Part 14

-- Sedät menevät nukkumaan isän kamariin, puheli Alli yhä lapsille. -- Äiti on pannut heille puhtaat lakanat -- ihan kuin lapsille kylvyn jälkeen. Nyt nukkuvat lapset. Sedätkin menevät nukkumaan, ja isä joka kulkee kaukana opettamassa ihmisiä kilteiksi, nukkuu myöskin. Enkelit vain valvovat. Ja kun äiti laulaa, tulevat suuret, kauniit enkelit tänne meidän tupaamme.

Alli oli asettunut istumaan vuoteen viereen, käsi siveli lasten päitä vuoroon toisen vuoroon toisen, ja hiljalleen aloitettu laulu kuului vähitellen yhä selvemmin.

On ilta tyyni ja lauha. Tulet taivahan tuikkivat. Ja syvä on rinnan rauha, kun valvovat ijäiset vartijat.

Laulun loppuessa olivat miehet kadonneet huoneesta. Eljaksen huoneesta alkoi kuulua voimakasta kuorsailua.

Alli kääräisi peitteen paremmin lasten ympärille. Sitten hän meni ikkunan ääreen, jonne tuhansin tulin tuikkiva tähtitaivas paistoi.

Suuri rauha ja suuri ilo täytti hänen sisimpänsä. Eljaskin tuntui tällä hetkellä niin lähellä olevalta. Olisi vain tehnyt mieli tarttua hänen käteensä ja kiittää häntä siitä, että hän oli juuri sitä mitä oli, uudistusten, ponnistusten ja itsensäkieltäymyksen mies, vähäväkisten ystävä, suojaksi sekä heille että hänen omalle pienelle perheelleen.

Ja kiittää, kiittää olisi pitänyt siitäkin, että hän oli tuonut Allin tähän sielun ja ruumiin voimia kysyvään, mutta niin rikkaaseen köyhän äidin elämään.

8.

Kaksi ompelukonetta käydä hyrräsi kiireisesti kuin kilpasilla. Selkäsäkkejä, patruunavöitä, käsineitä, vaatteita jos jonkinlaisia tarvittiin. Ei ollut ainoastaan pyhä velvollisuus, oli etuoikeus saada olla muassa vaikka vähäisimmänkin avun kautta. Ja samalla se kuin lievitti omaa surua.

"Lämpimiksi toisille, avuksi toisille", pisteli Airin kone. Näkiköhän Aarne hänet nyt, kysyi hän itseltään. Oliko hänen henkensä jollain tavoin mukana tässä taistelussa, vaikka hän itse siitä temmattiin pois niin äkkiä ja niin varhain?

Tukehduttava tuska nousi rintaan näistä kysymyksistä. Poissa, ikiajoiksi poissa, umpussaan kuolleet olivat nyt sydämen suloisimmat, kauneimmat aavistukset. Ei loista enää hetkeksikään nuo suuret, siniset silmät, joissa oli niin paljon veitikkaa ja niin iloista elämänhalua. Ei kuulu portaissa joustavia askeleita, joiden ripeys kiidättää edellään iloisen viestin: minä olen tulossa. Ei solahda notkea nuorukaisen vartalo elinvoimaa uhkuvana ovesta sisään.

Selkäsäkille vierähti raskas kyynel. "Toisille, toisille", pisteli kone. "Isänmaalle, isänmaalle", kertasi Airi mielessään. Se ajatus oli auttanut ja kannustanut lukemattomia kertoja. Sen varassa jaksoi lähteä kantamaan aseita toisille, monesti sekä aseista että kuljetettavista vaatteista pyylevänä kuin paraimmilleen paisunut rusthollinemäntä. Joka hermo oli jännitettynä kuin kireälle pingoitettu jousi. Jouduttava oli, ja samalla piti kulkea taiten, ettei vain tielle tipahtaisi jotain kallisarvoisesta kantamuksesta. Henkensä kaupalla siinä kulki. Ja raskas oli matka ... muistojen tähden, mutta se oli sittenkin riemullinen retki, kun sai auttaa, olla mukana, sai uhrata ja uskaltaa jotain isänmaan hyväksi.

Suurtahan oli sekin, että jo nuorena sai uhrata kaikkein kauneimman unelmansa, onnensa autereiset aavistukset.

Vaikka nyt veljetkin vielä menisivät...

Katse pysähtyi kuin säikähtyneenä äitiin. Kuinka hän jaksaisi, hän, joka muutenkin kärsi ja kaipasi niin kovin. Ei siltä, että hänellä olisi ollut vähemmän uhrimieltä, tai vähemmän rohkeutta. Itsehän hän oli ollut lietsomassa lapsiinsa sitä isänmaanrakkautta, joka nyt puhkesi esiin. Mutta äiti ei jaksanut päästä tuosta repivästä todellisuudesta, että sodassa täytyi surmata.

Kuinkahan ne pojatkaan voisivat...? Pentti etenkin. Hän oli äidin poika, syvämielinen, tuntehikas ja tunnontarkka. Taunossa oli enemmän isää. Hän oli hetken lapsi, syttyi ja leimahti, kun innostava sana häneen iski. Harvoin hän silloin malttoi ajatella. Hän toimi vain. Ja sillälailla sitä kai täytyi sodassa...

"Omilleni, tai toisten omille", hyrisi Maijan kone. Joka tapauksessa suuren, yhteisen kodin suojaksi, jatkoi hän mielessään. Siihen koetti hän keskittää ajatuksensa. Se oli ainoa, mikä tuki ja piti pystyssä, kun todellisuus lyijynraskaana taakkana oli luhistaa maahan.

Hän ei ollut kuullut pojista mitään senjälkeen kuin nämä yhdessä toisten kanssa läksivät auttamaan Etelä-Suomessa taistelevia tovereita. He olivat olleet mukana jo ensimäisessä ottelussa lähellä Helsinkiä. Siellä oli käynyt huonosti, ja sen jälkeen oli yhteys heidän ja kodin välillä katkennut. Ei tullut tietoja, ei voinut seurata... Sydän vain seurasi. Yöt päivät oli se lasten kanssa. "Nukuin, mutta sydämeni valvoi." Sellainen oli rakkauden tapa, äidinrakkauden ainakin.

Maija nousi äkkiä ja meni poikien huoneeseen. Hänen täytyi edes hetkinen saada olla täällä, edes sillä lailla saada kuin tervehdys heiltä, jollei muuten, niin näiltä seiniltä, jotka heitä olivat ympäröineet heidän työssään.

Hän tarttui muutamiin pöydällä oleviin pikku esineisiin, joita pojat olivat käyttäneet. -- Sitten käsi pyyhkäisi seinällä riippuvan taulun kehystä ja luisui siitä kuin hyväilevästi seinää pitkin. Tässä huoneessa olivat pojat viime aikoina usein harjoitelleet, iltayöstä useimmiten ... viisi kerrallaan. Sukkasillaan kaikki, kävelykepit aseina. Mutta nyt! Missä ja miten nyt?

Sota kaikkine raakuuksineen, helliä, inhimillisiä tunteita tukehduttavana nousi hänen eteensä. Veritöihinkö hän oli antanut lapsensa?

Veritöitä ehkäisemään he olivat lähteneet, sitä ajatellen olleet valmiit uhrautumaan, antamaan kaikkensa. Nytkö he itse...?

Hän väisti tuota ajatusta. Elämä asetti eteen ristiriitoja, joiden ratkaisussa joutui kuin umpisokkeloon. Ei lopulta tietänyt mikä oli oikein mikä väärin. He olivat aina Pentin kanssa olleet sotaa vastaan. He olivat puhuneet siitä, ettei heidän poikansa ainakaan koskaan sellaiseen työhön antautuisi. Rauhan ystäviksi ja rauhan tekijöiksi he heidät kasvattaisivat.

Mutta mitä sanoisi Pentti nyt? Eikö hän itse olisi etummaisten joukossa? Eihän tämä sota ollut millään tavalla tavallinen. Murhia oli täytynyt nousta vastustamaan -- väkipakolla, kun ei muu auttanut.

Mutta kuitenkin?

Hän pysähtyi pienen taulun eteen. Siinä oli palanen Ilorannan hevoshaasta. Pieni varsa seisoi painautuneena veräjätä vastaan. Pentti syötti sille sokeria, palasia, joita hän itse pitkin talvea oli varsalle säästänyt omasta sokeriosastaan.

-- Pentti, hellämielinen, tunnonarka poikani, täytyykö sinun oppia surmaamaan? Tai makaatko ehkä jo itse verenhimoisten kaatamana?

Maija painoi nenäliinan silmilleen ja puhkesi epätoivoiseen, tyrskähtelevään itkuun.

-- Minä en saa, en saa, vakuutti hän itselleen kesken kyynelten. -- Toiset ovat antaneet ilolla. Minäkin tahdon antaa.

Hän rupesi kuin ajatuksissaan aukomaan poikien laatikoita. Hän oli yleensä aina kunnioittanut lastensa omaisuutta heille kokonaan kuuluvana. Hänellä ei ollut tapana tarkastaa eikä tutkia. Mutta nyt pakotti suuri ikävä.

Hän nosteli hellästi vaatekappaleen toisensa jälkeen käteensä. Useisiin liittyi muistoja siitä, milloin ne oli saatuja, missä valmistettuja.

Taunon alimmassa laatikossa rapisi paperi kahden urheilupaidan välissä. Hän siirsi ne hätäisesti erilleen toisistaan ja sai käteensä kellastuneen kirjekuoren. Päällekirjoitus oli Airille, Pentin käsialalla ja osoitettu Suviniemen pappilaan. Osoitteen alapuolella oli lyijykynällä vanhanmiehen vapisesevalla käsialalla kirjoitettu: "Pikku Airille tervehdys vanhalta Alle-sedältä." -- "Den som spar, han har."

Maijan täytyi hymyillä, vaikka kyyneleet uudelleen herahtivat silmiin. Tervehdys oli niin sedän tapainen. Maija aivan näki, miten ukki oli myhähdellyt tätä kirjoittaessaan.

Hän veti kirjeen kuoresta hitaasti, melkein hartaudella. Hän tiesi mitä se sisälsi. Pentti oli Airin ollessa pappilassa kirjoittanut tämän kirjeen kertoakseen pikku veljien syntymästä. Setä oli pannut kirjeen talteen, ja se oli siten jäänyt hänelle. Maijan käydessä jäähyväisillä hänen luonaan oli setä kirjoittanut nuo sanat ja pyytänyt Maijan antamaan sen Airille joskus tämän tultua täysi-ikäiseksi. Airi olikin jo kauan tallettanut sitä raamatussaan. Mutta miten se nyt oli joutunut tänne, se oli käsittämätöntä.

Maija painui läheiselle tuolille ja kääri verkalleen auki kirjeen. Oli kuin osa Penttiä itseään siinä olisi tullut hänen luokseen, -- ehkä siksi, että hän nyt juuri oli avun tarpeessa.

Rakas pikku tyttini!

Maijan täytyi uudelleen hymyillä. Kirjaimet olivat parin sentin korkuisia ja mustetta oli käytetty viljalti -- ihan kuin sitä varten, että Airi itse ymmärtäisi paremmin. Vaikka eihän hän silloin vielä osannut lukeakaan. Mutta Pentti oli niin lapsellinen. Ja hän kehittelikin Airia aina kun joutohetkinään vain ehti, kertoili hänelle kaikenmoista ja rikastutti hänen tietojaan niin, että tyttö viiden vuoden vanhana oli kuin seitsenvuotias, niin vakuuttivat kaikki.

Maija alkoi uudelleen lukea. -- Rakas pikku tyttini! Koko Iloranta lähettää sinulle isän kautta parhaat terveisensä. Liisa poikasineen makaa pärekopassa ruokasalissa ja kehrätä hyrrää hyvillä mielin. Kukko Matti on tänään ensimäisellä kevätkävelyllä perheensä kanssa. Hän nostelee ylpeästi punahelttaista päätään ja pitää kanoja silmällä. Minä pelkään, että Matti omasta mielestään on kovin muhkea ja arvokas. Sentähden aijon joskus puhua hänelle nöyryydestä, joka on kaunistus ei vain pikku tytöille, vaan yhtä paljon itsetietoiselle miehenpuolelle. Nyt juuri en sitä kuitenkaan tee, sillä Matti asettuu juuri kaikkein juhlallisimpaan asentoonsa ja kiekahtaa iloisesti: Kukkeli-kuu, terveisiä Airille.

Lotta leipoo tänään. Hänellä on hirveän kiire, mutta hänkin lähettää terveisiä ja sanoo: nyt pitää Airin kiireesti joutua kotiin.

Tiedätkö miksi hän sanoo näin, miksi hän leipoo ja minkätähden kaikilla täällä nyt on kiire?

Me odotamme äitiä kotiin pitkältä ja vaaralliselta matkalta.

Mutta sinä tyttini et vielä tiedäkään mitään äidin matkasta, vaikka tämä juuri onkin minun kaikkein tärkein kerrottavani. Äiti on jo toista viikkoa ollut poissa kotoa. Isä on kovin ikävissään, kun äiti läksi. Isä pelkäsi sitä äidin matkaa. Se olisi voinut käydä niin vaikeaksi, ettei äiti ensinkään olisi jaksanut tulla takaisin meidän luoksemme. Mutta äiti itse oli iloinen ja reipas. Hän ajatteli vain meitä ja kuinka paljon hän rakastaa meitä. Sentähden hän tahtoi lähteä. Hän läksi hakemaan meille hyvin suurta iloa. Ja arvaapas mitä hän meille löysi?

Kaksi pientä veikkoa.

Matka oli vaikea ja vaarallinen. Äiti kulki monen pimeän laakson läpi ja hänen täytyi nousta monta raskasta mäkeä, joiden molemmin puolin oli syvät ammottavat kuilut. Ja sinä voit ymmärtää, että oli vaikeata, kun äidin piti suojella pikku veikkoja, että ne terveinä tulisivat meidän luoksemme. Mutta äiti ei surrut vaivojaan. Hän ajatteli vain meitä, joita hän rakastaa, ja hän luotti Isäämme taivaassa. Sentähden jaksoi hän olla iloisella mielellä.

Nyt äiti jo on aivan lähellä kotia. Meidän ei ensinkään tarvitse pelätä, ettei hän jaksaisi kotiin asti. Hän voi oikein hyvin ja pikku veikot samoin. Kohta he kaikki ovat täällä. Sentähden Lotta leipoo ja sentähden sanoo koko talo niinkuin Lottakin: nyt pitää Airin pian tulla kotiin. Näin sanoo myöskin isä. Äidin pitää saada tuntea, kuinka paljon me kaikki rakastamme häntä. Tule sentähden pian, Airi tytti, pyytää isäsi.

J.L. -- Sinä tahtoisit tietysti kuulla, minkä näköiset pikku veikot ovat. Siitä en nyt kuitenkaan kerro. Saat nähdä kun tulet. Sanon vain sen, että heidän silmänsä eivät ole ummessa niinkuin Liisan poikasilla. He katselevat jo ympärilleen, toinen ruskein silmin niinkuin isä, toinen hyvin vaalein, niinkuin äiti. He eivät kuitenkaan vielä huomaa meitä. On kuin heidän silmänsä katselisivat jotain hyvin kaukaista jossain, jonne isän katse ei vielä kanna. Mutta isä näkee heidän silmissään monta suurta kysymystä, joita he itse eivät ymmärrä. -- Päässä on pikku veikoilla hienointa silkkistä untuvaa, jota joskus saat sivellä, kun olet ollut, oikein kiltti, mutta hiljaa, hyvin hiljaa vain...

Niin, se oli vielä sanottava, että äiti kävi Saksassa.

Maijan täytyi hymyillä, vaikka katse oli kostea. Tuo pieni, veitikkamainen loppulisäyskin toi Pentin ilmielävänä hänen eteensä: hellänä, herkkänä, sydän tulvillaan sitä mikä milloinkin täytti mielen, oli se iloa tai surua. Eikä veitikkaa puuttunut. Se pilkisti esiin tavalla tai toisella.

Ja se setäkin, miten rakkaasti oli heitä ajatellut, kun säästi tämän kirjeen hukkaanjoutumasta. "Den som spar, han har." Ja tässä olikin tullut paljon. Ei vain Pentti ilmi elävänä, vaan yhdessä eletyt vuodetkin iloineen, suruineen, rikkauksineen...

Hän kääräisi kirjeen hellävaroin kokoon. Silloin hän takasivun alimmassa laidassa näki lyijykynäkirjoituksen.

Hän vavahti. Käsiala oli Taunon. Yläpuolella oli päivämääräkin -- Poikien viimeinen ilta kotona. "-- Äiti, me menemme nyt vuorostamme ilolla ja rohkeina panemaan henkemme alttiiksi äidillemme, isänmaallemme."

Pentti oli jatkanut: "Äiti, me kiitämme ja siunaamme sinua kaikesta... Isän raamattu on meillä mukana." Alla oli selvät merkit kyynelistä, -- Pentin, herkän, hellämielisen pojan sinetti.

Mikään ei enää pidättänyt Maijan kyyneliä. Mutta ne eivät olleet ainoastaan kaipauksen ja surun kyyneliä, niissä oli suurta iloakin.

Tämä aika pyysi äideiltä paljon enemmän kuin heidän henkeään. Se pyysi heidän lapsiaan. Ja hän tahtoi antaa lahjansa ilolla.

-- -- --

Kirje kädessään tuli hän Airin luokse. Tämä otti sen häneltä ja luki.

-- Äiti -- sanoi Airi kiertäen kätensä äidin kaulaan. -- Viimeisenä iltana vein tämän pojille luettavaksi.

Silloin Maija tunsi, että kaikki hänen rakkaansa olivat hänen luonaan, Pentti, pojat ja vanha setäkin. He olivat tulleet antaakseen hänelle voimaa tänä suurten uhrien aikana.

9.

Maija seisoi vielä kirje kädessään, kun ovikello helähti. Äänessä oli vaativaa kutsua. Hänen täytyi itse mennä avaamaan. Hyväpäiväkin jäi sanomatta, niin hän hämmästyi nähdessään Allin oven takana. Viimein hän kuitenkin tointui ja sai Allin syliinsä. Sitten hän herahti itkuun.

-- Alli, sinä täällä ... nyt!

Alli hätääntyi. Eihän Aini vain --? Alli oli juuri tullut saadakseen vielä tavata.

-- Ei, ei, mutta heikko hän on. Eikä Arvi pääse tänne. Hän jäi valkeaan Suomeen. Mutta kuinka sinä olet täällä?

Alli rupesi kertomaan punaisten käynnistä Korpisaaressa. Aamulla ennen heidän poislähtöään oli Alli saanut kirjeen Martalta, jossa tämä kertoi Ainin heikontumistaan heikontuvan. Miehet olivat kuulleet asiasta, ja pari päivää myöhemmin oli Allille pyynnöttä tullut hänelle lähetetty matkustuslupa kiitokseksi kai yösijasta ja puhtaista lakanoista! Maijan täytyi taas ruveta itkemään. Hänen oli mahdoton käsittää, että Alli noin tyynesti saattoi puhua punaisista, vieläpä heitä syöttää ja juottaa. Eikö Alli tietänyt minkälaisia petoja he olivat. Ilonan Aarnen he olivat surmanneet. Nuoret lukemattomista kodeista olivat poissa, toiset murhattuina, toiset teillä tietymättömillä, monet siitä syystä, että olivat nähneet velvollisuudekseen nousta väkivallantöitä vastustamaan. Monessa kodissa kaivattiin useita sen jäsenistä. Maijan omat pojat olivat poissa, samoin Kaijan Olavi. Heidän vanhin Martti poikansa oli jo alkanut käydä koulua, ja Kaija oli heti kapinan syttyessä pyytänyt Maijaa pitämään poikaa luonaan. Kaija itse pikku Eeron kanssa oli kotona maalla, eikä heistä tiedetty mitään.

-- Ja sinä, sinä jaksat pitää punaisia vierainasi!

-- Minä luulen, että inhimillinen ja ystävällinen kohtelu paraiten kasvattaa ihmistä jokaisessa meistä. Monet nykyhetken epäinhimillisistä hirmutöistä ovat toisten ihmisarvoa polkevan käytöksen hedelmä.

-- Niin, niin minä ymmärrän. Ja minä rukoilen joka päivä anteeksiantavaa mieltä. Mutta ihminen on ihminen. Ja kun minä ajattelen Aarnea, sitä ihanaa poikaa. Ilonan suru on hiljaista ja hillittyä niinkuin kaikki hänessä, mutta niin syvää, että se on tehdä hulluksi, kun läheltä näkee.

Ovi aukeni samassa, ja nuori solakka tyttö pysähtyi kynnykselle. Hänen suuret, kauniit silmänsä olivat punareunaiset luomista, ja posket olivat kuopalle laihtuneet. Hänen koko olemukseensa oli suuri, varhainen suru painanut leimansa.

Allin suuret tummat silmät hyväilivät Airia täynnä ymmärtämystä. Sanaakaan sanomatta painoi hän tytön syliinsä. Tämä vastasi samalla tavalla, ei puhunut, katsoi vain, mutta katse oli kuin pohjaton syvyys. Sitten hän äänettömästi luisti Allin sylistä, kääntyi äidin puoleen ja kiersi toisen kätensä äidin kaulaan. Äidin viereen hän sitten jäikin ja heidän toisiinsa painautunut asentonsa puhui sanoja paremmin siitä, etteivät he yksin kantaneet taakkaansa.

Alli tahtoi heti lähteä sairaalaan, ja Maija valmistautui saattamaan häntä sinne. Matkalla hän kertoi Ainista. Tämä oli tammikuussa tullessaan Helsinkiin ollut kuin varjo, niin kokonaan lamassa sekä henkisesti että ruumiillisesti. Muistikin oli häneltä tyyten kadonnut. Eikä se nytkään hääviä ollut, joskin jo aivan toista kuin alussa. Ruumiin voimat sitävastoin heikkenivät heikkenemistään. Ei hänelle siitä syystä voinut puhua kerrassaan mitään nykyisestä tilanteestakaan.

-- Eikä taida Arvi ennättää ennenkuin jo on myöhäistä? tiedusteli Alli.

Maija pudisti päätään. -- Mutta Aini ei oikeastaan häntä kaipaakaan. Heidän välinsä tuntuu olevan selväksi puhuttu ja kai hyvällä kannalla.

-- Tuollaista suhdetta onkin helppo pitää selvänä, filosofoi Alli. -- Jota hienommat säikeet, sitä helpommin ne sotkeutuvat. Kuta hienompi suhde, sitä arempi. Aini ja Arvi ovat paremmin samojen mielipiteiden ja saman uskon yhteenliittämiä kuin kaksi toisiaan varten luotua ihmisolentoa.

-- Aini oli luotu toisenlaiseksi, kuin miksi olot hänet tekivät.

-- Kukahan meistä on sitä, miksi meidät alkujaan aiottiin? -- Alli avasi sairaalan oven. Hetken kuluttua hän jo seisoi Ainin vuoteen vieressä. Kierrekaihdin oli laskettu alas, ja huoneessa vallitsi hämärä. Alli saattoi töin tuskin nähdä Ainin läpikuultaviksi laihtuneet kasvot. Kädenotteesta ja äänestä hän kuitenkin tunsi, miten heikoksi Aini oli käynyt. Hän tuskin uskalsi puhua, hän vain piteli sisaren kättä omassaan. Se oli pieni ja silkin pehmeä, aivan kuin isällä. Ja muutenkin tuntui Ainissa nyt olevan enemmän isää kuin koskaan ennen. Se pisti jo ensi näkemältä silmään.

-- Taitaa olla jotain ihmeellistä tekeillä maailmalla nykyään, sanoi Aini viimein hiljaa. -- Minä en tiedä, mutta tuntuu siltä. Eikä Arvikaan pääse tulemaan. -- Aini puhui heikosti ja kuiskaamalla. Katsekin näytti melkein sammuvalta.

Alli kaarteli. -- On taas lakkoja ja muuta sellaista. Milloinkapa elämä on tasaista.

-- Alli, tule lähemmäksi, että kuulet. Minä en jaksa puhua kovaa.

Alli hätääntyi. Hän aivan kuin tunsi mitä oli tulossa, ja hän olisi tahtonut säästää sisarta. -- Sinä olet liian heikko, älä nyt, torjui hän.

-- Ehkä huomenna olenkin. Tänään jaksan vielä. Minä olen niin iloinen, että pääsit tulemaan. Marttahan on minua hoitanut niin hyvin -- Mutta sinä tiedät ... hän on paljon nuorempi ja niin aivan toisenlainen. Ei ole helppoa sanoa paljon nuoremmalle: Sinä olet selviytynyt, minä ajanut karille.

-- Aini, älä, pyyteli Alli. Mutta Aini ei voinut vaieta. Hänen täytyi puhua tämä ainoa kerta vain. Hän oli näihin asti ollut liian heikko -- ajatuksenkin puolesta. Hän ei olisi jaksanut antaa selvää muotoa sille mitä hän sisimmässään oli kokenut. Mutta hän oli hautonut sitä mielessään ja pyrkinyt yhä suurempaan sisäiseen selvyyteen. Nyt hän tunsi olevansa kuin matkalle lähtevä, joka vihdoinkin on saanut kaikki selvitetyksi ja on valmis lähtemään.

-- Alli, minun elämäni on ollut erehdystä ja kärsimistä. Minun täytyi rakastaa, mutta minä en ollut uskollinen omille tunteilleni. Ehkä Erkki olisi kiintynyt minuun, jos olisin jaksanut olla uskollinen. Mutta onnenkaipuuni vei minut toisesta erehdyksestä toiseen. Arvin ankaruus oli minulle pelastusköysi. Se auttoi minun hallitsemaan tunteitani, mutta se pani minun kuolettamaan sellaistakin, minkä olisi pitänyt saada elää. Tunsin omaan sisimpääni kohdistuvan tuomion, mutta en jaksanut pysähtyä siihen. Rupesin tuomitsemaan toisiakin. Asetuin Jumalan tuomioiden julistajaksi ja tulkiksi. Alli, minä olen ollut väärentämässä. Jumalan kuvaa ihmisten edessä.

-- Me teemme sitä kaikki -- omien puutteittemme kautta.

Aini sivuutti Allin sanat niinkuin hän ei olisi niitä kuullutkaan. -- Olen tuominnut siksi, etten itse ollut tuntenut anteeksiannon makeutta. Mutta nyt tiedän, mitä se merkitsee, ettei meidän tarvitse kantaa omien erehdyksiemme taakkaa. Missä synteinanteeksiantamusta on, siellä on elämä ja autuus. Alli, isällä oli lapsenmieli ja lapsenmieli vie lähelle isänsydäntä. Siellä me itse pieninä opimme ymmärtämään Jumalan suuria ajatuksia ajalliseenkin elämään nähden.

Ainin silmät painuivat väsyneesti umpeen. Käsi valahti Allin kädestä vuoteen laidalle, ja ääni sammui kuulumattomaksi.

Puhuminen oli huomattavasti rasittanut Ainia. Poskilla paloi mielenliikutuksen helakka puna, ja hengitys oli lyhyttä, huohottavaa.

Pitkän vaitiolon jälkeen Alli alkoi puhua lapsistaan. Hänestä se oli rauhoittava aine. Mutta Aini keskeytti hänet. -- Minun haudallani teidän pitää laulaa vain kiitosvirsiä, sanoi hän entiseen lämpimään ja vilkkaaseen tapaansa. -- Vapautuksen iloa teidän siellä pitää tuntea. -- Hän ummisti uudelleen silmänsä ja jäi, lapsekas onnellinen hymy huulillaan, nukkuvan lapsen asentoon.

Aini makasi yhä liikkumattomana ja Alli istui vieressä olevalla tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena, kun käsi takaapäin kepeästi kosketti hänen olkapäätänsä.

-- Martta! -- Alli kavahti pystyyn samalla ensi näkemällä temmaisten itselleen jonkunlaisen yleisvaikutuksen sisaren nykyisestä sekä sisäisestä että ulkonaisesta olotilasta.

Martta näytti tavallisuuden mukaan terveeltä ja voimakkaalta, huolimatta siitä että hän oli laihtunut niinkuin kaikki rehelliset ihmiset, kuten hän itse selitti. Ja täynnä työintoa hän myöskin tuntui olevan. Hänestä oli ollut vallan kauheata, kun hän jäi kuin hiiri loukkuun sen johdosta, että oli tullut saattamaan Ainia tänne. Monta kertaa hän jo olikin pyrkinyt yli rajan, milloin salaisesti, milloin julkisesti, mutta aina oli tie noussut pystyyn. Lopuksi oli täytynyt tyytyä täällä oloon ja siihen, että täällä sai olla jonkunverran apuna milloin milläkin tavalla, sitenkin että sairaanhoitajana sai ottaa osaa valmistaviin toimenpiteisiin tulevaa varten.

-- Ja kun Ainikin on ollut täällä, jatkoi Alli.

-- Niin, tavallaan on sekin pidättänyt. Vaikka vähänpä iloa hänellä on minusta ollut.

-- Apua sitä enemmän. Mutta varmasti iloa myöskin.

-- Sinä tiedät, me olemme niin erilaiset. Minulta puuttuu juuri sitä, mikä teille on ollut elämän ydin. Minä en ole tarvinnut Jumalaa enkä miestä. Uskonnolliset ja eroottiset vaistoni ovat nollassa samoista syistä kuin äly Sven Dufvalla.

Alli ei sanonut mitään. Hän ajatteli niitä katkeria kokemuksia, joista Martta kerran oli hänelle puhunut. Sentähden hän ei uskaltanut kajota Martan sanoihin, vaikka muuten olisi tehnyt mieli.

Martta itse vapautti hänet pulasta. Häneltä pääsi nauru.

-- Tiedätkö, Alli, taidamme me sittenkin olla vähän sukua, koska minä aivan näen, mitä sinä nyt ajattelet.

-- Kuinka niin? -- Alli tunsi punastuvansa.

-- Minä tahdon lohduttaa sinua sillä, että vaikk'en olekaan kaivannut Jumalaa, olen todella näinä aikoina kaivannut jotain sovittavaa ja tyydyttävää elämänkäsitystä. Tämä kauhean suuri ihmishenkien hukka sekä meillä nyt että maailmansodan tappotanterilla panee ajattelevan vaatimaan jotain selitystä ja tarkoitusta kaikelle.

Aini kuului liikahtavan vuoteessaan. Alli ja Martta nousivat siitä syystä nurkasta, johon olivat vetäytyneet, ja lähenivät vuodetta. Mutta ennen kuin he pysähtyivät, tarttui Martta odottamatta sisaren käteen.

-- Kuules Alli, on minulla jotain hauskaakin kerrottavana tänä suurien murheiden aikana. Mamma tulee päivä päivältä yhä enemmän isään. Hän ei enää sure sinun naimistasi eikä minun kylmyyttäni koko miessukua kohtaan. Hän on suloinen ja kaunis kuin tuulisen päivän aurinkoinen ilta.

10.