Part 7

Alli hymyili. -- Ihanhan te puhutte niinkuin minä itse ennen.

-- Niin, kun minä silloin teiltä opin ajattelemaan sellaista. Ja täällä Helsingissä sitä vielä saa lisää.

-- Taitaa täällä olo miellyttää? -- Alli teki kysymyksensä mielen kevennyksen toivossa. Hilma oli ehkä kaikesta huolimatta tyytyväinen oloonsa. Olipahan sitten ainakin yksi vähemmän syyttäjien joukossa.

-- Tyytyväinen? -- Hilman kasvoilla kuvastui omituinen tunnesekoitelma. Siinä oli kevyttä iloa ja purevaa ivaa. Siinä oli kuin sisäistä hätää ja samalla ylimielistä uhmaa.

-- Niin -- onhan tämä vapaampaa kuin juoksutytön elämä. -- Lyhyt, pilkallinen nauru veti kuin ajatusviivoja sanotun jälkeen. -- Olen tehtaassa työssä.

Alli seisoi kuin tuomarinsa edessä. "Höpsän-Hannan" kurja olemassaolo toisten narrattavana ja pilkattavana nousi hänen eteensä. Ja entäs lasten kohtalo!

-- Missä teidän veljenne nykyään on, tiedusteli hän hätäisesti. -- Hilman katse kovettui äkkiä. Siihen nousi vihaa. -- Maailmalla, milloin missäkin. Missä vain voi saada työllään leipäpalasen irti.

-- Hän oli aina heikko lapsi.

-- Ajatukseltaankin heikko. Sellainenhan äitikin oli minun syntymästäni asti. Mutta pitipäs vain siltä elää ja saada lapsiakin. Kuolivat toki toiset paitsi me kaksi. Meille ei sitä suotu.

-- Onko elämä näyttänyt teille vain kovat, karut puolensa? -- Kysymys syntyi pehmeästi kuin anteeksipyyntö.

Hilma nauroi taas lyhyeen ja katkerasti. -- Mitäpä itsestäni! Mutta veljen kohta panee vereni kiehumaan... Ajatelkaa vain! Kun ruumis on heikko, raihnainen ja sielu samoin, mutta on mieltä senverran, että täytyy hankkia leipänsä. Tiedättekö, miten sellainen tulee potkituksi paikasta toiseen eikä koskaan pääse ansaitsemaan, niin että edes saisi kunnon aterian ja siistin asumuksen itselleen. Auttaahan minäkin koetan. Mutta arvaako neiti, miten paljon tehtaalainen saa irti palkastaan toisen elättämiseksi?

-- Minä olen aina kärsinyt vallitsevista epäkohdista. Isäkin kasvatti meihin sellaista mieltä.

Hilman huulet koukistuivat omituiseen hymyyn. -- Kärsimisellä ei meikäläisiä auteta. Kärsiminen on kärsimistä, vaikka siihen saisi kuinka paljon seuraa tahansa. Elämän täytyy kerran muuttua toisenlaiseksi!

-- Tässä on minun osoitteeni. -- Alli veti nimikorttinsa esille käsilaukusta. -- Omaa kotia ei minulla ole, huone vain. Mutta tulisitte joskus tervehtimään. Olisi hauska puhella enemmänkin. -- Hän ojensi kätensä hyvästiksi. Hänen sielunsa oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut jatkaa. Hänen täytyi päästä yksinäisyyteen, saada ajatella.

Hän kääntyi jatkamaan matkaa nyt kuten äskenkin kulkien yhä vain eteenpäin ilman päämäärää tai tarkoitusta, vain oman sisäisen ahdistuksensa eteenpäin ajamana.

Hän olisi tällä hetkellä suonut olevansa jossain autiossa paikassa, missä todistajitta olisi saanut laskea tuskansa valloilleen, ei huokauksissa, ei kyynelissä -- ne olivat liian mietoja tunne ilmauksia --, vaan jonkinlaisin voimateoin kuin raivostunut aarniometsien asukas, joka rynnistää metsän tiheikköön, särkee, polkee jalkainsa alle ja kuulee esteiden rusahdellen ja rutisten väistyvän.

Oh, kuinka nuo suurten lakeuksien härkälaumat mahtoivat nauttia, kun voimalla saivat painaa sarvensa maahan ja myllertää kaiken nurin, nurin.

Niin, nurin kai Hilmakin olisi tahtonut viskata kaiken. Alli oli sen nähnyt hänen katseestaan. Ja samaa hän itsekin tunsi sisimmässään. Elämä oli niin epätoivoisen tyhjää, epätoivoisen kieroa. Ei se muuta olisi ansainnut kuin nurin viskaamista. Mutta olisiko se sillä sitten parantunut? Se oli toinen kysymys.

Mitähän jos rupeaisi käymään kansantalolla, jos lakkaisi passiivisesti "kärsimästä" kovaosaisten kanssa ja sen sijaan rupeaisi heidän kanssaan vaatimaan oikeuksia ja uudistuksia?

Alli oli aina ollut vähäväkisten ystävä. Kotipuolessakin hän paremmin oli viihtynyt mökkiläisten kuin talollisten joukossa. Mutta hänen myötätuntonsa oli rajoittunut juuri tuollaiseen hedelmättömään "kärsimiseen", jota taisteluun antautunut halveksi. Kuten Hilmakin äsken. Mitä jos nyt koettaisi toista?

Hän muutti suuntaa ja alkoi astua Työväentalolle päin. Kello oli siksi paljon, että siellä kai saisi kuulla esitelmän tai jotain ainakin, jos tänä iltana sattui olemaan jotain tarjona.

Hän osti "Työmiehen" vastaantulevalta pojalta, tutki sen ensi sivun ilmoituksia ja joudutti askeleitaan.

Ensi kertaa eläessään oli hänellä "Työväentalo" matkan määränä. Tuntui aivan kuin ujostuttavan, mutta samalla tuli kuin hartautta mieleen ... ihan kuin olisi ollut menossa kirkkoon. Toisenhenkistähän siellä kyllä oli. Mutta itse asia, se oli sittenkin suuri ja pyhä. Se oli taistelua ihmisarvoisten elämänehtojen hankkimiseksi kaikille, siinä tavoiteltiin ei vain suurempia palkkoja ja siksi riittävästi vapaa-aikaa kaikille, että kukin saisi tuntea olevansa ihminen eikä kone, -- siinä taisteltiin samalla yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon tunnustamisen puolesta, niin ettei valta-asema tai varat, vaan kunkin arvo ihmisenä olisi määräämässä ihmisten välisissä suhteissa.

Tämä oppi, niin uutena kuin sitä kuunneltiinkin, ei ollut muuta kuin sen sisäisen opin noudattamista, joka jokaisella olisi pitänyt olla omassatunnossaan. Se oli sitä, mitä Kristus oli opettanut, sitä, mitä isäkin kaikessa oli koettanut noudattaa.

Allin sisin oli kuin hyvinmuokattu peltomaa hänen noustessaan "Kansantalon" portaita. Kaksi naishenkilöä pyrki sisään samalla kuin hänkin. Hän pysytteli heidän takanaan. Se tuntui kuin turvallisemmalta tällaiselle ensikertalaiselle.

Esitelmä oli jo alkanut. Puhujan ääni kuului etehiseen asti. Sen intohimoinen värinä tuntui ulotuttavan vaikutuksensa sisäänpyrkiviinkin. Naisten kasvoille nousi tyytyväinen hymy. "Vuossatoja he ovat imeneet työkansan hikeä ja elämänvoimaa, mutta sitä nestettä ei heille enää kovinkaan kauan heru. Kansa on herännyt." Naiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja asettuivat paikoilleen. Alli seurasi heidän esimerkkiään.

Puhuja jatkoi. Hänen ja hänen kuulijakuntansa välillä lainehti voimakas joukkosielua nostattava henkivirta. Kuulijoiden ajatukset ja tunteet nousivat ja laskivat sitä myöten kuin puhujan ääni, heidän ajatuksensa kääntyivät sinne minne hän tahtoi niitä käännyttää, ja määrätyissä paikoissa ne kokoontuivat kuin kiehumapisteeseen, josta tunnehuumauksen höyryt sähköittävinä levisivät saliin.

Allin isoova ja janoova mieli painui kuin joustavuutensa menettänyt jänne. Innostus, mikä hänessä matkalla oli ollut nousemassa, haihtui haihtumistaan. Voimasanoja tässä tarjottiin, ei voimaa. Tässä myllerrettiin kaiken nurinkääntämishalussa, kuten hänen oma sisimpänsä äsken, mutta tässä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään siitä, mikä todella voisi tehdä elämän paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Tässä revittiin, ei rakennettu. Saarnattiin vihaa, ei oikeutta kaikille.

Allin sisäinen väsymys kasvoi kasvamistaan: Hän oli pettynyt. Puhuja ei tosin tuntunut olevan mikään kyvykkäämpi johtomies. Mutta joka tapauksessa oli tämä esitys sekä siveellinen että tietopuolinen köyhyydentodistus kokonaisuudelle.

Voimakkaat "hyvä"-huudot ja käsien läiske lopetti puheen. Eturiviltä alkoi joku ponnekkaasti "Sä nouse kansa sorrettu".

Allikin nousi, mutta jäi seisomaan paikalleen. Naiset hänen vieressään olivat myöskin nousseet ja siirtyneet paikaltaan. He olivat arvatenkin asettuneet Allin taakse, koskapa hän koko ajan kuuli mitä he puhuivat.

-- Eikö se teidän veljenne vielä olekaan kuollut, kysyi toinen hiljaa. -- Vielä mitä! Siinä makaa kuin ennenkin ja on vastuksena. Veisaa virsiä ja lohduttaa meitä sillä, etteihän häneltä kulu ruokaa, kun mikään ei enää maistu. Mutta eipäs vain osaa kuolla!

Laulu loppui. Ihmisvirta läksi kulkeutumaan ovelle päin. Alli kulki virran muassa. Hän ei ajatellut, ei arvostellut, ei edes kärsinyt. Hän oli vain väsynyt, läpeensä väsynyt koko elämään.

3.

Seuraavan päivän iltapuolella tapasi Alli itsensä taaskin kiertelemässä laitakaupungin katuja. Osaksi oli hänen oma sisäinen levottomuutensa ajanut häntä tänne, osaksi halu jos mahdollista tavata Hilma. Mutta kun hän ei ollut ottanut selkoa Hilman osoitteesta, ei löytäminen ollut helppoa. Edellisenä iltana "talolla" olisi hän ehkä paremminkin siinä onnistunut, mutta hän ei silloin ajatellut sitä enemmän kuin muutakaan. Hän oli silloin sisimmässään nääntyä. Vasta jälestä päin oli sekin tullut mieleen. Ja silloin hän oli päättänyt lähteä edes hakemaan.

Hän tunsi olevansa kuin vastuussa Hilmasta, sekä siitä syystä että he ennenvanhaan olivat olleet erittäin hyvissä väleissä, että myöskin Hilman nykyään nähtävästi ikävien olojen ja sisäisen katkeruuden tähden.

Hilma oli oikeastaan aina herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hän oli kuin luotu voimatekojen ihmiseksi. Varsinaista lukuhalua hänellä ei pienenä ollut. Siinä tapauksessa kai "papukka pieni" olisi kouluuttanut häntä kuten monta muutakin. Mutta hänessä oli vain yleensä ollut voimakas halu päästä eteenpäin elämässä, osaksi kyllä voidakseen auttaa äitiä ja saadakseen hänet pois köyhäintalolta, mutta muutenkin. Ja kun hän ei nyt näyttänyt onnistuneen siinä, oli kai sekin tekijänä hänen mielensä katkeruuteen. Tuollainen palopuhe kuin tuo eilisiltainenkin saattoi saada suuria aikaan ihmisessä, jonka sisin oli vastoinkäymisten helteessä käpertynyt kuivaksi ja tulenaraksi kuin poudan paahtama maa. Ja kuka oli silloin vastuussa vahingosta? Kipinänkö sinkauttaja yksin? Eikö myöskin ne, jotka olivat nähneet kuivettuvan maan tuskan, mutta jättäneet sen kastelematta?

Alli pysähtyi kadunkulmaukseen, jossa hän edellisenä päivänä oli nähnyt Hilman, ja tähysteli ympärilleen. Mutta Hilmaa ei näkynyt. Muutamasta tehdasrakennuksesta alkoi lappautua työntekijättäriä. Alli tähysteli tutkivasti parveen. Omituinen kelmeä kalpeus oli painunut useimpain kasvoille, arvattavasti seuraus kehnoista asunto-oloista ja työstä epäterveellisessä ympäristössä. Monet näyttivät välinpitämättömän väsyneiltä. Toisilla oli ilonnälkäinen, kevyt ilme kasvoillaan, toisilla katkeruutta joka piirteessä.

Alli tunsi joka-ainoan ilmeen syytöksenä. Velassa hän oli, velassa näille, jotka olivat nuoria kuin hänkin, mutta jotka tuskin ensinkään olivat muistaneet sitä, minkä hän oli omistanut hänelle ehdottomasti kuuluvana osana elämästä. Hyvän kodin, taipumustensa mukaisen kasvatuksen, suhteellisen suotuisat toimeentulomahdollisuudet oli hän ottanut vastaan antimena, jota ei kukaan vääryyttä tekemättä olisi ollut oikeutettu häneltä riistämään. Hän oli vain katkerasti tuntenut, että oli paljon, jota elämä oli häneltä kieltänyt ja mistä luopuminen tuntui ylivoimaisen raskaalta. Kuinka pientä oli oikeastaan tuollainen kiihkeä oman onnen tavoittelu? Eihän kellään ollut avointa valtakirjaa onnen nostamiseen. Ja jos sellainen muutamille harvoille olisi ollut saatavissa, kuka olisi rohjennut käyttää sitä omaksi hyödykseen toisten nääntyessä osattomuuteensa?

Kun saisikin itsessään kasvatetuksi sitä mieltä joka työntää luotaan kaikki yksilökohtaiset nautinnot, joista eivät toiset voi saada osaa.

Ensi kertaa kääntyivät Allin ajatukset jonkunlaisella kateudella Ainiin. Hänen uskonsa oli kova ja kylmäkin monesti. Se oli pikemmin kuoleman ja rangaistusten julistusta kuin elämän ja toivon evankeliumia. Mutta se oli sittenkin Ainille antanut pohjan, jolle hän oli päässyt omaa sisäistä särkyneisyyttään pakoon ja jolta hän oli kyennyt muitakin auttamaan.

Kun olisi tuollainen pohja, silloin voisi ajatella velkojensa maksamista, silloin saisi voimaa elämään muille. Mutta mitä annettavaa oli sillä, jolta kaikki oli särkynyt? Köyhän köyhyydestä ei ollut iloa eikä apua toisille köyhille.

Hän oli aina ihannoinut työtä vähäväkisten hyväksi, ei tuollaista yliportailta lähtevää tähteiden siroittamista, vaan rehellistä, antautuvaa työtä pimennon puolelle joutuneiden auttamiseksi päivän puolelle. Näinä vuosina isän kuoleman jälkeen, jolloin hänen oma sisimpänsä oli ollut sairauteen asti täynnä kaipuuta, oli hän monesti ajatellut, että juuri tuollainen työ olisi ainoa, mikä voisi tehdä elämän vielä elämisen arvoiseksi. Mutta miten päästä alkuun, miten tulla sisäisesti kykeneväksi siihen?

Allin jäljessä kulki muutamia nuoria tyttöjä, jotka tehtaasta tulleiden joukossa olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan. He näyttivät väsyneiltä ja totisilta, mutta he olivat huomattavan puhtaat puvussaan, ja heidän kasvojensa ilme oli luottamusta herättävä. Alli oli aluksi lähtenyt seuraamaan heitä. Mutta kun he innokkaasti rupesivat keskustelemaan, kiersi hän heidän edelleen kuullakseen paremmin. Puhe koski jotain hengellistä puhetta, jota tytöt olivat menossa kuulemaan.

Alli meni kadun toiselle puolelle ja piti tyttöjä silmällä. Heidän kääntyessään kadulta kokoushuoneeseen kääntyi Allikin sinne.

Raskas huoneilma tuli ovella jo vastaan. Sali, joka oli pienen puoleinen, olikin ovensuuta myöten täynnä väkeä. Alli jäi tyttöjen kanssa lisäämään kynnyksellä ahdettujen joukkoa. Puhe oli täälläkin jo alkanut. Alli ei edes päässyt selville tekstistä, -- jos sellaista oli ollutkaan. Puhe tuntui poikkeavan tavanmukaisista "selityksistä".

"-- Olet ehkä yksin maailmassa. Et voi toisille uskoa huoliasi. Olet senluontoinen. Ympärilläsi näet vain työtä ja vaivaa. Sekin näännyttää sinua. Lisäksi on ehkä kuolema riistänyt sinulta rakkaimpasi. Sinä tunnet sisimpäsi suuren tyhjyyden. Mutta se tyhjyys on vain lahjomaton todistaja sinun jumalallisesta ja korkeasta alkuperästäsi, joka panee sinua pyytämään jotain paljon suuriarvoisempaa kuin maista onnea."

Allin kasvoille nousi ensin kuin hämmästyksen ilme. Mutta se väistyi katkeran kysymyksen tieltä. Hän tunsi tuon kaipuun. Nääntyminen oli hänellä ei sanoissa, vaan kokemuksena, mutta se ei auttanut häntä.

-- Sinä ehkä kysyt, mistä voit tietää, ettei jumalakäsite ole vain ihmisten luoma mielikuva?

Alli säpsähti. Mies, joka seisoi tuolla pöydän takana, ei selittänyt eikä saarnannut. Hän tuntui puhuvan kuin yksilökohtaisesti kuulijoittensa kanssa, ei kaikesta selvillä olevana totuudentodistajana, vaan totuuden etsijänä toisille totuutta etsiville.

-- Ehkä olet äiti, joka rakastat lastasi, puolisoasi rakastava puoliso, vanhempasi muistoa siunaava lapsi. Ajattele näitä rakkaitasi ja mitä tunnet omassa sisimmässäsi. Etkö tunne, ettei se ole maasta ja maallista. Se on siksi hyvää, että sillä täytyy olla juurensa jossain paremmassa. Se on heijastus jumalankuvasta sisimmässäsi, todiste korkeasta alkuperästäsi ja samalla todiste sen alkua ja loppua vailla olevasta lähteestä ... Jumalasta.

Oli kuin pieni pehmeä käsi olisi koskettanut Allin kättä. Hän tunsi isän läheisyyden. Hän ei voinut kritikoida, ei hyljeksiä kuten ennen. Hän tunsi, ettei tässä ollut kysymys opinkappaleista eikä muodoista, vaan yksinkertaisesta ja suuresta, elämälle pohjaa antavasta totuudesta. Ja hän laski kätensä isän käteen tuntien, että hänen elämänsä tie tästä puoleen oli kääntyvä uuteen suuntaan.

Puhuja lopetti. Ihmiset painuivat rukoukseen. Sitten ehdotti puhuja laulun.

"-- Sielut saavat elonpuusta täyden, täyden tyydykkeen."

Alli heräsi kuin unesta. Hän oli kaiken aikaa ollut isän kanssa. Hän oli saanut kuin ensi aavistuksen siitä sielun pohjatonta tarvetta vastaavasta tyydykkeestä, joka isän sielua oli ravinnut jo täällä ja jonka täydellisen omistamisen toivo nyt oli sarastanut hänen omassa sisimmässään.

Samassa nousi eräs mies kuulijoiden joukosta. Hän oli nuorenpuoleinen, tummatukkainen, kasvoiltaan huomattavan herkkäilmeinen. Hänen tummansiniset silmänsä olivat täynnä lempeyttä, mutta katseen pohjalla paloi kuin tulta.

Mies katsoi hetken ympärilleen. Monet kuulijoista poistuivat. Ovelta kuului jalkojen kopinaa ja puhetta. Tumma mies astui hitain askelin lähemmä puhujaa, kääntyi kuulijoiden puoleen ja näytti kuin odottavan hiljaisuuden palautumista. Viimein hän alkoi puhua. Hänen tumma tukkansa oli varjostavasti valahtanut otsalle, ja katse paloi täynnä intomieltä.

Hän tahtoi aikaisemmin puhutun lisäksi vielä kajota erääseen kohtaan. Ijäinen totuus oli se pohja, jota joka ainoa ihminen tarvitsi elämänsä perustukseksi. Mutta kun perustus oli laskettu, oli sille myöskin rakennettava. Totuus ilmeni voimassaan vasta teoissa toteutettuna. Pahin este kristillisyydelle oli hedelmää kantamaton oppi. Ilman sellaista eivät olot olisi nykyisellä kurjalla kannallaan. Tästä puolesta olisi riittänyt puheainetta vaikka vuosiksi. Tällä kerralla oli tarkoitus huomauttaa vain eräästä yksityisseikasta.

Nykyisissä suurkaupungeissa oli köyhien ja rikkaiden kaupunginosa. Tämä ulkonainen seikka oli ilmaus siitä kuilusta, mikä nykyajan oloissa erotti ihmisryhmät toisistaan. Tämä asia oli korjattava. Eikä tässä sopinut odottaa sisältäpäin tulevaa parannusta. Perustus oli laskettava ulkonaisen uudistuksen kautta. Niiden, joilla oli varaa asua mukavammin, piti muuttaa asumaan köyhien kaupunginosaan. Heidän velvollisuutensa oli siellä luoda ympärilleen vain sellaista hauskuutta, jota vähävarainenkin saattoi hankkia itselleen. Kolkkojen pihamaiden piti siten muuttua hauskoiksi puutarhoiksi. Iloa ja kauneutta oli kylvettävä joka soppeen, jotta elämä senkin kautta tulisi vähemmän raskaaksi ihmisille. Niiden, jotka eivät itse voineet ottaa osaa työhön, piti antaa siihen varoja. Toisten piti antaa itsensä. Ellei ajoissa käsitetty mitä aika vaati, oli koko yhteiskunta kipeästi niittävä seuraukset eri yhteiskuntaluokkien täydellisestä vieraantumisesta toisistaan.

Puhuja vaikeni ja katsoi hetken tutkivasti ympärilleen. Hänen otsansa oli miettiväisesti laskoksilla, silmissä välähti, herkät sieraimet vavahtelivat kuin intoaan vaivoin pidättävällä juoksijalla... -- Aavistan, alkoi hän uudelleen, ettei täällä ole monta, joille on suotu paljon tämän maailman hyvyydestä. Mutta tahtoisin sittenkin takoa raudan ollessa kuumana. Pyydän, älkää jättäkö tätä asiaa vain ajatukseksi. Puhukaa tästä toisillekin. Ja jos ajatus on herättänyt vastakaikua sisimmässänne, kysykää itseltänne, missä määrin te voitte oman toimintanne kautta edistää sen teossa toteutumista.

Hän katsoi uudelleen ympärilleen, kuulijasta toiseen, kuin henkilökohtaisesti painaakseen ajatuksensa jokaisen sisimpään. Allin kohdalla hänen katseensa pysähtyi. He tunsivat kumpikin hämmästyksellä, miten heidän välilleen samassa rakentui kuin näkymätön silta.

Alli liikahti levottomasti paikallaan. Hänen olisi tehnyt mieli torjua jotain luotaan, sanoa, että kaikki vielä oli uutta hänelle, hän oli vasta saanut pohjan elämälleen. Mutta samalla hän tunsi, että tässä, juuri tässä oli jotain siihen suuntaan käypää, jota hän kuin tietämättään oli tavoitellut. Tässä ei kysytty oppia eikä muotoja, tässä puhkesi vain luja, sisäinen vakaumus esiin uuttaluovassa toiminnassa. Tässä ei suunniteltu yliportailta ojennettua avunantoa sen tavallisessa muodossa. Tässä, ihminen ihmisenä pyrki lähestymään toisia, jotta elämä yhteisvoimin tehtäisiin vähemmän raskaaksi ihmiselle.

Alli nousi, hitain askelin läheten ovea. Ehdotuksen tekijäkin oli samassa siinä. Hän väistyi syrjään kuin tietä antaakseen, mutta heidän katseensa yhtyivät uudelleen. Puhujan katse vaikutti suorastaan kahlehtivasti. Allin täytyi pysähtyä. Silloin vieras nosti lakkiaan.

-- Anteeksi rohkeuteni, mutta en voi olla kysymättä, kuulutteko te ehkä niihin harvoihin täällä oleviin, joille on annettu tämän maailman hyvyyttä?

Allin täytyi hymyillä. Hän ajatteli tulojaan piirustuksen opettajana ja isää, joka, sen sijaan että olisi koonnut perintöä lapsilleen, jakoi toisille omastaan niin pitkältä kuin suinkin riitti.

-- En tosiaankaan. Miksi te luulitte sitä?

Kysyjä meni silminnähtävästi hämilleen. -- Niin, -- kai minä ... ehkä...

-- Ehkä pukuni tähden. Se on teistä kai kovin maallismallinen? -- Veitikka pilkisti esiin Allin katseesta.

Toinen hymyili. -- Se se ehkä kiinnitti huomioni teihin. Se on niin silmäänpistävän taiteellinen.

He nauroivat kumpikin. Sitten ojensi vieras kätensä. Hänen nimensä oli Eljas Tarmo. Ehkä saisi hän saattaa Allia.

He kääntyivät rinnan kadulle heti viskautuen puhumaan siitä mikä nyt liikkui kummankin mielessä.

-- Niin, katsokaas, se on todella vakaumukseni, että elämä pohjia myöten on luotava uudeksi, ei ainoastaan sisäisen, uskonnollisen uudistuksen kautta, vaan juuri ulkonaisiin oloihin nähden. Minä olen kumouksen mies. En tyydy korjauksiin. Kaikki on rakennettava uudelleen, mutta rauhallisesti, ei väkivallalla. Maa olisi jaettava ja olisi pyrittävä siihen, että jokainen ken vain tahtoo voi saada elatuksensa maasta. Teollisuus, siinä muodossa kuin sitä nykyään harjoitetaan, saisi pysähtyä kehityksessään. Kaupan ja teollisuuden kukoistusta tärkeämpää on, että meillä on terveitä ja onnellisia ihmisiä. Ja mikäli teollisuutta harjoitetaan, tulisi siinäkin jokaisen työntekijän saada määrätty osa voitosta.

-- Moni sanoisi, että saarnaatte taantumusta.

-- Taannuttava onkin siitä, mitä nurinkurinen sivistys on luonut.

Alli pysähtyi samassa asuntonsa ovelle.

-- Tässäkö te asutte? Mikä vahinko. Minulla olisi vielä ollut paljon, josta olisi tehnyt mieli puhua. -- Eljas Tarmo kumarsi. -- Minulla ei ole rauhaa jättää toisia rauhaan. Tahtoisin levittää ympärilleni sitä tulta, mikä palaa omassa sisimmässäni. Ja mitä nyt tulee erityisesti tähän laitakaupungin uudistustapaan, niin älkää luulko, että siinä esitän vain omia mietelmiäni. Sitä on hyvällä menestyksellä toteutettu muualla maailmassa. Meillä pitäisi vähällä päästä suuriin tuloksiin, meillä kun juopa rikkaiden ja köyhien välillä ei ole läheskään niin suuri kuin muissa maissa. Mutta meillä ollaan hitaita persoonallisiin uhrauksiin, jos ne vain koskevat muuta kuin raha-apua.

-- Siksi, että meillä on vähän persoonallisuuksia ja vähän rakkautta.

-- Jossa piileekin köyhän maamme suurin köyhyys. -- Eljas Tarmo tarttui Allin ojennettuun käteen. -- Tehän ette anna tämän tulen sammua, sanoi hän pyytävästi, -- te viette sitä eteenpäin?

-- Minä uskon, että ajan tuulet eivät saa ijäisyystulta sammutetuksi. -- Alli sanoi sen hiljaa ja hartaudella. Itsekseen hän ajatteli Hilmaa, jota hän oli lähtenyt hakemaan. Etsitty oli jäänyt löytämättä. Mutta hän oli löytänyt pohjan elämälleen. Ja samalla hän kuin aavistuksessa oli nähnyt kangastuksen odottavasta elämäntyöstä.

4.

Pentti vilkaisi työpöytänsä takaa vastaisella seinällä riippuvaan kelloon. Sen viisarit näyttivät tänään aivan kuin naulautuneen paikoilleen. Ja yhtä vaivaloisesti luisti työkin eteenpäin. Tehtävää olisi ollut paljonkin, nyt kun kaikki ajaksi oli jätettävä toiselle. Voimaa sen suorittamiseen ei ollut. Eikä se johtunut haluttomuudesta. Siitä asti kuin Pentin elämä kääntyi oikealle tolalle, oli työ ollut hänen ilonsa. Ei hänen jälkiään kenenkään ollut tarvinnut korjailla. Sen tunnustuksen olivat kaikki hänelle antaneet.

Mutta nyt jo toista kuukautta oli joka alkava työpäivä ollut kuin taival, jolle hän uuvuksiin ajettuna kyytihevosena vastahakoisesti kääntyi. Ei auttanut enää Maijan tapa hellävaroin sivellä päätä. Ei tullut apua lyhyestä, tilapäisestä levosta. Hän tarvitsi nähtävästi jotain tehoisampaa, pitkäaikaista, säännöllistä sekä lepoa että hoitoa. Hän oli ollut lähdössä virkalomalle, kun maailmansota syttyi. Lomasta ei silloin tullutkaan mitään. Tuli niin paljon odottamattomia asioita, joita ei voinut jättää nuorempien hoitoon. Sillälailla oli lepoaika siirtymistään siirtynyt. Ja nyt olivat hermot tietysti ärtyneet. Nehän ne nykyajan ihmistä pitivät orjanaan.

Sydänkin oli kai rasittunut, koska vasemmalle puolella tuntui kuin raskas lompakko aina olisi ollut painamassa. Muutaman kerran oli yöllä ihan täytynyt herättää Maija. Hänhän sitten olikin ruvennut tätä lääkäriinmenoa vaatimaan.

Pentti painoi imupaperin pääkirjansa vielä tuoreena olevalle sivulle, antoi katseen vielä kerran solua sarekkeita pitkin ja sulki sitten kirjan. Asetellessaan kirjat ja paperit niiden lainmukaiseen järjestykseen ei hän voinut olla ajattelematta milloin ja minkälaisissa oloissa hän uudelleen ryhtyisi työhön. Jos ryhtyisi.