Part 15

Painuva talvinen päivä levitti hämyharson yli seudun. Rajaviivat alkoivat häipyä, värit tummenivat. Järveä kaartavat, mustansiniset rannat näyttivät painuvan yhä etäämmälle.

Kaija seisoi huoneensa ikkunassa tähystellen järvelle päin. Siellä kulki viitoitettu tie asemalle ja sitä myöten punaiset tietysti tulisivat, jos tulisivat. Ja miksi eivät he tulisi ... tänne niin kuin muuallekin.

Hän juoksi saliin ja sai sieltä flyygelinviereiseltä jalustalta käteensä kiikarin. Hän oli huomannut pienen mustan pisteen tiellä. Sitä hän tarkasteli kunnes oli varma asiastaan.

Nyt, nyt! Hän painoi käden jyskyttävälle sydämelleen. Sitten hän kuin unessa teki pikaisen kierroksen huoneissa. Yksityisseikka toisensa jälkeen painui hänen mieleensä selvänä ja sisältörikkaana kuin entisyyden muistot kuolevan eteen.

Kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon hänellä oli tässä ihanassa maalaiskodissa, jonne Olavi oli hänet tuonut! Hän oli ensi näkemästä asti pitänyt tästä kodista, oli vuosien kuluessa sitä ihaillut, näytellyt ystäville ja tuttaville vähän ylpeillenkin. Mutta ymmärsikö ihminen sittenkään oikein arvostaa sitä, mitä hänellä oli, ennenkuin hän oli sen kadottamaisillaan? Eikö tälläkin hetkellä koko koti hänestä ollut ihanampaa, suuriarvoisempaa kuin koskaan? Eikö se äkkiä seisonut hänen edessään kuin maasta kohonnut haltijatar, joka näyttää koko loistonsa ja sitten katoaa.

Ja tämä koti, sekö pian olisi rosvojoukkojen saaliina?

Hän juoksi takaisin omaan huoneeseensa ja nosti lattialla leikkivän Eeron syliinsä. Olavi oli ollut Helsingissä kapinan puhjetessa eikä häntä ollut kuulunut kotiin. Hänen hyväkseen Kaija ei voinut tehdä mitään. Mutta lapsi.

Käytävästä alkoi kuulua miesten ääniä ... käskeviä, karheita.

Hän tunsi äkkiä iloa Olavin poissaolosta. Ja poika oli hänellä sylissään. Mitä hän pelkäsi? Omaisuuden menettäminen oli tällaisina aikoina pieni asia.

Ovi aukeni samassa, ja kolme punakaartilaista astui sisään. He tulivat suoraa päätä Kaijaa kohden.

Pikku Eeron silmät revähtivät selkoselälleen. Miesten tuima katse herätti vähän pelkoa, mutta punaiset nauhat ja kiiluvat aseet vetivät puoleensa. Turvallinen asema äidin käsivarrella rohkaisi myöskin. Eero näki siitä syystä hyväksi ottaa vieraat vastaan kaikkein suurimmalla suosion osoituksella. Hänellä oli kädessään hännätön, kolmijalkainen puuhevonen, jonka hän hymyillen ojensi tulijoille.

Mies, joka tuntui olevan joukon johtaja, rupesi vilkaisematta Eeroon tiedustelemaan Kaijalta isännän olinpaikkaa, talon pehtoria, palvelijoiden lukua y.m. Toiset sitä vastoin näyttivät olevan huvitettuja pienestä porvarivekarasta, joka ei ensinkään vieronut punakaartilaisia.

-- Eipä tämä kalu ole kovin herraskainen, kuuli Kaija jonkun arvostelevan.

-- Pulskemman minä ostin pojalleni, jatkoi toinen. Hän ojensi kellonsa Eeron kuunneltavaksi ja hymähti tyytyväisyydestä, kun poika äidin käsivarrelta pyrki hänen syliinsä. -- Ihmisiä sitä ollaan mekin, sanoi hän, kääntyen Kaijaan, jota johtomies juuri oli lakannut puhuttelemasta.

-- Niin, lapsi löytää ihmisen missä hän on löydettävissä, vahvisti Kaija. -- Minä uskon lapsen sanattomaan arvosteluun.

Kuin vahvistukseksi äitinsä sanoille painoi Eero samassa päänsä pitäjänsä povea vastaan pelokkaasti kätkeäkseen silmänsä johtomieheltä tämän kulkiessa ohi.

-- Mies, jossa ihmisyys on kuollut, ei näekään pientä lasta, sanoi Kaija painokkaasti, johtajan mentyä viereiseen huoneeseen.

Eeroa pitelevä mies ei vastannut, mutta hän meni aivan punaiseksi. Hän ymmärsi sanojen antaman tunnustuksen, mutta hän ymmärsi niistä muutakin.

Kaija ja hän seisoivat hetken vastatusten, katse painuneena katseeseen. Sitten laskeutui raskas surumielisyys kummankin kasvoille. He olivat kohdanneet toisensa ihmisinä ... pienen lapsen välityksellä. Mutta he tunsivat samalla, että oli jotain, joka erotti. -- Kuinka olette te siinä joukossa, missä ihmisyys on kuollut? kysyi Kaijan katse. Ja mies tunsi kysymyksen. Hänen katseensa painui raskasmielisenä.

Silmänräpäys oli lyhyt, mutta täynnä molemminpuoleista ja syvää, sisäistä kokemusta.

Samassa kutsui johtomies. -- Minullakin on poika, sanoi Eeron ystävä ojentaessaan lapsen Kaijalle.

Johtaja oli jo toisten kanssa tutkimassa huoneen joka kolkkaa. Huonekaluja viskattiin nurin, muutamat lävistettiin pistimillä. Haettiin aseita mahdollisista ja mahdottomista paikoista.

Vierashuoneesta jatkettiin toisiin. Ja kun talo oli tarkastettu, komennettiin ruuat ja juomat esille. Syötiin ja määrättiin mukaan otettavaksi sekä kellarista että aitoista. Palvelijakunta kutsuttiin koolle, ja uusi isäntäväki jakeli käskyjään. Mieluisilta tuntuvat saivat jäädä korotetuin palkoin. Toisille annettiin käsky lähteä.

Kaija seurasi askel askeleelta kotinsa hävitystä. Eero käsivarrellaan kulki hän joukon jälessä tyynenä, arvokkaana, parjaamatta, vastustamatta.

Nyt, kun kaikki tuhoutui, hän vasta äkkiä näki miten paljon hänellä oli ollut. Nyt hän sen vasta oikein tunsikin omakseen. Omaa, omaa se oli, nämä kotieläimetkin, jotka katselivat häntä suurin, kummastelevin ja kysyvin katsein, nämä varastot, joista hän vuosien kuluessa oli nauttinut, mutta joita toisten ahkera työ oli hänelle kerännyt.

Ja entä palvelusväki! Loitolla he tänä hetkenä olisivat olleet hänestä, jos hänen oma suhteensa heihin olisi ollut määräämässä! Hänelle oli koti oikeastaan rajoittunut siihen, mikä tuotti hänelle persoonallista nautintoa. Puutarha kukkineen, huoneet, jotka hän täytti soitolla, laululla ja kauneusaistiaan vastaavalla sisällöllä, ja sitten tietysti lapset, Helsingissä oleva esikoinen ja tämä pikku-Eero, niissä oli hänen maailmansa ollut. Niin, ja Olavi oli tietysti myöskin mukana, joskin hän aina askarteli omalla alallaan.

Kävi kuin kipeä pistos Kaijan rintaan. Vähän arvoa oli hän oikeastaan antanut Olavin ahertelulle, mutta nyt sen tulokset näkyivät ei ainoastaan siinä mitä oli tehty kodin hyväksi, vaan myöskin siinä uskollisessa, todellista kiintymystä osoittavassa mielentilassa, joka ilmeni suurimmassa osassa palveluskuntaa. Talon pehtori ei luovuttanut hallustaan viljavaraston avaimia ja teki muutenkin kaikkensa, kodin suojelemiseksi. Karjakko Leena syleili itkien emäntäänsä. Hänet oli häädetty talosta, mutta hän kuiskasi Kaijalle asettuvansa läheiseen torppaan, jotta voisi auttaa, milloin vain rouva apua tarvitsi. Eeroa hyvästellessään painoi hän pojan käteen muutamia säästämiään sokeripalasia ja viisimarkkasen. Kun kaikki oli ryöstetty, saattoi sekin tulla hyvään tarpeeseen.

Kaijalta pääsi pari tukahutettua nyyhkytystä. Hän ei ollut ansainnut Leenan hyvyyttä. Itsekäs emäntä hän oli ollut, -- ei kova, ei kiukkuinen -- siihen ei hänellä ollut taipumustakaan, mutta ajattelematon ja itsekäs. Hänen kotinsa palveluskunta oli ollut hänelle joukko ympärillä häärääviä käskyläisiä, joita hän tarvitsi, mutta ei ihmisiä, joilla oli aivan samanlaisia iloja ja suruja kuin hänellä itselläänkin ja joille rohkaiseva, puhdasta inhimillistä osanottoa ilmaiseva sana monesti oli tarpeen ja teki hyvää.

Olavin työn jälkiä oli tämäkin, ja Leenan oman sydämen hyvyyttä, joka vaatimattomasti kantoi esille tänä hetkenä todella ruhtinaallisen suuren lahjansa.

Mellastusta jatkettiin yhä. Vieras väki isännöi kartanossa, ei kuin kotonaan, vaan hävittävänä vihollisena. Vielä kun Kaija illalla istui Eeron vuoteen vieressä kuuluu pihalta liikettä ja levottomuutta.

Unta ei ollut ajatteleminenkaan, ei edes maatapanoa. Valvominen Eeron vieressä oli ainoa, johon oli voimaa. Ja siinäkin raateli huoli Olavista ja monet ennen tuntemattomat ajatukset.

Koko elämä oli näinä viimekuluneina tunteina muuttunut, ei ainoastaan ulkonaisesti, vaan itse olemukseltaankin.

Kun nyt olisikin saanut takaisin edes pienen osan tässä kodissa eletyistä vuosista! Kun olisi voinut poistaa olemattomaksi monet pienet, pistävät sanat ja huomautukset! Kaikkensa, kaikkensa hän ilolla olisi antanut, jos Olavi kotia ajatellessaan ei olisi löytänyt muuta kuin hyviä ja kauniita muistoja. Olavi oli itse niin hyvä. Poikia ja Kaijaa hän aina ajatteli. Mutta hänellä oli varmat mielipiteensä, joista hän ei väistynyt, ei edes rakkautensa tähden. Ja niitä oli sekin, että yksin sellaisessakin talossa, missä oli yllin kyllin palvelusväkeä, tarvittiin emännän valvovaa silmää tai ainakin hänen harrastustaan kotiaskareihin. Missä tällaista harrastusta puuttui, oli elähdyttävä voima ja työilo ainaisessa ehtymisen vaarassa. Heidän avioliittonsa ensi ajoista asti oli Olavi puhunut tästä, milloin suoraan, milloin kautta rantain. Mutta hän oli kunnioittanut Kaijaa vapaana ihmisenä, jonka itse täytyi päättää ja vastata teoistaan. Hän ei ollut koskaan edes koettanutkaan pakottaa. Kaija oli vain tuntenut hänen sanattoman arvostelunsa. Ja se oli monesti harmittanut aivan kauheasti, varsinkin sellaisina hetkinä, jolloin hän oli jokeltanut lasten kanssa tai sielussaan hekumoinut ihanan simfoniian ääressä ... ja Olavi oli tullut sisään navettakertomukset huulilla ja navettahaju vaatteissa.

Mutta jos hän nyt vain seisoisi tuossa elävänä ja terveenä, olisivat hänen puheensa lehmistä ja lannasta ihanammat kuulla kuin kaiken maailman kaikkein kaunein simfonia.

Kaijan täytyi ottaa yölamppu pöydältä ja kumartua lähempää katselemaan Eeroa.

Minkätähden oli tämä lapsikin niin sanomattoman rakas? Senkötähden vain, että hän oli osaa Kaijasta ja että hän oman henkensä alttiiksi pannen oli hänet maailmaan synnyttänyt? Eikö tuollainen kokemus voisi herättää vihaakin, suorastaan vihaa, jolleivät vanhemmat rakastaisi toisiaan?

Jolleivät rakastaisi! Se ajatus aivan kuin otti kädestä ja vei oikealle ladulle.

He rakastivat, rakastivat toisiaan. Ei olisi tämä rauhallisesti nukkuva pikku pilttikään ollut Kaijalle sitä mitä oli, ellei hän olisi ollut kuin heidän rakkautensa ihmishaahmoon pukeutuneena. Ja samalla hän oli, ei vain elävä side heidän sielujensa välillä, vaan myöskin side, joka liitti heidänkin pian haihtuvan, itsessään jäljettömiin katoavan elämänsä sekä menneiden että tulevien polvien elämään.

Eero käännähti samassa unissaan. Hän oli punakka vuoteen lämpimästä. Tukka oli hieman kostea, niskasta kiharaan käpertynyt.

Kaijan täytyi kevyesti sipaista pojan otsaa, aivan kevyesti vain, mutta kuitenkin edes vähän. Olavihan oli niin kaukana.

Monesti ennen hän oli seisonut näin, suuren hellyyden hartaudella katsellen lapsiaan. -- Omat pojuni, omat rakkaani, ne sanat olivat silloin itsestään syntyneet sekä sydämessä että huulilla. Nyt nousi entistäkin hellempi ajatus mieleen, entistä hellemmät sanat huulille. -- Olavin oma poika, Olavin rakas, rakas poju, kuiskasi Kaija hiljaa kyynelten putoillessa pojan siniselle peitteelle.

Ja Eero vastasi unestaan syvällä, hartaalla huokauksella.

11.

Kaija istui kyyristyneenä kiulun ääreen ja lypsi. Lämmin maito valui sihisevinä säteinä kiulunpohjalle Eeron suurella ihastuksella seuratessa toimitusta katse täynnä odotusta.

-- Tästä poju pian saa, puheli Kaija yhä lypsäen. -- Sitten jaksat kasvaa siksi kuin isä tulee. -- Ja Eero toisti totisena joka päivä kuulemansa sanat: isä tulee.

Jokapäiväisistä vakuutuksistaan huolimatta ei Kaija tietänyt, mikä hänessä oli voimakkaampana: jäytävä pelko, vai iloinen odotusko. Jälkimäisen varassa hän kuitenkin eli. Ja sen hän tunsi, että ellei Olavi tulisi kotiin, ei enää elämästäkään hänen kohdaltaan koskaan tulisi mitään. Hän ei voisi antaa itselleen anteeksi.

Miksi, miksi hän ei ollut luonut heidän yhdyselämästään jotain parempaa? Edellytyksiä siihen oli ollut olemassa. Pohja oli oikea. Ja tuon paremman luominen oli ollut hänen vallassaan. Kotionnen avaimet ne olivat sittenkin ensi sijassa perheenäidin käsissä. Mutta niiden käyttämisessä tarvittiin harjaantumista. Yleensäkin täytyi ihmisen oppia elämisentaitoa, mutta sitä tarvittiin aivan erikoisella tavalla avioliitossa. Siinä ei kelvannut vanhan ajan ihanne, taipuvaisuus, joka imupaperina omisti miehen suusta lähtevät ajatukset. Yhtä vähän kelpasi siihen ajattelematon ja itsekäs lapsimaisuus. Ehjää, kypsää persoonallisuutta siinä tarvittiin, persoonallisuutta, joka osasi pysyä kannassaan, mutta samalla tunsi mukautumisen taipuisan tahdon ja velvollisuudentunnon merkityksen yhdyselämässä.

Olavi parka, kuinka hän ensinkään oli voinut nauttia kaikesta mitä Kaija kodissa oli tarjonnut hänelle iloksi? Hän oli omasta puolestaan koettanut seurata Kaijan harrastuksia niin pitkälle kuin mahdollista. Hän oli kantanut kotiin "impromptuja", "barkarolleja" ja kehtolauluja. Koti- ja ulkomaista, klassillista ja uudenuutukaista musiikin alalta oli hän kerta toisensa jälestä tuonut Kaijalle. Mutta mitä oli hän saanut palkakseen? Suudelmia ja musiikkia tietysti, -- vaan ei ymmärtämystä omille harrastuksilleen ja omalle aatemaailmalleen.

-- Olavi, Olavi, kutsui Kaija sydämessään -- tule, tule pian! Nyt minulla on sinulle suudelmia parempaa.

Mansikki sai pari hyväilevää sivellystä kaipauksen pehmittämästä kädestä. Sitten Kaija kääntyi mennäkseen lypsämään toista lehmää.

Eero tepasteli hänen edellään. Poika tiesi hyvin, mitkä lehmät olivat äidin lypsettävinä, mitä "punaiset" lypsättivät. Hänen olennossaan olikin toimeliaan ja tietävän miehen vakavuutta hänen asettuessaan Tähikin viereen.

Kaija jatkoi työtään tottuneesti kuin vanha karjakko. Hän ei enää itse edes kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki. Tämä oli jo jokapäiväistä hänelle. Mutta voi sitä tuskaa, jonka takaa jokainen hänen edistyksensä oli ollut haettava!

Hän ei koskaan väristyksittä voinut ajatella tuota ensimäistä kauhun yötä.

Hänellä oli pyhäinen sunnuntai sielussaan hänen istuessaan Eeron vuoteen vieressä. Hän oli katumuksentekijä, joka oli pukenut sisimpänsä säkkiin ja tuhkaan. Mutta hän oli samalla voidellut päänsä iloisen odotuksen öljyllä. Hän taisteli Olavin hengen puolesta ja oli varma voitostaan. Hän tunsi, että hän saisi ehjentää ja sovittaa.

Pimeä kammottava yö värjötti hänen kotinsa ympärillä. Hänen sisimpäänsä oli laskeutunut suuri rauha.

Silloin yhtäkkiä pamahti laukaus, ensimäinen, toinen, kolmas. Ne tulivat läheltä. Äänestä päättäen ehkä riihen takaa.

Hän karkasi pystyyn. Joka solu hänessä vapisi. Pehtori, pehtori, Olavin ystävä ja paras apu; -- suorasukainen, vaatimaton ja uuttera työntekijä, oliko hän ehkä hengellään vahvistanut uskollisuuttaan maata, oikeutta ja Olavia kohtaan?

Kaija sai keittiössä vapisevan sisäkön käsiinsä, uskoi nukkuvan Eeron hänen huostaansa ja läksi itse juoksemaan ulos pimeään yöhön.

Voi sitä tuskaa silloin! Se virkosi vielä nytkin uudelleen vähäisestäkin muistosta. Ja niitä itsesyytöksiä! Neljä vuotta oli pehtori asunut Salokankaalla. Mutta monestikohan Kaija oikeastaan oli lähestynyt häntä ja hänen omiaan? Missä määrin oli hän ajatellut heitä ja heidän olojaan. Ja nyt, nyt! Se poloinen vaimo, joka oli niin kiintynyt mieheensä! Miksi ei Kaija ennen ollut ajatellut häntä ja heitä kaikkia? Näinkö paljon tarvittiin, jotta ajattelemattoman ja itsekkään ihmisen silmät avautuisivat, jotta ihmiset ihmisinä oppisivat tuntemaan yhteenkuuluvaisuutensa?

Pimeässä porstuassa oli Kaija suistua suulleen. Siinä oli jotain maassa, ja hän oli kiiruhtanut eteenpäin hätäisenä, ajattelematta.

Hän haparoi pimeässä, koetti tunnustella ja ymmärsi vihdoinkin. Siinä oli kynnyksen yli viskattu ruumis.

Hän jähmettyi, oli kirkaista pelosta, mutta sai oman tuskansa alas painetuksi niiden tähden, joita nyt odotti murtavan raskas isku.

Perimmäisestä huoneesta hän löysi heidät -- äidin ja lapset toisiinsa painautuneina, silmät kyyneleettöminä, suuren kauhun lasittunut elottomuus katseessa.

Voi tuota yötä, tuota pohjattoman surun ja kauhun yötä! Voi sitä tuskantäyttä maailmaa, joka löytyi tuon ainoan pienen perheen keskuudessa! Ja se oli vain yksi lukemattomien joukossa!

Kaija vei heidät samana yönä omalle puolelleen. Ja sinne he sen jälkeen jäivätkin. Heistä täytyi huolehtia kuin pienistä lapsista, joka ainoasta. He olivat kokonaan surunsa murtamat, äiti niinhyvin kuin lapsetkin.

Heidän talossa olonsa vaikutti osaltaan siihen, että Kaijan heti ja toden teolla täytyi käydä työhön käsiksi. Punaiset olivat navettapuolelle jättäneet ainoastaan omaa väkeään. Ja nämä huolehtivat vain päämajaan lähetettävästä maidosta. Kaijan piti itse pitää huolta siitä, mitä hänen talouteensa tarvittiin. Hän, köyhäksi ryöstetty, tunsi itsensä ensi kertaa eläessään todella perheen emännäksi. Mutta hän tunsi samalla välttämättömäksi alkaa aivan aakkosista.

Hän pani Eeron kelkkaan ja läksi Leenan puheille. Kynä ja muistikirja oli taskussa. Ja paljon niihin olikin merkittävää, kanoista, ja sioista, lypsyajasta, lehmien ruokinnasta, sukimisesta ja muusta.

Ei mikään saanut jäädä vain muistin varaan, kun oli opittava niin paljon uutta ja ihmeellistä yhtaikaa.

Ja sitten kun piti oppia lypsämään! Kaija ei ikinä olisi uskonut sitä niin vaikeaksi työksi. Ihan kuin itsestään oli hänestä maito aina näyttänyt valuvan kiuluun. Mutta se olikin raskasta, hirveän raskasta! Käsivarret kävivät siitä oikein kipeiksi. Yölläkin kun tuli käännytyksi vuoteessa, tunsi miten kipeät lihakset olivat. Ja sormetkin kävivät alussa merkillisen kankeiksi. Tuntui siltä kuin sellaisilla sormilla ei ikinä soitettaisi mitään impromptuja tai symfonioja. Eikä soittoon muuten jäänyt aikaakaan. Aika meni tarkasti työssä, vaikkakin päivä alkoi jo viideltä. Ja illan tullen väsytti niin, että tuskin vuoteeseen ehti ennen kuin tuli uni.

Tuo siunattu, lääkitsevä ja voimaa antava uni! Se oli palkka päivän raadannasta ja suuri palkka, sillä ilman sitä tuskin unta olisi tullutkaan. Mutta nyt tuli, tuli vaikka sydäntä ahdisti Olavin ja lukemattomien toisten kärsivien ja kamppailevien tähden.

Kaija nousi Tähikin vierestä siirtyäkseen kolmannen lehmän luokse, mutta Eeron punoittava nenänpää ja kohmettuneilta näyttävät kädet keskeyttivät hänen työnsä.

-- Hyväinen aika, poju, eikö äiti pannutkaan vaatetta tarpeeksi sinun päällesi. -- Hän alkoi hypittää poikaa, mutta muisti samassa pehtorin nuorinta, joka oli ollut nukkumassa, kun hän Eeron kanssa läksi ulos. Tyttö oli ehkä nyt hereillä ja tulisi mielellään juomaan lämmintä maitoa.

Kaija läksi juoksuttamaan Eeroa rakennukselle päin, teki kierroksen huoneissa, mutta ei löytänyt ketään ja päätti siitä, että äiti lasten kanssa oli lähtenyt ulos.

Kaija oli jo ovella, kun puhelin soitollaan vavahutti hänen sisintään. Puhelinsoitto ei yleensä tietänyt hyvää. Vastahakoisen hitaasti kääntyi hän takaisin ja nosti kuulotorven korvalleen. Mutta jo ensi sanat panivat hänet ylt'yleensä vapisemaan.

Keskusasemalta! Saksalaiset ovat tulleet! Helsinki valloitettu, vapaa, -- pian koko Uusimaa samoin.

Kaija sai Eeron äkkiä syliinsä. -- Poju, poju, saksalaiset ovat tulleet ja isäkin tulee. Ymmärrätkö Eero, nyt hän tulee.

Hän nosti pojan korkealle, hän nauroi ja itki. Sitten hän kääntyi tuiskuna pihalle.

Siellä tuli Leena vastaan. Hän oli kuullut, että punaiset olivat paenneet, ja silloin hän heti oli lähtenyt tulemaan.

-- Leena, Leena, mikä ilonpäivä. -- Hän veti Leenan muassaan navettaan. Leena sai syleilyn, Mansikki, Tähikki ja Kaunikki samoin. -- Helsinki on vapaa, ja nyt tulee isäntä kotiin!

Leena katsoi kysyvästi emäntäänsä. Hänestä Helsingin vapautus tuntui heikolta takuulta isännän paluusta. Murhattuja ja kaatuneita taisi olla tuhansittain maassa. Mistä sen tiesi, että isäntä palaisi!

Mutta kun ei käynyt sanominen mitä ajatteli, rupesi Leena kehumaan rouvan lypsytaitoa. Kaija oli oppinut ihan ihmeesti. -- Tästä puoleen rouva varmaankin usein tulisi navettaan. Ennen oli monesti tuntunut ikävältä, kun ei koskaan näkynyt, mutta isäntä oli aina sanonut, ettei rouva jouda, kun soittaa ja laulaa ja huolehtii lapsista.

Kaijalle nousi kuin pala kurkkuun. Olavi häntä noin puolustamassa, vaikka itse kaipasi enemmän kuin kukaan muu. Mutta sellainen hän oli!

Kaija keskeytti hetkeksi Kaunikin lypsyn. -- -- Leena, mitä me oikeastaan teemme, kun isäntä tulee kotiin. Ei ole vastaanottoa kyllin hyvää hänelle.

-- Jos kaiken tämän jälkeen pääsee elävänä ja terveenä kotiin, taitaa se itsessään olla niin juhlallista, ettei siihen mitään lisäksi tarvita.

Leena nosti käden varjostavasti silmilleen ja kumartui samassa lähemmäksi ikkunaa. Hänestä oli kuin varjo olisi pyyhkäissyt yli pihan ja sisään suuresta ovesta.

Sydän vavahti niin pahasti. Viime ajat olivat opettaneet elämään ainaisessa hirmutekojen ja surusanomien pelossa.

-- Rouva nyt lypsäisi vielä, että minä oikein näen, alkoi hän toimitella kuin oman levottoman mielensä rauhoittamiseksi.

Kuului kiireisesti läheneviä askelia. Leenan sydän alkoi voimalla jyskyttää.

Oliko surusanomantuoja ovella samalla kuin iloinen odotus oli ennättänyt taloon tai voisiko...? Olisikohan ennättänyt juosta läpi huoneiden, ja kun ei löytänyt sieltä...?

Kaija ei kuullut mitään, hän vain lypsi arvokkaana ja ylpeänä uudesta taidostaan. Maito valui tasaisissa säteissä sihisten kiulun pohjalle.

Ovi temmattiin auki.

-- Kaija! -- Värisevä riemun ääni täytti koko navetan.

Kaija oli samassa pystyssä. Hän ei käsittänyt milloin se tapahtui, mutta hän tunsi, että hänellä oli kädet Olavin kaulassa. Kyyneleet juoksivat hänen poskiaan pitkin, mutta suu nauroi. Kuukausia kestänyt jännitys laukeni --. Hän lepäsi onnellisena, hervottomana Olavin rintaa vasten. Sydän sykki sydäntä vastaan rajussa ääriä vailla olevassa riemussa.

-- Kaija, minä hain sisältä ... en löytänyt ketään. Mutta sitten näin keskeneräisen työsi. Ja täältä, täältä minä löydän sinut!

-- Lypsämästä -- niin! -- Kaija nauroi, vaikka kyyneleet vielä valuivat poskia pitkin. -- Minä olen sukinut, ruokkinut ja lypsänyt. Ja minä tunnen kaikki lehmät. -- Hän puhui kuin onnellinen, ylvästelevä lapsi. -- Katso näitä lihaksia! -- Hän taivutti käsivarttaan, kuin voimastaan ylpeä koulupoika. -- Koetahan. Ne on lypsämisestä. Etkö näe, että minä osaan?

-- Minä näen. -- Olavi puhui kuin unessa. -- Ja minä teen sitä tästäpuoleen aina, aina, ymmärrätkö?

Silloin vasta Olavi käsitti. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän näki Kaijan sydämen pohjaan asti, näki kaiken, mitä tämä pitkinä, tuskantäysinä kuukausina sydämessään oli sanonut hänelle. Hän ei saanut puhutuksi. Hän vain levitti sylinsä ja painoi Kaijan uudelleen siihen. Hänen huulensa vavahtelivat, ja sanat syntyivät vähitellen, kuin suuren vaivan takaa. -- Kaija, Kaija, kuiskasi hän, tämä sota, joka niin armottomasti on köyhdyttänyt Suomen koteja, on tehnyt omamme entistäkin rikkaammaksi.

Huulet etsivät huulia ikävöivinä, janoisina. Mutta katse oli sumea kyynelistä.

12.

Saksalainen soittokunta soitteli kappelissa. Joutilasta yleisöä ajelehti virtanaan katuja pitkin katsellen ja kukittaen saksalaisia, kuunnellen soittoa sekä ihmetellen muotoaan muuttanutta pääkaupunkia. "Valkeille" vallatut, autot kiitivät huimaavaa vauhtia katuja pitkin valkokaartilaisten ohjaamina ja heidän asioillaan. Niiden äänekkäät tiedonannot pakottivat yleisöä kiireisesti väistymään tieltä ja samalla hymähtämään, sillä ääni oli toinen kuin ennen. Sekin oli uuden päivän merkki.

Kauppatorille oli kerääntynyt hallien toiselle puolelle ulottuva paksu ihmismuuri. Rannassa olevaan proomuun oli tuotu joukko vankeja ja toisia tuotiin yhä. Jokaisen uuden saattueen saapuessa väistyivät ihmisjoukot syrjään, antaen vartioiduille tulijoille tilaa. Saattueen häntäpäänä luikerteli katua pitkin joukko tyhjäntoimittajia. Siinä oli värinsä äkkiä muuttaneita punaisia, jotka arkoina mutta samalla vakoiluhaluisina olivat joukkoon liittyneet. Siinä oli toisia, jotka purkivat mielensä raakuutta viskaamalla pilkkasanoja vangituille, ja lopuksi oli suuri joukko vankien ystäviä ja omaisia. Useimmilla näistä oli paketteja tai kirjeitä käsissä. Monet itkivät, toisilla oli uhmaa katseessa.

Köysiraja rannalla eroitti saattamaan tulleet laivaan viedyistä, joita vain asianomaiset saivat lähestyä. Vahdissa olevat "valkoiset" kulkivat köyden toisella puolella pitäen rajaa silmällä ja välittäen saattajien tuomia lähetyksiä laivassa oleville. Joukko tunki raskaasti, suurempaa alaa tahtovana aaltona köysiaitausta vastaan, aiheuttaen yhä uusia muistutuksia.