Part 5

Kolmatta viikkoa oli rovasti ollut vuoteessa. Tuskia hänellä ei ollut sanottavasti, ei ainakaan mikäli toiset saattoivat huomata. Kuumetta ei myöskään, eikä muitakaan erityisiä taudin oireita. Mutta sydän toimi huonosti, eikä voimia riittänyt edes jalkeillaoloon. Martta, jolla oli virka maaseutukaupungin sairaalassa, oli siitä syystä ottanut lomaa ja tullut isää hoitamaan.

Vähitellen kerääntyivät muutkin isän ympärille. Alli tuli ensimäisenä. Hän oli saanut tuntinsa järjestetyksi niin, että pääsi lähtemään jo ennen lukuvuoden päättymistä. Lääkärin lausunnon perustuksella tiesivät omaiset, että rovastille tästä puoleen suodut päivät olivat harvat. Mutta kun tauti ei taudilta näyttänyt, kun sairas aina tyytyväisenä ja hymyillen tervehti hänen luokseen kokoontuvia, alkoivat omaiset uskotella toinen toisilleen, että lääkäri oli erehtynyt. Sellaistahan sattui monesti.

Muita kiihkeämmin piti Alli kiinni toivosta että isä vielä parantuu. Hän ei voinut eikä tahtonut ajatella muuta mahdollisuutta. Hänellä ei ollut varaa luopua isästä, ainoasta, joka enää teki elämän hänelle elämisen arvoiseksi.

Isän huoneessa Alli enimmäkseen olikin. Hän kantoi sinne sekä metsän että puutarhan parhainta kauneutta sitä myöten kuin enenevä kesälämpö sitä kasvatti. Hän siirteli isän vuodetta niin, että isä ikkunasta saattoi seurata rakastamansa kevään edistystä. Ja kaiken, mistä isä vain piti, koetti Alli kiinnittää kankaalle, jottei isä sen lakastumista tulisi huomanneeksikaan.

Isää ei saanut jättää yksin, oli Martta sanonut. Mutta hän ei myöskään saanut huomata, että häntä pidettiin silmällä. Allin maalauskojeet olivat tältäkin kannalta erinomaiset olemassa. Tuomet ja omenapuut kukassaan, kirsikat, pihlajat ja puutarhan valkea syreeni, kaikki kiinnitettiin kankaalle sitä myöten kuin ne kehittyivät kauneimmilleen.

Joka kerran, jolloin Alli työstään katsahti isään, näki hän tämän, leppeä hymy huulillaan ja miltei lapsimainen mielenkiinto katseessa seuraavan työtä aivan kuin joka ainoa siveltimen piirto olisi ollut hänelle erikoinen ilo. Mutta jos isän silmät joskus luistivat pois Allin työstä, nousi niihin omituinen kirkkaus ja katse tähtäytyi kuin jonnekin etäiseen ihanuuteen.

Silloin täytyi Allin laskea sivellin kädestään. Joku iloinen sanasutkaus tai lystikäs kasku oli silloin löydettävä vaikka mistä. Isä oli tavalla millä tahansa saatava takaisin näihin maallisiin. Ei ollut Allilla eikä muillakaan varaa erota hänestä. Hänenlaisiaan oli harvassa. Ja sellaisia kuitenkin olisi tarvittu elämässä.

Tilda-rovastinnakin tuli vastoin tapaansa hiljaisena ja vaiteliaana miehensä huoneeseen, asettui tyhjänä olevaan keinutuoliin ja jäi siihen miestään katselemaan.

Entiset ajat nousivat nykyään yhtenään hänen eteensä. Harvoin hän yleensä oli elänyt entisyydessä. Alle oli tehnyt sitä enemmän. Mutta nyt tulivat yhdessä eletyt vuodet eteen aivan väkisten. Vanha valokuva Allen nuoruusvuosiltakin oli löytynyt, ja rovastinna oli pannut sen päällimmäiseksi siihen laatikkoon, jota hän enimmän käytti. Pöydälle hän ei tahtonut sitä. Kun hän ei nuoruudessaan ollut pitänyt sitä siinä, niin mitäpä nytkään. Ihan olisi ujostuttanut, jos se nyt olisi siihen ilmestynyt. Ja olihan hänellä Alle aivan viereisessä huoneessa. Ei tarvinnut muuta, kuin raottaa ovea, niin jo näki hänen leppeän hymynsä, joka oli suloinen ja kaunis kuin ilta-auringon siunaava helo. Se muistutti niitä kymmeniä ja satoja kertoja, jolloin se oli säteillyt juuri samanlaisena lempeydellään kuin tahtoen tehdä arkisen raadannan kevyemmäksi ja kauniimmaksi. Mutta hermostuneena perheenäidin monista huolista ei rovastinna aina ollut malttanut huomata mitä se tahtoi sanoa hänelle. Jälkensä se kuitenkin oli jättänyt ja tehtävänsä tehnyt, koskapa se vieläkin oli tallella valmiina nousemaan esille entisyyden kätköstä.

Ja nyt, nyt sitä katseli nälkäisen haikeasti kuin päivää, jota ei saanut estetyksi painumasta!

Rovastinnan täytyi mennä omaan kamariinsa itkemään. Mutta kun hän palasi sairashuoneeseen, oli hänen katseensa taas kirkas ja olennossa oli hänelle harvinaista tyyneyttä. Hänessäkin oli pyhäisen aaton rauhaa.

-- Niin, Aini ja Maija ovat kirjoittaneet, sanoi hän vetäen taskustaan rapisevan kirjeen. -- He tulevat molemmat huomenna.

Rovastin kasvoille valahti omituinen hymy. Hän käsitti heidän kiiruhtavan lähtevän luokse. Mutta hän ei sanonut mitään. Päivän painuessa voittaa vaiteliaisuus ihmisen. Illan pyhäinen rauha ei kaipaa sanoja.

Rovastin ajatukset luisuivat tulossa oleviin. He olivat kumpikin kokeneet paljon näinä viime vuosina. Maija oli jo ollut viisi vuotta naimisissa. Hänellä oli kolme lasta. Airi, vanhin, oli pieni, terhakka tyttö, nopsa ajatuksissa ja teoissa. Hän oli muutamia kuukausia takaperin ollut pappilassa pitemmän aikaa, silloin kun kaksoiset syntyivät. Maija itse oli käynyt vain kerran, naimisissa olonsa ensimäisenä vuonna. Hän oli tunnollinen perheenäiti, joka ei suotta väistynyt paikaltaan. Ja tarkka hän myöskin oli miehensä rahoista, sen huomasi kaikesta. Pentillähän olikin ollut velkoja, kai paljonkin. Mutta tyytyväiseltä oli Maija tuntunut kirjeissään. Kun nyt vain saisi oikein tavata. Silloin voisi saada varmuutta hänen oloistaan. Hänen elämänsä olikin jo sillä kohdalla, missä eletyn perustuksella näki tulevaisuuden pääpiirteet.

Toisin oli Ainin.

Rovastin sormet nypiskelivät levottomasti peitettä, ja silmään herahti kyynel. Raskaaksi oli elämä muodostunut hänen tyttöpoloiselleen. Kauan tämä ensin sairasti särkynyttä suhdettaan. Kun haava viimein rupesi arpeutumaan, heräsi hänen ensi lempensä uudelleen. Hän koetti uskotella itselleen, että kaikki välillä oleva oli ollut pahaa unta, ei rakkautta, vaan peloittava, vangiksi ottava voima, joka lumosi kuin salaperäisen metsän menninkäiset. Rakkaus Erkkiin oli toisenlaista ja todellista. Siihen oli hänen elämänsä kauan keskittynyt, siinä sen ydin olikin. Mutta siitäkään ei sitten tullut sen valmiimpaa. Erkki oli samanlainen kuin ennen, lämmin ja toivoa herättävä toisin ajoin, toiste välinpitämätön, umpimielinen ja arvoituksellinen.

Aini oli tästä kärsinyt sairauteen asti. Oliko nyt opettajantoimi vieraalla paikkakunnalla suonut hänelle jonkinlaista lievitystä ja mielen tasapainoa, sitä ei isä vielä tietänyt.

Kuinka hyvältä olisikaan tuntunut, jos olisi nähnyt edes rajapiirteet lasten tulevaisuudesta! Silloin olisi paremmin voinut heitä neuvoakin, olisi saanut sanoa jonkun opastavan sanan tulevienkin päivien varalta. Mutta kai oli parasta näin. Päivätyöhön astuvan täytyi itse ja yksin suorittaa tehtävänsä. Lähtevän täytyi lähteä yksin. Toukan täytyi itse ponnistella vapautuakseen kuorestaan. Käsi, joka syrjästä säälivänä ja säästävänä kajosi tuohon taisteluun, teki vain tuhotöitä. Rovasti oli itse sen nähnyt. Hän oli kerran koettanut auttaa, mutta vain sillä seurauksella, ettei hänen vapauttamansa perhonen kyennytkään lentoon. Sen siivet lerpattivat voimattomina maassa.

Rovastin katse pysähtyi Alliin. Tämä istui tapansa mukaan sivellin kädessä, niin hiljaisena ja vaiteliaana, että hänen läsnäolonsa aivan oli unohtunut isältä. Tildan paikka keinutuolissa oli jäänyt tyhjäksi. Hän kai oli mennyt puuhailemaan odotettujen hyväksi.

Niin, niin se Tildakin! Rovastin katseeseen nousi nuoruusvuosien lämpöä. Paljon ja monenlaista oli ollut matkan varrella, mutta kaikki oli kaunista ja hyvää, kun sitä katseli näin painuvan päivän valossa.

Kun nyt vain taival tasoittuisi lapsille!

Alli tunsi äkkiä, miten isän katse lempeänä ja kysyvänä pysähtyi häneen. Isä oli oikeastaan ihmistuntija, vaikka hänen suuri hyvyytensä usein eksytti häntä. Lapsiaan hän aina oli ymmärtänyt, Alliakin, joka oli niin kitsas sisimmästään. Isä olisi todella ansainnut enemmänkin luottamusta.

-- Isä pieni! -- Alli nyökkäsi iloisesti, vaikka sisintä vihlaisi kipeästi. Isän silmissä oli taas tuo omituisen kirkas, kauaksi tähdätty katse, joka näytti painuneen näkymättömän maailman ihanuuteen. Samalla oli hänen koko olemuksessaan aivan käsittämättömän suurta, -- lapsellisen ehjää säilyneisyyttä. Elämän ristiriidat eivät olleet jättäneet ainoatakaan rumaa arpeutumaa hänen olentoonsa. Kaikki oli ehjää, sopusointuista. Hellävaroin oli hän itse kohdellut toisia. Hellävaroin oli elämä pidellyt häntäkin. Mutta hänen tyttärensä osa oli toisenlainen.

Suuri tuska nousi Allin katseeseen. Ei isä aavistanut, mitä merkitsi taiteilijaunelmien hautaaminen. Isä oli tyytynyt siihen, että loi oman elämänsä kauniiksi. Mutta kun oli saanut halun luoda muutakin. Kun janoamalla janosi kerätä elämän rikkautta sisimpäänsä ja antaa se kuvina ihmisille. Kun oli saanut silmät nähdäkseen, korvat kuullakseen, kun sisin oli tulvillaan elämän suurta riemua ja suurta tuskaa, jonka rikkaissa, ehjissä kuvissa olisi tahtonut antaa toisille, mutta kun ei jaksanut, ei voinut...

Allin pää painui, ja sivellintä pitelevä käsi alkoi vavista. Leikillä hän kerran oli omaisilleen viskannut tiedon taiteilijaunelmiensa hautaamisesta. Mutta suuri ja sanaton oli tuska senkin haudan partaalla. Omistaa tahtoa eikä voimaa, tuntea rajattomasti, muotoa etsivän rikkaasti, saamatta sisäiselle näkemykselleen vastaavaa muotoa, -- oliko kellään ollut raskaampaa kokemusta?

-- Isä, -- sanoi hän hiljaa, -- minä hautasin taiteilijaunelmani siksi, että olin kuin häkkilintu. Oman heikkouteni kahlehtivaa rautaristikkoa vastaan ponnistelin, siksi kunnes siipeni olivat verillä ja voimani lopussa.

Hän nousi, laski siveltimen kädestään ja meni isän vuoteelle. -- Isä, on toinenkin hauta, jonka ääressä minä yön yksinäisyydessä toisten katseiden välttäessä seison.

Hän painui polvilleen vuoteen viereen, tarttui isän käteen ja painoi sen otsaansa vasten. Hän jatkoi kuin unessa, tietämättä puhuiko hän isälle vai itselleen: -- Hän sattui opettajatoverikseni kohta sen jälkeen, kun olin haudannut taiteilijaunelmani. Hänen otsansa oli puhdas ja korkea, hänen katseensa syvä, korkeita ihanteita tavoittelevan mielen uskollinen heijastaja. Isä, hänessä oli jotain sinusta ja sinun maailmastasi, -- jotain aivan toista kuin se mihin olin tutustunut Ateneumilla. Siinä maailmassa, jonne niin hartaasti olin halunnut ja missä osa minusta huvitteli eholtaan, oli samalla paljon mikä tympäisi. Pienet, itsestään suuria uskovat taiteilija-alut leikkivät siellä vallatonta, sisällyksetöntä leikkiä, sillä aikaa kuin he niinkuin kreikkalaiset Auliin edustalla odottelivat tuulta purjeisiinsa. Toisille sitä tulikin, toisille ei. Minulle ei sitä suotu. Minä vain väsyin noissa taiteen esikartanoissa, missä ihmislapset eivät polvistuneina odottaneet pyhää tulta, vaan olivat pallosilla suurista elämänarvoista. Se kypsytti minua antamaan arvoa _sinun_ maailmankatsomuksellesi. Ja siksi näin _hänenkin_ sisäisen kauneutensa niin suureksi. Minä en voinut olla rakastamatta, vaikka tiesin hänen rakastavan toista.

Rovasti ei saanut vastatuksi. Hänen katseensa tapaili tyttären katsetta, mutta se oli kätkössä, käsi painoi yhä isän kättä.

Ulkona paistava kirkas päivä juoksutti valoviiruja sairashuoneen seinää pitkin. Pikkulinnut kuuluivat piipahtelevan räystään reunalla, ja tuoksuva tuulahdus keinutti kepeästi ikkunan valkeata uudinta.

Sairaalle tuli voimakas tunto ulkona kukoistavasta kesästä. Luonnon kesäinen ilo ja ihmiselämän kärsimysrunsaus nousivat rinnan hänen eteensä. Hänen ajatuksensa tarttui jälkimäisen suureen, lopulliseen tarkoitusperään, hengen kirkastukseen.

-- Rakas, rakas lapsi, sanoi hän hiljaa. -- Sydänvereni antaisin onnesi hinnaksi. Mutta sitä osaa ei vanhemmalle ole suotu. Ei isälle, ei äidille. Jokaisen täytyy itse taistella siipensä vapaiksi.

8.

Yö oli vaikea rovastille. Sydäntä ahdisti ja ajatukset kävivät raskaiksi. Tauti oli muuten -- samoin kuin elämäkin -- pidellyt rovastia hellävaroin -- aivan liian hellävaroin, vakuutti hän itse. Mutta kun ruumiillinen vaiva ja sisäiset huolet näin yhtaikaa ahdistivat, täytyi hänen nöyryytyksekseen tunnustaa, ettei hänessä ollut miestä kestämään kovinkaan paljoa.

Sydänvaiva panikin ihmisen pian tuntemaan huonoutensa. Hiljainen särky murenteli ja jäyti voimia huomaamattomalla, mutta kuluttavalla tavalla kuin vesi kallion kylkeä. Rinnan vasemmalla puolella ahdisti lyyjynraskas paino, jota ei saanut siitä poisväistetyksi, vaikka kuinka olisi tahtonut. Ja kestämisvoima tuntui ehtyvän kuin vesi vuotavasta astiasta.

Jollei olisi ollut noita huolia lapsista ja heidän onnestaan! Sehän se lopulta enimmin ahdisti.

Rovasti kääntelihe vuoteessaan, koetti pitää silmiään ummessa, ettei Martta hänen tähtensä valvoisi kaiken yötä, ja katseli salaa kelloa, kun luuli Martan nukahtavan. Aamupuolella vihdoin tuli uni. Kun rovasti heräsi siitä, näki hän kellonviisarien osoittavan aikaa, jolloin odotettujen piti saapua. Martta oli ripeästi huonetta siistimässä. Mutta kohta nähdessään isän valvovan hän läheni vuodetta. -- -- Hyvää huomenta papukka pieni! -- Käsi kävi kuin ohimennen koettelemaan valtimoa. Sitten Martta rupesi suorimaan lakanoita. Hän oli pöyhistelemässä isän päänalusta, kun isä äkkiä tarttui hänen käteensä.

-- Miten hyvänä sinä pidät minua, sinä siunattu lapsi! Sinussa on mamman ryhtiä toistenkin varalle. -- Isä katsoi häneen hetken pitkään ja hellästi. -- Sairaanhoitajana olet sinä virkasikin puolesta kuin asetettu huolehtimaan toisista, niin nuorin kuin oletkin. Ajattelethan sinä sitä vastakin?

-- Isä, väisteli Martta, -- eivät meikäläiset anna toisten huolehtia itsestään. Kukin kulkee omaa latuaan, vaikka se veisi päistikkaa ... tyrmään.

-- Nyt teki mielesi sanoa: hornaan, pisti isä leikiksi, -- vaikka minulle mieliksi valitsit raamatullisen sanan.

-- Isä pieni, sinussa asuu suuri veitikka. -- Martta nauroi, pöyhisteli vielä kerran päällimmäistä untuvaista päänalusta, josta isä erityisesti piti, ja kävi sitten äkkiä isän käteen kiinni. -- Isä, sanoi hän syvä totisuus nuorekkailla kasvoillaan, -- sinä voit luottaa siihen, että teen parhaani.

Etehisestä alkoi kuulua liikehtimistä ja ääniä. Martta kiiruhti tulevia vastaan, ja rovastin katse kytkeytyi odotusta täynnä eteisenpuoleiseen oveen. Se aukenikin pian, ja Ainin hento, vielä tyttömäisen notkea varsi solahti ovesta sisään.

Isän katse kiiruhti kysyvänä ja hellyyttä täynnä tulijaa vastaan. Mutta jokin Ainin olemuksessa nosti katseeseen samassa hämmästyneen kysymyksen. Ainissa oli tapahtunut silmäänpistävä muutos. Hänen tuskallisen herkkäilmeiset kasvonsa olivat tyyntyneet jäykän tasaisiksi kuin riittyneen veden pinta. Kissanpoikasen pehmeyttä muistuttavat liikkeet olivat käyneet kulmikkaan kankeiksi, ja silmien lämmin, haikeamielinen ilme oli väistynyt terävän, lujatahtoisuutta ilmaisevan katseen tieltä.

-- Isä! -- Ainin kankeus katosi hetkeksi. Sairaan syleilyssä löytyi entisyys ja entisajan lämpö. Mutta jo kun Aini vetäisi matalan jakkaran vuoteen viereen ja asettui siihen, oli hän taas sama kuin sisään astuessaan. Hän tarttui isän käteen, ja katseeseen syttyi kuin tulta.

-- Sinä katsot niin kysyvästi, isä, sinä näet, että Ainisi on muuttunut. Vanha minäni on ristiinnaulittu. Uuden ihmisen kasvamista minä halajan.

Isä ei puhunut mitään. Hän vain katsoi katsomistaan, ja silmiin tuli paljonkokeneen selvänäköisyyttä.

-- Isä, etkö ilostu? Sen jumalallisen avun lisäksi, jota aina tahdon etsiä, olen saanut maallisenkin avun.

Sairaan katse, joka näihin asti oli pysynyt tutkivana, melkein epäröivänä, elostui äkkiä. Siihen nousi suuri kiitollisuus. Tätähän hän oli toivonut ja rukoillut. Ja nyt tämäkin annettiin hänelle ennen hänen lähtöään pitkälle matkalle -- annettiin kuin lapselle, jolta ei isä voi kieltää mitään hyvää.

Rovastin kädet painuivat ristiin. Katse pyysi tyttäreltä lisää. -- Arvi on pappi. Hän opettaa uskontoa samassa koulussa missä minäkin. Hän on avannut silmäni. Minä tarvitsen hänen lujuuttaan tueksi omalle heikkoudelleni, hänen tinkimättömyyttään leväperäisyyteni oikaisijaksi. Isä, kunpa sinä tuntisit hänet!

Isä siveli hiljaa Ainin kättä. -- Lujuus on hyväksi, sanoi hän viimein. -- Mutta sinä olet pehmeä, pieni kissanpoikanen. Sinä tarvitset lämpimän pesän tullaksesi toimeen elämässä.

-- Minä olen nähnyt heikkouteni synniksi. Vanha on karsittava pois, ei meistä muuten tule kalua.

Niin, niin. Rovasti nyökkäsi miettivästi. Olihan asia niinkin. Mutta ei Jumala tehnyt väkivaltaa luonnolle. Ei kaikki luonnollinen ollut syntiä. Uutta kasvatti Jumala yhtenään ulkona luonnossa. Nytkin. Mutta hän ei tehnyt sitä jyryllä ja tuomiolla, vaan antamalla aurinkonsa paistaa.

Aini näytti pettyneeltä. Isän olisi toki pitänyt ymmärtää sitä uutta, mikä nyt hänessä oli saanut sijaa. Nyt jos koskaan olisi isällä ollut syytä iloita.

-- Isä, tie elämään käy kuoleman kautta. Syksyinen kuolema hedelmöittää kevään kasvuvoimaa. Minulla on ollut syksyni. Nyt alkaa kevät. -- Sisäinen tuli välähti taas hänen silmissään, mutta siinä ei ollut hänen oman sisimpänsä lämpöä, siinä oli jotain teräksiseksi tehtyä.

Sairas ei sitä huomannut. Hän makasi hetken silmät puoliummessa ja hänen kasvoillaan kuvastui kuin heijastus luonnossa tapahtuvasta uudistuksesta. -- Meille tulee sitten kevät yhtaikaa, sanoi hän puoliääneen, mutta niin hiljaa, ettei Aini sitä kuullut.

Kun luomien läpikuultavat kuvut vähitellen hitaasti kohosivat, oli rovastin katseessa jotain kaukaa tulevan ja kauaksi kiiruhtavan ilmettä. Mutta se väistyi vähitellen katseen pysähtyessä Ainiin. -- Jumala on hyvä ja Hänessä on hyvä olla, siinä on pitkän elämäni ydinkokemus, sanoi hän tapaillen tyttären kättä. Sitten hän alkoi kertoilla omasta nuoruudestaan. Paljon hyvää oli hän jo aikaisemmin saanut osakseen, mutta kun hän tapasi Tildan, kävi sittenkin koko elämä uudeksi kuin itse luomisaamuna. Ja sellainen oli pohjaltaan aina tuo miljoonia kertoja uudistunut ja yhä uudistuva kokemus. Kun "oikea" eteen astui, kun ihminen löysi hänelle luodun avun, ymmärsi hän, että hänen ihanin, usein tiedottomuuden usvassa väikkynyt unensa, oli kääntynyt todellisuudeksi. Hän heräsi näkemään ympärillään vastaluodun maan, jota ei hänen silmänsä ollut koskaan ennen nähnyt ja hän ymmärsi ei harkiten eikä vain tunteillaan, vaan koko olemuksellaan, että elämä oli ihana ja maa kaunis. Rovastin katse kääntyi rovastinnaan, joka hiljaa oli tullut huoneeseen ja asettunut vuoteen jalkopäähän.

-- Muistatko mamma, kun yhdessä kuulimme "Luomisen"? Me olimme kesällä viettäneet hopeahäämme. Senjälkeen lähdimme hääretkelle, joka nuorelta apulaispapilta oli jäänyt tekemättä. Siinä evankeelisessa kokouksessa Ruotsissa ne sen esittivät. Me istuimme rinnan kirkonpenkissä, ja niin oli kuin me uudelleen olisimme seisoneet parin edessä. Niin ihanaa. Minä itkin. Ja etköhän sinäkin, mamma?

Rovastin kasvot loistivat niin lapsellisen suuresta ilosta, että sitä oli mahdoton vastustaa. Rovastinnan täytyi niistäytyä äänekkäästi, ja Aini tunsi, että sisimmässä suli ja pehmeni kuin kirrenlähtöaikana.

Samassa tuli Martta kutsumaan kahville ruokasaliin. Pöytä oli katettu, eikä isää nyt enää saanut rasittaa. Myöhemmin saisivat muut audienssia.

Ruokasalissa istuivat Maija ja Kaija kahdenkesken katetun kahvipöydän ääressä. Alli oli heistä huomaavinaan jotain liikutuksen tapaista -- aivan kuin he vastikään olisivat puhelleet jostakin heidän mieltään järkyttävästä. He kai eivät olleetkaan tavanneet pitempään aikaan. Maija asui etäällä Helsingistä, ja Kaija oli kaiken talvea ollut musiikkiopistossa. Hän oli lukukauden loputtua matkustanut maalle erään hyvän ystävän luokse, eivätkä muut olleet arvanneet häntä odottaakaan. Hän oli vain itse, kuultuaan Maijan matkasta ja sedän sairaudesta, päättänyt matkalla hämmästyttää toisia yhtymällä heihin.

-- Oletpa sinä Kaijakin jo ennättänyt ihan aikaihmiseksi, ihmetteli rovastinna kaataessaan kahvia kuppeihin.

-- Vieläpä oikein helsinkiläisneidiksi, pisti Alli jatkoksi. Hänen täytyi ajatella omaa ensi vuottaan Ateneumilla. Kaija tuntui niin läpeensä elämänhaluiselta yrittelijältä. Aika soma ihmislapsi hän oli lisäksi. Hipiä oli raitis ja läpikuultava. Runsas vaaleanruskea tukka oli aistikkaasti kammattu, ja koko olennossa oli erinomaisen viehättävää, keväistä suloa.

-- Kai sitä helsinkiläistyy Helsingissä, arveli Kaija kuin jotain sanoakseen. Sitten rupesi hän kertomaan musiikkiopistossa olosta. Hän kääntyi etupäässä Allin puoleen kuin tältä odottaen enintä ymmärtämystä. Mutta Alli kuunteli hajamielisenä, sillä rovastinna oli ruvennut puhelemaan Maijan kanssa ja puhe koski palvelijoita. Se kiusasi Allia. Mamma ei ensinkään käsittänyt uutta aikaa. Hän ei myöskään saanut päähänsä, että palvelija oli samanlainen ihminen kuin muutkin. Mammalle oli aina olemassa monta porrasta palvelevan ja palveltavan välillä. Isä ei nyt ollut uudenaikainen hänkään. Mutta tällaisissa asioissa hänen suuri hyvyytensä häntä ohjasi oikeaan.

-- Ei nyt mamma hätäile, kuului Martta rauhoittavan. -- Hyvällä tahdolla ja tyyneydellä pääsee pahoistakin pulmista.

Mutta rovastinna jatkoi valituksiaan. Hänen täytyi saada korvausta siitä, ettei Allen luona enää uskaltanut valitella. Ja nämä nykyajan ihmiset olivatkin aivan mahdottomia. Sisäkkökin, joka muuten oli tekevä ja reipas tyttö, oli ihan muuttunut saatuaan sulhasen. Sulhaseksi hän tosin ei itse miestä myöntänyt. Mutta mikä muu kuin sulhanen se on, kun noin seurustellaan. Se mies oli sosialisti, jumalankieltäjä ja ties mitä kaikkea. Oppineesta hän kai tytön mielestä kävi. Sentähden hän saikin ajatuksensa ahdetuksi tytön päähän niin, että tämä oli aivan muuttunut. Ja samaa hapatusta oli tunkeutunut renkitupaankin. Ei sieltä ennenkään ollut lähtenyt paljoa apua naisväelle, ei jos sitä olisi tarvittu puutarhassa taikka missä. Mutta nyt sitä ei saanut entisenkään vertaa. Kun rovasti oli vuoteessa, niin mitä ne rengit antaisivat arvoa naisten töille, ei vaikka hyvin tiesivät, että ellei naisia olisi maailmassa, ei ainoakaan mahtaileva mies elää raahustaisi täällä maan päällä.

Rovastinnan täytyi kesken kaiken ottaa nenäliina esille ja itkeä tihauttaa pikkusen. Monessa asiassa oli Allella ollut syytä toivoa toisenlaista hänen puoleltaan, mutta eipä vain koskaan siksi, ettei hän olisi miesväelle myöntänyt heille tulevaa kunnioitusta. Mutta pitipäs nyt kärsiä vaikka mitä heidän puoleltaan. Ja pappakin oli poislähdössä jättääkseen heidät yksin tänne pahaan maailmaan.

Rovastinnalle tuli uusi ja entistä kovempi itkun puuska. Aini rupesi puhumaan kärsimyksen tarpeellisuudesta ja Jumalan kasvatusvälineistä. Sosialismikin saattoi olla yksi niitä. -- Martta kaateli kuumaa kahvia kuppeihin. Kaija oli lakannut puhumasta musiikkiopistosta. Alli istui ajatuksiinsa painuneena. Häntä niin vaivasi se, ettei mamma jaksanut käsittää sitä mikä uuden ajan vaatimuksissa oli oikeutettua. Eihän se niin paljon muuten merkinnyt äidin iässä olevan elämässä. Mutta moni asia tuli sen kautta toisenlaiseksi kuin olisi pitänyt tällaisessakin kodissa, jossa kuitenkin oli halua tunnustaa kaikkien yhdenarvoisuus jäseninä ihmiskunnan suuressa kodissa. Tuota yhteen kuuluvaisuuttahan isä aina teroitti. Sen olisi siksi pitänyt painaa leimansa koko kotiin.

Sisäkkö raotti samassa ovea viitaten Martta-neitiä tulemaan. Kaija käytti tilaisuutta hyväkseen, livahti keittiöön samalla kuin Marttakin ja kuiskasi ohi pyyhkäistessään Martan korvaan: "tule sitten ullakkohuoneeseemme, kun ehdit." Sitten karkasi hän vinnin portaita ylös pitkin harppauksin kuin ennen pikku tyttönä. Huoneeseen tultuaan viskautui hän suoraa päätä avoimena olevalle vuoteelle, painoi päänsä syvälle päänalukseen ja työnsi pienen koruommellun nenäliinansa mykkyräksi nutistettuna silmilleen. Sillälailla makasi hän hyvän aikaa. Mutta kun Marttaa ei kuulunut, täytyi hänen nousta ja ruveta uteliaasti kuin pieni hiiri nuuskimaan huoneen joka nurkkaa nähdäkseen oliko kaikki samalla paikalla kuin takavuosina, jolloin he yhdessä Maijan kanssa olivat asuneet tässä huoneessa. Ikkunan edessä täytyi viivähtää tuttua näköalaa ihailemassa, ja peilinkin eteen oli pysähdyttävä.

Tännepä heidän tavaransakin jo oli tuotu.

Kaija kiskaisi kannen keltaisesta matkalaatikostaan ja otti esille kepeän musliinisen kesäpuvun. Sitten hän riisui matkapukunsa.