Part 6

Chapter 63,097 wordsPublic domain

Täytyi uudelleen asettua peilin eteen. Tässä puvussa oli niin sievät porsliiniset napit, joihin Alli oli maalannut omenankukkia. Samanlainen, suurempi rintaneula kiinnitti keskeltä väljän avokaulaisen puvun.

Kaijalta pääsi iloinen, pieni laulunpätkä. Hän pyörähti kantapäillään peilin edessä ja hyräili.

-- -- -- "Kevätvirsiä viidakko kaikaa -- -- -- Sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö, nyt on toivoon ja lempeen aikaa. Nyt on toivoon ja lempeen aikaa."

Hyräillen alkoi hän uudelleen penkoa matkalaatikkoaan, josta viimein löysi soman, pienen päähineen ohuesta valkopohjaisesta, sinikukkaisesta kankaasta. Se oli ommeltu pyöreän pussin muotoon, ja sen pitsireunaiset, kurotut liepeet riippuivat somasti alaspäin. Kurotun alaosan ylälaidassa oli vaaleansininen silmukalle sidottu silkkinauha. Sen alle oli Kaijalla tapana pistää kukkia. Omenankukka olisi nyt sopinut mainiosti. Mutta niiden aika oli jo ohi. Sen sijaan löytyi tavaroiden joukosta muutamia lemmenkukkia, jotka vielä olivat virkeitä. Kaija alkoi pistellä niitä myssyyn. Samassa aukaisi Martta oven. -- Hyvänen aika, Kaija, luuletko lähteväsi Espikselle näyttäytymään! -- Martta jäi kynnykselle seisomaan. Mutta Kaija kiskaisi hänet siitä ja keikautti pari kertaa huonetta pitkin.

-- Älä nyt joutavia, Martta! Minä tahdon aina olla sievä itseni tähden, -- sillä sievä on sievää -- ja toisten tähden ja sitten vielä yhden erityisen tähden -- Martta, minä olen kihloissa.

Martta meni aivan ymmälle. -- Kihloissa! Sinä pikkuinen!

-- Niin juuri. Ja "pikkuinen" aikoo tuossa paikassa mennä naimisiin. Martta, hän on niin hyvä, -- aivan erinomainen. Kaikki pitävät hänestä. Ja hän pitää minusta ihan hurjasti. Tietäisit miten hän välistä katsoo minuun. Ja millä tavalla hän joskus tarttuu käteeni. Siinä on niin paljon hyvyyttä ja kunnioitusta ja rakastuneisuutta myöskin, että minä menen aivan hämilleni.

Kaija sai Martan istumaan läheiselle tuolille ja painoi samassa päänsä Martan syliin. -- Martta, minä olen sellainen typerä pieni raukka. Minä tahdon perustaa kodin ja viettää häitä ja aina olla Olavin kanssa. Mutta minua pelottaa samalla niin hirveästi. -- Martta, miksi ei saa poimia lapsiaan puusta, ottaa noin vain omakseen, viedä kotiinsa ja pitää hyvänä? Se on niin kauheata, ettei voi!

-- Sinä pieni! -- Martan käsi sipaisi odottamattoman pehmeästi Kaijan painunutta päätä. Hän tunsi tällä hetkellä vanhemmuutensa suureksi, niin vähäinen kuin ikäero olikin.

-- Enhän voi sanoa, puheli hän harvakseen, äänessä omituinen vavahdus, -- mutta uskon, että se, joka oikein rakastaa, ei lopultakaan tahtoisi poimia lapsiansa puusta. Se heikentäisi ja köyhdyttäisi elämän hellimpiä suhteita. Ajattele sitä, että kun ihminen oikein rakastaa toista niin, että tahtoo antaa kaikkensa hänelle, kantaa tuo rakkaus helmassaan uuden elämän mahdollisuuksia. Se on ylevää, tekivätpä ihmiset sen miten rumaksi tahansa. Siinä on suurta, sanatonta runoutta, ja se on sen löydettävissä, joka rakastaa ... uhrautuvasti ja rohkeasti.

Kaija ei vastannut. Mutta kaksi pehmeänpyöreätä käsivartta kiertyi lujassa puristuksessa Martan kaulaan, ja ruskeankiharainen pää pitsimyssyssä, jonka poimuista lemmenkukat kurkistivat, painui Martan olalle.

Tuulenhenki toi samassa voimakkaan sireenintuoksun huoneeseen. Pesää hankkivien pikkulintujen sirinä kuului puutarhasta, ja etäisyydessä kukkui käki lukemattomia onnenvuosia elämää aloitteleville.

Maija ja Kaija menivät Martan antaessa audienssia yhdessä sairashuoneeseen. Rovastin huulet vetäytyivät hellään, mutta kaihomieliseen hymyyn, kun Kaija Maijan esilletyöntämänä läheni hänen vuodettaan. Hän näki poimuista esiinkurkistavan lemmenkukan. Ohuesta, aukeasta kesäpuvusta kohosi kauniisti kaartuva kaula notkeana kuin nuoren joutsenen, ja lyhyet hihat, -- jotka rovastin mielestä enemmän muistuttivat pikkulapsen paidanhihoja kuin aikuisen pukuosaa -- lisäsivät käsivarsien pehmeätä pyöreyttä. Kevättä, kevättä oli kaikessa.

-- Setä, tämä pikkuinen Kaijamme on yhtäkkiä tullut aikuiseksi -- alkoi Maija tolalle auttavasti. Ja sitten piti Kaijan itsensä kertoa.

Olavi oli sattunut asumaan juuri samoissa portaissa kuin Kaija. Ja he tapasivat usein. Kaijan täytyi joskus portaita noustessaan laulahtaakin, ja Olavin täytyi siihen sattuessaan jäädä sitä kuuntelemaan. Joskus tuli puheltuakin, alussa harvemmin, sitten yhä useammin.

-- Kaija, pieni Kaija, puheli rovasti sivellen Kaijan kättä. Tämä oli Selman nuorimmainen, hänelle uskottu lapsi. Paljon olisi voinut ja paljon pitänytkin sanoa tällaisena hetkenä, jo senkin johdosta, että nuoret tahtoivat pitää kiirettä, kun Olavin oli ruvettava asumaan vanhaa perintötaloa Uudellamaalla. Mutta rovasti ei saanut oikeastaan mitään sanotuksi. Hän tunsi itsensä omituisen voimattomaksi. Ensi kertaa eläessään hän tunsi välimatkan nuoren ihmislapsen ja itsensä välillä auttamattoman suureksi. He olivat kaksi samaan kouluun pantua. Mutta toinen suoritteli vasta sisäänpääsytutkintoaan, toisella oli jälellä vain muutama päivä koulussaolo-aikaa. Kuinka he voisivat käsittää toisiaan?

-- Niin, niin, puheli rovasti, ja suuri rakkaus nousi hänen väsyneihin kasvoihinsa, -- sellaista on elämä, Kaija. Toinen alkaa, toinen lopettaa. Ja me voimme oikeastaan hyvin vähän auttaa toisiamme. Jokaisen täytyy itse oppia läksynsä -- elämässä niinkuin koulussa.

Maija joudutti Kaijaa lähtemään. Setää ei saanut väsyttää. Ja Maijan piti itsensäkin saada hetkinen osakseen.

Hän vetäisi matalan jakkaran vuoteen viereen ja asettui siihen. Käsi tarttui sedän käteen. Sillälailla istuivat he pitkän aikaa. Katse kysyi, toisen vastasi. Sanoja ei tarvittu.

-- Minä en koskaan, en hetkeäkään ole katunut, sanoi Maija viimein.

Sairas nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt sen, eikä hän pyytänyt muuta. Mutta hän sai kuitenkin -- pala palalta ja vähitellen. Kaikki Pentin kanssa eletyt vuodet kulkivat pitkän sarjan Maijan sisimmän läpi. Hän kertasi ja kertoi.

Ensimäiset vuodet olivat olleet koevuosia. He olivat kuin kaksi lasta, jotka opettelivat kulkemaan kapealla kaidepuulla. He opettelivat kukin erikseen, mutta sitten myöskin ojentamalla kättä toisilleen. Pian tuli siinä toiselle tehneeksi vahinkoa, kun itse horjui, mutta vähitellen he molemmat oppivat ja saivat tuntea käsikkäin kulkemisen iloa. Maijalla varsinkin oli ollut paljon oppimista. Hän oli tietämättään omistanut itselleen ahtaan ja kaavamaisen elämänkäsityksen. Hän oli kuvitellut, että jos ihmiset tahtovat kulkea Jumalan tiellä, muuttuvat he kutakuinkin toistensa kaltaisiksi. Tie on yksi, tahto yksi ja kaikki elämässä kulkee kuin valmiiksi viitottua latua pitkin. Mutta todellisuus oli oijaissut hänen käsitystään. Yhdyselämä Pentin kanssa oli avartanut ja syventänyt hänen elämänymmärtämystään. Ei saanut, ei elämästä eikä raamatusta, noin vain pinnalta itselleen kuorituksi valmiita ohjeita joka kohtaan. Ihminen tarvitsi elämää, ijäistä, alati uudistuvaa elämää itse elämän lähteestä, ei kaavoja, ei säännöksiä.

Ja miten paljon myöskin lasten kautta saadut kokemukset toivat tullessaan sekä kotiin että sydämeen! Paljon oli iloa, mutta paljon tuskaakin siinä mikä koski heitä. Joka kerralta, jolloin he sairastelivat tai osoittivat jonkunlaisia heikkouden oireita, syytti Pentti siitä entisyyttään. Lapset olivat hänen silmäteränsä. Ja ajatus, että he saisivat kärsiä isänsä tähden, vei hänet monesti epätoivon partaalle. Sellaisina hetkinä hän tarvitsi paljon hellyyttä, paljon rohkaisua.

-- Entä äiti? -- Sairas sanoi sen hiljaa ja hyväilevästi. Hän muisti kuolevan äidin hänelle tekemää testamenttia ja hän tunsi, että se vielä kerran velvoitti häntä.

-- Hänen täytyy toivoa ja uskaltaa ... molempien puolesta.

Joku raotti samassa varovaisesti ovea, mutta poistui kohta. Ovi oli jätetty raolleen ja salista alkoi kuulua laulua.

Sairas piteli yhä Maijan kättä omassaan. -- Noinhan ne kilvan keräilevät minulle kaikkea hyvää ... laulua, kukkia, rakkautta, rakkautta kaikessa. -- Hän hymyili lempeätä hymyään.

"Rakkaus on valon lähde, suurin voima elämän", kuului salista.

Maijan kasvoista loisti syvä, sisäinen rauha, vaikka silmäluomia alkoi punoittaa kuin pidätetystä itkusta. -- Setä, sanoi hän hiljaa. -- Minä olen avioelämässäni saanut entistä syvemmän käsityksen siitä, millaista jumalallinen rakkaus on. Tekojemme seuraukset ovat usein niin raskaat, että meidän Kainin tavoin täytyy valittaa rangaistustamme liian raskaaksi. Elämä ei anna anteeksi. Elämä velkoo. Mutta setä, rakkaus on sittenkin kaikkea muuta suurempi. Missä on rakkautta, siellä on täyttä anteeksiantoa ja ehtymätöntä voimaa.

Puutarhasta loi mailleenmenevä päivä kultahohdettaan vastaisen seinän peiliin. Siitä heijastui se niihin molempiin, jotka nyt istuivat vaieten ja käsi kädessä. Salissa alkoi laulu uudelleen. Ääni oli Allin:

"Vaan noin sulorunsas rauha kuin järvikin heijastaa, se taisteluiden on tuoma, sit' ilmaiseksi ei saa."

MAAILMALLA

Ilona Solja askarteli hyräillen aistikkaassa pikku kodissaan. Hän odotti vastoin tavallisuutta vieraita, oikein maalaisvieraita, ja se juuri panikin hänet laulelemaan. Leskeksi jäätyään oli hänen täytynyt ottaa virka. Palvelijaakaan ei käynyt pitäminen, apuihminen tuli vain määrätunneiksi auttamaan kodin hoidossa. Päivistä ei näin ollen jäänyt paljonkaan aikaa muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään, yleisiin harrastuksiin vain nimeksi. Vielä vähemmän sai ajatella huvia tai seurustelua. Lapsia vartenkaan ei aina riittänyt tarpeeksi aikaa, kun monesti täytyi ottaa virastosta kotityötäkin. Sentähden oli kuin juhla, kun joskus sattui saamaan tilaisuuden tehdä jotain ylimääräistä ja mieluista, nuinkuin nytkin.

Hän siirteli syrjään tavaran toisensa jälkeen vaatesäiliöstä, pääsi viimein perimmäiseen soppeen ja vetäisi sieltä esille sisältä heleän keltaisen; päältäpäin valkoiseksi maalatun kopan. Tämä koppa oli ollut kaikkien lasten ensimäisenä makuusijana. Alli oli lahjoittanut sen hänelle ennen Aarnen syntymää. Sen toiseen laitaan oli keltaisilla kirjaimilla maalattu: "Päätä kaari kaunihisti, pääset illalla ilohon", toiselle säteitä nousevasta päivästä.

Maailma iloisia muistoja tulvahti esille tästä lasten päiväpaisteisesta ensi makuusijasta. Mutta niitä ei nyt saanut jäädä muistelemaan. Vuode oli saatava kuntoon ja kahvipöytä samoin ennen vieraiden tuloa.

Pieni päänalunen, lakanat ja peite otettiin esille ja pantiin koppaan. Sitten Ilona asetti sen oman vuoteensa viereen.

Hänen täytyi hymyillä sen tehtyään. Hän muisti aikaa, jolloin Aarne oli maannut tuossa. Olivathan tytöt sitten tämän perineet, mutta tämä koppa vei sittenkin ajatukset enin Aarneen, ehkä siksi, että hän oli vanhin, ja että se alun pitäen oli annettu hänelle, ehkä siitäkin syystä, että hän lapsena todella oli ollut tavattoman herttainen. Hänen silmänsä olivat kuin suuret, taivaansiniset pallot, ja kun tukka ennätti kasvaa, riippui se pitkinä, kullankeltaisina kiharoina selkää pitkin. Kun hän mutisti pientä ruusunkarvaista suutaan, oli aivan mahdoton olla sitä suutelematta.

Ilonan täytyi naurahtaa aivan puoliääneen. Nain tietysti kaikki äidit ajattelivat omistaan, esikoisistaan ainakin. He näkivät heissä sitä mitä ei kukaan muu nähnyt. Ja se oli tyhmää. Järkevän ihmisen olisi pitänyt arvostelussaan olla puolueeton. Ja hän oli aina käynyt sekä puolueettomasta että järkevästä. Mutta hänestä Aarnessa sittenkin oli ollut jotain aivan erikoista, jotain sanomattoman liikuttavaa ja suloista.

Ovikello soi samassa. Se oli ehkä Alli! Ilona oli pyytänyt Allia tulemaan jo ennen toisia. Alli oli niin yksin, sairasti yhä sisimmässään isän kuolemaa, vaikka vaikeni siitä niinkuin muustakin.

Ilona pisti kiireisesti kukassaan olevan primulan pöydälle ja kiiruhti sitten avaamaan ovea. Etehisen lasiin kuvastuvasta varjosta tunsi hän Allin, mutta samalla kuuli hän Aarnenkin olevan tulossa. Kohta Allin astuttua sisään ryntäsikin Aarne etehiseen otsa hiessä ja posket hehkuvina. Hän oli säästänyt raitiorahat ja lähtenyt juoksemaan kilpaa vaunun kanssa. Muuan herra, joka seisoi etusillalla, oli nauranut hänelle ja ennustanut hänen häviötään kilpajuoksussa. Mutta kun vaunun tullessa loppupysäkilleen Aarne olikin rinnalla, oli herra viskannut viiskymmenpennisen Aarnen käteen ja lisäksi vielä...

Aarne katkaisi hengästyneenä kertomuksensa. -- Äiti, tänä iltana pidämme "iltaman" täällä kotona. Niinhän? Sinä ja siskot tulette sinne, ja minä kerron sadun pojasta, joka juoksi kilpaa raitiovaunun kanssa. Sitten minä tarjoan... Aarne piilotti selkänsä taakse jotain, jonka rajapiirteistä vaivatta tunsi pullon. -- Arvatkaapa mitä minulla on tässä?

-- No, jos koulukirjoja, ehdotteli Alli. -- Tai pallo, arvaili äiti.

-- Eipäs kun -- pullo! -- Limonaadipullo tuli voitonriemuisesti selän takaa ja viskattiin suoraan äidin syliin.

-- Mene nyt keittiöön, siellä on sinulle ruokaa, toimitteli äiti pyyhkien pojan hikistä otsaa. Sitten vei hän Allin kahvipöydän ääreen.

-- Innostuksen mies, arvosteli Alli katsoen Aarnen jälkeen.

-- Herkkä ja ponnistuksiin valmis, jos sellaista kysytään, jatkoi Ilona, Allin pannessa merkille, että hänen kasvonsa nytkin saivat saman, sanomatonta hellyyttä säteilevän ilmeen kuin tavallisesti hänen puhuessaan Aarnesta.

-- Sinä sitä olet niitä "äiti-ihmisiä" -- ja kai Kaija myöskin, mikäli olen voinut huomata, arvosteli Alli. -- Kun teitä naimisissa olevia tarkkaa näin syrjästä, näkee pian, kenelle lapset ovat numero yhtenä, kenelle mies. Te jakaudutte siinä suhteessa kahteen eri luokkaan.

-- Sinä panet vaakaasi ja punnitset nyt niinkuin ennenkin. -- Ilona hymyili. Mutta sisimmässään hän tunsi kuin pistoksen. Ennen hän tuskin olisi huomannut mitään erikoista tällaisessa arvostelussa, mutta nyt kun mies oli poissa, kun, ei enää voinut tehdä mitään, ei mitään hänen hyväkseen -- ei muuta kuin hoidella hautakumpua, nyt täytyi käydä tilille itsensä kanssa monesta, ennen syrjään jääneestä pikkuasiastakin. Onnellisiahan he olivat olleet. Ja se mikä kerran oli heidät yhteen sitonut, sitoi viimeiseen asti. Mutta Alli oli oikeassa. Lapset olivat sittenkin olleet etualalla.

Allin katse seurasi miltei huomaamattoman hienoja ajatuskajastuksia Ilonan kasvoilla. Tuollainen kaunis, tyyni profiili vastasi täysin Ilonan luonnettakin. Se ei ilmaissut paljon alla piilevästä, mutta kaikki minkä se näytti, oli selväpiirteistä ja mutkatonta, sellaista, jota katsellessa tuli rauhallisen hyvä olla. Isäkin oli niin rakastanut Ilonaa, oli ihaillut hänen sekä ulkonaista että sisäistä minäänsä.

Alli otti esille käsityönsä. Hän oli tekeillä olevaan tarjotinliinaan piirustanut omenankukkia. Ne muistuttivat isää. Samoin tämän pienen kodin lämmin viihtyisyyskin. Ilona oli oikein mestari kotitunteen luomisessa ulkonaisesti ahtaissakin oloissa.

Portaista kuului samassa liikettä ja Ilona kiirehti juoksu jalkaa avaamaan. Oven takana seisoikin jo Olavi, käsivarsillaan pehmeä vaatekäärö, jonka hän ylpeänä ja varoitellen kantoi suoraan Ilonan makuuhuoneeseen. Kaija seurasi ilosta säteilevänä. Kopan ympärille he kaikki sitten kerääntyivätkin, toiset iloisesti puhellen, Alli vaiteliaana, tapansa mukaan katsein kysyen ja tutkistellen.

Kun Viimein oli siirrytty kahvipöydän ääreen, kääntyi puhekin vähitellen suuresta perhetapahtumasta toisaalle. Ilona tiedusteli oloja Salokankaan kartanossa ja Olavi alkoi huomattavalla mielihyvällä kertoa kodistaan. Hänellä oli suuri suonkuivaushanke alulla. Se kysyi sekä varoja että voimia, mutta maksoi varmasti vaivan. Siitä oli jo isänkin aikana ollut puhetta. Tehtävä tuntui suorastaan velvoittavalta perinnöltä ja suuri isänmaallinen merkityksensähän sillä myöskin oli tässä maassa, joka hyvin elättäisi kaksi, jopa kolme kertaa niin paljon asujamia kuin nyt, jos vain tehtäisiin tarmon takaa työtä. Laiskana vetelehtiminen oli helmasyntejämme huipuilta pohjakerroksiin asti. Siitä oli parannus tehtävä. Ja niiden, jotka olivat saaneet valistusta, piti siinä käydä eturivissä. Mutta sellainen ohjelma vei siksi paljon aikaa ja ajatuksia isännältä, ettei niitä sitten riittänytkään paljon muualle.

Olavi vilkaisi Kaijaan. Huulille nousi kuin veitikkamaista hymyä. Mutta Kaija ei vastannut siihen.

-- Niin, eihän sinulta riitä sanottavasti aikaa muille kuin lehmille, lampaille ja sioille, myönsi hän lyhyesti. -- Mutta ehkäpä vastaisuudessa riittää. -- Katse kääntyi merkitsevästi viereisen huoneen koppanurkkaan.

-- Rupea sinäkin Kaija enemmän oleilemaan navetassa, niin sittenhän sinun ei tarvitse kaivata Olavin seuraa -- Alli sanoi sen huolettomasti kuin sivusta päin, samalla kuin pujotti lankaa neulansilmään, mutta katse kääntyi tutkivana Kaijaan päin. Tämä lehahti punaiseksi kuin sisäisestä mielenkiihotuksesta.

-- Sinä puhut mitä et ymmärrä -- tuli terävästi. -- Nyt voi vähemmin kuin ennen tulla kysymykseen reseptisi mukainen navetassa oleileminen. Sen Olavikin ymmärtää.

Olavi hieroi miettivästi lusikalla tyhjän kahvikuppinsa pohjaa. -- Niin, tietystikin, -- nyt aluksi. Mutta terveellistähän navettailma kuuluu olevan. Kyllä minäkin toivon, että pikku pilttimme tekee sen sinulle entistä hauskemmaksi paikaksi.

Ilona kiiruhti tiedustelemaan, mitä mieltä Olavi oli pellavan viljelykseen nähden. Ilona oli aina ihaillut kotipelloilla kasvanutta pellavaa, mutta monet vakuuttivat, että se oli epäkäytännöllinen kanta. Kotoinen tuli paljon kalliimmaksi kuin ostettu.

Puhe luisti kotimaisen työn kannattamattomuuteen tai kannattavaisuuteen, Kaija käytti tilaisuutta hyväkseen ja hiipi viereiseen huoneeseen. Toiset puhelivat, mutta hän jäi seisomaan auringon kullalla kirjaillun kopan ääreen. Pienet, nyrkkiin puristuneet kädet yrittelivät unessa liikettä, rihmansäiettä muistuttavat, voimattomat sormet erottuivat hetkeksi toisistaan, ja untuvaisen pehmeä pieni pää liikahti pitsisellä aluksellaan.

Kuinka monta ihmeellistä elettä pienellä lapsella olikaan! Ja miten tuollaista olisi saattanut väsymättä katsella vaikka kuinka kauan!

Kaijan täytyi ajatella toivomustaan saada poimia lapset puusta. Kuinka etäiseksi ja kylmäksi olisi suhde sellaisena käynyt, siihen verraten mitä se nyt oli, kun oman henkensä kaupalla oli saanut taistella heräävän elämän puolesta, kun oli ylivoimaisten kärsimysten jälkeen saanut sulkea syliinsä oman, elävän lapsukaisen.

Hän muisti noita unohtumattomia tunteja, joista hän vain osaksi oli ollut tietoinen. Hän oli kärsinyt, kärsinyt, tavalla, jolle ei ole mitään ilmaisumahdollisuuksia. Ja sitten hän viimein oli vaipunut jonnekin syvään, pohjattomaan kuiluun, jossa ei ollut muuta kuin avara, mittaamaton tyhjyys ympärillä.

Hänellä oli ollut jonkinlainen mielikuva siitä, että hän ikiajoiksi oli tuomittu tuohon olotilaan, yksin, eristettynä kaikista ja kaikesta, elävänä ja kuitenkin kuolleena.

Silloin oli yhtäkkiä ohut, kimakka ääni tunkeutunut hänen korvaansa. Hän vavahti. Oli kuin joku näkymätön voima olisi tarttunut häneen ja väkipakolla kulettanut hänet mukanaan -- pois tuosta suuresta tyhjyydestä, jonnekin, jossa hän oli ollut ennen.

Taas kuului heikko parahdus. Ja sitten ... sitten alkoi hänelle selvitä.

Hän näki lääkärin vuoteensa vieressä. -- Minunko lapseni, sai hän kysytyksi. -- Teidän, vahvisti lääkäri.

Teidän, teidän! Kuinka ne sanat soivat ja helkkyivät! Syvältä hänen omasta sisimmästään nousi kuin pyhäisenä kaikuna niistä: minun, minun oma lapseni.

Ja sitten tuotiin poika hänen nähtäväkseen.

Kaijan katse sumeni uudelleen kyyneliin hänen muistellessaan tuota suurta, -- hänen elämänsä suurinta hetkeä.

Mielenliikutuksen puna lainehti hänen kasvoillaan hänen palatessaan toisten luo. He puhuivat yhä vielä maataloudesta ja karjanhoidosta. Olavi esitteli ajatuksiaan vuohenhoidon kannattavuudesta. Hän toivoi siitä paljon. Vuohien ruoka ei maksanut paljonkaan, ja maito oli erinomaisen rasvapitoista.

Kaija näytti tuskastuneelta. Olavi huomasi sen, ja hänen kasvoilleen nousi tumma puna. Hän katkaisi sanansa kesken ja nousi. Hänellä oli vielä toimitettavaa kaupungilla, ja iltajunalla oli palattava maalle.

-- Vienkö terveisiä kotiin? kysyi hän etehisen ovella kääntyessään Kaijan puoleen. -- Katse näytti pyytävän.

-- Terveisiä? -- Kaija katsoi hämmästyneenä häneen. -- Niin nelijalkaisilleko? tuli sitten, puoleksi leikillä, puoleksi pistävästi.

Olavi ei hymyillyt vastaan. -- Siellä on monta. Sinä olet suuren kodin emäntä. -- Ääni nuhteli. Sitten hän äkkiä kumartui suutelemaan Kaijaa, kätteli vielä kerran Ilonaa ja Allia ja painoi sitten kiireisesti oven kiinni. Kiiruhtaessaan portaita alas tuntui hänestä vähän pahalta. Ilona oli katsonut häneen tyynellä, rohkaisevalla tavalla. Allin katseessa oli ollut kuin halua auttaa. Olikohan hän tullut heille näyttäneeksi sellaista, jonka olisi pitänyt jäädä vain Kaijan ja hänen väliseksi selvitettäväksi? Hän ei olisi tahtonut sitä. Olihan Kaija niin herttainen pikku vaimo, joka täytti koko kodin säveleillä ja kauneudella. Jos hän ei sen ohella halunnut ymmärtää, että hänellä oli velvollisuuksia myöskin suuren kodin emäntänä, niin eihän siitä toisten tarvinnut tietää. Kaikki muuttuisi toivottavasti piankin lapsen tähden ja lapsen kautta. Ja Ilona, jonka luo Kaija nyt pariksi viikoksi jäi, voisi ehkä myöskin vaikuttaa jotain.

Olavi karisti huolet luotaan, samalla kuin kadulta kääntyi maanviljelijöiden maitomyymälään selvittämään asioita.

-- Hyvästi nyt te kaksi äidillistä, letkautti Alli jäähyväisiksi Ilonalle ja Kaijalle, samalla kuin painoi ulko-oven kiinni jälkeensä. Hän sanoi sen tavalliseen, vallattomaan tapaansa, mutta katse, joka seurasi sanoja, puhui ääriä vailla olevasta tyhjyydentunteesta.

Noilla molemmilla oli lapsensa, Maijalla oli mies ja kolme lasta, Martalla se työ, jolle hän pienestä pitäen oli halunnut antautua, ja lisäksi äiti, jonka tuki ja turva hän oli.

Niin -- ja Ainillakin oli mies. Vaikka se ei nyt merkinnyt niin paljon. Mutta hänellä oli uskonsa ja se merkitsi enemmän. Tosin tuo usko oli ankara ja ahdas, mutta se painoi sittenkin paljon vaa'assa. Se antoi pohjaa, se tyydytti.

Mutta mitä oli Allilla itsellään? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.

Hän poikkesi viertotieltä syrjäisille kaduille. Katsomatta ympärilleen ja ajattelematta minne hän aikoi kulki hän eteenpäin. Lapsia leikki tien varrella kaikkialla. Useimmat olivat likaisia, monet repaleisia. Muutamat pikku pojat uittivat lätäkössä laivaksi laitettua puunpalasta, johon olivat saaneet parsinneulan kiinnitetyksi tekemään maston virkaa. Kaksi räiskytti viereisestä lätäköstä vettä toistensa päälle. Muutamat suuremmat pelasivat nappipeliä.

Eräässä kadunkulmauksessa seisoskeli joukko nuoria tyttöjä nauraen ja puhellen. Alli hidastutti huomaamatta askeleitaan, sillä tytöt puhuivat hänen kotipuolensa murretta. Se toi isän, kodin ja koko entisyyden elävänä hänen eteensä. Mutta samalla tuli omituisen paha olla. Hän joutui aina kuin syytteeseen entisyyden edessä ajatellessaan esimerkiksi palvelijoita ja vähäväkisiä. Isähän kyllä oli kaikessa elänyt sen rakkauden mukaan, jota hän julisti, mutta hän oli aikansa lapsi hänkin, eikä hänen vallassaan ollut edes kodissaan täysin toteuttaa sitä, mitä sisin olisi käskenyt noudattamaan. Polkuhinnasta raatoi enimmäkseen kansa sielläkin päin, uhrasi hikensä ja vaivansa, kulutti voimansa ja koko elämänpä taistellen kovan ja niukan leipäpalansa puolesta. Sentähden heitä kai niin paljon oli pyrkinyt sekä tänne Helsinkiin että muihin suurkaupunkeihin. Ja siksi he olivat otollinen maaperä sille katkeruudenkylvölle, jota täällä tehtiin.

-- Kas vain, pappilan Alli-neiti, kuuli hän samassa vierellään. Hänen edessään seisoi muodikkaasti kammattu, hattupäinen nuori nainen, osaksi ystävällinen ja ilahtunut, osaksi ynseä ilme kasvoillaan.

-- Eikö neiti enää tunnekaan?

-- Todellako? Tehän, olette meidän "pikku-Hilmamme", jota en vuosikausiin ole nähnyt.

-- Naulaan osattu, niinkuin neidiltä ennenkin lähti. Mutta paljonpa neiti on muuttunut! Ette enää käytä sellaisia kirkkaan ja kauniin värisiä pukujakaan kuin ennen.

-- Ne jäivät minulta isän kuoleman jälkeen.

-- Se oli vahinko, arvosteli Hilma nauraen. -- Semmoisissa pitäisi neidin aina käydä. Ne sopivat niin hyvin neidin pikimustiin silmiin ja tuohon tuuheaan mustaan tukkaan.