Part 3

Sanoissa särähti taaskin katkeruutta, joka omituisesti liikutti Maijaa. Kuinka kylmästi hän äsken olikaan ajatellut noita hänelle tuntemattomia ihmisiä, joiden puheet olivat tehneet häneen mieltä etovan vaikutuksen. Hän oli henkisesti aivan kuin vetänyt vaatteensa liepeet lähemmäksi itseään jottei niihin tarttuisi mitään katutörkyä. Ja silloin istui tuolla sisällä mies, joka itki orpouttaan yhtä haikeasti ja vielä haikeamminkin kuin hän itse.

-- Ettekö tulisi kanssani -- kysyi hän samassa pysähtyen valaistun rukoushuoneen portaille.

-- Minäkö kirkkoon? Te ette ymmärrä mitä sanotte.

-- Ehkä paremmin kuin te vastustaessanne.

-- Kirkkoon mennään veisaamaan ja rukoilemaan. Minä en osaa toista paremmin kuin toistakaan -- enkä myöskään teeskennellä.

-- Sinne mennään myöskin saamaan jotain, -- esimerkiksi kotia, ei ainoastaan ajatuksille vaan koko sisäiselle minällemme.

Pentti ei vastannut. Hänessä oli herännyt äkillinen ja voimakas halu käyttää tätä odottamatonta tilaisuutta hyväkseen. Mitä jos hän todella menisi tuonne sisälle, jos viskautuisi kuin uinnintaitamaton palavasta laivasta veteen toivossa, että se kaikesta todennäköisyydestä huolimatta kannattaisi ja siten tarjoaisi hukkuvalle pelastusta. Hän oli totisesti avun tarpeessa. Hänen laivansa paloi. Velkaa oli kerääntynyt velan päälle. Kassastakin oli tullut lainatuksi, eikä isä-ukko enää luvannut auttaa ei pennilläkään.

Jos nyt tällainen viaton pieni tyttölapsi oli tullut hänelle pelastavaksi enkeliksi? Maija Granilla oli lisäksi varojakin.

-- Tulkaa nyt! -- Maijan ääni oli sydämellinen ja hänen kätensä ojentui pyytävästi Penttiä kohden.

Kuuma aalto nousi Pentille kasvoihin. Kuinka hyväsydäminen ja luottava tuo tyttö oli! Ei hän aavistanut mitä olisi nähnyt, jos Pentin ajatukset tällä hetkellä olisivat paljastuneet hänelle!

Maija työnsi kutsuvasti kokoussalin oven auki. Sisältä tulvahti valoa ja lämpöä. Virrenveisuu lakkasi samassa. Ihmiset painuivat kumartunein päin rukoukseen.

Maija valitsi syrjäisen, joukon katseilta kätkössä olevan paikan. Pentti huomasi sen kiitollisuudella. Itse jumalanpalveluksesta hän ei saanut sanottavan paljon. Hänelle oli kaikki niin outoa ja käsittämätöntä. Mutta Maijan kasvoilla kuvastuva hartaus nosti hänen mieltään. Ja kun lähdettiin kirkosta hän ensi kertaa eläessään tunsi, ettei hänen elämänsä korjautuisi ainoastaan pulasta päästävän raha-avun kautta.

Hän oli tavallista vaiteliaampi, kun he uudelleen rinnan kääntyivät kadulle. Maijan olisi tehnyt mieli tiedustella, mitä hän oli pitänyt saarnasta, mutta ei uskaltanut.

-- Joko te nyt aiotte kotiin? tiedusteli Pentti Maijan kääntyessä kadunkulmauksesta asunnolleen päin.

-- Ettekö te sitten? Tänä iltana on aikamoinen pakkanen.

-- Mitä siitä, kunhan ei sielua palele.

-- Paleliko siellä sisällä?

-- Minä lämmittelin toisten lieden ääressä. Se ei ajan pitkään vetele.

-- Oman pystyttäminen on mahdollista jokaiselle.

Maijan pitkäripsiset silmäluomet, joiden valkeata pohjaa vastaan hienot siniset suonet selvästi eroittuivat, kohosivat äkkiä. Katulyhty kulmasta loi häneen kirkasta valoa. Pentti sai syvän, säteilevän katseen. -- En tiedä, luetteko te raamattua. Moni ei sitä ehkä tee. Mutta se on monessa suhteessa suorastaan ihmeellinen kirja. Tiedättekö, siinä kerrotaan niin kauniisti ihmiskunnan lapsuusaikoina eläneistä ihmisistä. Usein mainitaan, että ne siinä missä kulkivat pystyttivät alttarin Herralle. Heidän oma kotinsa oli puutteellinen ja paikkaansa muutteleva, mutta missä he pystyttivät alttarin Herralle, siellä oli heidän hengellään koti. Noissa yksinkertaisissa sanoissa on mielestäni samaa mitä eräässä pienessä H. C. Andersenin runossa. Hän, koditon, puhuu siinä siitä, että hän on kotonaan kaikkialla, missä vain luonnon henkäyksissä tai oman sydämensä sykähtelyssä tuntee Jumalan läsnäolon. Tätä olen minäkin orpouteni aikana oppinut ymmärtämään.

-- Niin, te. Mutta kaikki eivät voi tuntea eivätkä ajatella tuolla tavalla.

Maija jäi hetkeksi vastausta vaille. Viimein sanoi hän verkalleen kuin se, joka kulkee eteenpäin varovasti tunnustellen minne tuntematon tie johtaa: -- Lapset "Koivu ja tähti"-sadussa olivat niin kauan olleet poissa kotoa, etteivät enää muistaneet minkälainen koti olikaan. Mutta heillä oli tuntomerkki, jonka avulla sittenkin löysivät perille. Ja kai teillä niinkuin ehkä kaikilla on joku muisto, joka voi auttaa tielle. Eikö tämä ilta ole herättänyt teissä mitään tuollaista muistoa?

-- Nousihan tuolla mieleen kuin jotain haalistunutta muistoa äidistä ... teistä oikeastaan enemmän kuin itse saarnasta.

He kiertelivät puhellessaan kiertelemistään Maijan asumuksen lähikatuja. Viimein Maija päättävästi pysähtyi portaille. Hänen täytyi todellakin lähteä. Pentti voisi kai pian tulla heitä kaikkia tervehtimään.

-- Jos te lupaatte vastakin olla samanlainen kuin tänä iltana, yhtä suora, yhtä auttavan hyvä. -- Pentti piteli Maijan kättä omassaan vastausta odottaessaan. -- Jokainen meistä tarvitsee joskus lähimmäisiään. Pojalla sadussa oli sisar. Mutta minulla ei ole ketään, ei kerrassaan ketään.

Pieni, lämmin käsi puristi Pentin jääkylmää kouraa, ja tyyni, kirkas katse vahvisti sen antamaa lupausta.

4.

Kiireisesti noustessaan portaita kuuli Maija läheisyydestä kuiskailevaa puhetta. Ensimäisessä porraskierteessä sivuutti hän kaksi ikkunalaudalle asettunutta. Hän tunsi Ainin ja Yrjön.

-- Meidän täytyy joutua, kuiskasi Aini Maijan mentyä ohi. -- Sinä tiedät, täti on tinkimätön ovien suhteen.

-- Senkin eukko! -- Yrjö puraisi vihaisesti viiksiään. Moni asia olisi voinut olla toisin, ellei Aini olisi asunut perheessä, missä kaiken piti tapahtua ammoin säädettyjen asetusten mukaisesti. Ovien sulkemiset ja määräminuutille joutumiset pitelivät kuin pihdissä.

-- Yrjö, tule mukaani maalle. Meidän täytyy päästä jonkunlaiseen ratkaisuun. Minä en kestä tätä enää. -- Aini puhui hiljaa ja arasti.

-- Mukaasi? Ja mitä varten?

-- Te voisitte puhella isän kanssa, oppia ymmärtämään toisianne.

-- Sinua minä tahdon ymmärtää, sinut omistaa. Kuului askeleita portaissa. Talonmies tuli ovia sulkemaan. Sähkövalo sammui.

-- Me olemme olleet vuoden kihloissa. Etkö ole tuntenut miten kokonaan olet omistanut rakkauteni.

-- Minä tahdon kaikki, kaikki. -- Ääni oli kiihkeä, mutta siinä ei ollut sitä rukoilevaa lämpöä, jota Aini ennen oli siinä kuullut.

-- Minä en vielä koskaan ole omistanut sinua kokonaan, en missään suhteessa. -- Yrjö puhui kiihkeästi samalla kuin puristi Ainia lähemmä itseään. -- Sinussa on niin paljon vanhaa, pinttynyttä, joka vastustaa minua. Onnesta ei tule mitään, jollei tuo vanha hapatus lähde sinusta. Ennen minä en mene naimisiin. Se vain orjuuttaisi minua.

Ainissa nousi äkkiä jotain. -- Otatkohan sinä minua ensinkään lukuun? kysyi hän katkerasti. -- Ajatteletko sitä mikä voi orjuuttaa minua? Sinä olet uusien aatteiden mies. Mutta minä sinä oikeastaan pidät naista?

Joku portaiden yläpäässä kiersi sähkövalon taas palamaan. Aini näki Yrjön kasvoissa tuon jälyn, luotalykkäävän ilmeen, jota hän viime aikoina oli oppinut pelkäämään.

-- Yrjö, Yrjö. -- Aini painui vavisten lähemmä sulhastaan. -- Minä tulen aivan epätoivoiseksi suhteestamme. Minä en jaksa elää ilman sinua. Mutta tällaistakaan en kauan enää kestä. Lähde kanssani vanhempien luo.

-- Heidän vartioitavakseen?! Lähde sinä kanssani jonnekin, jossa olemme vapaat.

-- Minä en voi --.

-- Vaikka voit mennä kotiin.

-- Muutamaksi päiväksi, niin. Siksi, että isä on sairastellut ja laskiainen on tulossa eikä minulla satu olemaan tuntia. Etkö voi tulla?

-- Minä päivänä hyvänsä voin saada määräyksen uuteen virkaani. Minun täytyy olla lähtövalmiina.

-- Olisitkohan vuosi takaperin ajatellut samoin?

Yrjö kohautti olkapäitään. -- Hyvää yötä, sanoi hän. -- Ääni oli kylmän kalsea. -- Noudata näitä hyviä, säädyllisiä tapoja ja lähde nukkumaan. -- Iva tuntui värisevän joka sanassa.

Aini tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Miksi Yrjö ivaisi, ellei hän olisi onneton. Ja miksi hän olisi onneton, ellei hän rakastaisi. Hän siis rakasti, rakasti kaikesta huolimatta.

-- Hyvää yötä sinä rakas, rakas! -- Aini kurottautui suudeltavaksi. Valo porraskäytävässä sammui uudelleen. Aini etsi haparoiden lukkoa ja livahti sitten äänettömästi etehisen ovesta sisään.

Hänen astuessaan omaan huoneeseensa seisoi Aili peilin edessä poimutellen suurta turkkilaista suojahuivia itselleen puvuksi. Hän oli kammannut tukkansa itämaiseen tyyliin. Käsivarsissa oli useampia, rannerenkaita, ja suurihelminen koristenauha oli kierretty päähineen ja hiusten rajalle. Vyötäisillä riippui tähdillä kirjailtu viuhka.

-- Mitä teillä "taiteilijoilla" nyt taas on tekeillä? -- Aini tavoitteli huoletonta äänen sävyä. Mutta oikeastaan kiusasi koko puuha häntä samoin kuin Allin tavanmukainen ja huoleton iloisuus.

-- _Me_ leikimme. -- _Me_ sanalle tuli huomattava korko.

Aini kääntyi poispäin. Tarjottimelle oli asetettu lasi maitoa ja muutamia voileipiä. Aini rupesi syömään. Alli alkoi riisua helyjään. Muutamat toverit aikoivat pitää yhteiset iltakemut, ja niihin piti jokaisen pukeutua jollain erikoisella tavalla. Allin tuuhean kihara tukka ja tumma ihonväri määräsi puvunkin exootisen tyylin.

-- Tällaisia väljiä viittoja pitäisikin aina käyttää. ja alla pitäisi olla lyhythihainen, avokaulainen mekko, jossa saisi tepastella milloin ikinä vain tekisi mieli. Pojat eivät olisikaan niin valmiita suutelemaan naisväen olkapäitä, jos ne aina olisivat näkyvissä. Tavallisuus hävittäisi ruokalystin.

-- Että voitkin puhua tuollaisia! -- Aini laski tyhjennetyn maitolasin kädestään ja kantoi sitten tarjottimen ruokailuhuoneeseen.

-- Leikki, joka käy leikistä ei ole niinkään vaarallista, jota vastoin...

-- Älä rupeakaan, torjui Aini. -- Jos minä vanhempana joskus neuvoisin sinua, ei sinun siltä tarvitse...

Alli keskeytti hänet iloisella naurulla. Hän oli kiskaissut itämaisen viitan päältään ja viskautunut yöpaidassaan vuoteensa peitteelle, missä iloisesti alkoi heilutella paljaita sääriään.

Ainin ei ensinkään tarvinnut pelätä minkäänmoisia varoituspuheita Allin puolelta. Toiset kyllä yhtenään hätäilivät Ainista, pelkäsivät, että miten hänen käy sellaisen miehen kanssa kuin Yrjö. Mutta Alli ymmärsi enemmän kuin muut.

-- Katsos, -- Alli kömpi omasta vuoteestaan sisaren sänkyyn, asettui sen jalkopäähän ja vetäisi paljaat säärensä alleen. -- Minä ymmärrän kaikenmoista siitä, mitä tunnen itsessäni. Usko minua, meikäläinen ei pääse eroon siitä mitä hänellä on veressä. -- Bellmannilla oli perinnäistä taipumusta musiikkiin ja uskonnollisuuteen. Niin kertoi muuan luennoitsija. Taipumusta uskonnollisuuteen! Se kuuluu melkein naurettavalta. Mutta meihin nähden se pitää paikkansa. Se on meillä veressä. Minä tunnen sen entistä selvemmin Siellä missä nyt olen. Minä voin hurjastella ja pitää lystiä, mutta on olemassa raja, jota en voi unohtaa, vaikka tuhannesti itse tahtoisin.

Pingoittunut ilme Ainin kasvoilla laukeni laukenemistaan.

Oli tuo Alli nuoruudestaan huolimatta ihmeellisen naulaan osaava, kun rupesi erittelemään ihmisten tunteita ja taipumuksia. Harvoin Aini uskoutui hänelle, mutta aina hän siltä oli jäljillä sisaren sisimmistä ajatuksista. Niinkuin nytkin. Aini oli juuri äskeisen keskustelun johdosta ajatellut, että täytyy tehdä vaikka mitä, täytyy mukautua Yrjön tahtoon, ero hänestä käy kuitenkin ylivoimaiseksi. Hän oli jo kerinnyt ajatella sitäkin, että teki mieli pyytää Yrjöltä anteeksi äskeistä tiukkuutta. Mutta siitä oli taas mieleen noussut suuri pelko. Minne hän joutuu, miksi muodostuu koko hänen tulevaisuutensa, jos hän aina vain kulkee rakkautensa kytkyessä. Yrjö on raju, Yrjö on häikäilemätön tahdossaan.

Allilta pääsi taas nauru.

-- Hsh, hsh, kielteli Aini. -- Toiset nukkuvat kai jo.

-- Vielä mitä. Maija istui vastikään pää riipuksissa tutkimassa raamattua. -- -- Alli muutti asentoa, viskautui vatsalleen, painoi kyynärpäät Ainin vuoteenlaitaan ja leukansa käsien varaan. Hänen paljaat jalkansa huiskivat vallattomasta edes ja takaisin kuin kesäisellä nurmella piehtaroivan lapsen. Hän nauroi uudelleen, tälläkerralla Ainin hämmästykselle, josta hän ymmärsi sanoneensa juuri sitä mitä sisaren oli tarvinnut kuulla. Ihmiset hämmästyivät hänen puheitaan. Rikkiviisaaksi ja pikkuvanhaksi olivat aina sanoneet. Sentähden hän ei usein ilmoitellutkaan ajatuksiaan muille. Mutta jo lapsena oli hänessä ollut jokin vaisto, jonka avulla hän ymmärsi mitä erilaisimpia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Hän ei oikeastaan harkinnut eikä tutkinut. Hän vain _näki_ mitä he kulloinkin tunsivat ja ajattelivat. Lapsena häntä vain oli ihmetyttänyt, etteivät muutkin nähneet ja ymmärtäneet.

-- Ala nyt lähteä, käski Aini asettuen oman vuoteensa laidalle. -- Meidän täytyy nukkua.

Alli kapusi kuuliaisesti takaisin omalle tilalleen. Mutta siihen hän unohtui kädet kierrettyinä polvien ympärille tuijottamaan eteensä suurin, surullisin, melkein mustana kiiluvin silmin.

Ainista tuntui siltä kuin Alli yhtäkkiä olisi käynyt voimakkaammaksi heistä kahdesta. Hänellä oli syviä, tulisia tunteita. Lisäksi hän oli Ainia paljon kriitillisempi, kaikkea erittelevä ja seulova. Elämä ei voinut olla helppoa hänenlaiselleen. Hän ei puhunut itsestään, ei tuntenut tarvetta kevennellä mieltään niinkuin Aini, mutta hänen suuriin, tummiin silmiinsä nousi joskus niin haikean pohjaton kaiho. Ja se puhui.

Ainin täytyi nousta vuoteesta ja kietaista kädet sisaren kaulaan.

-- Sinä pehmeä, pieni kissanpoika! -- Alli sanoi sen harvakseen, vanhemman ja paljon kokeneen totisuudella. Mutta haikeus hänen katseestaan alkoi väistyä ja hän piteli Ainia hyvän aikaa lämpimässä, sisarellisessa syleilyssä. Sitten hän sammutti tulen.

He olivat jo maanneet hetken äänettöminä unta tavoitellen, kun Alli kuuli jonkun hiljaa hiipivän Ainin vuoteelle. -- Nukutko, kysyi kuiskaava ääni. Sitten Maija asettui Ainin vuoteen laidalle. Alli kuuli sen vuoteen natinasta.

-- Se oli ymmärtämätöntä puhetta tuo, minkä sanoin sinulle aikaisemmin, kuiskasi Maija. -- Olen niin katunut, kun myöhemmin ajattelin.

-- Siitä kutsumuksestako?

-- Niin juuri. Minä olen ajatellut, että sentään olemme hyvin pieniä ja ahtaita -- tai että minä ainakin olen sitä --, kun ei ole ymmärtämystä sille, mitä ei itse jollain tavoin ole joutunut kokemaan. En voi olla pyytämättä tätä anteeksi. Sillä kun ei ymmärrä, ei voi auttaa. Ja meitä on kuitenkin niin paljon, jotka tarvitsemme apua milloin tavalla milloin toisella.

-- Sinulla on pikku papukkamme lämmin sielu, Maija.

He syleilivät toisiaan sydämellisesti. Sitten hiipi Maija takaisin omaan huoneeseensa. Mutta raskaat, raatelevat ajatukset valvottivat Ainia.

5.

Helsinki karisteli asujamia luotaan kuin äiti, joka hätistelee lapset helmastaan ulos leikkimään. Junat läksivät täpötäysinä. Konduktööri pujottelihe vaivalla käytävillä seisoskelevien lomitse. Verkot ja laudakot olivat ahdetut tavaroita täyteen, olipa niitä sijoitettu pitkin käytäviäkin, missä matkustavaiset seisoskelivat matkakapineidensa lähettyvillä niitä silmällä pitäen. Oviensuuhun ja porrassilloille oli sulloutunut miesväkeä lakittomin päin. Muutamat olivat työntäneet takkinsa selkoselälleen ja pujotelleet peukalot liivin olka-aukkoon siten saadakseen niin paljon kuin mahdollista osaa junan läpi käyvästä lauhasta ilmaviimasta. Vaunun sisällä pyyhkielivät toiset hikeä kasvoiltaan, toiset löyhyttelivät vilvoittelevasti nenäliinojaan. Muutama nainen oli koettanut lueskella, mutta kirja oli painunut helmaan ja lukija torkahteli kesälämmön näännyttämänä.

Eräässä nurkassa kahden istuttavalla penkillä, jonka vastapäätä ei enää ollut istuinta ja joka aina oven avautuessa jäi kuin pieneksi, eristetyksi sopeksi, istui kaksi toisiinsa painautunutta nuorta. He eivät kuulleet puheensorinaa ympärillään. He eivät tuskailleet kesähelteestä eikä junassa vallitsevasta ahdingosta. He käsittivät vain sen suuren, kaikki nielevän ihmeen, että he olivat löytäneet toisensa.

Ilta alkoi vähitellen kääntyä yöksi. Ilma viilistyi. Matkustavista oli jo osa jäänyt tien varrelle. Toiset alkoivat etsiä itselleen niin mukavaa yöpuuta kuin mahdollista. Puheen sorina lakkasi. Muutama pienokainen nukkui jo äitinsä sylissä levollista lapsenunta. Oventakaisessa nurkassa vain ei tiedetty päivän yöksi vaihtumisesta. Silloin tällöin kuiskailtiin siellä hiljaa. Sitten seurasivat pitkät, sisältörikkaat vaitiolon hetket. Käsi painui käteen, silmä silmään. Suuri ihmeellinen todellisuus puhui.

-- Maija, nojaa minuun, -- näin, -- paremmin, niin että oikein voit levätä. -- Pentti kiersi käsivartensa Maijan vyötäisille ja veti hänet pakottavasti lähemmä itseään. Hän sai Maijan syliinsä ja tunsi hetken sydämen sykkivän sydäntä vastaan. Kuuma, sekavien tunteiden synnyttämä aallokko karkasi siitä läpi koko hänen olemuksensa. Ensimäisenä nousi tietoisuuteen hurja halu tuntea omistusoikeutensa rajattomuutta, mutta sitä seurasi uusi, näihin asti aavistamaton halu, halu suojata, pidellä hellävaroin ja hyvin. Tällaista pehmeää, pientä olentoa, tällaista tyyntä kirkaskasvoista tyttöä, joka monessa suhteessa oli kuin umpussaan uinuva kukkalapsi, mutta joka samalla omisti voimaa, jota notkistetuin polvin täytyi palvoa, häntä ei saanut millään loukata, ei vetää alas siltä korokkeelta, jonne hän sisäisen paremmuutensa vuoksi kuului.

Pentille nousi jotain kuumaa silmäluomien alle.

Oliko se todellisuutta, vaiko ainoastaan ihanaa, ohimenevää unta, että hänkin sai tuntea rakkauden kaikkea uudeksi luovaa voimaa, että sai nähdä kevään keväänä niinkuin ennen lapsena, että sai tuntea, miten oma sisin kuin puhdistavasta, uudestisynnyttävästä pesosta nousten kurottautui tulevaisuutta kohti!

-- Maija, sanoi Pentti hiljaa ja hyväilevästi, -- Maija! -- Ja tuo pieni pehmeä nimi toi hänen eteensä kaikki ne uudet elämismahdollisuudet, jotka Maijan kautta olivat hänelle avautuneet.

Kun vain nykyhetken onneen olisi voinut upottaa koko tilille vaativan entisyydenkin! Kun olisi saanut itsensä ostetuksi vapaaksi siitä! Korkean hinnan hän olisi maksanut siitä, olisi raatanut ja ponnistellut, jos vain sillä olisi saanut edes jotain entisyydestä poispyyhityksi, niin ettei tuntisi itseään näin armottoman köyhäksi juuri nyt kun olisi tahtonut olla ruhtinaallisen rikas antamaan.

-- Maija, sanoi hän taas hiljaa ja hyväilevästi. Äänessä oli kuin anteeksipyyntöä. Käsi tarttui melkein arkaillen Maijan käteen.

Maijan koko olemus vavahti kuin onnesta. Pentti tunsi sen. Hän näki Maijan suuren, antautuvan rakkauden hänen syvässä katseessaan ja hän tunsi taas vihlovan kipeästi oman köyhyytensä.

Viime aikoihin asti hän oli tyytynyt ajattelemaan sitä, mitä hän itse oli saanut ja vastaisuudessa oli saava. Hän koditon saisi lopultakin sekä hyvän, uskollisen, vaimon että kodin, joka korvaisi hänelle hänen pitkäaikaisen orpoutensa ja kaikki ainakin osaksi siitä johtuneet kompastelut ja sen sekä toisten arvostelussa että omassa sisimmässä tuntuvan tuomion, joka, joskin se monesti oli kuitattu ylimielisellä olan kohauksella, kaikesta huolimatta oli ollut raskas taakka. Maijan pieni pääomakin oli ollut jonkunlaisena lisätekijänä tässä onnentunteessa. Pentti oli jo saanut tarpeekseen ainaisesta ahdinkotilasta.

Mutta kaikki tämä ei nyt enää tyydyttänyt. Oli mahdoton ajatella vain sitä, mitä itse tahtoi saada, sellaisen rinnalla, joka Maijan tavoin vain tuhlailemalla tuhlaili rakkautta oman itseään unohtavan mielensä vaatimuksesta. Sellaiselle olisi pitänyt antaa yhtä tuhlailemalla takaisin.

-- Se on siis päätetty! -- Pentti viskasi pakottamalla ajatuksensa iloisempaan suuntaan. -- Me lähetämme, hakijan matkassa sanan pappilaan, että toiset ja sinäkin tulette huomenna. Ja me jatkamme nyt isän luo.

Maija nyökkäsi. Olihan luonnollista, että Pentti tahtoi ensimäiseksi isänsä luokse. Ja seuraavana päivänä he jo voisivat jatkaa sedän luokse.

Maijan rintaan nousi kuin aallokko hellyyttä ja kaipuuta ajatuksen pysähtyessä setään. Setä oli ainoa, joka jollain tavoin edusti kotia ja kotoisia suhteita. Aini ja Aili olivat hyviä tovereina. Mutta setä oli kuin osa äitiä. Ja äitiä Maija tänä talvena yhtenään oli kaivannut, ei köyhyytensä, vaan paremmin rikkautensa tunnossa. Yhtä yksitoikkoinen ja kaihon täyttämä kuin ensimäinen talvi Helsingissä oli ollut, yhtä rikaskokemuksiseksi oli nyt kulunut muodostunut siitä illasta alkaen, jolloin hän lupasi voimiensa mukaan olla Pentille avuksi. Se lupaus vei hänet kuin uuteen, hänelle tuntemattomaan maailmaan. Eräässä suhteessa oli siinä kuitenkin jotain entisyydestä. Elämä ei enää ollut kolkon autiota kuten kaiken aikaa äidin kuoleman jälkeen. Oli taaskin olemassa joku, jolle Maija tunsi merkitsevänsä jotain -- ja paljonkin. -- Mutta tuo "joku" ei ollut lastaan ajatteleva äiti. Hän oli roteva, voimakas mies, joka kuitenkin oli niin avuttoman voimaton, että rikastutti ja auttoi juuri oman avuttomuutensa kautta.

Että miehinen mies, joka näytti suoriutuvan olankohahduksella paljosta mikä ahdisti naisen mieltä, sittenkin saattoi olla noin herkkä ja suorastaan lapsellisen vähästä masennettu tai rohkaistu! Maijasta se oli kuin ihme. Hän ei tietänyt, saattoiko hän yleistää päätelmiänsä ulotuttaen ne Pentistä muihinkin miehiin. Hän ei yleensä tuntenut miehiä. Mutta Pentistä hän ihmeellisen pian oli päässyt selville, ehkä tämän avomielisyyden vuoksi, ehkä siitäkin syystä, että hänellä oli niin palava halu auttaa, ja lopuksi kai siksi, että heillä oli kuin aavistus sisäisestä yhteenkuuluvaisuudesta. Ei hän myöskään ollut tunteeton oman persoonallisen vaikutuksensa suurelle merkitykselle. Pieni, ystävällinen sana hätien puoleltaan tai ehkä vain uusi, häntä vaatettava puku saattoi nostaa Pentin mielenmasennuksesta, jonne jokin ulkoapäin tullut loukkaus tai joku mitätön vastoinkäyminen työssä oli hänet nujertanut. Ja se tuntui kieltämättä hauskalta. Mutta Maija nautti kaikesta oikeastaan selvittämättä itselleen mistä ja miksi hän iloitsi. Hän nautti vain, erittelemättä, ajattelematta, nautti kuin kevättalven hurmasta, kun silmän nähdessä vain lunta ja kinoksia sittenkin saa voitonvarman aavistuksen tulossa olevasta keväästä.

Tietoisuuteenherääminen oli tullut vasta muutamia päiviä takaperin, kun Helsingistä lähtö ja ero oli edessä. Silloin he olivat tunteneet eron mahdottomaksi.

Maija kurottautui katsomaan ulos vaunun ikkunasta. Ulkona alkoi luonto jo herätä. Heikko kajastus taivaanrannalla levitti kelmeätä valoa ympäristöön. Kaste hohteli hopeisena heinikossa, ja siellä täällä liikahti metsän rinteessä oksa ehkä heräävän asukkaan vavahuttamana.

Juna pysähtyi samassa, ja muutamat matkustajat poistuivat vaunusta. Maija Pentin kanssa läksi asemasillalle kävelemään. Muutamat sillalla seisoskelevat herrat vilkaisivat syrjästä heihin. Eräs näytti aikovan tervehtiä Penttiä, mutta tämä ei huomannut sitä.

-- Pentti, kuiskasi Maija hiljaa. -- Pitkin talvea olen elänyt kuin kesäyön valkeudessa uinuva luonto. Ratkaisun hetki herätti minut. Elämä kutsui minua ... sinun kauttasi.

Hän ei saanut sanotuksi enempää. Hänen täytyi verrata sitä tulevaisuutta, mikä nyt kutsui häntä, siihen, jota hän aina ennen oli kuvitellut osakseen. Pikku sisko oli siinä ollut keskipisteenä. Hänen hyväkseen oli Maija aikonut elää, -- mieluimmin jossain pienessä maaseutukaupungissa, jossa hän käsityönopettajattarena olisi aherrellut hiljaisuudessa ja huomaamattomana kuin pieni, uomassaan eteenpäin soluva metsäpuro. Noin elää yhdessä Kaijan kanssa oli aina näyttänyt Maijasta aurinkoiselta ylängöltä, jossa hän voisi iloita siihen asti kuin Kaija perustaisi oman kodin. Ja että hän sen tekisi, oli yhtä selvää kuin ettei Maija itse sitä tekisi. Kaijan lähdettyä tulisi elämä taas niin pelottavan autioksi kuin äidistä erotessa. Ja mikäpä sen silloin enää täyttäisi tai ehjentäisi?

Mutta nyt oli Pentti tullut, Pentti, joka yhtenään vakuutti tarvitsevansa Maijaa, juuri sellaisena kuin tämä oli, ujona, hiljaisena, muille luokselaskemattomana, mutta valmiina tuhlailemaan sydämensä suurta hellyyttä sille, jota hän rakasti. Ei Pentti voinut ymmärtää kuinka kipeästi Maija puolestaan tarvitsi Penttiä.