Part 13

-- Olkoon, kuului toinen sanovan. -- Kuka tässä viitsii. Kuoleehan ne kuitenkin.

-- Eikä se sitten jää teidän tunnollenne -- viskasi heille nainen.

Ovi kuului avautuvan. Miehet röhähtivät karheaan nauruun, mutta se tuli kuin kynnykseltä, ehkä jo sen toiselta puolelta. Sen jälkeen hiljeni kaikki. Oli kuin kirkossa papin noustessa saarnastuoliin.

Ison ajan kuluttua -- arvattavasti se iso aika kuitenkin supistui muutamaan minuuttiin -- kuului kolinaa seinän takaa. Miehet ottivat kai suksensa. Sisällä raapaisi rahinjalka lattiaa. Sitten rukki hiljaa alkoi hyristä hämärissä.

Olavin silmäluomien alle nousi jotain lämmintä, joka paisui kuin nousuvesi, kunnes se kahtena suurena kyynelkarpaleena verkalleen vieri alas palttinanvalkeita poskipäitä pitkin.

6.

Korkealla mäentöyryllä sisäjärven kallioisella rannalla sijaitsi Korpisaaren pikkutila. Talo tyydytti niukasti pikkuviljelijän tarpeita, mutta Alli ja Eljas olivat muuttaneet sinne hyvillään kuin löydetystä aarteesta.

He olivat muutaman vuoden asuneet Helsingissä, Sörnäisissä, eläen periaatteittensa mukaista köyhänkansan elämää. Heidän kotinsa erosi ympärillä olevista kodeista vain sen kautta mitä kehittynyt aisti ja sekä sisäistä että ulkonaista kauneutta rakastava mieli luo ympärilleen.

Pitkittyvästä maailmansodasta johtuva kallis aika ja elintarvepula pakotti heidät kuitenkin viimein muuttamaan maalle. Ja kun Korpisaari löytyi ja kalliista ajasta huolimatta oli saatavissa suorastaan polkuhinnasta ehdolla, että eräs entisen omistajan sukulainen, vanha mummo, saisi viettää jälellä olevat päivänsä talossa, tehtiin kaupat heti. Kohta senjälkeen muutettiin, ja helposti se olikin suoritettu, sillä tavaraa oli vähän niinkuin köyhässä kodissa ainakin.

Lasten ilo oli rajaton. Heidän ilonsa varassa eli Allikin. Hänen suuret, tummat silmänsä katselivat elämää ja ihmisiä tutkivina ja haikeamielisinä kuten ennenkin. Lastensa kanssa hän oli iloinen lapsi, mutta muille oli hänen sisimpänsä suljettu puutarha. Ainoa, jonka kanssa hän siellä seurusteli, oli isä. Hänelle hän uskoi ajatuksiaan nyt useammin kuin koskaan ennen. Hän ei muuten olisi jaksanut kantaa sitä taakkaa, minkä herkästi vaihtuvat tunteet ja kaikkea tutkivat, kaikkea erittelevät ajatukset hänelle toivat. Mutta isä auttoi häntä.

-- Isä, katso lapsiani, sanoi hän puoliääneen, kun itse ihastunein katsein seurasi lattialla paitasillaan myllertäviä lapsukaisiaan. -- Isä, sinä olit huolissasi siitä, tulisiko minusta koskaan ihmistä, ja nyt pitää minun olla kasvattamassa tuollaisia.

Hän vilkaisi käsiinsä, jotka paraikaa hieroivat pesusoikossa olevia lasten vaatteita. Sivellintä, sivellintä olivat ne halunneet pidellä. Kauneusnautinnon rikastuttamasta elämästä hän oli unelmoinut, ja nyt hän raatoi raskaassa työssä kuin köyhä äiti ainakin.

-- Isä, sanoi hän hiljaa, minä opettelen näkemään suuruutta elämän pikku asioissa, sen vähäisten velvollisuuksien uskollisessa täyttämisessä.

Hän tunsi oman onnen unelmoimisesta kohonneensa näkemään, että elämässä oli lopullisesti suurta vain se, että ihmiselämä jatkui, kehittyi ja kirkastui. Mitä yksilöstä ja hänen pienestä onnenkaipuustaan! Pääasiahan oli, että hän oli tasoittamassa tietä tuleville sukupolville, oli antamassa heille parhaita tienviittoja, parhainta apua.

Isä, sanoi hän uudelleen. -- Sinä unelmoit kaikkien yhteenkuuluvaisuudesta saman, ijäisen Isän lapsina. Minun elämäni on nyt työtä sinun ajatuksesi ja uskosi toteuttamiseksi.

Ajatus luisti siitä Eljakseen. Heillä oli sama työ, samat periaatteet ja yhteiset kokemuksensa työssä sekä lasten että köyhän kansan hyväksi. Mutta muuten kulki kukin omaa latuaan. He olivat kumpikin vapauden palvojia ja molemmat uskoivat sielun parantumattomaan yksinäisyyteen.

Alli tunsi monesti, että hänen olisi ollut mahdoton tulla toimeen toisenlaisen miehen vaimona. Mutta Eljas oli harvinaisen vähäisessä määrässä aito mies. Työ ja aatteet merkitsivät hänelle aina enemmän kuin omat olot, oma mukavuus ja oma toimeentulo. Ei hän koskaan tietänyt mitä hän pani suuhunsa, kunhan se oli ruokaa -- kasvisruokaa nimittäin, muu ei hänelle ensinkään kelvannut. Kovalla permannolla hän nukkui yhtä hyvin kuin vuoteessa, eikä hän koskaan kammoksunut kieltäymyksiä enempää kuin ponnistuksiakaan. Hän oli totuttanut itseään elämään köyhän kieltäymystenalaista elämää kärsimättä siitä.

Hänellä oli tapana vakuuttaa, että hän sillä lisäsi elämänsä nautintoja. Mutta Alli epäili, tiesikö hän oikeastaan mitä sana "nautinto" merkitsi. Siltä ei ainakaan yleensä näyttänyt. Ja sekin oli puoli Eljaksessa, jolle Alli pani suurta arvoa. Se oli yksi lujimpia siteitä heidän välillään.

Alli hieroi vaatteita niin että saippuavaahto räiskyi etäälle. Niin, tällaiseksi oli elämä hänet muodostanut. Näin hän nyt tunsi ja ajatteli. Mutta toisinkin olisi voinut olla. Hän oli siitä tietoinen. Hän ei oikeastaan ollut tuollainen aatteista eläjä kuin Eljas. Hän oli ihminen lihasta ja verestä, jopa kuumasta verestä. Hän oli luotu rakastamaan toisella tavalla, joskin elämä oloineen oli valanut hänet kuin uudestaan. Jos vain esimerkiksi vuosina Ateneumilla rakkaus oikein voimakkaana olisi herännyt hänessä, ei häntä silloin mikään olisi pidättänyt. Mutta suhde silloisiin työtovereihin jäi aina leikin asteelle. Ja se ainoa tunne, joka hänessä heräsi todellisena ja voimakkaana, oli tuomittu kuolemaan jo syntyessään.

Olisipa se vain syntynyt toisenlaisissa oloissa, ei häntä silloin olisi tyydyttänyt tällainen valju, etupäässä yhteispyrkimyksiin perustuva suhde avioliitossa. Se, josta hän nyt oli kiitollinen, olisi silloin tuntunut kylmältä ja köyhältä. Nyt sitävastoin oli hyvä niinkuin oli.

Oli muuten mielenkiintoista huomata miten yllättävään suuntaan elämä saattoi johtaa ihmisen kehityksen. Sekä Aini että hän itse olivat huolimatta kiihkeistä tunteistaan ja voimakkaista eroottisista vaistoistaan kehittyneet aivan toiseen suuntaan, jotavastoin perhoseksi luotu Kaija ja tyyni, tasainen Ilona olivat "äiti-ihmisiä" kiireestä kantapäähän. Ja Maija -- josta olisi luullut, ettei hän muuhun sovikaan kuin veisaamaan hartauskokouksissa -- eli kokonaan miestään varten niin kauan kuin tämä eli.

Allin täytyi taaskin tapansa mukaan ruveta erittelemään ja seulomaan.

Ei oikeastaan ollut ihme, että heillä on niin kovin ristiriitaisia taipumuksia. Sellaisia olivat nekin taipumukset, joita esivanhemmat olivat jättäneet heille perinnöksi. Iso-äiti etenkin oli ollut erikoinen nainen. Sekä hänen muotokuvansa että luonteensa oli Allista jo lapsena ollut mielenkiintoinen. Hän oli itsessään tuntenut paljon isoäidin perintöä.

Viidentoista vanhana oli isoäiti mennyt kihloihin nuoren, lahjakkaan ja ihanteellisen miehen kanssa. Vanhemmat eivät kuitenkaan suostuneet nuorten liittoon syystä, että sulhanen oli lähdössä monivuotiselle tieteelliselle tutkimusretkelle, eivätkä vanhemmat tahtoneet luovuttaa tytärtään sellaiselle matkalle. Morsian teki silloin teon, joka siihen aikaan oli kuulumaton. Hän karkasi kotoaan, tuli Helsinkiin juuri ennen sulhasen lähtöä, valmiina seuraamaan häntä hänen pitkällä ja vaivaloisella matkallaan. Vakuutettuna siitä, että tällainen teko särkisi sekä vanhempien että nuorten oman onnen ja rauhan, sai sulhanen hänet kuitenkin palaamaan kotiin. Kirje kirjeen perästä toi sen jälkeen viestin toiselta toiselle. Joka rivi niissä huokui hellyyttä, ja välimatka tuntui monesti haihtuvan olemattomiin suuren rakkauden rakentaessa siltaa maasta maahan.

Silloin syntyi suuri herätys isoäidin kotipuolessa. Se pani isoäidinkin ajattelemaan elämän lopullista päämäärää. Se mainen rakkaus, jolle hän oli vannonut uskollisuutta kuolemaan asti, näytti hänestä äkkiä pieneltä ja arvottomalta sen rinnalla minkä hän tunsi löytäneensä.

Paksu pinkka rakkautta ja uskollisuutta uhkuvia kirjeitä lähetettiin takaisin suurten lakeuksien maahan, jossa niiden lähettäjä yhä kulki tieteellisissä tutkimuksissa. Kirjeisiin liitettiin lyhyt selitys niiden palauttamisen syistä sekä -- kihlasormus.

Puolen vuoden kuluttua oli isoäiti kihloissa herännäispapin kanssa, jolle hän synnytti joukon ruumiillisesti terveitä, mutta sielultaan rikkinäisiä lapsia. Tilda-äiti oli yksi niitä. Hänen suuret, sytyttävät silmänsä olivat perintöä isän puolelta. Hänen käytännöllinen kykynsä juureutui siitä tarmosta, jolla äiti oli hoitanut sekä talouttaan että runsaslukuista lapsilaumaansa. Mutta se ainainen tasapainon puute, joka pani hänet hätäilemään ja valittelemaan vähäisimmästäkin, oli ehkä kostavana haamuna noussut siitä haudasta, jonne suuri, voimakas tunne väkipakolla oli painettu.

Allin täytyi kiireisesti vääntää pesunsa kuivamaan, panna pikku Alle nukkumaan päivällisuntaan ja Veikko hänelle vartijaksi. Sitten hän itse kiiruhti ulos. Hänelle tuli hetkittäin sellainen tuska, ettei häntä mikään pidättänyt. Ja silloin oli ainoana apuna päästä ulos, ulos yksinäisyyteen ja luonnon helmaan.

Hän kulki nopein askelin eteenpäin järvenrannalla sijaitsevaa jyrkännettä kohti. Se oli hänen lempipaikkojaan. Täällä hän monesti tuskantäysinä hetkinä oli taistellut sielunsa tasapainoon, ja tänne hän nytkin pyrki.

Hän näki sekä omassa että Ainin elämässä ja kehityksessä selviä jälkiä isoäidin antamasta perinnöstä. Heillekin molemmille merkitsi rakkaus toisin ajoin yhtä kuin ei mitään, toisin ajoin oli se kaikki kaikessa... Ainikin, joka oli kuin luotu elämään rakkaudessa ja rakkaudesta, saarnaili nykyään vain tunteitten kuolettamista. Ja kun tällainen suunta oli saanut jalansijaa tyttösielussa, joka maailman hellimmältä isältä oli saanut suuren, lämpimän hellyyden sisimpäänsä, kärjistyi ristiriita tavallista tuntuvammaksi.

Niin oli kuin isä-Alle oli sanonut. Hänen lapsensa olivat syntyneet suuren, sammumattoman kaipuun ja sisäisen kärsimyksen kantajiksi. -- Ihanteen haikeamielisiksi etsijöiksi heidät jo kehdosta asti oli valittu, sen merkillä merkitty.

Tuollainen taakka saattoi monesti olla murtavan raskas. Alli tiesi sen. Sitä kantavan täytyi kerta toisensa jälkeen kamppailla kuin henkensä edestä.

Hän pysähtyi jyrkänteen partaalle. Sen alapuolella hohti nyt kimalteleva kinos aaltoilevana kuin ulapan selkä. Päivä paistoi ja huurteinen havumetsä hohti talven kristallihileissä.

Nyt täältä sai voimaa ja iloa. Mutta syksyisin oli toisin. Silloin tämä jyrkänne veti puoleensa siksi, että täällä syvyydessä kohisevat, mustat aallot aivan kuin säestivät ahdistetun sydämen suurta tuskaa.

Tänne oli Alli useinkin paennut, ei niinkuin moni muu haikeasti kärsien kaiken katoavaisuutta muistuttavasta syksystä, vaan paremmin tunteakseen sen suorastaan lumoavan suurta sukulaisuutta hänen omien, rajuna myrskyävien tunteittensa kanssa. Ja silloin, silloin tämä syvyys monesti kietovan voimakkaana oli vetänyt puoleensa.

Sekin, että hän yhtenään oli yksin lasten kanssa kotona, toi hänelle usein tällaisia myrskyn hetkiä. Hän ennätti tuntea ja ajatella niin paljon. Eljas vietti ulkonaisessakin suhteessa aivan toisenlaista elämää kuin muut. Virkaa hänellä ei ollut entistä enemmän. Mutta työtä oli silti yllin kyllin. Maallemuuton jälkeen oli viljelyksen kuntoon saattaminen vienyt suurimman osan hänen ajastaan. Vapaahetkinään hän enimmäkseen joko luki tai kirjoitti. Etenkin hän tutki sosiaalisia ja kansantaloudellisia teoksia. Niitä hän luki mitä erilaatuisimmilta tekijöiltä, tutkisteli, märehti ja teki muistiinpanoja mietelmistään. Mietelmiään hän sitten painatti ja kaupitteli monilla matkoillaan. Maata kiertäminen -- etenkin jalkaisin -- oli nimittäin tärkeä osa hänen elämäntehtävästään. Jalkaisin hän kulki osaksi siksi, että hän periaatteellisesti vastusti kaikkea elämän mukavuutta, osaksi siitä syystä, että hän siten paremmin pääsi persoonalliseen kosketukseen ympäristönsä kanssa. Sekä yksityisissä keskusteluissa että yleisissä kokouksissa hän täten levitteli oppiaan paikasta toiseen. Hänessä oli Rousseaulaista kulttuurivihaa, nykyaikaista maahenkeä, kristillistä sosialismia, -- ei kuitenkaan saksalaiseen, ei englantilaiseen eikä kenenkään muunkaan malliin. Hän oli oman mallin mies joka asiassa. Hengellisessä suhteessa hän tunsi vetäymystä kveekareihin. Mutta yleensä oli hänestä kaiken järjestyksen sivuuttaminen parempi kuin säännöittely, joka hengellisellä alalla jollain tavoin voisi muuttua kaavamaisuudeksi.

Ja Eljaksen kulkiessa näillä retkillään, taisteli Alli yksinäisyydessä sisäistä taisteluaan. Ei päivisin. Silloin hän enimmäkseen aherteli lasten kanssa ja puheli sisimmässään isälle. Mutta illoin, kun lapset nukkuivat levollista untaan ja syystuulet puitten latvoissa syvän, petollisen kauniin sisäjärven rannalla soittelivat voimakkaita säveliään, silloin oli Allilla monesti kamppailunsa kuumimmat hetket. Silloin hän tunsi, että hän oli pyytänyt elämältä paljon enemmän kuin hän oli saanut, silloin hänen sisimpänsä huutamalla huusi isää, sitä ainoata, joka kokonaan ja sanoitta oli häntä ymmärtänyt ja jonka suuri hyvyys aina oli taltuttanut perinnöllisesti tasapainosta pyrkivää mieltä. Silloin elämäänkyllästyminenkin saattoi yllättää voimakkaana ja repivänä kuin syystuuli. Silloin teki mieli nauraa elämän lyhyyttä ja sen suuria, kuluttavia ristiriitoja. Sellaisina hetkinä tuntui monesti siltä kuin olisi pitänyt jättää Eljas, koti ja lapset ja lähteä pois, pois jonnekin vaikka maailman ääriin saakka. Hän ei ollut kotoisten tunteiden kahlehtima. Hän oli ensi sijassa ihminen, ei puoliso eikä äiti, vaan vapaa ja rajattomasti vapautta rakastava ihminen.

Alli vavahti. Joko hän taaskin oli tuon kaiken vallassa? Ja näin keskellä kirkkainta päivää, kun metsä aivan kuin helisi talven kimmeltävässä asussa!

Hän katsoi ympärilleen, ei väistellen eikä arkana, vaan päättävästi niin kuin se, joka tietää rehellisenä ja pelottomana voittavansa.

Hän ei voinut kieltää sen olemassaoloa sisimmässään, joka näin kerta toisensa jälkeen pyrki esiin, niin usein kun hän jo luuli sen voittaneensa. Mutta hän tiesi myöskin, että kun tuo temmeltävä ja kapinoiva hänessä myrskyn tavoin oli noussut huippuunsa, asettui se. Silloin pääsi hänessä toinen puoli voitolle. Hän tunsi sisimmässään sen korkeinta tavoittelevan ijäisyysolennon, sen puhtautta ja jaloutta janoavan puolen, jonka isän lapsellisen puhdas mieli oli antanut heille perinnöksi. Hänen eteensä nousi muisto illasta, jolloin hän pienessä ummehtuneen huoneilman täyttämässä salissa oli valinnut seuratakseen sitä mestaria, joka ajallisen onnen omistuksessa oli köyhempi taivaan lintua ja kettua luolassa. Sitä päätöstä hän ei tehnyt tunnehurmiossa eikä erehdyksestä, vaan syvästä, sisäisestä vaatimuksesta elää sopusoinnussa sen kanssa, minkä hän sisimmässään käsitti oikeaksi. Eikä hän koskaan ollut katunut tätä päätöstä, ei ollut katunut ennen eikä katunut nytkään.

Tämä muisto päinvastoin auttoi häntä tälläkin kerralla kamppailemaan ja -- voittamaan.

Hän oli viskautunut myrskyn valtaan ja sen siivillä noussut -- rauhaan.

Hänen sisimmästään kohosi nöyrä anteeksipyyntö siksi että hän, pieni yksilö suuren, kärsivän ihmiskunnan keskellä, oli unohtaen päämääränsä itsekkäästi ikävöinyt osaa elämässä niukalti löytyvästä onnesta.

7.

Allin palatessa lasten luokse oli Pikku-Alle juuri herännyt. Äiti puki hänet ja pani samalla päällysvaatteetkin pojan päälle. Hän aikoi viedä lapset hetkeksi ulos. Talvinen aurinko loisti kirkkaimmillaan; kävely tekisi jokaiselle heistä hyvää. Hän ei nykyaikaisissa levottomissa oloissa mielellään antanut lasten olla yksin edes pihallakaan. Eihän tietänyt mitä olisi voinut tapahtua. Ja kun Eljas kapinan puhjetessa oli ollut poissa eikä vieläkään ollut palannut, oli Alli yksin edesvastuussa kaikesta.

Suhteellisen rauhallista oli muuten näihin asti ollut tässä syrjäisessä pitäjässä. Maakauppiaan puoti oli tosin osaksi ryöstetty ja jälellejäänyt tavara oli annettu "punaisen" haltuun. Teilläkin näki yhtenään aseellisia. Mutta väkivaltaisuuksiin ei kukaan ollut ryhtynyt.

Alli oli lasten kanssa ehtinyt kappaleen maantiellepäin, kun reki äkkiä suhahti ohi. Reenperässä istui kaksi nuorta miestä, molemmilla punanauhat lakissa. He ajoivat lähimpää kaupunkia kohti, olivat kai menossa sinne. Ja ajaa täytyi, vaikka kyyti oli kallista eikä matkaa enemmän kuin puolisen peninkulmaa.

Allin täytyi ajatella isää, jolla ei koskaan, ei edes vanhana ollut varaa omaan mukavuuteen ja joka opetti lapsiaankin säästämään, jotta heillä olisi mistä antaa. Hän ajatteli Eijasta, joka vaivatta astui peninkulman toisensa jälkeen, usein raskas kirjakantamus selässään. Ja hän vertasi.

Jo siinä piili tämän liikkeen kuolinitu, ettei se tähdännyt korkeammalle kuin määrätyn luokan valta-asemaan ja etuun -- Samoinkuin porvarillisenkin hallituksen tuomio oli valmiina, ellei se puolestaan tähdännyt korkeammalle.

Eljas oli tosin kumouksenmies, mutta ei hän koskaan olisi hyväksynyt tällaista -- --.

Kaksi kivääriniekkaa tuli samassa vastaan. He olivat parrakkaita miehiä, ei mitään poikanulikoita -- ja heidän kasvonilmeensä oli tuima. Toinen astui suoraapäätä Allia kohden ja sulki häneltä tien.

-- Mistä olette, tiedusteli hän tuimasti.

-- Tuolla matkan päässä kallionkupeella on meidän kotimme.

-- Onko järjestyskaarti käynyt siellä tarkastuksella?

-- Ei ole. Siellä ei muuten olekaan mitään tarkastettavaa.

Miehet rähähtivät nauramaan. -- Taitaa ollakin mainio tyyssija lahtareille, sanoi sitten toinen.

-- Meillä syödään ainoastaan vihanneksia, ilmoitti Alli. Ja Veikko vahvisti: -- Isä on kieltänyt tappamasta.

Miehet katsoivat hetken hämmästyneinä toisiinsa. Sitten toinen katsomatta lapseen jatkoi: -- Ette taida lukea lehtiä, koska ette tiedä mitä "lahtarit" ovat. Ei kai "Työmies" koskaan ole eksynyt teidän taloonne?

-- Kyllähän mieheni sitä tavantakaa lueskelee. Minä, nähkääs, olen niin vanhanaikuinen nainen, että luen lehtiä juuri niinkuin romania. Luen sitä mikä milloinkin käteen sattuu. Minä en tee sitä enemmän kuin muutakaan järjestelmällisesti.

Alli puhui reippaasti veitikkamaisuus silmäkulmassa. Miehet näyttivät epätietoisilta mille kannalle asettua.

-- Onko miehenne kotona, kysäsi silloin toinen.

-- Ei, hän on matkoilla.

Kaartilaiset katsoivat toisiinsa. Sitten tiedustelivat, missä hän oli.

-- En tiedä.

-- Ehkä me tiedämme sen paremmin.

-- En usko, tuli ylpeän rohkeasti. -- Te ette tiedä minkälaisilla matkoilla hän vuosikausia on kiertänyt. Mutta kysykää kylältä. Siellä tiedetään hänen kulkevan opettamassa ihmisille vanhaa oppia oikeasta ihmisyydestä. Sitä jota Kristuskin meille opetti.

-- Samaa sitten jota mekin opetamme, tuli kirosanan höystämänä.

-- Te taidatte opettaa sitä epäinhimillisin teoin. Huhu kertoo niin.

Miehet katselivat tuimasti, mutta jonkinlaisella kunnioituksella Alliin. -- Tulkaa katsomaan missä asun, niin voimme puhella enemmän tästä, sanoi tämä levollisesti, tarttui lastensa käteen ja kääntyi kotiin päin.

Koko iltapäivän Alli oli jonkinlaisessa jännityksessä, ei pelon alaisessa, vaan paremmin mielenkiinnon synnyttämässä jännityksessä. Hän tunsi sisimmässään keskittynyttä voimaa. Ja iloakin. Ulkonaiset vaikeudet olivat hänellä usein ponnahduslautana, joka auttoi nousemaan. "Kun pauhaa taistelun myrsky, niin mielen tyyntyvi tyrsky."

Sitä hän usein ennen oli tuntenut -- ja tunsi taaskin.

Lapset olivat jo nukkumassa, samoin kodin "mummo", kun pihalta alkoi kuulua ääniä. Hetken perästä kolkutettiin.

Tulossa olevia oli neljä, molemmat päivällä vastaantulleet ja kaksi heidän lisäkseen.

-- Käskitte tulemaan, ilmoitti ilkeä naurunvirnahdus äänessä ensimäinen sisäänastuvista. -- Sanoitte itseänne vähäväkisten ystäväksi. Ette kai kiellä yösijaa näin myöhään taloon tulleilta?

-- Ei ole kielletty ennen eikä kielletä nytkään. -- Alli avasi oven asuinhuoneeseen, ja miehet astuivat sisään. Neljä silmäparia otti samassa huoneen kaikkineen tarkastuksen alaiseksi.

Huonekaluja oli niukanlaisesti, kaikki puisia. Suurenpuoleisella pöydällä yhdessä huoneennurkassa oli ruuantähteitä, pieni leivän kannikka ja muhennettuja porkkanoita.

-- Olisi tässä ruokaa, jos ette ole syöneet, tarjoili Alli.

Miehet kiittivät. He olivat kylläisiä. Heidän katseensa vain kiertelivät uteliaan nälkäisinä huonetta.

Seinillä oli kuvia yhtä runsaasti kuin huoneessa oli muita koristuksia niukasti. Tauluja oli jos jonkinlaisia: värillisiä painoksia tunnetuista taideteoksista, ja sitten joka seinällä suuri joukko maalauksia, toiset kehyksissä, toiset ilman. Ne esittivät melkein kaikki vähäväkisten elämää. Vanha ukko vettynein silmin ja tutisevin käsin kutoi verkkoa. Ruma mustalaiseukko komeili heleänvärisessä suojahuivissa ja pieni mierolaispoika nojasi haikeus kasvoillaan puun runkoon. Taulut puhuivat.

Yhdessä huoneen nurkassa olivat lasten vuoteet, toinen nurkka oli kalustettu kuin vieraita varten. Siinä oli valkeaksi maalatut huonekalut, jotka näyttivät herraskaisilta. Mutta se nurkka oli muuten erikoisen sievä-soppi. Se näyttikin miellyttävän miehiä. Eräs heistä, nuori mustasilmäinen mies jäi sitä hetken katselemaan tyytyväisyys kasvoillaan. Mutta sitten nousi tuimuutta katseeseen.

Tuollainen kaunis, pieni koti oli hänelläkin kerran ollut. Yhdessä ja iloisesti oli sitä rakennettu. Mutta sitten tuli vastoinkäymisten aika. Tämä porvarien luoma maailma oli mätä kuin haiseva muna. Ja jollei nyt kaartista olisi saanut hyväpalkkaista työtä, mikä olisikaan eteen tullut?

-- Mitä sinä Ojanen siinä mulkoilet, käy tänne, kehoitti eräs miehistä, paiskautuen pieneen, valkeaan sohvaan ja tehden kädellään kutsuvan liikkeen.

-- Tulkaa miehet tänne, kehoitti nyt toinenkin, -- passaahan juoda, vaikkei ole nälkä. Miestä väkevämpää sinä Kusti et ole ennenkään vieronut.

-- Kuka nyt sitä vieroisi! -- Kusti Ojanen asettui pienelle, valkoiselle tuolille ja vetäisi taskustaan pullon. -- On sitä minullakin, kehaisi hän.

-- Kuules Kusti, sinussa taitaa olla herran vikaa siinäkin, että hyvästi osaat kiertää lakia, kun kitalaki käskee, virnisteli toinen. -- Ruvetaanko tutkimaan, mistä sinulle tuota herui.

-- Herran vikaa, kun on herran verta, vahvisti Kusti. Silmissä tuikahti kuin polttava kipinä.

-- Tilat on tehtynä mieheni huoneessa, ilmoitti samassa Alli. -- Lapset nukkuvat jo. Meidänkin on aika mennä levolle.

-- Täytyy ensin vähän lämmitellä, vastusti toinen vanhemmista kallistellen pulloa.

-- Meillä ei ole koskaan lämmitelty noin sielua ja ruumista kylmentävällä tavalla. Toivon, ettette tekään sitä tee. Tehän tahdotte opettaa ihmisyyttä muille.

-- Mennään tuonne, ryypätään saarnaajan huoneessa, ehdotti toinen vanhemmista miehistä nousten.

-- Ei, sanoi Alli päättävästi asettuen heidän tielleen. -- Ei ryypätä siellä eikä täällä. Paras ja ystävällisin teko, jonka nyt voisin tehdä teille olisi, että viskaisin tuon maahan.

-- Perhanan eukko, jos sinä uskaltaisit...

-- Oletteko naimisissa, tiedusteli Alli odottamatta.

-- Minulta kuoli vaimo, mutta tällä Kustilla on, selitti toinen.

-- Äiti teillä jokaisella kerran on ollut. Ja isäkin ehkä olisi kieltänyt tällaisesta.

-- Isä oli herra ja ryypätä osasi, tuli Kusti Ojaselta, kipinä katseessa.

-- Mutta teillä on hyvä vaimo, ja hän on monesti pyytänyt teitä jättämään juomisen? Eikö niin? Alli ojensi kätensä Kustia kohden. Ennen kuin kukaan ehti huomata miten se tapahtui, oli hänellä pullo kädessään. Samassa antoi hän sen pudota kolahtaen lattiaan, johon se särkyi.

Miehet alkoivat vihoissaan kiroilla. Lapset heräsivät, näkivät vieraat ja parahtivat itkemään.

Alli oli siinä samassa lastensa vieressä. Hän puheli heille ja siveli tyynnyttävästi päitä samalla kuin piti miehiä silmällä.

Kusti läheni vuodetta. -- Te olette yksin ja meitä on kolme. -- Katse uhkasi. Käsi tapaili asetta. -- Te teitte konnankoukun.

-- Minä tein ystävän teon. Olisin tehnyt saman omalle veljelleni, jos hän olisi ollut teidän sijassanne.

Toisetkin miehet lähenivät. Lapset rupesivat uudelleen ja entistä haikeammin itkemään.

-- Ei sedät tee pahaa, sedät katsoo vain, rauhoitteli Alli.

Setä! -- Kusti Ojanen meni kuin hämilleen tuosta pienestä kohteliaasta "setä" sanasta. Siinä ei ollut porvaria eikä työläistä, siinä oli vain ihminen ja ihminen. Tuollaisesta rupesi aivan kuin häpeämään omia tekojaan.