Part 2

Oltiin verannalla iltapäiväkahvia juomassa, kun järveltäpäin lähenevä vene kiinnitti rovastin huomion. Martta oli tuntevinaan sen Tuomilehdon venheeksi, mutta toiset epäilivät. Setä ei käynyt missään eikä Pentti ollut kotosalla, ellei olisi sattunut tulemaan virkalomalle.

-- Pentti se sittenkin on, vakuutti nyt Allikin.

-- Siitä, isä, saat pojan tähän tyttöjen paljouteen, jatkoi Martta.

Mutta rovastin sisintä riipaisi. Helppo oli puhua kaikkien yhteenkuuluvaisuudesta saman kodin lapsina, mutta pian sen sittenkin tunsi, että oma oli oma. Pentti heidän Veikkonsa tilalle! Tuollainen hulivili, jota oma isäkin aina moitti. Vaikka paljon oli siinä isänkin syytä.

-- Ei minusta olisi sen pojan isäksi. -- Kovasti huokasi. -- Mutta kovaa oli, että hän niin pienenä jäi äidistään.

- Niinkuin minäkin, täydensi Kaija portailta, missä hän leikki Hallin pennun kanssa.

Rovasti hymähti. -- Aivan niin, mutta hänellä ei ole ollut isoa siskoa niinkuin sinulla.

Maija kuuli sanoissa omituisen surunväreen ja se liikutti häntä, -- ehkä siksi, että se kohdistui orpouteen.

Vieraat nousivat jo rannasta. Heitä oli paitse Penttiä nainen ja pieni, hänen rinnallaan tepasteleva poika.

-- Ehkä Pentti on mennyt kihloihin ja tuo morsiamensa meille nähtäväksi, arvaili Martta.

-- Lapsi matkassa, pisti Alli syrjästä saaden isältä nuhtelevan silmäyksen sopimattomasta uudenaikaisuudesta. Mutta Aini kirkaisi ilosta ja läksi juoksemaan vastaan. Hän oli tuntenut Ilona Soljan.

Ilo muuttui pian yleiseksi, sillä Ilona oli kaikkien suosikki. Rovasti ennätti ajatella sitäkin, ettei hän tällä kertaa ketään niin olisi halunnut Ainin toveriksi kuin Ilonaa. Tällä oli aina ollut terveellinen vaikutus Ainiin.

Tervehdysten jälkeen jatkettiin keskeytynyttä kahvinjuontia. Välillä ihailtiin luontoa, näköalaa verannalta aivan erityisesti. Ilona sanoi viime vuosina joka kesä kaivanneensa sitä. Mutta kotivelvollisuudet ja sitten tämä pikku poikanen olivat estäneet matkustamasta. -- Ilonan käsi pyyhkäisi hyväilevästi sylissä istuvan pojan kiharoita. Hänen olentoonsa nousi kuin sisäistä säteilyä.

-- Tästä puoleen te toivottavasti yhdessä tulette tänne, puheli rovasti. -- Onhan miehesi nyt saanut toimen Helsingissä, ja koska hän on tuttu Pentin isän kanssa, tulee ehkä hänkin mukaan.

Ilonan katse kääntyi kiitollisena rovastiin. Niin setä, kun tällaisen on saanut, -- hänen kätensä siveli taas pojan kiharoita -- tahtoisi hänelle koota parasta mitä maailmassa löytyy. Ja tämä koti on juuri sitä kaikkein parasta.

-- Meille tulo johtui vain liikeasioista, selitti Pentti syrjästä. -- Rouva Solja sanoi tulleensa mukaan vain saadakseen ilon kerran yllätyksenä saapua tänne pappilaan. Meillä ei käydäkään muuta kuin liikeasioissa. -- Ääni tapaili leikin sävyä, mutta niihin tuli katkeruuden makua.

Rovasti nousi ehdottaen, että herrat lähtisivät kävelemään. Naiset kai halusivat jutella rauhassa toistensa kanssa.

-- Ellei setä tulisi mukaan, sanoisin, että vuohet eroitetaan lampaista, tuli taas pistävästi Pentiltä.

-- Onpas sinulla ihanteellinen käsitys naisista, -- kun et ole ollut tekemisissä heidän kanssaan, tuli Allilta vastaan.

-- Tai siksi, että uskon hyvää niistä, joita tunnen, tuli kohteliaasti takaisin samalla kuin Pentti kiiruhti avaamaan puutarhanporttia rovastille.

Oikeastaan nuo sanat kuitenkin suututtivat Penttiä. Hän oli nykyään mielentilassa -- tai paremmin ehkä oloissa -- jotka panivat hänet kaiken ja kaikkien suhteen vainuamaan jotain häneen tähdättyä syytöstä. Tuo Allikin oli sellainen ... hauska ja pirteä muuten, mutta liian paljon tietävä. Oli niitä naisia olemassa sillekin, jolla ei ollut heitä kodissa eikä sanottavasti seurapiirissäkään. Kyllä Alli sen tiesi -- vaikka sanoi noin. Kovin toisenlaista olisikin elämä, jos heitä ei olisi ollut. Köyhempää, harmaampaa tavallaan. Parempaa, paljon parempaa toiselta puolen.

Pentti huokasi raskaasti. Rovasti kuului puhuvan maanviljelyksestä ja uudesta riihestä. Maanviljelijäksi ei hänestä oikeastaan ollut eikä se puoli varsinaisesti hänestä kuulunutkaan papin tehtäviin. Mutta olojen ollessa nykyisellä kannalla täytyi koettaa suorittaa sekin osa tehtävistään tunnollisesti. Olihan muuten maataloudella sekä aineellinen että henkinenkin merkityksensä. Paljosta pahasta vapautuisi ihmissuku, jos eivät ihmiset niin pyrkisi kasautumaan suurkaupunkeihin. Maalaiselämällä oli siveellisesti kasvattava ja raitistuttava merkityksensä.

Pentti alkoi taas vainuta syrjävihjauksia sanoissa, kun pieni paljasjalkainen, repaleiseen pumpulinuttuun puettu poika kiinnitti rovastin huomion itseensä. Poika tulla hyppeli pellonpiennarta pitkin, selässä kimppu vispilöitä ja kädessä muutamia koivunvihtaan pujotettuja ahvenia. Lakki lennähti päästä samassa kuin poika huomasi rovastin, ja sysimusta kihara valahti otsalle.

-- Joko sinä nyt juoksentelet asioilla? Vastahan sinä sairastit? -- Rovasti pysähtyi.

-- Johan minä. Täytyy auttaa elatuksen hankinnassa, tuli yksikantaan ja vanhanmakuisesti. Virkeät, mustat silmät paistoivat ruskeaksi parkittuneen otsan alta. -- Tänään onkin sellainen kalansyöntipäivä, ettei nyt jouda olemaan sängyssä.

-- No niin, niin, niinhän sitä kalamies. -- Rovasti nauroi. Sitten hän tiedusteli kalojen hintaa. Poika laski mielessään. Ahvenista saisi ehkä viiskolmatta penniä yhteensä. Vispilöitä oli kuusi Ne maksoivat kymmenen penniä kolme.

Rovasti pudotti kaksi kiitävää uudenuutukaista hopearahaa pojan käteen. Toinen oli viiskymmenpenninen, toinen markan raha.

Poika lensi punaiseksi ilosta, kiskaisi lakin uudelleen päästään ja laski sitten täyttä neliä maantielle päin. Hänen ruskeat säärensä nousivat ketterästi kuin pakoon puikkivan jäniksen, koskettivat sipaisemalla maata ja olivat kohta taas oistonaan.

Herrat katsoivat nauraen hänen jälkeensä. Silloin hän äkkiä pysähtyi, nuorenpuoleinen mies oli tiellä tullut vastaan, ja kuului sanovan jotain. Poika kumartui äkkiä, sieppasi maasta kourantäydeltä hiekkaa ja lennätti miehelle vasten silmiä. Sitten hän tieltä sukelsi suoraapäätä metsään.

-- Voi voi, joko ne nyt taas ... siitä isästä varmaan, alkoi rovasti pahoitella samalla kuin pienin, hätäilevin askelin rupesi keputtelemaan sinnepäin, jonne poika oli kadonnut. Tällaisten lasten kohtalo kävi aina sekä sydämelle että tunnolle. Se ihan kuin syytti siitä, ettei seurakunnasta niin ollut tullut huolehdituksi kuin olisi ollut tahtoa ja kuin olisi pitänyt. Vaikka oli tietysti syytä ihmisissä itsessäänkin. Ja paljonhan sitä oli yhteiskunnassakin, kun ei paremmin turvattu heikkojen ja vähäväkisten elämää.

-- Me miehet me olemme niin nopeat särkemään sitä mikä on haurasta ja heikkoa, hitaat rikkomuksiamme sovittamaan.

Sanojen aihe oli etsimätön, mutta Pentin mieli kuohahti kaikesta huolimatta. Tuntui niin katkeralta, kun aina vain taholta tai toiselta viskattiin eteen jotain pistävää. Omasta isästä puhumattakaan. Hän ei muuten suinkaan pistellyt, hän kolhaisi, antoi potkuja.

Kävi kuin viima hallanpanemalta suolta, kun ajatus pysähtyi isään. Kolkkoutta ja ivaa oli hänellä tarjottavana aina pojan tullessa kotiin. Muuta ei koskaan. Mutta hän oli hänkin sitä mitä elämä ja taipumukset olivat hänestä tehneet. Minkäpä hänkään luonnolleen taisi.

Mutta nyt kulki rinnalla mies, jonka syli isällisenä avautui koko maailmalle, mies, joka muisti kylän sairastavia vasikoita, tuittupäisiä poikavekaroita ja vaikka ketä, eikö sellaisellakaan ollut muuta kuin kautta rantain annettuja nuhteita? Muusta olisi ehkä vielä ollut apua, mutta totta vie ei tällaisesta.

-- Sitä poikaako setä nyt ajaa takaa, tuli kiivaasti.

-- Niin, minä ajattelin vain, että jos voisi sanoa jonkun hyvittävän sanan.

-- Antaa olla. Ei suuret haavat sivelemällä parane.

Rovastin katse nousi äkkiä. Hän oli poikia ajatellen vain kiiruhtanut eteenpäin, mutta Pentin sanoissa oli jotain, joka kuin herätti, soimasi ja pyysi.

-- Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Se on vain niin raskasta. Kun itse on kasvanut hyvässä kodissa, saanut perustaa onnellisen kodin ja tuntea kuinka koti on se akseli, jonka ympärillä ihmisen koko elämä kiertää, silloin on vaikeata nähdä, ettei kaikilla olekaan kotia, ja että suuressa yhteiseksi aijotussa kodissa ei olekaan kodin henkeä vähääkään.

Rovastin käsi nousi yht'äkkiä Pentin olalle. -- En minä sinullekaan, Pentti, voi parempaa toivoa, kuin että sinä pian löytäisit sinulle avuksi luodun tyttösi ja saisit hänen kanssaan kokea oman kodin siunattua iloa. Sinähän niin varhain jäit äidistäsikin.

Jotain tuntui sulavan Pentin sisimmässä. Rovastin ääni oli niin sydämellinen. Ei voinut epäillä hänen aikaisempia sanojaankaan. Eikä olalle lasketussa kädessä ollut mitään pakottavaa ja painostavaa, sulaa hyvyyttä vain.

-- Setä, hiljaa, katso tuolla. -- Pentti pysähtyi samassa. Hän viittasi kädellään pensaikkoon päin. Vähän syrjässä metsäpolulta, jolle he olivat kääntyneet, näkyi kaksi ruskeaksi parkittua säärtä ja osa pojan yläruumista. Itse pää oli piilossa kuin pyydystäjää pakenevalla jäniksellä. Maassa makaavan vieressä polvillaan oli vähän vanhempi tyttö. Hän oli selin tiehen eikä nähnyt ohi kulkevia, mutta hänen ryhtinsä ja nyrkkiin puristunut, koholla oleva käsi ilmaisi selvästi hänen mielentilansa.

Väistellen maassa makaavia risuja hiipivät herrat huomaamatta ohi. Vasta kun olivat matkan päässä lapsista, alkoi rovasti puhua. Nuo kaksi metsässä, he ehkä osasivat lohduttaa toisiaan paremmin kuin muut olisivat sitä voineet. He olivat kumpikin samassa asemassa. Tyttö oli "Höpsä-Hannan" lapsia. Ja topakka tyttö olikin, piti aina sekä pienemmän veljensä että tämän Kustin puolta, jos kuka teki heille pahaa.

Herrat olivat jo puutarhan portilla, josta he näkivät naisten istuvan kiikkulaudalla muutamien suurten riippakoivujen alla. Toiset kuuluivat keskustelevan innokkaasti, Alli oli asettunut muista syrjään korkealle kivelle. Hän näytti edustavan huvitettua kuulijakuntaa.

-- Puhutaan nyt jo muusta, herrat ovat tulossa, huomautti Ilona Solja.

-- Niin, jos lupaat pian tulla Tuomilehdosta tänne takaisin oikein jäädäksesi tänne. -- Aini kietaisi kädet Ilonan kaulaan. -- Sinä olet antanut minulle niin paljon, lisäsi hän hiljaa. -- Minä olen nähnyt sinussa onnellisen ihmisen, onnellisen äidin.

Ilona Solja hymyili tyyntä, kirkasta hymyään Ihminen on aina onnellinen, kun hän tuntee, olevansa oikealla paikallaan elämässä.

-- Ja hän on oikealla paikallaan, kun saa elää sille, jota rakastaa? -- Kuin tuskaa ja samalla toivoa nousi Ainin kysyvään katseeseen.

-- Ei se riipu vain tunteesta. Se on kai sinusta hirveän arkista ja outoa, mutta minä uskon, että juuri avioliitossakin on parhaimpana onnen takeena selvä tietoisuus siitä, että olemme kutsumustamme täyttämässä olemme juuri sillä paikalla elämässä joka odotti juuri meitä.

Ilona Soljan katse kääntyi sanomattomalla hellyydellä kappaleen matkan päässä leikkivään poikaan, jonka vaaleat kiharat valahtivat niskasta hartioille joka kerralta, jolloin poika kumartui poimimaan kukkaa maasta. Suuri, pohjaton äidinilo kuvastui hänen sielukkaassa katseessaan. Hän irtautui Ainin syleilystä, kiiruhti joustavin askelin nurmen poikki ja sai ilosta kirkuvan pojan syliinsä. Äidin kasvot loistivat kilvan pojan säteilevien sinisilmien kanssa.

Herrat, jotka juuri olivat ehtineet kohdalle, pysähtyivät kumpikin. Rovastin lempeät kasvot olivat täydessä hymyssä. Pentin katseeseen nousi suuri nälkä. Hän koetti katsoa toisaalle, mutta tunsi samassa, että joku häntä tarkasti. Hän karahti punaiseksi, työnsi kädet äkkiä ja aiheettomasti housuntaskuihin ja rupesi hiljaa viheltämään samalla kun hän hitaasti lähestyi pienen matkan päässä seisovaa Maija Grania.

-- Te katsoitte minuun niin kysyvästi, -- sanoi hän suoraa päätä.

-- Me ajattelimme ehkä samaa, tuli yksinkertaisesti vastaan.

-- Kuinka niin, mehän emme ensinkään tunne toisiamme, väisteli Pentti.

-- Te olette äiditön niinkuin minäkin. Sentähden minä mielestäni ymmärsin. -- Maija oli mennyt aivan punaiseksi. Hän oli kai ollut liian rohkea.

Tuo ujo hämilleenmeno miellytti Penttiä. Hänen oma rohkeutensa kasvoi siitä. -- Rouva Solja on aivan hullaantunut poikaansa, sanoi hän kuitenkin kaartelevasti.

-- Meillä on muistot jälellä. -- Maija sanoi sen hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti.

Martta tuli samassa kutsumaan illalliselle. Pöydästä noustua tekivät vieraat kohta lähtöä. Kaikki pappilalaiset saattoivat heitä venheelle.

Utuiset usvat keinuivat kepeinä rannoilla ja valkea kuunkaistale oli noussut taivaalle kuin valjulla tehottomuudellaan ylistääkseen kesäyön kirkkautta.

Kun vene oli liukumassa rannalta aloitti rovasti iltavirren. Kaikki rannalla seisovat, yhtyivät siihen. Säveleet saattoivat eteneviä sointuvina, lempeinä, rauhaa antavina. Pentistä oli virsi kuin äidin iltasiunaus lapselle. Hän nojasi hetken kuunnellen airoihin. Venhe lipui äänettömästi kirkasta pintaa pitkin. Kesäillan rauha lääkitsi ja nosti.

Laulu lakkasi ja rannalla olijat alkoivat poistua. Pentistä näytti siltä kuin viimeisenä olisi kulkenut valkopuseroinen tyttö, hänen rinnallaan toinen, vielä lastenkirjoissa oleva.

Maija ja Kaija Gran, päätti hän mielessään.

Hänen eteensä nousi kuva tyynikatseisesta, kalpeasta tytöstä, joka ventovieraana oli puhunut hänelle leppeitä, sisäistä ymmärtämystä osoittavia sanoja.

Hän katsoi vielä kerran rannallepäin ja näki vilahduksen puitten taakse katoavasta valkoisesta puvusta. Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi voimaottein soutaa.

Keltakutrinen poika oli nukkunut äitinsä syliin.

3.

Ilona Soljan äiti, rouva Helena Kalk, oli ryhdikäs, kookasvartaloinen nainen, jonka suora selkä ja lujat periaatteet olivat omiaan herättämään kunnioitusta ja taipuvaisuutta hänen ympäristössään. Miehensä kuoleman jälkeen oli hän tulojensa kartuttamiseksi ruvennut pitämään täyshoitolaisia. Mutta hän otti heitä valikoiden. Jos sattui joukkoon sellaisia, jotka eivät ottaneet noudattaakseen talossa säädettyä järjestystä, täytyi heidän joko muuttaa tapansa tai muuttaa talosta. Kalkilla asuminen olikin siitä syystä jo sinänsä kuin hyvä mainetodistus.

Muuten oli rouva Kalk sitä mieltä, että nuorille oli annettava myöskin vapautta. Hänen luonaan viihdyttiinkin siitä syystä yleensä. Kalkilla oli hauskaa, se tunnustettiin. Perheenäidin osaksi syrjässä pysyttelevä, osaksi nuoria valvova käytös oli omiaan kehittämään heitä, ei painostavalla, vaan tukevalla tavalla. Se tunnettiin ja tunnustettiin.

Huoneiden järjestelyssäkin oli rouva Kalk ajatellut holhokkiensa riippumattomuutta. Ruokailuhuoneen takana olevat kaksi suojaa olivat emännän hallussa, ruokailuhuone oli samalla yhteisenä seurusteluhuoneena ja kaikki toisella puolella olevat kamarit olivat vuokralaisilla.

Hauska nurkkakamari viereisine huoneineen oli saanut nimekseen "pappila" syystä, että Suviniemen nuoret nyt jo toista vuotta asuivat niissä. Maija oli käsityökoulun opettajatarosaston toisella luokalla. Kaija oli päässyt tyttökouluun ja Alli "mässäili" -- omien sanojensa mukaan -- aamusta iltaan Ateneumilla. Aini sattui joskus, kun oli "opettajatartuulellaan", kuten Alli sanoi, muistamaan, että hän vanhimpana ja lähes valmiina opettajattarena olisi ollut velvollinen huolehtimaan toisistakin. Tällaista "tuulta" sattui kuitenkin vain silloin, kun "Jatkolla" jokin onnistunut koetunti tai innostava esitelmä hetkeksi sai hänet ihannoimaan opettajan aatteellista elämänkutsumusta tai kun kirje isältä tukahutti kaiken muun valtavaan toivoon olla vanhemmille iloksi. Tavallisesti tunsi Aini itsensä avuttomaksi raukaksi, jota tunnekuohut armotta viskelivät milloin aallokon huipulle, milloin sen pohjaan, -- tänä talvena useimmiten pohjaan.

Suhde Yrjöön oli niin repivä. Siitä ei koskaan tullut sen selvempää. Viime talvi oli tosin ollut ihana. Sen alkupuoli, tai paremminkin syyslukukausi oli vielä kulunut keväällisen tutustumisen huumauksessa. Talvella he sitten menivät salakihloihin. Mutta kun Yrjö kesällä tuli tervehtimään, ei se lähentänyt heitä toisiinsa. Päinvastoin. Isä ja Yrjö eivät ensinkään ymmärtäneet toisiaan. Siitä kai johtui sekin, ettei Yrjö tahtonut julkaista kihlausta. Hänestä oli vastenmielistä sitoutua perheeseen, jonka elämänkatsomus tuntui hänestä ahtaalta ja orjuuttavalta.

Mutta kun rakasti kiihkeän tulisesti niinkuin Yrjö, mitä silloin merkitsi erilaiset katsantokannat? Kärsihän Ainikin vähintäin yhtä paljon. Mutta hän oli siltä valmis tunnustamaan rakkautensa toisillekin.

Rakastiko siis Yrjö vähemmän? Tai olikohan hän jo saanut kylläkseen? Hän odotti näihin aikoihin nimitystä virkaan toisella paikkakunnalla. Ehkä tahtoi hän päästä vapaaksi alkaakseen uudestaan toisaalla ja toisen kanssa?

Ainia värisytti. Tämä kysymys vei häneltä nykyään sekä yön unet että päivien rauhan. Ennen oli hän vain ajatellut miten saisi isän ja Yrjön lähemmä toisiaan ja miten itse voisi sekä taipua että taivuttaa, jotta kaksi niin eri oloissa kasvanutta ja eri suuntaan kehittynyttä kuin Yrjö ja hän voisivat tulla onnellisiksi. Nyt oli kaikki muu väistynyt tuon suuren, ratkaisevan kysymyksen tieltä: Rakastiko Yrjö, vai eikö hän rakastanut? Hän tuntui toisenlaiselta kuin ennen.

Vai oliko vika ehkä Ainissa itsessään? Hänkö oli toisenlainen? Yrjö työnsi aina syyn oloihin ja Ainiin. Eikä Aini itse pystynyt pääsemään selville todellisesta tilanteesta. Yksin ollen hän joskus luuli voivansa katsella sitä kuin oman itsensä ulkopuolelta. Mutta kohta kun hän joutui Yrjön seuraan oli hän kuin lumottu. Hän tunsi vain sen vallan, jolla Yrjö oli hänet kietonut. Hän tunsi mahdottomaksi elää ilman noita suudelmia, jotka ikiajoiksi olivat jääneet polttamaan hänen huuliaan, ilman noita kuumia hyväily sanoja, jotka aina väreilivät hänen sisimmässään, ilman tuota suurta, omakseen ottavaa rakkautta, joka oli hänet temmannut syleilyynsä kuin kosken vastustamattomat kuohut.

Kun olisikin ollut tuollainen kuin Alli! Ainin kävi monesti kateeksi ja toisin ajoin taas harmitti. Alli nautti nykyään täysin siemauksin Helsingissä olostaan. Mutta hän teki sitä niin kummallisen ulkokohtaisesti. Elämää tutkivalle ajattelijalle tai ehkä yleensä miehiselle luonteelle saattoi sellainen olla luonnollista. Mutta että nuori tyttö ja vielä samasta kodista lähtenyt kuin Aini itse, -- vieläpä nuorempi sisar saattoi -- -- --

Ainia tuskastutti kun vain ajattelemaan rupesi.

Ja entä se Maija sitten! Hänkin harmitti. Minkä tähden hän oli tullut enemmän isän malliin kuin kukaan isän omista tyttäristä? Minkä tähden oli hän saanut osalleen vain sellaisia taipumuksia, joille isä pani erityisen paljon arvoa? Maijan ei tarvinnut voittaa itseään, ei isän mieliksi taistella omia tunteitaan tai taipumuksiaan vastaan. Hän suorastaan ei halunnut muuta kuin huolehtia pikku siskostaan, äärimmäisyyteen asti tarkasti täyttää koulutyönsä ja välillä istua kirkoissa tai rukoushuoneissa.

Kun ihminen saattoikin olla tuollainen! Toinen poloinen joutui tuskaan kun vain ajatteli.

Ainin jalka polkaisi maata ja katse kääntyi kateellisen vihamielisenä Maijan puoleksi avoimelle huoneenovelle.

Mutta samassa valtasi katumus. Sillä Maija oli toisin ajoin niin hyvä olemassa. Kun oma sisin oli sairauteen asti täynnä ristiriitaisia tunteita, täytyi sitä saada kevennellä jollekulle. Ja silloin oli helpompi puhua Maijalle kuin Allille. Alli oli niin rikkiviisas. Hän oli aina selvillä kaikesta ja se tuntui nöyryyttävältä. Maijassa taas oli niin paljon isää, samanlaista pehmeätä, lääkitsevää hellyyttä.

-- Hyvästi Kaija-sisko, kuului samassa Maijan huoneesta.

Aini kurkisti avoimesta ovesta etehiseen ja näki Maijan lähtövalmiina. Hän oli kai menossa jonnekin kokoukseen. Muualle hän ei näin iltaisin lähtenytkään.

-- Tulisitko ehkä mukaan, tiedusteli Maija houkuttelevasti nähdessään Ainin.

-- En minä ... lähden tästä pian toisaalle. Maija oli jo kynnyksellä. Mutta hän kääntyi äkkiä takaisin, kietaisi kätensä Ainin kaulaan ja sipaisi äidillisen hyväilevästi Ainin ohimojen kohdalla kiharaan kiertyvää ruskeata tukkaa.

Tuo pieni sanaton hyväily aukaisi sulun Ainin sisimmässä.

-- Maija, me rakastamme usein enimmin sitä, minkä tähden olemme kärsineet enimmin. Topelius sanoo niin. Muistatko?

Kyyneleet nousivat Ainin silmiin, mutta kyynelten läpi loi rakkauden kasvattama uhrimieli kauniin kajastuksen hänen koko olemukseensa.

-- Mutta Aini, te olette niin erilaiset!

-- Muistatko mitä Ilona Solja sanoi "kutsumuksesta" sinä iltana, jolloin olit tullut meille?

-- Eihän tällaisessa tapauksessa... Maijalta katkesi lause kesken. Hän ei tietänyt miten jatkaa loukkaamatta Ainin tunteita. Hän puristi siitä syystä vain vielä kerran Ainin kättä ja livahti ovesta.

Ulkona oli aito pakkanen. Tähdet aivan säkenöivät taivaalla. Ihmiset näyttivät kiiruhtavan eteenpäin kuin pakkasta pakoon. Ainoastaan "pasaassin" läpi kiiruhtaessaan näki Maija muutamia paikoilleen pysähtyneitä herroja: Siinä taisi olla kahvila tai jokin sellainen, josta he olivat tulleet. Toisia oli paraikaa tulemassa sisältäpäin.

Maijan täytyi tehdä pieni kierros sivuuttaakseen herrat. "Suotta aikaisin läksitte", kuuli hän jonkun huomauttavan. "Pullakin laulaa ja tanssii tänä iltana. Sillä on helkkarin fiinit sääret! Nilkka siro kuin kauriin, mutta pohkeet herkullisen pyöristyneet". Toiset nauroivat.

Maija joudutti askeleitaan. Tuntui niin pahalta. Yrjökin tuli mieleen. Ehkä hänkin viihtyi tuollaisessa seurassa. Eihän hänestä yleensä tiedetty hyvää. Aini parka! Eikä häntä edes mitenkään voinut auttaa. Ei muuten kuin olemalla hänelle hyvä ja rukoilemalla hänen puolestaan.

Rukouksesta muisti Maija kokouksessa kannettavaa lähetyskolehtia. Hän oli sitä ajatellen ottanut kukkaron mukaansa. Mutta missä se nyt. olikaan? Olisiko se pudonnut? Ehkä juuri hänen kiertäessään noita herroja. Siinä oli tullut muutamia vastaankin. He olivat olleet tiellä ja herrojen puhe oli kiinnittänyt Maijan ajatuksia. Siinä oli kukkaro voinut pudota.

Maija kääntyi kiireisesti takaisinpäin, etsi ja tähysteli katua pitkin, kunnes oli tullut sille paikalle, missä oli kiertänyt oven edessä seisoskelevia herroja. Siinä heitä nytkin oli muutamia. Hän ei katsonut heihin, vaan tähysteli katuojaan. Siinä näkyvä pieni, tumma läiskä herätti hänessä iloisen toivon. Hän kumartui ja tunsi kohta ensi kosketuksesta kukkaronsa.

Samassa kuin hän ojentautui suoraksi, kuuli hän aivan korvansa juuresta äänen.

-- Neiti Gran, vieläkö te tunnette? -- Pentti Kärki seisoi hänen edessään kasvot punakkoina talvipakkasesta ja olennossaan jotain sekä arkaa että rohkeata.

-- Minusta te juuri äsken kuljitte tästä ohi, jatkoi Pentti, kun ei Maija kohta vastannut.

-- Niin kuljinkin, mutta minun täytyi tulla takaisin hakemaan...

-- Minuako? -- Äänessä oli kuin ivaa. Maija ei voinut vastata. Hän vain tuijotti Penttiin. Tämä meni siitä hämilleen. Maijan avomielinen katse ilmaisi peittelemättä hänen ajatuksensa.

-- Ehkä saan lähteä saattamaan? -- Pentti kääntyi vastausta odottamatta astumaan eteenpäin Maijan rinnalla.

-- Olitteko te tuolla, tuli äkkiä suoraan ja odottamatta.

Pentti nyökkäsi. Sitten hän kiireisesti alkoi tiedustella mitä kuului pappilaisille, keitä heistä oli täällä Helsingissä ja mitä he kukin toimittelivat. Hän ei tietänyt mitään. Hän oli itse aivan äsken ja odottamatta maaseutukonttorista tullut siirretyksi tänne Helsinkiin. Muutto oli ainakin aluksi tilapäistä laatua, mutta siitä saattoi olla hyötyä vastaisuudessa.

-- Te olette arvattavasti jo täysin kotiutunut pappilaan, jatkoi hän kohta kuin täytteeksi Maijan vaiteliaisuuteen. -- Te olette luotu sen kodin jäseneksi. Vahinko, ettei siellä ole poikaa.

Hän häpesi samassa omaa helppohintaista puhesävyään. Maija sivuuttikin sanat vastauksetta. Onkohan äidittömän koskaan helppo kotiutua? kysyi hän yksinkertaiseen tapaansa.

-- Teidän ajatuksillanne on kotinsa muistoissa Kaikilla ei ole sitäkään.