Part 9

Ehkä oli heidän vaiheissaankin jotain yhtäläistä. Ja ehkä tämä pikku tyttökin kerran intohimoisesti purkaisi vihaansa porvareihin.

Maijan olisi tehnyt mieli lähestyä. Mutta hän ei jaksanut. Keskustelu Kusti Ojasen kanssa oli jättänyt häneen lamauttavan tunteen tilanteesta, johon yksilön pienet yritykset välien tasoittamiseksi ja parempien olojen luomiseksi hukkuivat kuin mitätön pisara mereen.

Ja omakin huoli Pentin puolesta lamautti. Ajatukset luistivat yhtenään lääkärin vastaanottohuoneeseen. Siellä lausuttiin ehkä nyt juuri joko langettava tai vapauttava tuomio. Ja mitä se lausunto merkitsi ei ainoastaan Pentin voimiin nähden, vaan hänen sisäiselle ihmiselleen, sen Maija tiesi paremmin kuin kukaan muu.

Kunpa nyt lääkärikin näkisi, miten herkkätunteinen Pentti on! Kunpa sanoisi hellävaroin ja säästäen, jos sanottava oli raskasta kuulla!

Maija katsoi taaskin kelloaan. Sitten hän koetti kiinnittää huomiotaan porttikäytävässä leikkiviin lapsiin. Viimein hän kuuli portaissa askeleita, joista hän ei voinut erehtyä. Ovi nykäistiin auki ja Pentti seisoi hänen edessään. Säteilevänä.

Maijan ei tarvinnut kysyä mitään. Hän seurasi vain, kun Pentti vetämällä veti hänet muassaan, ilosta aivan kuin pyörällä päin.

Lääkäri oli ollut ystävällinen ja rohkaiseva, oli kyllä pitänyt Pentin tilaa huolestuttavana ja määrännyt ajaksi sairaalaan, mutta oli samalla antanut hyviä parantumisen toiveita.

Maija loi pikaisen, tutkivan katseen Penttiin. Tämä ei koskaan ollut osannut näytellä muuta osaa kuin minkä hän omakseen tunsi. Se tietoisuus rohkaisi. Muuten olisi nyt huolestuttanut kaikesta huolimatta.

-- Maija, sinä, nyt me menemme syömään Gradinille. Ja sitten ostetaan sinulle uusi leninkikangas ja jokaiselle lapsista jotain tämän päivän muistoksi! Ymmärrätkö?

Maijan täytyi vain hymyillä ja seurata.

Kun he olivat lopettaneet ateriansa ja Pentti nauttivasti imi viime pisaroita kahvikuppinsa pohjalta, tarttui hän äkkiä Maijan käteen.

-- Kuules sinä, me menemme täältä "Eläviin kuviin" katsomaan jotain oikein hauskaa yhdessä. Eikö niin? Me olemme niin harvoin yhdessä olleet täällä Helsingissä. Ja vielä harvemmin olemme huvitelleet.

Maija koetti estellä. Hän pelkäsi Pentin rasittuvan. Illallahan jo oli lähdettävä sairaalaan.

Mutta Pentti ei hellittänyt. Juuri nyt hän jaksoi. Kun joutui vuoteeseen, kävi huonoksi siinä samassa. Ja huomenna... Eihän sitä tietänyt voisiko silloin näin iloita. Ehkä jo huomenna antaisi lääkäri varmempia tietoja taudin syistä. Nyt hän oli pannut kaikki rasituksen laskuun. Mutta kun Pentti oikein oli pannut asiasta tiukalle, oli hän luvannut myöhemmin antaa tarkempia tietoja.

Maija näki varjon painuvan Pentin kasvoille. Hän nousi kiireesti, ehdotti poislähtöä ja muistutti, että heidän vielä piti keritä toimittaa paljon ennen sairaalaan menoa. Heidänhän piti huvitella.

Vasta kun Pentti illalla makasi sairaalassa omassa huoneessaan, valtasi väsymys hänet. Ja silloin nousi Pentin sisäinenkin ahdistus uudelleen. Hän tarttui kylmänhikisellä kädellä Maijan käteen.

-- Maija, voitkohan sinä sittenkään ymmärtää, sinä, joka olet jakanut kaikki kanssani? Ajattele asemaani. Elämä kukkii kauneimmillaan. Ei ole huolta toimeentulosta. Ilorannan olemme saaneet todelliseksi ilon tyyssijaksi. Lapset alkavat kehittyä, varttua ihmisiksi. Tahtoisi seurata heitä heidän tiellään edes kappaleen matkaa. Silloin astuu entisyys, viikatemies toverinaan, eteen. "Nouse ja tule. Sinun on maksettava nuoruutesi velka."

Pentin käsi vapisi Maijan kädessä. Suuret hikihelmet pusertuivat otsalle. Maija näki, ettei hän saanut kiertää sanoja, ei koettaa sillä tavoin viihdytellä. -- Pentti, sanoi hän hiljaa, katse Pentin katseessa. -- Rehellinen katumus on puhdistava tuli jokaiselle. Ja Jumala on rakkaudessaan sovittanut niin, että meidän erheemmekin voivat muodostua portaiksi, joita me nousemme. Sinunkin harha-askeleesi ja se suuri sisäinen kärsimys, johon ne ovat johtaneet, on vievä ihmisiä -- ehkä omia lapsiasi eteenpäin totuuden ja oikean sekä käsittämisessä että -- noudattamisessa.

Maija kuuli oman äänensä värisevän sisäisestä tuskasta. Käsi kuivasi hikeä Pentin otsalta.

Silloin veti Pentti hänet äkkiä puoleensa, suuteli hänen silmiään, hänen tukkaansa, hänen käsiään. -- Rakas, rakas, kuinka minä siunaan sinua! Kuinka onnelliseksi olet tehnyt minut! Nämä viisitoista onnellista vuotta sinun rinnallasi ovat minulla pantti jumalallisestakin anteeksiannosta.

Pentti piteli hänen kättään niin lujassa puristuksessa, että Maijan väkipakolla täytyi irtautua hoitajattaren tullessa.

Hyvästeltyään hän ovelta vielä kerran kääntyi Penttiin päin. -- Aamulla minä tulen, sanoi hän rohkaisevasti ja nyökkäsi. -- Aamulla --

-- -- -- --

Aamulla heräsi hän puhelimen soittoon. Hoitajatar kutsui kiireisesti sairaalaan. Hän oli ovella vastassa Maijan tullessa. Kaikki oli käynyt kovin äkkiä.

-- Kuollutko, eihän kuollut?

Hoitajatar nyökkäsi.

7.

Tilda-rovastinnan ennen suora selkä oli painunut kumaraan ja hänen otsaansa oli ilmestynyt ryppyjä tiheään. Hänen kulkiessaan ruumissaatossa Allen arkun jälessä ihmettelivät vielä kaikki hänen sileäpintaisia poskiaan ja juhlallista ryhtiään. Mutta maa oli vetänyt puoleensa senjälkeen kuin Alle sinne peitettiin. Ja sekä surut että kaipaus olivat uurtaneet vakojaan rovastinnan vereville poskille.

Tavallaan oli hänen elämänsä kylläkin huoletonta. Martta oli asettanut kaikki parhaimman mukaan äidille. Nyt varsinkin, kun hän oli päässyt ylihoitajattareksi maaseutukaupungin sairaalaan, oli heidän elämänsä järjestynyt oikein hauskaksi. Martalla oli sairaalassa oma huoneustonsa, jossa oli tilaa äidillekin. Ruokakin tuli Martan järjestelyn kautta heille valmiina sairaalasta, joten ei äidin tarvinnut rasittua valmistamalla sitä itse eikä opastamalla palvelijaa. Ratokseen vain sai huolehtia siitä, mistä itse tahtoi pitää huolta.

Kun vain olisi voinut olla yhtä huoleton toisistakin lapsista kuin Martasta! Ei silloin olisi ollut hätää. Mutta eihän noita vanhempia ollut onnistanut yhtä hyvin. Ainihan kyllä oli taloudellisesti turvatussa asemassa. Mutta hänen elämänsä oli kuin luonnollisesta asemastaan väkivaltaisesti kieroon väännetyn puun. Se tuntui kitukasvuiselta. Ja mitäpä se muuta saattoi ollakaan, kun hänen luontoisenaan rupesi kuolettamalla kuolettamaan itsessään kaikkea hellää ja pehmeätä. Se oli yhtä luonnotonta kuin työntää villoja täytteeksi maantien tasoittamisessa. Mutta tottapa se häntä itseään tyydytti, koska hän yhä pysyi samalla kannalla. Ja tuollainen meno yhdestä äärimmäisyydestä toiseen oli heillä sukupiirre -- juuri äidin puolelta. Minkä teki, sen teki hänen sukunsa perinpohjin.

Mutta eihän se mieluista ollut, kun Aini aina ja joka paikassa esiintyi varmana, Arvin ja oman mittapuunsa mukaan kaikkia oikaisevana ja arvostelevana papinrouvana. Etenkin nyt kun he asuivat samassa kaupungissa, saattoi se monesti tuntua pahalta.

Mutta mitä sittenkään Ainista! Hänhän joka tapauksessa oli tasaantunut. Ja tunnontarkka, joskin ankara pappismies oli erinomainen vävypojaksi siihen verraten, mistä ennen Ainin suhteen oli ollut pelkoa ja mikä nyt oli uhkaamassa Allin puolelta.

Rovastinnan pää rupesi hermostuneesti tutisemaan. Tästäpä vasta näkyikin murhetta koituvan! Ja kun Alli lisäksi oli niin taipumaton! Ainahan hän ajoi tahtonsa perille.

Jollei nyt Martta voisi vaikuttaa jotain! Tai ehkä Ilona Solja, joka oli sellainen tyyni, selväjärkinen ihminen ja vähävaraisena leskenä tiesi, mitä taloudellinen puoli elämässä merkitsi. Alli ei itsestään koskaan kiinnittänyt huomiota sellaisiin puoliin. Ja se mies näytti villinneen hänet kokonaan.

Pahimmassa tapauksessa oli kova pantava kovaa vastaan. Ei Allekaan ikinä olisi voinut suostua tällaiseen. Eihän kukaan tietänyt, mikä ja minkälainen tuo mies oikeastaan oli. Virkaa hänellä ei ollut enemmän kuin vakinaisia, tiettyjä tulojakaan. Pienen perinnön hän oli omistanut ja sen kuluttanut osaksi toisten hyväksi, osaksi opiskeluun omin neuvoin. Maailman parantelemista itsensäkieltämisellä ja työllä hän kuului pitävän ammattinaan. Eikä sellainen toimi leiväksi lyönyt. Mutta saattoihan se olla Allille mieleen, hän kun isän tavoin oli vailla kaikkea todellisuustajuntaa.

Rovastinna nousi tuoliltaan ja vilkaisi kadulle. Sitten hän asettui peilin eteen.

Jos oli jälellä edes jotain entisestä Allista, pistäisi mamman puku hänen silmäänsä. Ja omastakin puolestaan tahtoi rovastinna olla joka suhteessa kunnossa. Häneltähän Alli ne taipumuksensa olikin perinyt.

Jos hän nyt siinäkään suhteessa oli entisellään! Kovin muuttuneelta hän kirjeissään oli tuntunut. Ja hyvään päin oikeastaan. Kun vain ei tuo onneton kihlaus olisi seurannut!

Etehisen ovi kuului aukenevan. Rovastinna kavahti pystyyn, laski sukanneuleen kädestään ja vilkaisi vielä kerran peiliin. Sitten raotti hän ovea. Martta, joka oli ollut vastassa, oli jo riisunut päällysvaatteensa. Alli irroitti parhaillaan hattua päästään.

Rovastinna teki sen ilahduttavan huomion, että Alli ainakin ulkonaisesti näytti olevan entisellään, musta puku vain oli vaihtunut sinipunertavaan, mikä tiesi entistä suurempaa sisäistä tasapainoa ja puki häntä mainiosti.

-- No mamma, Martta työnsi oven auki ja kiepautti Allin suoraan äidin syliin. -- Kohta sinulla on kaikki tyttäret ympärilläsi. Minä soitin Ainille ja käskin tulemaan.

Rovastinna piteli Allia kädestä ja tiedusteli kaikenlaista vähäpätöistä hänen oloistaan. Hehän eivät olleet tavanneet koko pitkänä kevätlukukautena. Martta asetteli kahvileipää pöydälle ja laverteli iloiseen tapaansa. Hänestä oli hyvä aluksi pysyä mitättömissä, mieliä rauhoittavissa asioissa.

Vihdoin tuli Ainikin.

Oltiin kahvia juomassa ja puhe luisti vilkkaasti eteenpäin, kun rovastinna äkkiä ja aiheettomasti nosti nenäliinan silmilleen. Hänen sisimpänsä oli täyttynyt ristiriitaisilla tunteilla, kun tässä tytärten parissa, kahvin höyrytessä ja lämminleivän tuoksutessa suloisesti, ei voinut nauttia vapaasti, vaan täytyi ajatella sekä Allea että tätä Allin onnetonta naimahanketta.

-- Mitäs mamma nyt, koetti Martta rohkaisevasti sanoa syrjästä. Aini rupesi puhumaan surun ja murheen tarpeellisuudesta.

-- Mutta eihän tässä nyt surua ja murhetta olekaan, vastusti Martta, -- oikein ilojuhlat vain minun ymmärtääkseni.

-- Eihän mamma vain itke minun aikeitani. -- Alli kävi rohkeasti asiaan, jota tähän asti huolellisesti oli väistelty.

Silloin tuli rovastinnalle oikein itkuntyrskähdys. -- Hyvä lapsi, kun se mies vain olisi toisenlainen!

Martalta pääsi iloinen nauru, ja toiset jatkoivat sitä. Mutta rovastinna yhä itki. Hän tuli aina syvästi liikutetuksi, kun hänen oman elämänsä monet ristiriidat johtuivat mieleen.

-- Mistä mamma tietää minkälainen Eljas on. Eihän mamma edes antanut hänen tulla tänne, niin että olisitte tutustuneet, huomautti Alli tasaisesti.

Rovastinna kuivasi kyyneleensä. -- Mitä minä panisin hänen kustantamaan kallista matkaa itselleen, kun minä en kuitenkaan aijo suostua.

Alli meni sanattomaksi. Martta pidätteli vaivoin nauruaan. -- Mammalta ei asian käytännöllinen puoli koskaan unohdu, huomautti hän viimein totisesti.

-- Eihän hänellä ole virkaakaan, jatkoi rovastinna kiihoittuneesti. -- Kuinka sinä kirjoititkaan: tekee suutarin ja sepän töitä, hakkaa halkoja, kirjoittaa kristillisyhteiskunnallisia esitelmiä, painattaa ja myy niitä ja ... ja ... -- nitoo kirjoja, nikartelee y.m. y.m., jatkoi Alli, -- on sekä kykenevä että halukas elättämään itseään monenlaisella kunniallisella työllä.

-- Mutta entä perhe, millä hän sen elättää? -- Rovastinnan keinutuoli heilahteli epätoivoisen kiivaasti, ja pää rupesi taas hermostuneesti tutisemaan.

-- Jumalallisen ja inhimillisen rakkauden suosiollisella avustuksella, pisti Martta väliin.

Mutta Alli kävi tiukasti asiaan. Hän ei aikonut ruveta miehensä elätiksi. Hän tahtoi itse ansaita. Sen kai mamma käsitti.

Se pisara oli kuitenkin rovastinnalle liikaa. Ei Allekaan olisi voinut hyväksyä sellaista uudenaikaisuutta. Rovastinna ei voisi vastata Allen eikä äidillisen vastuunalaisuutensa syytteisiin, jos hän noin vain antaisi tyttärensä miehelle, jolla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia -- ehkei aikeitakaan elättää perhettään. Sellainen tietysti yhtäkkiä lähtisi tiehensä, jättäen vaimon ja ehkä lapsenkin toisten niskoille.

-- Mamma -- sanoi Alli vakavasti, kun viimein sai suunvuoroa. -- Ei mamman tarvitsekaan tästä vastata, ei Jumalan eikä ihmisten edessä. Minä vastaan itse. Minä olen täysi-ikäinen ihminen. Eikä tässä ole kysymys vain onnesta tai onnettomuudesta, ei edes voittamattomasta rakkaudesta, vaan jostain paljon tärkeämmästä. Rakkaudestani voisin kuuliaisuuden vuoksi luopua. Tässä asiassa en peräydy. Tässä on kysymys vakaumuksesta ja elämäntehtävästä. Minä voin täyttää sen paremmin yhdessä Eljaksen kanssa kuin yksin, siksi en epäröi. Me tahdomme oman työmme ja elämämme kautta olla luomassa näihin ajallisiin oloihin jotain siitä, minkä toteutuminen on Jumalan hyvä tahto meille kaikille onneksi.

Allin ääni oli tavallista pehmeämpi, mutta samalla päättävä. Aini katsoi häneen ihailevasti, hiven kateuttakin katseessa. Alli oli todella kovin muuttunut. Hänessä oli jotain sopusointuista, melkein pehmeätä ja samalla kuitenkin entistä, järkähtämätöntä lujuutta. Kun olisi vain tuo Eljas ollut toisenlainen, ei niin kirkon oppia vierova, ettei Arvikaan voinut hyväksyä!

Samassa nousi rovastinna keinutuolistaan. Hänen kumaraan painunut selkänsä suoristui, katse välähti teräksisenä kuin toteltavia käskyjä jakelemaan tottuneen kodinvaltijattaren, ja äänessä oli entisajan pontta. -- Minä kiellän, sanoi hän lyhyesti ja päättävästi. -- Minun suostumuksellani sinä et ota sitä miestä ennenkuin hänellä on virka ja järkevän ihmisen mielipiteet niinkuin muillakin.

Ovi painui napsahtaen lukkoon rovastinnan jälkeen. Tyttäret katsoivat toisiinsa. Alli oli mennyt huomattavan kalpeaksi.

Martta tointui ensimäisenä. -- Aini, nyt sinä mene, määräili hän tavanmukaisella päättäväisyydellään. -- Vie mammalle valeriaanaa ja jumalansanan neuvoja lisäksi. Ei tässä muu auta.

-- Ei sekään. -- Aini huokasi ja vedet herahtivat silmiin. Hänen kävi Allia niin sääli. -- Tunnemmehan me mamman.

-- Sano yksin tein: meikäläiset, oikaisi Alli.

-- Sinä jaksat kaikesta huolimatta entiseen tapaasi seuloa tunteita ja olla jakamassa oikeutta kaikille. -- Aini katsoi taaskin ihailevasti ja hellästi sisareen. Hänen sisimpänsä oli jälleen kuin isän ja kodin ulottuvilla. Kirsi alkoi sulaa.

Aini nousi, kiersi kätensä sisaren kaulaan ja puristi häntä hetken sydämellisesti. Sitten hän läksi äidin jälessä.

-- Mitä sinä nyt aiot, tiedusteli Martta heidän jäätyään kahden Allin kanssa.

-- Se riippuu siitä, luuletko äidin pysyvän tässä mielentilassa ja päätöksessä vai ei?

-- Pahoin pelkään, ellei sinun Eijaksesi muuta kantaansa äidin mainitsemissa suhteissa.

-- Eljas ei hievahda oikeaksi näkemästään tiestä tuumankaan vertaa. _Minusta_ hän voi luopua, jos niiksi tulee, vakaumuksestaan ei.

-- Luovutko sinä ehkä myöskin hänestä?

-- En. Me menemme pian naimisiin. Olemme jo vuokranneet itsellemme huoneet Helsingin laitakaupungissa. Siellä me aiomme ruveta toteuttamaan niitä periaatteita, jotka liittivät meidät yhteen. Mutta ei puhuta näistä nyt. Minusta on parempi, etten sinullekaan ilmoittele aikeistani, ennen kuin teen sen kirjeellisesti mammalle. Hän voi ruveta pahoittelemaan sitä, ettet sinä ole paremmin koettanut taivuttaa minua.

Alli rupesi yhtäkkiä kiertelemään huonetta pitkin, katselemaan vanhoja muistoja ja kyselemään kaikenmoisista pienistä, ulkonaisista asioista. -- Minusta on niin hauskaa, että kuitenkin tiedän minkälaista teillä on, sanoi hän. -- Ja Ainillakin.

Samassa hän kääntyi Marttaan, asettui aivan hänen eteensä ja tarttui hänen olkapäihinsä. -- Martta, onhan sinulla oikein hyvä olla? Sano? Olethan tyytyväinen elämään?

-- Oletko koskaan sitä epäillyt?

-- Joskus ... hyvin harvoin -- olen ajatellut, että sinä sittenkin...

-- Mitä?

-- Kaipaat jotain.

Martta naurahti, lyhyeen, omituisesti. Se pisti unohtumattomalla tavalla Allin sisintä.

-- Ettäkö kaipaan? Ei, tiedätkö, en kaipaa kerrassaan mitään. Paremmin on mulla jotain liikaa, niinkuin hammassärky entisellä herralla.

-- Sinä et ole suora.

-- Minä puhun totta.

Allille tuli suuri hätä. Eihän hän tietänyt, vaikka ero omaisista tulisi pitkäaikaiseksikin. Häneen jäi kuin kalvavana kipuna ajatus, että Martalla oli jokin suuri suru. Hän oli näihin asti enimmäkseen iloinnut siitä, että Martta oli niin toisenlainen kuin he vanhemmat. Mutta joskus oli kuin välähtänyt mielessä ajatus, että jos sittenkin, jos Martta vain suuren tyyneytensä ja järkevyytensä avulla pysyy noin tasaisena. Lyhyinä huomaamattomina hetkinä oli jotain vilahtanut esiin kuin syvästä kätköstä, sitten taas kokonaan peittyäkseen.

-- Sinä et tahdo suoda minulle sitä kunniata, että olisin onnistunut pettämään sinun ihmissielujen pohjukoita seulovaa katsettasi? Eikö niin?

-- Martta, jos sinä voit, niin puhu!

-- Alli, se ei ole sopivaa sanottavaa sille, joka aikoo naimisiin. Mutta sinä tunnet yleensä elämää. Sentähden voit sinä kuulla, mitä en eläessäni sanoisi toiselle. Alli, sinä tiedät, että minua lapsena sanottiin kauniiksi.

-- Sinun ei tarvitse puhua imperfektissä.

-- No niin, minä olen saanut mamman ulkomuodon ja mamman käytännöllisyyttä, papan sielun tyyneyttä. Ja se on ollut pelastukseni. Tunneherkkyydessä, samoin kuin sekä eroottisiin että uskonnollisiin taipumuksiin nähden saitte Aini ja sinä siksi paljon, että minä onneksi jäin osattomaksi. Muuten kai jo olisin vähintäin hulluinhuoneessa. Sillä Alli, minä en saanut viettää huoletonta lapsuutta, niinkuin luulitte ja niinkuin lapsista yleensä luullaan. Minua hätyytettiin, ahdistettiin, pyydettiin useamman kerran. Milloin ahdisti renki, milloin vastaantulija tiellä. Lapsen täytyi oppia ymmärtämään -- pelkäämään. -- Lapsen täytyi tutustua kuiluihin, joista moni ikänsä säästyy. Eikä ollut mahdollisuutta puhua kenellekään. Kaikki oli kannettava yksin, -- yksin sekin, että joka ainoa mies -- isää lukuunottamatta -- herätti kauhua. Ymmärrätkö että siinä kysyttiin hermoja, kysyttiin mielen tasapainoa, tahdon lujuutta?

Alli seisoi kuin pohjattoman kuilun partaalla, jonne katsoessa huimasi voimattomuuteen saakka. Yksin, yksin oli Martta lapsesta asti kantanut kaikki ... kantanut niin, että kaikki hänessä vain näkivät iloisen, reippaan tytön. Kaunis, iloluontoinen Martta, jota niin moni oli omakseen tahtonut, oli tällaisista syistä aina pysynyt kylmänä.

-- Raskainta on ollut taistelu halveksimishalua vastaan. Voin sanoa veriin asti taistelleeni säilyttääkseni edes jonkinmoisen teoreettisen uskon ihanteeseen. Ja siksi se onkin minulle henkeäni kalliimpi. Sillä minä omistan sen. Minä ajattelen ihmisiä sairaina lapsina. Se estää halveksimasta. Ja minä pidän lujalla otteella kiinni siitä ihanasta todellisuudesta, että elämäni työnä on edes jossain määrin auttaa sairaita terveiksi.

-- Kuuletko? -- Martta keskeytti puheensa. Hänen kasvoilleen valahti kaunis, kirkastunut hymy. Yläkerran sairaspuolelta kuului muutaman heikkomielisen levotonta huutoa. -- Muille tuo on vastenmielistä. Minulle se on sairaan ihmiskunnan avunhuuto, velvoittava, minua työhön kutsuva huuto. Minun täytyykin mennä nyt. -- Hän kietaisi kätensä Allin kaulaan hänelle tavattomalla hellyydellä. -- Rakas, tule oikein onnelliseksi! Minä iloitsen jokaisesta, joka voi perustaa oman onnellisen kodin.

Sen sanottuaan hän läksi. Kun hän palasi, oli huone tyhjä. Pöydällä lasissa oli suuri, valkoinen ruusu.

Martta katsoi kelloaan. Juna eteläänpäin oli äskettäin lähtenyt. Olisikohan Alli? -- Se olisi ollut hänen tapaistaan.

Hänet oli siis vienyt kutsuva elämäntyö ja ... odottava oma koti.

Martta otti ruusun käteensä, katsoi nälkäisesti sen tahratonta puhtautta ja painoi sen viimein hetkeksi kuuman kirveleviä silmiään vasten kuin pidättääkseen esiinpyrkiviä kyyneleitä.

Sitten hän laski sen takaisin lasiin ja palasi työhönsä.

III

MYRSKYN NOUSTESSA

1.

Aarne Solja, se pieni kiharapäinen poika, joka nukkui äitinsä syliin muutamana kauniina kesäiltana tämän yhdessä Pentin kanssa laskiessa Suviniemen pappilanrannasta, astuskeli nyt ripein askelin keskikaupungilla olevaa asioimiskonttoria kohden. Kilpajuoksija, jota Alli oli arvostellut "innostuksenmieheksi" oli nyt vuosiltaankin mies. Hänen suuret siniset silmänsä katselivat iloisesti edessäpäin olevaa elämää, ja hän vihelteli mielellään -- niinkuin linnut keväisin oman sisimpänsä pakosta.

Kiittämätön hän olisikin ollut, jos hän olisi kulkenut alla päin. Onni oli ollut hänelle myötäinen. Hän oli suorittanut lainopilliset tutkintonsa loppuun, läpäissyt ne iloisenhuolettomana ja kuitenkin menestyksellä. Tultuaan kirjoitetuksi hovioikeuteen oli hän saanut työtä, joka sekä tyydytti että huvitti, samalla kuin se taloudellisesti lupaili hyvää. Sitäpaitsi hän oli saanut odottamattomia lisätuloja muutamasta mielenkiintoisesta yrityksestä. Hän oli poikasesta asti rakastanut urheilua, -- muutakin kuin kilpajuoksua raitiovaunun kanssa. Merielämä etenkin oli huvittanut häntä. Tuttavan perämiehen seurassa hän kohta lopetettuaan koulunsa oli saanut tehdä pitkän merimatkan. Merellä hän teki merimiehen töitä ja ansaitsi siten ylläpitonsa. Mutta kun laskettiin maihin eli hän herroiksi, käveli katselemassa, kuuntelemassa ja nauttimassa kaikesta siitä mitä suuri, avara maailma tarjosi nuorelle nälkäiselle katsojalle. Ahavoituneena, reippaana ja sisäisesti rikastuneena hän palasi kotiin. Ja olipa matkalla tullut opituksi sellaista, josta näkyi koituvan rahallistakin hyötyä, koska hän sen jälkeen joutui siihen laivaosakeyhtiöön, josta hänellä nyt oli nuo tuntuvat lisätulot.

Aarne hymyili samalla kuin hieroskeli korvalehtiään, joita tammikuun pakkanen puraisi. Olisi tehnyt mieli viheltää tässä kadulla. Ajatukset olivat niin iloisia.

Oli mukavaa olla nuori, hyvin nuori ja kuitenkin jo merkitä jotain, mennä virastoon ja asettua paikoilleen vanhojen, työhön tottuneiden virkailijoiden kanssa kuin kokenut mies ainakin. Oli mukavaa istua laivayhtiön kokouksissa päättämässä tärkeistä asioista ja mukavaa sekin, kun sai laskea yhä suurenevia tuloja hyväkseen ja niillä ilahduttaa sekä omaisia että itseään. Niistä oli sekin etu, että ne toivat kerran perustettavan oman kodin kuin hyvän kappaleen lähemmäksi.

Aarnelta pääsi puoleksi tukahutettu vihellys. Omankodin ajatus pani hänet aina erikoisen hyvälle tuulelle. Hän oli jo monessa suhteessa selvillä siitä millaiseksi tuo koti oli muodostettava. Tosin siellä toisen vapaan ja samanarvoisen ihmislapsen tahto voisi rajoittaa hänen omaansa. Mutta hän eli siinä iloisessa uskossa että he molemmat enimmäkseen tahtoisivat samaa. Hänellä oli todellisuustajunnastaan huolimatta rajattomasti iloista luottamusta elämään. Silloinkin, kun hän näki inhimillisiä heikkouksia ympäristössään hän enimmäkseen vain hymyili niille, samalla kuin kohteliaasti väisteli niistä koituvia hankauksia.

Mutta vaikka hän olikin taitava tällaisessa kohteliaassa väistelemisessä, ei hän kuitenkaan koskaan tehnyt sitä oikeuden kustannuksella. Hän oli lueskellut lakitiedettä sisäisestä halusta. Hän ihannoi lakimiehen elämäntehtävää, ja hänen oma oikeudentuntonsa oli tinkimätön. Mutta kun hän tämän johdosta joutui sanomaan lähimmäisilleen jotain heille vastenmielistä, teki hän senkin suopea hymy huulilla ja välejä tasoitteleva ritarillisuus esiintymisessään. Hän tahtoi rauhan miehenä olla rakentamassa rauhaa. Ja kun ihmisten keskinäisissä suhteissa yleensäkin ystävällinen kohteliaisuus sai suuria aikaan, niin kaiketi ainainen rauha viihtyisi kodissa, jonka perusti kaksi toisiaan rakastavaa ihmislasta. "Hänen tyttönsä" olisi tietysti aina hyvä hänelle. Siitä hän oli varma.

Mutta kuka oli hänen tyttönsä?