Part 16

-- Olenhan sanonut, ettei saa tunkea noin. Kyllä kaikki teidän pakettinne viedään perille. -- Nuori valkokaartilainen siirsi kädellään syrjemmäksi naista, joka oli tullut työnnetyksi melkein köysirajan toiselle puolelle. Nainen katsoi häneen suuri, pohjaton suru katseessa. -- Eikö sinne voi päästä? kysyi hän rukoilevasti.

-- Se on mahdotonta, mutta olkaa levollinen, kyllä pakettinne viedään perille. -- Nuorukainen jatkoi kulkuaan köysirajaa pitkin. Naisen kyyneleinen, rukoileva katse seurasi häntä askel askeleelta.

-- Miehennekö on siellä? kysyi nuorukainen uudelleen sivuuttaessaan naisen.

-- Mieheni, Kusti Ojanen. -- Vahdissa olevan ystävällinen äänensävy rohkaisi naista. Hän painoi yläruumiinsa niin pitkälle kuin taisi köyden toiselle puolelle ja kysyi kuiskaamalla: -- Minne heidät viedään ja mitä tehdään heille? Sanokaa Jumalan tähden. Olkaa armollinen.

-- Viedään Viaporiin ja siellä tutkitaan.

-- Entä sitten? Eihän vain ammuta?

-- Se riippuu heidän rikoksestaan. -- Nuorukainen jatkoi matkaansa. Nainen vaipui hervottomasti lähimpänä seisovan olkapäätä vastaan. Hän vapisi itkusta.

Ihmismuuri rupesi samassa liikahtelemaan. Joku tahtoi tietä ja toiset väistyivät, mikä vastahakoisesti ja niin vähän kuin mahdollista, mikä paraimpansa mukaan.

-- Äiti, emme me löydä heitä täältä, sanoi reipas ääni aivan itkevän naisen vieressä. -- Koetetaan toisesta paikasta.

-- Voi näitä vankipoloisia, kuului vanhempi, surupukuinen nainen sanovan.

Itkevä vavahti. Äänessä oli jotain tuttua. Ja tuo sydämellinen sävykin meni suoraan sydämeen. Itkevä nosti päätään ja näki lähellään kaksi keski-ikäistä naista ja nuoren tytön. Toinen vanhemmista, surupukuinen, näytti tutulta. Hänkin taisi tapaamisessa huomata jotain erikoista, koska pysähtyi ja katsoi pitkään kyynelsilmäiseen vaimoon. -- No, mutta mehän varmasti... Maija pysähtyi vaimon eteen.

-- Niin, niin me olemme tavanneet -- Elli kävi kaksin käsin kiinni Maijaan. -- Silloin junassa kerran. Muistaako rouva?

-- Ja te olette täällä ... saattamassako? -- Maija sanoi sen hiljaa kuin peläten loukkaavansa.

Elli raukesi itkemään. -- Me olimme niin onnellisia. -- Meillä oli oma koti ja pieni poika... Voi, eikö rouva menisi tuonne Kustin puheille. Se tekisi hänelle hyvää. Ja sitten minäkin saisin kuulla --

Maija koetti selittää asian mahdottomuutta hänen kohdaltaan, mutta Airi, joka kuului ensimäisen pataljoonan naisavustajiin, saisi varmaan viedä Ellin paketin laivaan ja silloin ehkä myöskin puhutella Ellin miestä.

Samassa kuin ympärillä seisovat huomasivat Airin aikovan viedä pakettia proomuun, tuli niitä ja kirjeitä sekä oikealta että vasemmalta. -- Hyvä, pieni neiti, otattehan tämänkin! Sanokaa, että, voin hyvin ja että kirjoittaisi pian. -- Kysykää neiti minunkin poikaani. Hän on Jussi Sorri. Tässä olis rahaa, jos vain toimitatte. -- Ja tässä ottakaa tämä!

--En minä rahoista -- Airin täytyi torjua päälle tunkevia etäämmälle. -- Mielelläni minä toimitan, mutta ette saa puhua yhtaikaa. Antakaa minun kirjoittaa sanottavat näihin paketteihin, niin että ne varmasti tulevat oikein sanotuiksi.

Kädet täynnä kirjeitä ja paketteja Airi viimein pääsi lähtemään. Ja kun ensimäinen lähetys oli viety perille, oli saattajilla uusi valmiina. Vangit kerääntyivät proomun laidalle ja odottivat siinä joko itse saadakseen osansa tai edes saadakseen lähettää terveisiään.

-- Antakaa nämä Ellille. -- Kusti Ojanen tyhjensi rahansa Airin käteen. -- Hän näkee muuten varmasti nälkää. Hän oli pannut minulle tähän leipäkorttinsa ja tämän viikon koko leipäannoksen... Kiittäkää pojan valokuvasta, -- tuli hetken kuluttua jatkoksi. Mutta se sanottiin kuin vaivalla. Katse oli synkkä ja kasvojenilme kova. Suun ympärillä näkyi värähdyksiä, jotka puhuivat jonkunlaisesta sisäisestä taistelusta.

-- Enkö saa sanoa mitään muuta, jotain siitä mitä ajattelette ja tahdotte? -- Airi jäi odottamaan.

-- Sanokaa, että hän aina on ollut hyvä minulle ja että hän olisi sietänyt paremman osan.

Kusti käänsi kasvonsa poispäin. Airi oli näkevinään niissä suonenvedontapaisia kouristuksia. Mutta samassa kuin Kusti oli kääntänyt selkänsä Airille, kuuli tämä hänen tiedustelevan eikö kellään ollut tupakkavehkeitä. Olisi totisesti pitänyt saada...

Ellin katse riippui rukoilevana ja hätääntyneenä Airissa, joka kerran kun tämä proomulta läheni saattajien joukkoa. Ja kun kaikki paketit viimein oli viety perille ja Airi yhdessä Allin ja Maijan kanssa kääntyi lähtemään, alkoi Elli ajatuksissaan astua heidän jäljessään. Maija oli antanut hänelle osoitteensa ja oli käskenyt käymään. Arvattavasti joskus vastaisuudessa. Mutta Ellistä tuntui niin mahdottomalta erota. Olisi pitänyt puhua paljostakin, kertoa Kustista ja siitä, että tämä huonojen toverien houkutuksesta oli joutunut näille teille. Se ehkä olisi voinut helpottaa tuomiota.

Kun ei vain Olli olisi ollut yksin kotona! Jos hänelle vielä sattuisi jotain näin äidin poissaollessa, ei enää saisi rauhaa koskaan.

Elli kääntyi äkkiä astumaan kotiaan päin. Hän kulki puolijuoksua ja painoi tuontuostakin nenäliinan silmilleen.

Voi sitä kaunista pientä kotia mikä heillä ennen oli! Kamari ja keittiö siinä oli. Ikkunalla kukkivat geraniumi ja verenpisara. Myrtti oli kolmantena, oikein kaunis myrtti, jonka hän oli istuttanut morsiuskruununsa myrtistä. Ja kun he olivat olleet pari vuotta naimisissa, sai hän Kustilta ompelukoneenkin joululahjaksi. Hän odotti silloin lasta. Ensimäinen vaatekappale minkä hän sillä ompeli olikin pieni paita. Se pantiin laatikkoon päällimmäiseksi, ja sitä hän aina laatikkoa avatessaan ihaili. Monesti oli se otettava käteen, ihan kuin hyväiltäväksi.

Iloa riitti siihen aikaan aamusta iltaan. Ne ensimäiset vuodet naimisissaoloajasta olivatkin olleet hänen elämänsä kaikkein onnellisimmat. Suru alkoi vasta silloin, kun hänelle ruvettiin kielimään Kustista, että tällä onkin toinen. Holopaiska siitä ensin tuli puhumaan. Elli ei tahtonut kuulla, ei uskonut. Mutta se jäi kuitenkin mieltä painamaan kuin salaa jomottava särky. Ei saanut pikku Ollikaan sitä asettumaan, vaikka hänestä olikin paljon apua. Kustikin piti niin kovasti pojasta. Mutta eipä siltä voinut pysyä kotona. Meni kun toiset houkuttelivat, rupesi ryypiskelemään ja oli siitä aina kiukkuisella tuulella. Omatunto tietysti kolkutti, vaikkei sitä käynyt myöntäminen muille eikä itselleenkään. -- Vähitellen sitten Kustin rikkeet rupesivatkin tulemaan ilmi, toinen toisensa jälkeen. Kauppiaan kassastakin oli otettu. -- "Rikas porvari", oli Kusti sanonut ja kironnut. Mutta ymmärsihän Elli jo silloin, ettei tule hyvää, kun lähtee sellaisille teille. Kauppias oli kyllä luvannut antaa anteeksi niin, ettei siitä linnaan vietäisi, mutta toimi meni kuitenkin. Ja Kusti oli siitä niin harmissaan, että pani koko sen kauniin pienen kodin menemään huutokaupassa ja hankki lähtöä Helsinkiin.

Voi kuinka Elli silloin itki ja rukoili. Hänestä tuntui jo silloin siltä, ettei heille lähde mitään hyvää täältä pääkaupungista, kurjuutta vain. Ja kovaa se olikin aluksi ollut. Vilua ja nälkää sai nähdä joka päivä, kun ei Kustilla ollut työtäkään. Vasta Kustin jouduttua "kaartiin" parani heidän toimeentulonsa. Kusti olikin sinä iltana, jolloin tuli kotiin kertomaan sinne menostaan, iloinen kuin suuren perinnön saanut. Mutta Elli itki koko sen yön. Se raaka ja jumalaton meno kaartissa häntä niin kammoksutti. Tuntui jo silloin siltä, ettei siitä leivästä siunausta lähde.

Elli koetti jouduttaa askeleitaan, jotka olivat painuneet hitaiksi raskaista ajatuksista. Tuli taas hätä pojasta, että jos vain sillekin nyt tapahtuu jotain. Mutta olihan Helinska luvannut katsoa. Ja Helinska oli aina ollut kovin ystävällinen, kun oli niin tykännyt Kustista. Hän oli monesti riidellyt Ellille siitä, ettei tämä paremmin kannattanut Kustin kaikkia aikeita -- ei sitä kaartiinmenoakaan.

Elli painoi kädet ohimoilleen. Se rouva oli sanonut, että Kustin rangaistus riippui siitä mitä hän kaartissa oli tehnyt. Jollei ollut erityisen pahaa rikosta Kustin laskussa, niin ei sitten nytkään tulisi pahaa. Ja Elli uskoi, ettei kai ollut, toivottavasti ei muuta kuin tuo yksi teko. Ei Kusti tosin siitäkään ollut puhunut. Mutta Elli oli kuitenkin varma siitä. Sillä Kusti oli yhtenä iltana tullut kotiin toisenlaisena kuin koskaan ennen, oli vain istunut puhumattomana ja tuijottanut eteensä, ja yöllä hän sitten unissaan oli valittanut kauheasti. Ellin oli täytynyt ihan herättää. Ja silloin Kusti oli kavahtanut istualleen silmät pelosta tuijottavina ja oli vain hokenut: näitkö sinä niitä silmiä, niitä pojan sinisiä silmiä?

Siitä asti oli Kusti useinkin kotona käydessään painunut ajatuksiinsa silmät synkästi tuijottaen yhteen kohtaan. Elli oli koettanut varovaisesti tiedustella, mikä hänen mieltään painoi. Puhumisestahan monesti helpotti. Mutta Kusti oli aina vain kaartanut. Unessa tuli kuitenkin useamman kerran jotain sanotuksi, ja aina niistä sinisistä silmistä. Ne eivät antaneet Kustille rauhaa. Ne ahdistivat ja syyttivät ja tekivät Kustin olon niin levottomaksi, että hän rupesi pyrkimään etäämpänä olevalle rintamalle, jossa hän sitten oli joutunut vangiksi.

Elli nousi hätäisesti kotinsa portaita, kiskaisi auki oven huoneeseensa ja sai lattialla leikkivän lapsen syliinsä. -- Olli, Olli, rukoile isän puolesta! Sano: "hyvä Jumala, anna anteeksi ja tuo isä kotiin!"

Olli parahti itkuun eikä sanonut mitään. Äiti oli säikäyttänyt häntä. Mutta äiti asetteli pojan käsiä ristiin, itki ja vakuutti, että pitää rukoilla. Olli vain itki aluksi, kun äitikin itki. Viimein sai Elli hänet kuitenkin toistamaan muutamia rukoussanoja. Ja se ihan kuin helpotti. Mutta hetkeksi vain. Sitten alkoi tuska uudelleen.

Elli muisti sisartaan. Tämä oli heikkomielinen, oli tullut siksi surusta, kun sulhanen jätti. Heillä taisi kaikilla olla heikot hermot. Niin oli lääkäri sanonut. Ja sitten he olivat sellaisia helläluontoisia ihmisiä, joihin suru niin otti.

Ne siniset silmät nousivat samassa Ellin eteen. Hyvä Jumala, kuinka sekin äiti jaksoi, jos hän oli elossa! Hänellä vasta olikin kannetta Kustia vastaan. Jos hän vain jaksaisi antaa anteeksi, kai silloin muutkin.

Elli oli yhtäkkiä selvillä asiasta, jota hän ei ollut hetkeäkään ajatellut aikaisemmin, mutta joka nyt näytti päivän selvältä ja luonnolliselta. Hänen täytyi juosta suoraa päätä Helinskan puolelle.

-- Hyvä Helinska, ettekö vähän katsoisi Ollia, kun minun vielä täytyy mennä takaisin kaupunkiin. Minä en saa rauhaa ennenkuin olen koettanut kaikkeni Kustin puolesta.

Helinska heilautti kiehumassa olevaa kahvipannuaan ja puraisi sitten kädessä olevasta sokeripalasesta pienen sirusen päästäkseen edes sokerin makuun. Oli jo mennyt liiaksikin aikaa, kun oli pitänyt sitä poikaa paimentaa. Vasta nähdessään Ellin olevan tulossa oli Helinska jättänyt lapsen yksin ja päässyt tänne omiin askareihinsa.

-- Niin, niin, kyllähän minä sen ymmärrän, mutta jos nyt kuitenkin ... kun olitte niin hyviä ystäviä Kustin kanssa ja aina puhutitte, että pitää auttaa köyhää elämän ahtaudessa.

Helinskalle nousi suuren vihan laine kasvoille. -- Vai hyvät ystävät! Mokomakin kassavaras, juopporenttu ja kaartilainen!

Elli tuijotti sanattomana Helinskaan. Hän luuli kuulleensa väärin.

-- Ja sen minä sanon vaikka kenelle, että sellaista ihmistä en minä ikinä ole suosinut, vaikka joskus on täytynyt auttaa, kun tässä olette olleet ihan kynnyksen edessä.

-- En minä tietänyt, että olette muuttanut mieltä, sai Elli viimein sanotuksi. Sitten hän hoiperteli omalle puolelleen Helinskan suuren sanatulvan saattamana, josta hän käsitti vain sen, että Helinska ikänsä oli ollut villanvalkea mieleltään, ei ollut sietänyt vivahdustakaan punaiseen. Mieltä oli ihan ruvennut kääntämään kohta kun oli nähnyt jotain sellaista.

-- Olli, Olli --. Äiti puristi hätäisesti poikaa rintaansa vastaan, painui sitten oven vieressä olevalle tuolille ja jäi siihen rajusti itkemään.

Kun hän viimein nousi siitä, oli hänen kasvoillaan päättävä ilme. Hän haki esille pojan parhaat vaatteet, puki hänet, sulki kodin ja lähti kaupungille. Hänen olennossaan oli selvyyteen tulleen varmuutta. Kukaan tuomari maailmassa ei voisi ajaa heitä pois, kun he, äiti ja poika yhdessä tulivat rukoilemaan Kustin puolesta. Ja tuomarin luo olisikin helppo mennä, kun vain ensin saisi sen raskaamman tehdyksi, kun saisi puhutella sitä äitiä ja kuulla, jaksaako hän antaa anteeksi.

Elli kaivoi esille taskusta Maijalta saamansa osoitteen. Hänen oli tietysti ensin mentävä sinne. Ei siltä, että hän tiesi voisiko rouva antaa hänelle varmoja tietoja. Taisihan sellaisia onnettomia murhattuja olla paljonkin. Mutta rouvalla oli ollut surupuku, ja sen naisen kanssa, joka oli hänen matkassaan, oli hän puhunut jotain, josta huomasi, että heidän tuttavillaankin oli surua. Kai heistä toinen tai toinen jälille pääsisi, kun Elli puhuisi niistä sinisistä silmistä. Se toinen nainen, jota rouva sanoi Alliksi, oli tuntenut Kustin tämän lapsuudessa. Elli oli ymmärtänyt sen siitä, mitä sanoivat toisilleen. Niin että kyllä tässä oli aivan Jumalan johdatusta.

Kun nyt vain voisi selittää kaikille, että Kusti katuu, katuu ihan varmasti. Ja toinen mies hänestä tästä puoleen tulee Jumalan avulla, sellainen kuin kuin heidän naimisissaolonsa ensimäisinä vuosina.

Ellistä rupesi tuntumaan niin hyvältä. Tuo ajatus "Jumalan avulla" ihan kuin rauhoitti. Eihän Kusti ollut Jumalasta välittänyt ja oli kieltänyt Elliäkin puhumasta semmoisesta vanhanaikaisesta. Mutta tuo ajatus Jumalasta toi kuitenkin ihan kuin lääkettä sydämelle. Varsinkin kun Kustikin ehkä nyt ajatteli samoin, eikä kääntänyt pilkaksi niinkuin näihin asti oli tahtonut tehdä, kuten nykyaikainen miesväki enimmäkseen. Mutta nyt ei varmaankaan enää pilkannut.

Tämä ajatus rohkaisi Elliä hänen painaessaan Maijan kierrekelloa. Airi oli avaamassa ja sekin tuntui hyvältä. Tuo nuori tyttö oli ollut niin ystävällinen, ja hänhän oli puhutellut Kustiakin.

Mutta Ellin hyväntuntemus alkoi siinä samassa painua. Nuori neiti näytti hänestä nyt toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Hän katsoi niin omituisesti ja näytti käyvän entistä kalpeammaksi tuntiessaan Ellin. Kutsuttuaan äitiään viereisen huoneen kynnykseltä, meni hän sitä tietä.

Samassa tuli Maija. Hän käski Ellin sisään, asetti Ollin lattialle ja antoi ratoksi muutamia lelun tapaisia kaluja pieneltä hyllyltä. Sitten hän tiedusteli mitä asiata Ellillä oli. Hän puhui tavalliseen ystävälliseen tapaansa, mutta Ellistä tuntui koko ajan siltä, kuin olisi hänkin ollut toisenlainen kuin aamupäivällä heidän tavatessaan. Hänen äänensäkin oli omituisen raukea, ja katseessa oli kuin kipua.

Ellin mieltä rupesi ahdistamaan. Olisikohan hän ehkä jo rannassa sanonut jotain Kustin teosta? Ja olivatko toiset siitä voineet tehdä johtopäätöksiä? Tai oliko hän ehkä nyt tullut sopimattomaan aikaan? Tai tämän asian raskausko vain painoi hänen omaa mieltään niin, että hän oli näkevinään toisissakin jälkeä samasta mielentilasta?

Hän oli niin väsynyt päästään, ettei hän kyennyt selvittämään tätä itselleen. Täytyi vain koettaa ruveta puhumaan siitä, mikä nyt oli mielessä.

-- Se on niin raskasta ... yritti hän heikosti.

-- Raskasta on elämä nykyään jokaiselle meistä. Minunkin poikani on kuollut. Ja tiedättekö miksi? -- Tuli kuin ylhäisyyttä Maijan koko olemukseen. -- Hän kuoli siksi, ettei voinut surmata. Hän näki vihollisen edessään, mutta ei voinut ampua, ja silloin toinen ampui hänet.

Maijan huulet vapisivat pidätetystä itkusta. Hänen äänensä oli lempeä kuin ainakin, mutta joka ainoa sana oli Ellille kuin piiskansivallus vasten kasvoja ... Ei voinut ampua, vaikka oli ase kädessä ja näki vihollisen edessään. Ja se sinisilmäinen oli ollut aseeton ja avuton. Sen hän Kustin puheista oli ymmärtänyt.

Silloin tarttui Elli rakkautensa epätoivoisella voimalla siihen ainoaan, mikä sanoi kuin puolustavan sanan Kustista.

-- Rouvan poika olikin kasvanut toisenlaisessa kodissa kuin Kusti. -- Hän aivan kuin huusi sanat. Sitten hän rajusti nyyhkien painui kokoon.

Maijakin itki. He itkivät yhdessä.

-- Tietäähän rouva sen ... sellainen lapsi ... aina hänelle viskattiin äpärän nimi eteen. Haukkumasanoja hän sai viljemmästi kuin leipää. -- Elli koetti puhua nyyhkytystensä lomassa. -- Häneen juurtui niin kova viha porvareihin ... siitä isästäkin. Mutta kyllä hänessä on muutakin. Ja minun vanhempani asuvat maalla. He ottavat meidät luokseen. Kustista tulee ihan uusi ihminen. Minä tiedän sen... Kun minä vain saisin ne tuomaritkin sen ymmärtämään. Sanokaa, sanokaa hyvä rouva, mitä minä teen?... Elli tarttui tuskaisesti Maijan käteen, katse täynnä odotusta, tulisiko elämää vai kuolemaa antava sana.

Mutta Maija istui liikahtamatta. Hän ajatteli poikaansa, joka kuoli siksi, ettei voinut surmata. Hän muisti vanhan sedän puheita kaikkien yhteenkuuluvaisuudesta ja sitä, miten viljalti nykyään oli nähty seurauksia tuon yhteenkuuluvaisuuden puutteesta, seurauksia siitä, ettei kovaosaisista tarpeeksi oltu pidetty huolta. Mutta hän muisti myöskin miestä, jonka muhkea hautapatsas kohosi muita korkeammalle ja jonka muisto eli kirottuna ja kirousta levittävänä.

Ei ollut syy vain yhteiskunnassa. Sitä oli niissä lukemattomissa, jotka yksilöinä olivat olleet kylvämässä tuhoa, jota viattomat nyt saivat niittää.

Näyttäisikö tulevaisuus toisenlaisia hedelmiä kuin nykyhetki? Nousisiko veljeys ja yhteenkuuluvaisuuden tunto veljesveren kostuttamasta maasta? Käsittäisikö yhteiskunta, että raakuus on itsestään elävää ja rehoittavaa kuin rikkaruoho, mutta hyvyys jalo hedelmä, jota täytyy viljellä, jos mieli siitä satoa niittää.

Jos niin, silloin ei kenenkään tarvitsisi kuolla siksi, että suuri, inhimillinen hyvyys teki hänet huonoksi soturina.

-- Rouva, minulla on yksi asia, joka olisi sanottavana, kuuli Maija Ellin puhuvan. -- Minun Kustini teki kerran hirveän työn ... ja minä ajattelin, että jos se äiti voisi antaa anteeksi, niin kyllä kai ne tuomaritkin... Kusti vihasi aina tuomareita, kun se hänen isänsäkin ... ja se nuori mies taisi olla tuomari.

-- Murhasiko hän hänet?

-- Kai hän oli mukana, koska niin tuntui tuntoa kalvavan.

-- Tiedättekö, oliko se nuori mies Helsingistä ja minkä näköinen hän oli?

-- Pitkä, solakka ja sinisilmäinen. Eiköpä tuo lie ollut täältä.

Maija painoi käden silmilleen eikä puhunut enää isoon aikaan mitään.

Ellistä alkoi tuntua kammottavalta, ihan kuin Kustin kuolemantuomio nyt olisi ollut tekeillä. Viimein täytyi hänen koskettaa Maijan kättä. -- Minä olisin tahtonut... Tietääkö rouva ehkä, missä sellaisen herran koti on?

Silloin kohotti Maija päänsä. -- Te rakastitte Kustianne, kun nuorena menitte naimisiin, ja te rakastatte vieläkin. Te voitte aavistaa mitä tunnen, kun sanon, että luulen tietäväni, kuka se nuori mies oli, jonka teidän Kustinne surmasi. Hänen äitinsä on minun hyvä ystäväni, ja minun tyttäreni rakasti sitä nuorta miestä.

Elli jäykkeni kuin salaman iskusta. Kaikki ne toiveet, joita hänen rakkautensa oli nostanut eloon, luhistuivat kokoon armottoman kuoliniskun saaneina. Hän nousi hitaasti, nosti lattialla leikkivän Ollin syliinsä ja kääntyi ovelle päin.

Maijakin nousi. -- Teillä on osoitteeni. Tulkaa takaisin toiste, sanoi hän. -- Minä autan teitä mielelläni. Mutta minä en jaksa nyt.

-- Se osoite ... hänen kotinsa -- sopersi Elli kääntyen vielä ovelta takaisin. Katse rukoili kuin ihmishengen puolesta.

-- Toisen kerran. Te olette itse niin liikutettu, ja se äiti on aivan murtunut. Häneltä on mies ja poika kuollut jo aikaisemmin.

Elli oli jo kääntymässä portaisiin. Mutta silloin Maija kutsui hänet takaisin. Hän tahtoi edes antaa hänelle osoitteen siihen virastoon, jossa sai puhua vankien puolesta. Ellin olennossa oli jotain niin epätoivoisen murtunutta, että se aivan kuin syytti.

Puolen tunnin kuluttua nousi Elli, poika käsivarrellaan, portaita siihen toimistoon, jonka osoitteen hän oli saanut. Mutta astunta oli raskas ja katse harhaileva. Täytyi yhtenään kysyä neuvoa, kunnes viimeinkin löytyi se suuri sali koulurakennuksen yläkerrassa, missä asia oli esitettävä. Siellä istui pitkän pöydän takana joukko herroja. Ellin päätä aivan huimasi. Hän ei tietänyt kenen puoleen piti kääntyä eikä oikeastaan sitäkään, mitä tahtoi sanoa. Tuntui ihan mahdottomalta oppimattomana ja suuren syyn painamana astua noiden kaikkien eteen puhumaan. Mutta Kustin tähden...

Poika sylissään hän hetken kuluttua oli laskeutumassa portaita. Askeleet ja ajatukset olivat entistäkin raskaammat. Riippui osallisuuden laadusta, riippui siitä, oliko ollut hirmutöitä tekemässä. Niin oli täälläkin vain sanottu. Ja ne sanat olivat sammuttaneet Ellin viimeisenkin toivonkipinän. Sillä olihan Kusti... Ja kun ei Elli saanut sen äidin osoitetta, että olisi häneltä saanut sen vapauttavan sanan, josta kaikki riippui.

Ellin täytyi nojata lähellä olevaan kivimuuriin. Taas huimasi päätä niin pahasti. Ja poikakin tuntui nyt niin kovin painavalta, vaikka muuten oli kevyt kuin linnunpoikanen.

-- Olli koettaa kävellä. Olli on iso poika, puheli hän, laskien pojan kadulle. Sitten painoi hän käden otsalleen. Tuntui niin kummalliselta, ihan kuin siellä sisällä olisi ratkennut jotain. Ja juuri silloin se oli ottanut niin pahasti, kun se herra pöydän takaa sanoi, että jos on surmannut...

Nousi eteen kuva suuresta pihamaasta. Sinne kuljetetaan miehiä, likaista ryysyistä, kiroilevaa joukkoa, niinkuin aamulla sinne proomuun. Kusti on joukossa. Hän näkee Ellin ja Elli näkee hänet. Mutta samassa pamahtaa pyssy.

-- Äiti purittaa, rupeaa Olli itkua tehden valittamaan -- purittaa. -- Olli koettaa saada kätensä irti äidin kädestä.

-- Puristaako äiti? Ja pahasti? Voi äidin pikku Olli! -- Elli nostaa pojan uudelleen syliinsä ja itkee, kun näkee käden käyneen aivan punaiseksi.

Hän koettaa kantaa poikaa, mutta horjuu kulkiessaan. Poika on kovin väsynyt, hän itkeä nuhertaa ja valittaa nälkää. Elli itkee yhdessä pojan kanssa ja kulkee, kulkee tietämättä minne. Hän tuntee vain, että Kustin tuomio on hänen oma tuomionsa. Hän on papin edessä vannonut rakastavansa ja seuraavansa Kustia aina ja kaikessa. Hän on itsekin tuomion alla, koska Kustikin on.

Hän puristaa taas poikaa niin, että tämä yltyy itkussaan. Ihmiset katsovat häneen. Joku näkyy pysähtyvän ja katsoo taakseen heidän jälkeensä. Elli ei tiedä, tunteeko hän sen, vai katsooko hän itse taakseen ja näkee sen.

Hän näkee samassa lapsuutensa kodin selvänä edessään. Se on pieni ja köyhä maalaiskoti. Ei siellä ole niin paljon kaunista kuin siinä kodissa, missä oli geraniumi, verenpisara ja myrtti. Mutta siellä lapsuudenkodissa oli niin hyvä olla. Siellä rakastivat kaikki toisiaan, eikä siellä suvaittu mitään pahaa. Siellä oli elämä ollut köykäistä ja hyvää kuin hyvän kodin lapselle ainakin. Ja sieltä Kusti oli vienyt hänet omaan kauniiseen kotiin -- heidän hääpäivänään.

Ellin ajatus katkeaa siihen paikkaan. Hääpäivä katkaisee sen. Se sana putoaa kuin raskas moukari kivettyneelle, mutta silti murtumassa olevalle sydämelle.

Hää-aatto, hää-aatto! Hyvä Jumala, minkä tähden annetaan iloa sille, joka kuitenkin on tuomittu kuolemaan surusta. Sehän on kuin teuraseläimen syöttämistä. Pidetään hyvänä, että jaksaisi ja säilyisi viimeiseen, kamalaan hetkeen asti.

Elli horjahtaa taaskin, laskee pojan maahan ja vetää kädestä eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne. Hän vain hoipertelee eteenpäin tuomittuna, syyllisenä -- tuomiotaan kohden.

Hän kompastuu suureen kiveen. He ovat syrjässä viertotieltä, jossain rannalla päin, koska vesi välkkyy hämärissä.

Elli parahtaa ääneen. Poika itkee ja äiti itkee. Suuret, siniset silmät katsovat häneen. Ne syyttävät, ne tuomitsevat. Hänen täytyy, täytyy. Muu ei auta. Ei löydy toista tietä ... tuonne vain -- suoraan eteenpäin.

13.