tavaroita rekeen. Pentti läksi. Mutta viime hetkessä hänen täytyi kääntyä takaisin.

Hän kiiruhti huoneiden läpi, luoden niihin pikaisen, hyvästelevän katseen samalla kuin etsi. Omasta työhuoneestaan hän viimein löysi Maijan täysissä matkatamineissa. Maija oli kai tullut sinne katsomaan, oliko Pentiltä jotain unohtunut.

Hän sai Maijan syliinsä. -- Rakas, rakas, -- minä tahdoin säästää sinua, kantaa yksin.

Maija nosti kätensä hänen huulilleen. Hänen silmänsä säteilivät, vaikka niiden kiilto oli kostea. Eihän hän tarvinnut selityksiä.

-- Anna minun kantaa. -- Hän tarttui Pentin käsilaukkuun. Se oli pieni, mitättömän kevyt, vartavasten pakattu sellaiseksi. Mutta heidän kätensä tarttuivat lujassa puristuksessa toisiinsa, kun he sitä yhdessä kantaen jättivät huoneen. --

Junassa oli tukahduttavan kuuma ja ilma oli painostavaa. Maija löysi pitkän penkin Pentille ja sai itse paikan nurkassa vastapäätä. Hänen vierellään istui muuan paksu herra ja eräs romaania lueskeleva tyttö. Tilaa oli harvinaisen hyvin sota-aikana tavalliseen ahtauteen verraten. Mutta näin toisten joukkoon työnnettynä ei juuri voinut keskustella yhdessä.

Pentti ummisti silmänsä. Hän oli väsynyt, ja eristäytyminenkin oli levoksi. Tämä kotoa lähtö sitäpaitsi tuntui aivan kuin jonkinmoiselta tilinpäätökseltä. Teki mieli koota, laskea yhteen ja ajatella sitä mitä omisti.

Mutta ajatukset kallistuivat milloin minnekin aivan odottamatta ja omapäisesti kuin väsymyksestä sinne tänne notkahtelevat polvet.

Pojat olivat kai tänä iltana suksineen mäessä. He olivat jouluksi saaneet uudet sukset, ja hiihtäminen oli sentähden entistäkin hauskempaa. Paras urheilu-ikä oli heillä pian käsissä. Ja hyvällä alulla he jo olivatkin monessa suhteessa.

Johtui mieleen minkälaista oli siihen aikaan, kun he opettelivat uimaan. Pentti itse opetti heitä, otti selkäänsä ja vei syvälle. He kirkuivat ilosta. Ja kun piti koettaa omin neuvoin, olivat he rohkeita kumpikin. Toinen ei tahtonut olla toista huonompi. Pentti oli yleensä hellämielisempi kuin Tauno, mutta ei häneltäkään puuttunut rohkeutta, niin naisellisen suuri tarve kuin hänellä olikin uhrautua ja antaa. Veljenmieltä heillä molemmilla oli toisiaan kohtaan. Ei ilo ilolta tuntunut, jolleivät molemmat saaneet siitä osaa.

Ja miten se Iloranta oli kuin yhteinen, rakas pesä, jota kaikki ajattelivat jo siihenkin aikaan, jolloin se vain oli kesäkoti. Ilorannan "Pikku"-varsalle säästelivät pojat eräänäkin talvena useimmat sokeripalasensa. Keväällä, kun asetuttiin Ilorantaan, ne syötettiin "Pikulle". Kun Iloranta muodostui talvisinkin asuttavaksi kodiksi, sai kukin lapsista oman vuohensa. Sitä he sitten itse ruokkivat ja hoitivat. Se oli heidän ensi huolenaan varhain aamulla ennen kouluunlähtöä ja ensimäisenä ajatuksena, kun olivat tulleet kotiin. Sillälailla kasvatti Iloranta heissä työintoa ja rakkautta maalaiselämään.

Pentistä tuntui niin turvallisen hyvältä aina hänen nähdessään miten runsaasti pojat saivat sitä, jota hän itse lapsena kokonaan oli kaivannut: äidillistä huolenpitoa ja kasvattavia vaikutteita. Toivon mukaan muodostuisikin poikien nuoruus toisenlaiseksi kuin isän. Sitten ei vanhempanakaan tulisi kipeitä kokemuksia eteen ennen tapahtuneista erheistä.

Pentti raotti väsyneesti silmiään. Paksu herra Maijan vierellä kuorsasi kuuluvasti, ja nuori tyttökin näytti nukkuvan. Pentin huulet liikahtivat tuskin huomattavasti, mutta Maija näki sen. Hän kumartui lähemmä.

-- Minä lähden asemalta suoraan lääkäriin. Saa edes sitten heti kuulla tuomionsa.

-- Saamme kuulla, miten tehdä sinut terveeksi.

-- Tuomiolla on juurensa entisyydessä. -- Pentti jatkoi omaa ajatusjuoksuaan.

-- Pentti, minä tahtoisin ottaa sinun ajatuksesi omaan käteeni ja suunnata ne aivan toisaalle: niihin rikkaisiin onnenvuosiin, joita Jumala on antanut meille.

-- Hän lähetti tielleni tytön, joka opetti minulle, että oli olemassa parempi maailma kuin se missä olin elänyt.

-- Ei mikään ulkoapäin meihin työnnetty kanna hedelmää meissä. Sillä täytyy olla juurensa omassa sisimmässämme. Pentti, älä tee vääryyttä sille hyvälle, mikä oli olemassa omassa sisimmässäsi.

-- Se heräsi sinun kauttasi. Sinä olit minulle "Solveig", tie valkeuteen ja -- onneen. Mutta tuomio, Maija, tuomio tulee siltä. Eikä oikeudenmukaista tuomiota saisikaan pelätä. Se parantaa ja nostaa. Mutta, Maija, on pohjattoman katkerata nähdä, mitä elämä voisi olla ja miksi sen itse on tehnyt. Se näky on tuli, joka polttaa, polttaa.

Pentti kumartui äkkiä entistäkin lähemmäksi Maijaa. Hän painoi huulensa aivan Maijan korvan juureen ja kuiskasi hiljaa: -- Minä en koskaan ole tahtonut kaunistella mitään, mutta minä tahdon sanoa suoraan myöskin sen, etten koskaan, en millään tavalla ole ollut uskoton sinulle, -- Solveig. Sinä olet aina ollut minulle kaikki kaikessa. Juuri siksi...

Hän painoi päänsä käsiinsä, ja ääni tyrehtyi itkuun.

Silloin otti Maija hänen päänsä käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa vastaan hellästi kuin äiti. -- Pentti, kuiskasi hän hiljaa. -- Viisitoista vuotta me olemme kulkeneet yhdessä. Ja minä voin ehkä muita suuremmalla syyllä sanoa: nämä vuodet ovat olleet hyviä vuosia, sillä on onnellista olla nöyrän, rehellisen ja hienotunteisen miehen vaimona.

Hän painoi Pentin hellän pakottavasti takaisin mukavampaan asentoon sohvannurkkauksessa, ja Pentti ummisti silmänsä kuin kuuliaisesti unta tavoitteleva lapsi. Mutta kun Maija hetken kuluttua vilkaisi Penttiin, näki hän suurten kyynelten vierivän Pentin poskipäitä pitkin.

5.

Sydänyö oli käsissä. Paksu herra Maijan vierellä kuorsaili ankarasti kuin pasunata päristellen, ja pieni neiti hänen vieressään nuokutteli päätään tasaisessa tahdissa junan heilahdusten kanssa. Penttikin näytti vaipuneen levolliseen uneen. Maija yksin valvoi. Ajatukset olivat milloin nykyhetkessä, milloin tulevaisuudessa. Hän ei voinut olla muistamatta yötä, jonka hän kerran ennen oli viettänyt junassa Pentin kanssa. Se yö oli kuin kynnys alkaneelle yhdyselämälle. Oliko hän nyt tien toisessa päässä?

Hän nousi ja alkoi hiljaa astella vaunun käytävää pitkin. Tuntui kuin helpotukselta edes olla liikkeessä.

Käveltyään hetken aivan oman istuinpaikan läheisyydessä teki hänen mielensä vähän pidentää liikkumisaluetta. Hän raotti vaunun keskikohdalla olevaa ovea. Toisella puolella olikin kolmas-luokka. Mutta osasto oli siisti eikä matkustavia ollut muuta kuin kaksi. Vaunussa olijat näkyivät pitävän Maijaa paikkaa etsivänä matkustajana. Toinen heistä, nuori, miellyttävän näköinen nainen rupesi kohteliaasti tekemään tilaa omalla penkillään.

-- Kiitoksia! Minulla on oikeastaan paikka tuolla toisessa päässä. -- Siitä huolimatta istahti Maija penkille. Tuossa nuoressa naisessa oli jotain ehdottomasti puoleensa vetävää. Piirteet olivat erittäin miellyttävät. Kauniskiiltoinen, hiukan kiharaan yrittävä, ruskea tukka kehysti kapeita kasvoja, ja sielukkaat, sinisilmät loivat kuin hohdetta tytön koko olemukseen. Vastaisella penkillä istuva nuori mies näyttikin täysin arvostavan toverinsa naisellista suloa. Hän katsoi tavan takaa tyttöön, aina suuri ihastus katseessaan. Joskus hän kuin hyväillen tavoitteli tytön kättä, mutta lakkasi tavoittelemasta tytön sitä ujostellessa.

-- Ensi asemalla minun pitääkin nousta junasta, sanoi tyttö äkkiä kädellään tavoitellen penkin alle työnnettyä koppaa.

-- Asutte kai lähellä asemaa? Tai ehkä joku tulee vastaan, rupesi Maija huolehtimaan äidilliseen tapaansa.

-- Kyllä on muutamia kilometrejä astuttavana, mutta ei sillä tiellä ole vaarallista. -- Mies vastasi tytön puolesta.

-- Te ette siis lähde matkaan?

-- En vielä. -- Molemmat nuoret katsoivat toisiinsa ja naurahtivat sitten hiljaa ja tyytyväisesti kuin ajatellen samaa, molemmille iloista asiaa. -- Se on sillälailla, rupesi mies selittämään, -- että olemme yhdessä käyneet ostamassa yhtä ja toista uuteen kotiimme. Tämä Elli menee nyt kotimökille, minä vien tavarat perille ja panen siellä kuntoon. Meitä kuulutetaan ensi pyhänä kolmas kerta.

Nuoret vetivät esille tavaroitaan ja rupesivat niitä eroittelemaan toisistaan. Joukossa oli nähtävästi hääpäiväostoksiakin, jotka kuuluivat morsiamelle. Muu oli kotia varten.

Maija siirsihe ikkunan viereen antaakseen nuorten olla rauhassa. Mutta junan pysähtyessä hän ei malttanut olla katsein seuraamatta heitä. Kun he olivat ovella, sattui hän näkemään tytön sulhaseen kiintyvän katseen. Se oli syvä ja sielukas. Koko tytön sisin oli kuin siihen koottuna. Sulhanenkin näytti lämpenevän siitä. Mutta hänen mustat silmänsä välähtivät samassa omituisesti. Hänkin oli oikeastaan ulkomuodoltaan huomiota herättävä, joskin toisella tavalla kuin morsian. Hän näytti mustalaiselta tai ehkä pikemmin italialaiselta, sillä piirteet olivat hienot ja katse tulinen. Mutta hänen olennossaan oli jotain synkkää, levotonta ja hermostunutta.

Junan seisoessa pistäytyi Maija omalle puolelleen. Siellä nukuttiin vielä. Penttikin hengitti syvään ja tasaisesti. Maija palasi siitä syystä takaisin kolmanteen luokkaan.

Mies istui nyt yksin penkillään. Muitakaan matkustavia ei ollut vaunussa. Maija asettui siitä syystä paikalleen vastapäätä miestä. Hän tunsi kuin suurta, äidillistä hellyyttä näitä molempia nuoria kohtaan, jotka olivat kotia rakentamassa, aivan niinkuin Pentti ja hän itse heidän ensi kertaa matkustaessaan yhdessä näin yön läpi kuten nytkin. Näillä molemmilla tulisi tietysti olemaan vaikeutensa ja surunsa kuten heillä itselläänkin, mutta toivottavasti ilonsa myöskin. Ja sekä ilot että surut olisivat kai monessa suhteessa sukua heidän omille kokemuksilleen. Elämähän oli niin merkillisen samaa pääpiirteissään, elettiin sitä missä maailman kolkassa tahansa.

-- Teidän morsiamenne on erittäin miellyttävä nuori tyttö, sanoi Maija äkkiä.

-- Niin on, myönteli mies, mutta painoi samassa käsivarret polvien varaan ja jäi tuijottamaan lattiaan.

-- Liiankin hyvä teille, arvelette ehkä, tuli arvailemalla Maijan puolelta. -- Niin on moni kunnon mies ajatellut. Mutta se onkin hyvä onnentakuu, kun nöyränä lähtee taipaleelle.

-- Eihän hyvää tyttöä saa narrata, kyllä minä sen ymmärrän, tuli matalasti lattiaan tuijottavalta.

-- Ettehän te nyt itsekään tahtoisi narrailla tällaisessa asiassa?

Mieheltä pääsi lyhyt, katkonainen nauru. Pää kohosi ja katse naulautui tuimana Maijaan. -- Eikö rouva vielä ole elänyt niin pitkälle, että tietää elämän narripeliksi? Minä sen ainakin tiedän. Sitä minä vain aprikoin, miksi toiset aina saavat olla narraamassa, toisten ollessa narrattavina. Vuorot saisivat kerran vaihtua.

-- Nyt minä en ymmärrä.

-- Jos rouva ei tahdokaan ymmärtää?

-- Minkätähden uskotte pahaa minusta? Minä puolestani olen ajatellut teitä ja vastaista kotianne ihan kuin olisitte omaisiani. Olen muistanut minkälaista oli kun itse olin tällaisella matkalla.

-- Puhe omaisista ja sukulaisuudesta on juuri noita porvarien valheita, joilla koettavat sokaista köyhää kansaa. Sanoissa on sukulaisuutta, muussa ei. -- Hän nauroi, lyhyttä, terävää, pilkallista naurua.

-- Ettekö koskaan ole tavannut hyvää porvaria, koska puhutte tuolla tavalla?

-- Hyvää? No niin, ehkä siellä täällä. Mutta jos hyvällä tarkoitetaan oikein sitä mitä pitäisi, löytyy minun muististani yksi ainoa. Ja hänkin on jo aikoja päiviä ollut haudassa. Kumma oli, että hän eli niinkin kauan. Hyväthän täältä korjataan sitä varten, että tästä maailmasta tulisi oikea helvetti. Mitä rouva arvelee sellaisesta maailmanjärjestyksestä? Onko siinäkin "jumalallista viisautta"?

-- Se on niitä kysymyksiä, jotka saavat selvityksensä vasta rajan toisella puolella.

-- Ja kuka takaa, että tuota rajantakaisuutta on?

-- Kuka takaa, ettei sitä ole?

Mies ei vastannut. Hän viskasi puheen takaisin omaan elämäänsä. Toisenlaiseksi olisi sekin muodostunut, jos tuo ainoa hyvä olisi saanut elää. Kansakouluun hän oli auttanut ja olisi kai auttanut pitemmälle, niin hän oli lupaillut, mutta korjattiinpas pois. Eikä hänen leskensä, rovastinna, sanonut voivansa auttaa.

Maijan sydän aivan vavahti. Hänen eteensä nousi kuva pappilasta, jonka taustana oli juhlallinen havumetsä toisella puolella, toisella korkeakoivuinen niemi viljavine peltoineen sinertävän selän ympäröimänä. Metsästä niemelle ja sieltä puutarhaan johti polku, jota hiljalleen astuskeli pieni, valkotukkainen jo kumaraan painunut mies.

Maija ei voinut olla hymyilemättä. -- Minusta näyttää siltä kuin me todellakin olisimme "saman kodin" lapsia. Pappilan kasvatti olen minäkin.

-- Ette te ole _sen_ rovastin tyttäriä. -- Mies katsoi epäluuloisesti kulmainsa alta.

Maija mainitsi pappilan nimen ja missä suhteessa hän oli ollut perheeseen.

-- Niin, niin kyllä minä muistan sekä teidät että sisarenne. Ja kyllä minä sen aina tunnustan, että se rovasti koetti kunnon ihmiseksi kasvattaa sekä läheisiä että kaukaisia. Sellaisia, sen henkisiä ihmisiä ovat minun morsiamenikin vanhemmat. Mutta ne nyt ovatkin köyhää kansaa.

-- Ja köyhinä syntyisin parempia kuin porvarit? Niinkö te, rovastin kasvatti, arvelette?

-- Rovastin kasvatiksi minä en tullutkaan, siinäpä se. Ja koska te olette senpuolelaisia, ei teidän pitäisi ihmetellä, jos en usko hyvää porvareista. Saisitte pikemmin ihmetellä, etten kiertele heidän asuinpaikkojaan kuin kiljuva jalopeura. Kai rovasti puhui Kustista, joka oli huudon kautta tullut Koskisille ja jonka hyväksi rovastilta tipahti sinne rahaa kerta toisensa jälkeen. Tarkoitus taisi olla, että pitäisivät minua hyvänä. Mutta heille hyödyksi se jäi.

-- Vaikka olivat "köyhää kansaa".

-- Joukossa jotain.

-- Niinpä niin. Ei ihmisen hyvyys tai pahuus riipu siitä, onko hän porvari vai ei, vaan siitä mikä henki häntä hallitsee.

Miehen kasvoille nousi tummanpunainen hehku ja käsi puristui nyrkkiin. -- Tällaisella olisi joka tapauksessa paljon velottavana.

Maija ei kohta vastannut. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet Suviniemen pappilan vieressä olevalle hautausmaalle, missä komean, mustan graniittilohkareen alla lepäsi se mies, jota mainittiin Kustin isäksi. Siitä haudasta kierteli monenlaisia puheita. Sen ympärillä liikkui öiseen aikaan levottomia, kostoa vaativia haamuja. Päivisin -- lämpiminä kesäpäivinä nimittäin -- ryömi sen alimmaiselle litteälle kiviliuskalle suuri, hyvinvoipa käärme, jota ei kukaan uskaltanut tappaa. Siitä syystä se kerta kerralta kiemuraan käpertyneenä lojui päivän paahtamalla paadella hävitäkseen ja palatakseen, kun hyväksi näki. Paaden alla nukkuvan tuomarin nykyiseksi haahmoksi taisi moni sitä uskoa. Ja ne hetket, jolloin käärme lojui aurinkoisella kivellä, olivat kai vainajan huojennushetkiä, sillä raskaammin kuin jykevä, korkeudessa kaikki muut hautaristit voittava kivimöhkäle painoi hautaa, painoivat sitä kiroukset ja kyyneleet. Moni riutunut nainen joko yksin tai lapsi vierellään oli nähty seisomassa sen partaalla tylsä jähmettyneisyys olennossaan. Ja kaikki he miltei poikkeuksetta olivat tuomarin "hovissa" palveluksessa olleita.

-- Äitini vanhemmat olivat vanhan ajan hurskasta väkeä. Sanovat mummoni menneen hautaan surusta minun syntyessäni. Vieläkö te ihmettelette "tuomarin Kustin" katkeruutta?

Kustin sanat palauttivat Maijan käsissä olevaan hetkeen. Hän ei voinut vastata. Hän vain odotti, että mies jatkaisi, sillä ivaan olisi erinomainen teksti tarjoutunut. Yleisesti oli kerrottu tuomarin lähteneen Ruotsiin "rikasta rouvaa" hakemaan. Mutta sillä tiellä hän olikin kuollut halvaukseen. Kusti taisi silloin olla muutaman kuukauden vanha.

-- Rovasti oli hyvä teille, yritti Maija heikosti kuin avuttomuutensa tunnossa.

-- Yhden ihmisen hyvyys ei sovita koko elämän vääryyttä.

-- Vääryys johtuu siitä, että itsekkyys eikä Jumalasta lähtenyt rakkaus hallitsee ihmisiä.

-- Porvareita, työnsi toinen väliin.

-- Luuletteko? Katsokaa vain ympärillenne ja vastatkaa sitten rehellisesti. -- Miten kohtelee työmies usein vanhoja vanhempiaan? Miten huolehtii maalaiskunta -- jota tavallisesti kansanmiehet hoitavat -- esimerkiksi vaivaisistaan. Puhumattakaan sellaisesta, että eräässäkin pitäjässä kunnan esimies -- kansanmies hänkin -- säännöllisesti koetti vietellä lähellä asuvan köyhäintalon johtajatarta, jonka lähimpänä esimiehenä hän oli. -- Maijan lempeyteen tuli terästä. -- Mitä sanotte tällaisesta?

-- Hän oli tulemaisillaan porvariksi, oli oppinut heiltä.

Silloin Maija kävi vastahyökkäykseen. -- Te osaatte asettaa sananne niin kuin teille ja asiallenne on eduksi. Joka osaa hallita sanojaan, voi myöskin ajatella. Ja te tiedätte, etteivät yksin porvarien tavat ole turmeltuneet. Miksi työnnätte kaiken pahan heidän niskoilleen? Myönsittehän vasta itsestänne, että teille olisi mahdollista narrata naista avioliiton suhteen.

-- Omena ei putoa kauaksi puusta.

-- Äitinne vanhemmat olivat hurskaita ihmisiä. Ottakaa esimerkkiä heistä.

-- Olenko minä itse määrännyt mitä taipumuksia sain synnyinlahjaksi?

-- Te olette itse määräämässä kehitättekö itsessänne hyvää tai huonoa. Totta kai teissä on jotain hyvääkin. -- Veitikka vilahti Maijan silmässä ja hymy, joka nousi huulille, oli ystävällinen ja lauha.

Kustikin hymyili. Olihan Elli ainakin sitä mieltä, että hän oli paras mies maailmassa.

-- Ja hänen ajatuksensa velvoittaa teitä tulemaan -- joskaan ei paraimmaksi kaikista -- niin kuitenkin _hänelle_ paraimmaksi.

Kusti Ojanen ei vastannut. Hän käänsi päätään kuin katsoakseen ulos vaununikkunasta. Katseeseen nousi jotain kovaa ja synkkää, joka näytti taistelevan esiin pyrkivää hellyyttä vastaan.

Hän tiesi ettei kovaluontoinenkaan voinut olla tuntematta vaikutusta, mikä lähti sellaisesta tytöstä tuin Elli. Mutta kun he ensin olivat tutustuneet, ei hänellä totisesti ollut ollut mitään vakavampia aikeita. Hän oli oikeastaan pitänyt aivan toisenlaisista. Ja silloinkin oli hänellä ollut toinen, rohkealuontoinen, eteensä katsova tyttö, johon hän oli tutustunut työväentalolla sillä paikkakunnalla missä asui. Mutta sieltä oli tullut muutto Ellin kotipitäjääseen ja siellä tutustuminen Elliin.

Kusti oli oikeastaan kauan pitänyt itseään erikoistuntijana naisten suhteen. Hän oli ollut jonkun vuoden merelläkin ja tunsi sen kautta sekä maalla että kaupungissa, sekä kotona että ulkona suurmaailmassa naisjoukossa tarjona olevan tavaran. Mutta Elli, Elli oli jotain aivan toisenlaista kuin kaikki muut.

Merkillistä oli, että Kusti oli voinut rakastua tuollaiseen hurskaan kodin hiljaiseen lapseen. Hänen kyyhkyissilmänsä olivat kyllä olleet ensimäisenä vetovoimana. Eikä Kusti koskaan ajatellutkaan mitään jatkuvaa. Mutta ihmeellisesti hän oli takertunut kiinni. Ehkä sentähden, että Ellin hyvyys ja lempeys oli hänelle niin aivan uutta ja tuntematonta. Tuollaista harrasta, antautuvaa rakkautta ei olisi luullut löytyvän muualla kuin romaaneissa. Mutta Ellissä sen näki sellaisena, ettei sitä koskaan eikä hetkeäkään voinut epäillä. Ja semmoinen tyttö oli vaimona sittenkin paras, parempi kuin työväentalolta saatu aatetoveri. Sellainen olisi pian voinut, uudenaikaisena ihmisenä, jättääkin. Ja semmoinen kokemus oli joka tapauksessa miehelle paha pala purra.

Avioliitoksi asia sillälailla oli kääntynyt. Ja hyvältähän oikeastaan tuntuikin...

Juna vihelsi samassa.

-- Taitaapa minun asemani jo tullakin. Kusti alkoi kiireisesti koota kapistuksiaan. Sitten heitti hän hyvästi. -- Tulkaa sitten joskus meitäkin katsomaan, sanoi hän ovelta painaessaan lakin päähänsä.

Maija jäi ikkunaan katselemaan häntä ja hänen hommailuaan tavaroiden kanssa. Niitä olikin paljon. Hevonenkin taisi olla vastassa, koska Kusti Ojanen kohta rupesi asettelemaan kamppeitaan lähellä olevaan rekeen. Hän oli kuormaansa köyttämässä, kun juna läksi.

Maija seisoi yhä ikkunassa. Vasta kun sekä mies että hevonen olivat kadonneet näkyvistä, kääntyi hän omalle puolelleen Pentin luokse.

6.

Maija kulki edes ja takaisin katua pitkin odotellen Penttiä. He olivat kauan yhdessä istuneet lääkärin vastaanottohuoneessa, mutta Pentin mennessä sisälle oli Maija tullut tänne. Täällä oli raittiimpaa, helpompi hengittää kuin tuolla sisällä. Täällä liikkui ihmisvirta ympärillä kiinnittäen ainakin osan huomiota. Ja sekin viihdytti, auttoi.

Kaksi pientä tyttöä leikki porttikäytävässä. Toisella oli musta, tuuheankihara tukka ja hienot piirteet, oli ehkä juutalaislapsi tai venäläinen. Joka tapauksessa oli hänessä jotain, joka vei ajatukset Kusti Ojaseen.