Part 4

Hänen katseensa etsi Pentin katsetta täynnä hellyyttä ja luottamusta, rajatonta luottamusta. Pentti ymmärsi sen, ja hänen sisimpänsä vavahti kipeästi, mutta samalla täynnä iloista kiitollisuutta. Jos mikään oli suloista miehelle, oli sitä tällainen ujo ehdoton luottamus; jos mikään nosti ja terästi tahtoa, teki tämä sitä.

Asemakello helähti samassa kolmannen kerran.

Vasta kun Maija jo seisoi paikallaan oman vaunun nurkkauksessa, huomasi hän Pentin jääneen hänestä jälellepäin. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Ajatukset kuljeskelivat yhä nykyhetken ja tulevaisuuden aurinkoista väliä. Elämä tuntui kuin pysähtyneen juoksussaan. Se ei ollut ahertelua ja velvollisuuksien täyttämistä kuten tavallisesti, se oli suuren onnen hetki hetkeltä uudistuvaa vastaanottamista ja nauttimista.

Maija havahtui ajatuksistaan siitä, että juna uudelleen pysähtyi. Junassa tuntui ilma öisen raskaalta. Ulkona kirkastui kesäinen aamu kirkastumistaan. Maija vetäisi ikkunan auki ja kumartui ulos ahneesti särpien tuoksuavaa ilmaa keuhkoihinsa.

Vaunun edustalta kuului muutamien herrojen ääniä. Mahtoivat seista jossain -- ehkä tupakoimassa. Joku kuului sanovan, että otettiin puita ja vettä.

-- Näitkö Pentti Kärjen, kysäsi äkkiä eräs. -- Hänestä on nyt tainnut tulla helkkarin siivo mies, hyvyyttä ja hurskautta joka puoli.

-- Sellaista sattuu, vahvisti toinen. -- Mutta tämä ei olekaan mikään välitön ihme. Naisen avulla on kuulema Jumala tämänkin työnsä tehnyt.

-- Mikä oli tavallista helpompaa, kun tytöllä on rahaa. -- Puhuva rähähti rumaan nauruun.

-- Mutta mies on todellakin kuin toinen ihminen, vakuutti edellinen. -- Hän on ihan hullaantunut omaansa.

Juna alkoi samassa jyskyttää ja Maija painui kuin siihen sysättynä takaisin sohvalleen. Hänen poskiaan kuumotti, ja mielenliikutus pani ohimot vasaroimaan.

"Kuin toinen ihminen", "kuin toinen ihminen", -- ne sanat toivat hänelle onnen niin suuren ja ihanan, että se tuntui melkein mahdottomalta ottaa vastaan. Mutta samalla tuntui pahalta... Pentin tähden. Että saattoivatkin puhua hänestä tuollalailla, ihan kuin mistäkin rapakossa rypeneestä! Vaikka hän joskus toverien piirissä olikin erehtynyt liiaksi maistelemaan, ei hän kuitenkaan ollut ansainnut tuollaista. Siitä Maija oli varma.

Ja tuo viittaus rahoihinkin pisti niin pahasti!

-- Maija hoi, onko sulia tavarat kunnossa, tiedusteli samassa Pentti iloisesti. -- Tulemme tuossa paikassa asemalle, missä ne on jätettävä sedän lähettämälle hakumiehelle.

Heille tuli kiire, sillä tavaroita oli paljon. Aini ja Allikin olivat jo etukäteen lähettäneet omia tavaroitaan kotiin.

Junan hiljentäessä vauhtiaan seisoi Maija kuitenkin jo ovella tähystellen aseman laidassa olevalle kaidepuulle päin, jonne hakumiehillä oli tapana pysäyttää hevosensa. Nousi kuin lämmin laine rintaan hänen nähdessään pappilan hakumiehen. Siinä oli sittenkin jotain kotoista. Ja kotoista hän tänä suurten, sisäisten kokemustensa aikana tunsi tarvitsevansa entistä enemmän. Ehkä sitäkin varten, että hän saisi itselleen kerätyksi kaikkea sitä, minkä avulla kykenisi luomaan kotia Pentille.

Juna oli liukumassa asemasillalta poispäin, kun Maija vielä huiskutti kättään hyvästiksi hakumiehelle.

-- Ihanhan sinä katsot niin, että minun rupeaa käymään kateeksi, pisteli Pentti nauraen.

-- Kalle sai katseen, sinä ajatuksen ja tunteen. -- Maijakin nauroi. Mutta katseen lämmössä oli kuin haikeutta. Se pisti Pentin silmään. Hänen katseensa vastasi kysymällä. Mutta Maija väisti sitä. Hänen ei tehnyt mieli nyt juuri kertoa kuulemastaan ja kaikesta mitä se oli tuonut hänen sisimpäänsä. Kerkiäisiväthän he puhua siitä toiste. Nyt kun he kenenkään sitä aavistamatta olivat lähdössä pienelle kihlajaisretkelle, piti Pentin saada unohtaa kaikki mikä oli raskasta ja masentavaa.

Junan uudelleen pysähtyessä seisoivatkin he rinnan ja lähtövalmiina, käsissään ainoastaan kepeät, pienet kantamukset kuin jalkamiehillä ainakin.

Pentti ehdotti hänelle tuttua oikopolkua metsän läpi. Se oli runollisen kaunis, ja sillä oli sekin etu, että siellä arvattavasti saisivat olla paremmin rauhassa.

Kuljettuaan asemaa ympäröivän männikön läpi poikkesivat he veräjän kautta hakamaahan. Kaste kimalteli vielä ruohikossa. Linnut laulelivat puissa, ja pieni puro, jonka yli lahoomassa oleva lauta johti, solisi kukkareunaisessa uomassaan kuin elämäniloaan jokelteleva lapsi. Etäämpänä näkyi kaistale järven pintaa. Se kimalteli hopean hohtavana aamuauringon valossa, eli, välkähteli ja loisti joka pisarassaan kuin täynnä sähköittävää, elinvoimaista iloa.

Pentti ja Maija eivät voineet astua, heidän täytyi juosta, käsikkäin ja kilvan kuin lapset. Kauniisti polveilevan tien mutkaan he hetkeksi painuivat lepäämään, nousivat siitä taas ja juoksivat eteenpäin kuin hippasilla. Linnut lauloivat heille, puro solisi ja etäämmällä kutsui ulappa tuhansin kimmeltelevin pikku aalloin.

He tunsivat olevansa nuoria, tunsivat omistavansa toisensa ja että elämä oli edessäpäin pitkänä, suvisena päivänä.

-- Älä pelästy mitään, sanoi Pentti laskiessaan käden kotinsa ovenripaan.

Vanha kaappikello huoneen perällä käydä naksutti harvakseen ja arvokkaasti. Joukko suoraselkäisiä, mustalla vahakankaalla päällystettyjä tuoleja oli asetettu seiniä pitkin riviin. Seinillä riippui muutamia perhekuvia raskaissa, tummissa kehyksissä ja monihaaraiset hirvensarvet ampuma-aseineen. Maijan katse pyyhkäisi sipaisemalla kaikkea tätä pysähtyäkseen suoraselkäisessä nojatuolissa istuvaan, jo harmaatukkaiseen mieheen.

-- Terve isä. Tällä kerralla tulen luoksesi toveri matkassani, kuten näet. -- Pentin äänessä oli jonkun verran hermostuneisuutta.

Isä työnsi lasit nenältä otsalleen ja katsoi niiden alatse Maijaan. Katse mittasi, pani vaa'alle ja punnitsi. -- Minä olen tottunut kujeisiin sinun puoleltasi, sanoi hän viimein samalla kuin käänsi lehteä lukemassaan kirjassa.

-- Isä, kai sinulla on muuta sanottavaa sille, joka pojastasi on tehnyt kunnon miehen.

-- Ehkä, jos minä sellaista joskus näen.

-- Luulin sinun isä jo tunteneen jotain kirjeistäni.

-- Hyvät päätökset tietävät usein tiukkaa rahan tarvetta.

Tukehduttava tunne kävi kuin luja kouranpuristus Maijan kurkkuun. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ei voinut.

-- Isä, me aijomme huomenna lähteä pappilaan sedän puheille. Ensin tahdoimme kuitenkin tulla sinun luoksesi.

-- _Hän_ ehkä tahtoi. -- Pää nyökkäsi Maijaan päin, vaikka katse kääntyi Penttiin.

-- Pentti tahtoi. -- Maija aivan hämmästyi voimaa, jolla hän viskasi sanan tulemaan.

-- Kas vaan!... Vanhus työnsi lasit takaisin nenälleen, vilkaisi pikaisesti Maijaan ja nyökkäsi viimein hyväksyvästi päätään. Sitten pääsi häneltä lyhyt nauru. -- Entä rovasti, mitä hän sanoo? Minusta hän ei koskaan ole pitänyt, ja sinä Pentti et juuri ole ansainnut suurempaa suosiota sielujemme paimenelta.

-- Mitä sanotte _te?_ -- Maija seisoi ukon edessä suorana, puolittain vaativana, kainossa olennossaan sitä rohkeutta, jota toista puoltava rakkaus antaa ujoimmallekin.

-- Sanon, että sinä olet sokea rakkaudessasi -- niinkuin kihlatut ainakin. Sinä ihannoit häntä, eikä hän sitä ansaitse. Minulla on yksi hyvä puoli. Minä olen rehellinen. Minä en kaunistele en mitään enkä ketään.

Hän tarttui äkkiä pöydällä seisovaan kelloon, jota kaunisti valettu kuva Napoleonista. Tämä muisto Pariisin maailmannäyttelystä oli jo vuosikausia tässä emännättömässä talossa ollut välittämässä tietoja isännän työhuoneesta keittiön puolelle. Nytkin ilmestyi palvelija ovelle. Ja vähää myöhemmin oli pöydällä sinne tilattu kahvi ja viini.

-- Maljasi, naisen malja! -- Ukko kohotti lasinsa ja katsoi Maijaan. Tämä työnsi lasin syrjään ja kohotti kahvikuppinsa. Pentti teki samoin. Silloin rähähti isä nauruun. -- Vai niin! Vai sellaista! -- Ehkä Pentti kuitenkin osaa tehdä muutakin kuin koirankujeita ja tyhmyyksiä, sanoi hän sitten sovittavasti samalla kuin vilkaisi Maijaan. -- Hänellä olikin hyvä äiti.

Ukon hyvästätuulesta ja eräänlaisesta kohteliaisuudesta huolimatta oli koko päivä Maijasta sietämättömän pitkä. Hän huokasi helpotuksesta, kun illan tullen vihdoin jäi kahden Pentin kanssa.

-- Sinä Maija olet saanut suuren voiton. -- Pentti tarttui hyväilevästi Maijan käteen.

-- Se ei tuota minulle iloa niinkauan kuin hän ei luota sinuun...

-- Isä on mies. Hän tuntee meikäläiset. -- Pentin pää painui raskaasti käden varaan. -- Maija, sinä et tiedä kuinka minä kärsin -- keskellä suurta onneani.

Hän nousi äkkiä, tarttui kiivaasti Maijan käsivarteen ja veti hänet muassaan. -- Tule, tule, -- älä istu tuossa. Illan kajastus loistaa sinun kasvoillasi ja sinun pukusi on niin valkoinen. Minä en jaksa nähdä sitä. Maija, minun täytyy puhua. Minä olen jo kauan aikonut, mutta en ole voinut. Tule tänne. Tässä turvepenkillä istumme varjossa. Nyt minun vihdoinkin täytyy.

Suuri säikähdys iski kuin raateleva petolintu Maijan sisimpään. Mitä, mitä oli tulossa?

Pala palalta, kohta kohdalta se sitten kaikki purkautui, -- säälimättä, kaunistelematta, -- suurista, raskaista rikkeistä pienimpää myöten. Viimeksi vielä tuo, rahoista. Se oli ollut ohimenevää ja aivan kuin vasten hänen omaa tahtoaan, mutta hän oli ajatellut niitäkin -- ensin alussa nimittäin --, eikä hän tahtonut kantaa sitäkään syytettä tunnustamattomana. Sinä iltana, jolloin hän ensi kertaa tapasi Maijan tämän kirkkotiellä, oli hän aivan epätoivon partaalla. Itsesyytökset, toisten häntä alaspainava arvostelu ja muun lisäksi vielä eräs tapahtunut kassavaillinki olivat painaneet hänet kuin pohjattomaan kuiluun. Silloin tuli Maija. Maijalla oli rahaa, omaa rahaa, Maija voisi pelastaa, sitä hän ajatteli kirkkoon astuessaan. Mutta jo siellä hän tunsi, että vaillingin täydennyksestä ei olisi muuta kuin ohimenevää apua, joka voisi johtaa uuteen kiusaukseen ja uuteen pulaan. Sisäisen, siveellisen avun tarpeessa hän oli. Hän tunsi ja myönsi sen silloin itselleen ensi kertaa eläessään. Ja kun hän näki miten kauniina, aivan kuin kirkastuneina Maijan kasvot loistivat etenkin silloin kun pappi sanoi jotain rohkaisevaa ja nostavaa, jotain, joka kuin voimakas käsi tarttui heikkoon ihmislapseen, silloin hän käsitti, että juuri tuollainen tyyni, äidillisen hellä ja uskollinen tyttö voisi häntä auttaa uuden elämän alkuun.

Hän oli sentapaista tuntenut jo heidän ensi kertaa tavatessaan pappilassa. -- Maija! -- Pentti ei uskaltanut tarttua hänen käteensä, hän painoi vain pään omien käsiensä varaan. Hänen olkapäänsä nytkähtelivät pidätetystä itkusta. -- Maija, sinä olit jo silloin minulle Solveig. "Der blev söndag i min själ" sinut nähdessäni. Mutta olot erottivat meidät ja toiset voimat vetivät minua pois kirkkotieltä sinun rinnallasi. Tietoisuus siitä, mitä olit ollut ja mitä olit, heräsi vasta kun tapasin sinut uudelleen. Ja silloin sekoittui siihen tuo ulkonaiseen apuun kohdistuva ajatus. Maija -- isä on oikeassa. Minua ei kannata ihannoida. Mutta suora tahdon olla niinkuin hänkin.

-- -- -- --

Aamu jo valkeni, kun he vihdoin nousivat mennäkseen kukin huoneeseensa.

-- Maija, puhu jotain ... puhu, rukoili Pentti Maijan huoneen ovella äänessä polvilleen painuvan hätää ja nöyryyttä.

-- Minä rakastan sinua ... enemmän kuin koskaan. -- Maija sai sen hiljaa ja vaivalla sanotuksi. Hän oli kuin huumauksessa kovasta iskusta. Pää tuntui kipeän tyhjältä. Oli kuin jotain siellä sisällä olisi ratkennut. Ajatuksetkin tuntuivat pysähtyneen siihen paikkaan. -- Minun täytyy olla yksin, -- täytyy ajatella, -- rukoilla. -- Hän puhui kuin unessa, laski kätensä oven ripaan ja työnsi Pentin päättävästi syrjään.

Ikkunan alla kukkiva tuomi oli täyttänyt huoneen huumaavalla tuoksulla. Se tulvahti ovenavauksessa voimakkaana ja äitelänä Maijaa vastaan. Puiden lomasta paistoi kaistale aamuruskossa välkehtivää järvenpintaa ja suuressa, riippakoivussa kuului lintujen iloista ääntelyä. Kesäisen päivän koittoon heräävä luonto astui sulonsa runsaudessa Maijaa vastaan. Mutta sen kauneus oli tällä hetkellä haavoittavaa kuin terävä, moniokainen ase.

Maija sulki ikkunan. Tuomentuoksu etoi mieltä.

Riisuttuaan kenkänsä alkoi hän astua edes ja takaisin lattiata pitkin. Lujalla tahdon ponnistuksella koetti hän selvittää ajatuksiaan. Hänen ei ollut lupa ajatella sitä mitä hän tunsi, mistä kärsi, täytyi vain pyrkiä selvyyteen siitä mitä oli tehtävä, mikä oli oikein.

Suru ja kaipaus olivat hänelle tuttuja kuin pitkäaikaiset toverit. Mutta hänen tähänastiset surunsa olivat olleet mutkattomia, vailla ristiriitaisuutta. Tänä yönä hän ensi kertaa eläessään oli joutunut kierteeseen, josta ei nähnyt selviytymisen mahdollisuutta.

Tuskainen avunhuuto nousi hänen sisimmästään. Hän oli kuin haavoittunut, tiheikköön kätkeytyvä otus, tietoinen haavastaan. Paljon oli särkynyt siitä, mitä hän sielunsa syvyydessä oli kätkenyt kuin kaunista, kallisarvoista aarretta. Hän tunsi, että kevät hänen sisimmässään oli kuin hallayön hileisiin pukeutunut. Tulisi ehkä kysymys siitäkin, oliko se saanut kuoliniskunsa vai jaksaisiko vielä jäädä eloon ja kehkeytyä. Mutta sekin oli nyt toisarvoista. Kysymys koski vain sitä: mikä oli oikein mikä väärin?

Jollei Pentti olisi ollut niin säälimättömän tarkka tunnustuksissaan, olisi Maija ehkä epäillyt hänen rehellisyyttäänkin. Ja silloin olisi oikeastaan ollut helpompi ratkaista. Mutta epäilykselle ei ollut sijaa. Pentti oli ollut suora ja vilpitön tunnustuksessaan ... pohjia myöten.

Oliko sellainen sysättävä syrjään sen naisen elämästä, jota hän palvomalla rakasti ja joka rakasti häntä? Eikö se olisi sydämetöntä sekä jumalallisen että inhimillisen rakkauden polkemista?

Mutta eikö nainen toiselta puolen naimisiin mennessään ollut velvollinen valvomaan vielä syntymättömienkin oikeutta ja onnea?

Pentti oli tosin puhunut lääkärinkin kanssa ... kerran suuressa sisäisessä tuskassa. Hän ei muuten olisi rohjennut ajaa asiaa näin pitkälle. Mutta sittenkin?

-- Hyvä Jumala mitä minä teen?

Maija viskautui polvilleen vuoteen viereen, ja kädet puristautuivat tuskaisesti ristiin.

Piiloon, kätköön! Niin, kunpa haavoittuneen metsänasujamen tavoin olisikin haavoineen saanut paeta piiloon ... pois kaikesta! Kun olisi tämä raatelevan raskas ratkaisu ollut kierrettävissä! Mutta se ei ollut sitä. Pentin täytyi, kerrottuaan kaiken, saada mitä pyysi, uudelleen annetun, selvän ja suoran vastauksen Maijalta.

Koko se suuri, ehjä onni, joka vielä muutamia tunteja takaperin oli täyttänyt Maijan sisimmän, nousi nyt hänen eteensä kuin ilkkuen ja raadellen. Hän oli kaikesta huolimatta ollut niin lapsellinen. Hän oli uskonut Pentin erheitä pieniksi, heikkoluontoisen ja orvoksi jääneen hairahteluiksi toveripiirissä. Mutta todellisuus, armoton todellisuus! Säröllä, auttamattomasti säröllä oli elämä. Hän värisi sisäisestä tuskasta.

Naisarvonsa unohtamiseksi, ihanteiden kevytmieliseksi syrjäyttämiseksi olisi moni sanonut epäröimistä tällaisessa tilanteessa. Mutta niin kipeän selvästi kuin hän näkikin tuon puolen kysymyksessä, näki hän siinä toisenkin. Pentissä oli niin paljon hyvää, jota olot näihin asti tukahuttamalla olivat tukahuttaneet. Jokainen kai tarvitsi sekä omaa että toisten luottamusta pysyäkseen pystyssä. Ja kuka oli koskaan osoittanut luottamusta Pentille?

Maija oli kai ensimäinen ja ainoa. Oliko hän näin ollen oikeutettu väistymään?

Olisi ollut helppo vastata, jos määrätyllä olisi ollut oikeuksia, jos lapsi tai nainen Maijan tähden olisi tullut syrjäytetyksi. Mutta kun ei niin ollut ja kun Maija tunsi kaikesta huolimatta voivansa luottaa Penttiin?

-- Jumala, Jumala, johda, neuvo, -- rukoili Maija suuressa sisäisessä tuskassa.

Väki oli jo noussut töihinsä. Kukko kiekui täyttä kurkkua aitovarrella ja järven toiselta puolelta kuului käen haikeamielinen kukunta, kun Maija vihdoinkin nousi, veti käärekaihtimen ikkunan eteen ja paneutui pitkäkseen saadakseen, jos mahdollista, edes hetken levähtää.

6.

Rovasti astuskeli pitkin aitovartta, tähysteli tuontuostakin tielle päin ja vaipui välillä ajatuksiinsa. Hän oli tavallisesti juhlatuulella odotellessaan lapsia kotiin. Mutta tänään tunkivat niin monet vakavat ajatukset etualalle, ettei ilo ollut hänen tavallista, hilpeätä lapseniloaan.

Pikku lapsista pikku suruja, suurista suuria. Niin sanottiin. Ja niin se olikin. Vaikka olihan hän näihin asti kokolailla säästynyt surulta lasten tähden, ainakin saanut vaarat väistetyksi. Mutta tuskallisesti vavahti sydän aina kun lasten tielle sattui sellaista, mikä heistä ehkä näytti vaarattomalta, mutta vanhemman mielestä toisenlaiselta.

Aini nyt tosin kirjeistä päättäen aikoi alistua. Eikä vain alistua. Hän oli ehkä itse jo huomannut, ettei mies ollut omistamisen arvoinen. Mutta Ainin herkkään sisimpään saattoivat tällaiset kokemukset jättää pahojakin vammoja. Ja nyt taisi Maijakin olla lähtemässä samoille laduille.

Tomupilvi lehahti tienpolvekkeessa korkealle; sen sisältä tulla humahti "Musta" parasta raviaan.

Rovasti läksi juosta kipittämään pihalle päin. Portit lennähtivät selko selälleen, ja Martta yhdessä Kaijan kanssa, -- joka jo aikaisemmin oli saapunut kesälaitumelle --, asettuivat sen molemmin puolin kunniata tehden.

Rattaat pyörähtivät samassa pihaan. Tervehdittiin, syleiltiin ja puhuttiin kilvan.

Rovasti yksin oli vaitelias. Ainin kalvenneet ja kavenneet kasvot pistivät kipeästi hänen silmäänsä. Vaikka saivathan ne selityksensä osaksi ainakin kunnialla loppuunsuoritetusta opettajatutkinnosta.

-- Tyttöni rakas, -- rovasti vetäisi vanhimpansa vähän syrjään muista, -- miten heikolta sinä näytät!

-- Sinä isä et ole kokenut mitä välien purkautuminen tietää.

-- Minä tiedän miltä olisi tuntunut, jos mamma olisi minut jättänyt. Ja minä tiedän miten minun Ainini rakastaa.

Isä painoi tyttären lujasti rintaansa vasten. -- En minä olisi ollut niin järkähtämätön, jollen olisi ollut varma siitä, että hän oli onnettomuutesi, tuli kuin anteeksipyytävästi.

Aini taisteli hetken sisimmässään. Hän olisi voinut vapauttaa isän raskaasta taakasta. Hän olisi voinut sanoa suoraan, ettei isä tässä lopullisesti asiaa ratkaissut. Yrjö oli itse jättänyt. Mutta hän ei jaksanut.

-- Isä, ei puhuta siitä enää, ei koskaan, sanoi hän hiljaa. -- Siipirikko pyytää vain rauhaa.

He seisoivat hetken lujasti painautuneina toisiinsa, toisella katseessaan jähmettynyt tuska, toinen sydämessään rukoillen, että koti saisi lääkitä maailmalla saadut haavat.

Kahvipöydän äärestä kuului jo toisten iloista puhetta. Alli kuului huvittavan toisia Helsingin kaskuilla. Isä yritteli lähemmäksi, mutta Aini ei voinut. Hän luisui irti isän syleilystä ja hiipi yläkertaan tyttöjen omaan ullakkohuoneeseen. Hän painui sen avoimen akkunan ääreen, kätki kasvot käsiinsä ja itki.

Runorikkaana kukoisti kesäinen luonto hänen ympärillään. Hellyyttä, hellyyttä henki koti joka sopestaan häntä vastaan. Mutta kaikki haavoitti, kaikki teki kipeätä, kun oma sisin oli yhtenä ainoana värisevänä haavana.

Kesken itkunsa ponnahti Aini äkkiä pystyyn siitä, että joku nakuttamatta avasi huoneen oven ja astui sisään. Pikku-Hilma, pappilan juoksutyttö se vain olikin, joka tuli tuomaan pesu- ja juomavettä huoneeseen. Mutta Aini meni siitäkin hämilleen. Pikku-Hilman katse oli jo kysyvänä pysähtynyt Ainin kyyneltyneisiin kasvoihin.

-- Katsos, pääkaupungissa tulee ihminen niin heikoksi ja hulluksi, että tulee kotiin ja vain asettuu itkemään, koetti Aini selitellä, väkinäinen hymy huulillaan.

-- Minä aijon Helsinkiin, -- heti kun olen käynyt ripillä, tuli päättävästi ja uhmamielin vastaan.

-- Mistä se halu sinussa on herännyt?

-- Se on _ollut_ minussa, oikaisi Hilma.

-- Ainako? -- Ainia alkoi huvittaa. -- Suurkaupungin koreusko sinua sinne vetää vai mikä?

-- Minä tahdon ansaita paljon rahaa. - Hilma oli jo kynnyksellä. Ilme hänen umpimielisillä kasvoillaan osoitti enemmän tiedustelun turhaksi. Mutta Aini jäi kuitenkin ajattelemaan pikku-Hilmaa ja tämän Helsingin-halua. Olisikohan se ollut yhteydessä tytön äidin kohtalon kanssa? Hilma oli pienestä pitäin ollut arka siitä. Nyrkiniskuja saivat aikamiehetkin vasten silmiä, jos vain uskalsivat puhua "Höpsä-Hannan kakarasta". Ja sitäkin oli tyttö sairastellut, että äidin piti olla köyhäintalolla. Mutta sen kohdan korjaamiseksi ei enää tarvittu rahaa. Hanna oli aivan äsken kuollut.

Olisipa Alli ollut tätä kuulemassa, kyllä hän olisi ottanut selkoa asiasta. Hän oli aina ollut huvitettu pikku-Hilmasta.

Ikkunan alta kuului samassa rovastin ääni. Toiset istuivat yhdessä verannalla. Isä ei päässyt rauhaan ennen kuin sai Aininkin sinne.

-- Kun nyt Maijakin tulisi, toivotteli Alli. -- Hänen matkassaan ilmestyisi ehkä sulle, isä, kauan toivottu poikalapsi.

-- Puhu omista asioistasi eläkä toisten, oikaisi isä.

Alli nauroi. -- Jollen saa puhua kihlajaisista, puhun hautajaisista.

-- "Höpsä-Hannan" hautajaiset pidettiin toisella viikolla, rupesi Martta kertomaan, -- ja komeasti. Isä toimitti kestit kaikille köyhäintalolla. Jälkiruuaksi annettiin lettuja ja raamatunselitys.

-- Minä aioin puhua omista asioistani, koska käskettiin, ilmoitti Alli juhlallisesti. - Juodaanpa nyt taitelijaunelmieni hautajaiset. Minä olen Helsingissä tullut järkiini.

Rovasti loi syrjästä pikaisen katseen Alliin. Tällä oli tapana leikkinä ilmaista itsestään sellaista, jota ei saanut muuten sanotuksi.

Alli nauroi ja pyöritteli heleäväristä unikkoa aivan isän nenän alla. -- Älä katso niin kysyvästi, papukka pieni. Minä en kadu mitään. Olen sinulle rajattoman kiitollinen siitä, että Ateneumi ja se nurkka taiteen maailmasta, joka siellä yrittelevälle avautuu, ei enää ole minulle suljettu puutarha. Tunnen sen eri sokkelot, sen "ismit" ja "istit". Olen punninnut ne ja itseni vaa'alla. Ja katso, meidät havaittiin liian keveiksi. Minusta ei ole taiteilijaksi, eikä Ateneumi-elämästä minulle hengen ravinnoksi.

-- Olet siis tyytyväinen? -- Isän katse koetti päästä pintaa syvemmälle.

-- Täysin -- tavallaan. -- Alli nosti vallattomasti pientä pystynenäänsä, mutta isä näki katseen pohjalla haikeutta, joka pani hänet ajattelemaan, että hänen tyttärensä olivat syntyneet kamppailemaan suuren sisäisen rikkinäisyyden kanssa.

Martta, joka oli asettunut verannan kaiteelle istumaan ja siinä poikamaisesti keikutteli sääriään, näki isän katseeseen nousevan huolen. Hän rupesi siitä syystä vakuuttamaan, ettei isän koskaan maailmassa tarvitsisi huolehtia ainakaan hänen tulevaisuudestaan. Hän oli ollut selvillä siitä jo kauan. Hän laski jo kuukausia päivään, jolloin ei enää tarvitsisi päntätä päähänsä, milloin mikin kuningas hallitsi ja missä milloinkin tapeltiin. Sellainen oli hänestä lorua. Hän tahtoi hoitaa sairaita ihmisiä ja jos mahdollista, tehdä heidät terveiksi.

-- Maija tulee, kirkaisi samassa Kaija, joka oli seisonut tähystämässä portille päin. Muutaman sekunnin kuluttua riippuikin hän jo siskon kaulassa. Ja Maija piti häntä kauan lujassa syleilyssä. Hän tunsi kuin tarvetta pyytää anteeksi ... tulevaisuuden tähden.

Verannalla istuvista oli rovasti ainoa, joka läksi saapuvia vastaanottamaan. Hän läheni hitain askelin ja vielä astuessaan hän muistutti itselleen, että suurin varovaisuus nyt oli paikallaan. Maijalla oli rahaa, ja Pentin tavat olivat kaikkea muuta kuin säännölliset. Selman tyttöä oli suojattava kuin omaa.

Mutta kun Maija sai kätensä irroitetuksi pikkusiskon kaulasta, otti hän Penttiä kädestä ja tuli suoraan sedän luokse.

-- Setä, sanoi hän, minulla ei ole äitiä, sentähden tuon hänet sinulle. Jumala on johtanut meidät toinen toisemme tielle. Tästä puoleen aiomme kulkea yhdessä.

Eikä rovasti saanut siihen mitään vastatuksi. Hän näki Maijassa taistelussa saavutetun varmuuden rauhaa. Siksi hän vain ojensi kätensä tulevia kohtaan ja sulki heidät hellään, isälliseen syleilyyn.

7.

Suviniemen pappilassa elettiin suuren pyhän kynnyksellä. Kukin teki askareitaan, mutta hiljaisena kuin aattoiltana ainakin. Ovia ei paiskeltu kiinni. Ne suljettiin äänettömästi. Jokainen puhui ja liikkui hiljaa. Koti oli täynnä sunnuntaista hartautta.

Rovasti makasi omassa huoneessaan. Kierrekaihdin oli osaksi alaslaskettu, niin ettei päivä päässyt häikäisevän kirkkaasti paistamaan huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja huone oli täynnä kesän tuoksua.