Part 12

Hilman huulet koukistuivat taaskin katkeraan hymyyn. Hän muisti kuinka hän äidin kuoltua oli lohduttanut itseään sillä, että hän ainakin hankkii äidille oikein komean hautakiven. Kun hän Helsingissä saa ansaituksi paljon rahaa, ostaa hän sen ja sen pitää olla komeamman kuin itse tuomarilla. Silloinpa nähdään eivätkö ihmiset lakkaa hyljeksimästä.

Voi kuinka veljen silmät olivat käyneet suuriksi ihmettelystä, Hilman puhuessa aikeistaan.

Tuomari oli ollut häijy ja jumalaton mies. Sen tiesi jokainen lapsikin pitäjässä. Ja se oli mennyt Matinkin päähän. Mutta tuollainen suuri, komea kivi oli sittenkin valtavan juhlallinen. Se oli kuin porras taivaaseen päin. Ja sen varassa oli ehkä tuomarikin päässyt sisään kultakaupunkiin.

Kylläpä äiti olisi iloinnut jos olisi tietänyt että Hilma aikoo hänelle vielä suurempaa!

Veli katsoi Hilmaan sellaisella rajattomalla luottamuksella ja kunnioituksella, että tämä oikein kohosi omassa mielessään. Ja vaikka tuon muhkean kiven taivasta kohti korottava kyky jo silloin tuntui hänestä epäilyttävältä, oli hän kuitenkin ylpeän iloinen lohduttajakyvystään.

-- Hilma hoi, tule joukkoon, mennään tuonne sisään juomaan teetä! -- huusivat samalla toiset hänelle. He olivat jo menossa odotussaliin ja jättivät oven auki jälkeensä. Hilma seurasi, joskin haluttomasti. Teki mieli saada jotain lämmintä tähän sisäiseen ja ulkonaiseenkin viluun. Mutta toisten seura ei miellyttänyt. Ei muutenkaan. Ja kaikkein vähimmin nyt, kun sydän oli sairas veljen tähden.

-- Kostan, kostan, mumisi hän itsekseen, -- kaikki nyt yhtaikaa.

Hän puristi kädet lujasti toisiinsa ja tunsi tehneensä pyhän velvoittavan valan.

Eikä hänen tarvinnut kostaa vain toisten, -- äidin ja veljen puolesta. Kostamista oli hänellä itselläänkin.

Häneltä pääsi terävä nauru. -- Kuulkaa tytöt, teillä kai useimmilla on ollut herroja "friiarina"? Eikös olekin?

Tytöiltä ei tullut vastausta. He rupesivat sen sijaan nauramaan. -- Kas vain tuota Hilmaa, rupee kerran olemaan oikein meikäläiseen malliin, vaikka muuten aina murjottaa yksin.

-- Niin nähkääs, minä vain ajattelin, että jos tulee tappelu ja meidän pitää "sisarina" sitoa herrojen haavoja, niin olisipas mukavata, kun olisitte tällaisessa laupeuden työssä ja potilaana olisi esimerkiksi ensimmäinen "viettelijä"!

-- Taidat puhua omaasi ajatellen, ilvehti heleäposkiseksi maalattu "sisar". Mutta toiset panivat nauraen vastaan. Hilma ei ollut niinkuin muut syntiset. Hän oli aina pysytellyt ylemmillä portailla.

Hilma ei vastannut. Hän pani paraikaa sokeria teehensä ja ryyppäili sitten ahneesti höyryävää juomaa. Olisi tehnyt mieli vastatakin ja siten viskautua keskusteluun. Se olisi helpottanut ajatuksiin nähden. Mutta sekin oli niin vastenmielistä. Eikä noista ajatuksista kai sittenkään olisi päässyt. Ne olivat tänään merkillisen itsepintaisia, -- aivan kuin sitä varten, että hän paremmin muistaisi sen suuren tehtävän, joka häntä odotti.

Hän lämmitti käsiään teelasia vastaan. Taas puistatti kuin vilussa -- ehkä noista muistoistakin. Ja sellaistahan koko hänen elämänsä oli ollutkin, -- ainaista vilun tuntoa.

Hän säpsähti. Se aika, jota hän juuri äsken oli muistanut, oli siinä suhteessa ollut lyhytaikainen ja ainoa poikkeus. Silloin hän ei mielessään märehtinyt köyhän katkerata osaa. Silloin oli elämä kerran kaunista hänellekin. Silloin hän muisti vain sen, että hän oli nuori, sai rakastaa ja olla rakastettu.

Miten lapsellisen luottava hän silloin oli! Vaikka hän lukemattomien kokemuksista -- äidistä puhumattakaan -- tiesi miten köyhän tytön käy, kun herra häntä omakseen suosittelee, ei hän sittenkään pelännyt. Hän uskoi kaikesta huolimatta -- niinkuin muutkin olivat uskoneet, -- että juuri tämä oma kokemus oli täydellinen poikkeus säännöstä. Hän ei tulisi lokaan poljetuksi. Hän pääsisi nousemaan yhteiskunnallisessakin suhteessa. Ja sillä lailla tulisi äidin kohtalokin kuin sovitetuksi, joskaan ei koston kautta.

Kosto väistyi siihen aikaan hänen ajatuksistaan. Mutta äidin kohtalo oli hänellä aina silmien edessä. Sentähden hän ei antautunut. Sentähden hän oli ylpeä. Hän vaati tekoa eikä lupauksia. Ja silloin, silloin tuli se kauhea hetki, jolloin hän ymmärsi...

Siitä asti kasvoi hänen kykynsä vihata. Asemahuoneen ovi temmattiin samassa hätäisesti auki.

-- Hittoako te täällä, kun lahtarit tulevat. Mies katosi ovelta. Naiset kerääntyivät ryhmään neuvottelemaan. He eivät oikeastaan olleet selvillä siitä mitä tehdä, jos tulisi taistelu ja vaadittaisiin jonkunlaista toimintaa.

Hilma vetäytyi syrjään muista. Hän ei tarvinnut heidän neuvojaan. Hän tarkasti vain tutkivasti hänelle annettuja sairaanhoitajattarelle kuuluvia kojeita. Sitten hän meni pihalle. Kuula vingahti ohi samassa kuin hän avasi oven. Punanauhainen käpertyi hangelle.

Hän juoksi viereen, nosti kaatuneen maasta ja koetti saada sisään. -- Hoitakaa te, sanoi hän käskevästi toisille samassa kuin oli saanut miehen penkille. Sitten hän kääntyi palatakseen ulos. Pyssyjen pauke kuului yhä kiihtyvän. Tulta leimahti vasten kasvoja.

Hän värisi ylt'yleensä.

Kylmästäkö? Kauhustako? Tai ehkä ilosta?

Hän tunsi, että hänen elämänsä suuri hetki nyt oli tullut.

Katse kääntyi hetkeksi pukuun, joka hänellä oli ensi kertaa päällä. Suuren valkoisen päähineen liepeet muistuttivat morsiushuntua.

Hän naurahti katkerasti. Morsiuspuku, hänen morsiuspukunsa se olikin. Hän astui vihille elämänsä kumppanin, koston kanssa. Sille hän oli itsensä luvannut. Nyt se kutsui, nyt otti omansa.

Hän kiiruhti eteenpäin. Hangella makasi taas punakaartilainen. Hän juoksi luokse, kuunteli ja koetteli, mutta mitään ei kuulunut. Mies oli kuollut.

Silloin kuului läheisyydestä valitusta. Nuori mies makasi suullaan maassa, posken alla pursusi veri voimalla esiin. Kuula oli posken kautta tunkeutunut pään läpi ja tullut niskasta ulos.

Mitäpä tässä olisi voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin? Ei kerrassaan mitään. Hän ei ainakaan. Siis oli myöskin armeliainta...

Silmänräpäyksessä painui terävä veitsi maassa makaavan valtimolle. Veri työntäytyi esille hillitsemättömällä voimalla kuin suuresta suihkusta. Sitä tuli lumelle, kaatuneen kasvoille, Hilman vaatteille, hänen kasvoilleen.

Häntä huimasi ja kylmät väreet karkasivat selkää pitkin. Verta oli pärskynyt huulillekin, ja siitä tuli sitä kielellä pyyhkäistyksi. Hän tunsi sen suolaiseksi, lämpimäksi ja samalla vähän imeläksi. Mieltä alkoi etoa ja puistatti.

-- Tänne, täällä tarvitaan, huusi joku hänelle.

Hän nousi horjahdellen ja kiiruhti odottavan "punaisen" luo tämän koettaessa auttaa haavoittunutta toveria.

-- Mennään sisälle, hittoako tässä tällaisessa tulen tuiskussa!

Mies kävi Hilman avulla kantamaan haavoittunutta suojaan.

Mutta kohta kun sairas oli pitkällään penkillä, oli Hilma uudelleen ulkona. Siellä odotti se suuri, kaiken muun tieltään työntävä tehtävä, se, joka hänet oli vihille vienyt.

Ulkona hangella makasi taas "valkea" nuorukainen.

Hilman polvet alkoivat horjahdella. Toinen, matkanpäässä, taisi jo olla kankeana. Hän ei uskaltanut katsoakaan sinne. Mutta tämä?

Paras kun ei ajatellut miten hän oli haavoittunut ja voisiko parantua tai ei. Täytyi vain ajatella tehtävää, ajatella äitiä, veljeä ja --

Hän painoi veitsen kiireisesti tykkivälle suonelle. Suihku nousi taas korkealle, hillittömänä ja kuumana.

Samassa hän itse käpertyi hangelle. Hän tunsi hetken vihlaisevaa tuskaa. Sitten sekoittui hänen verensä vieressä makaavan vereen talviselle, verta ahneesti imevälle kinokselle.

5.

He ponnistelivat kumpikin voimiensa takaa eteenpäin joka hetki valmiina väistämään salakavalaa kuulaa. He eivät tietäneet toisistaan muuta kuin että he kumpikin olivat ottaneet osaa syntyneeseen taisteluun ja siinä tovereineen tulleet pakotetuiksi väistymään. Jatkuva vastarinta olisi ollut hulluutta. Täytyi vain pelastaa mitä oli pelastettavissa. He olivat kumpikin siksi pahasti haavoittuneet, etteivät missään tapauksessa olisi voineet olla toisille avuksi. Jos itse tästä hengissä voisivat selviytyä, oli sekin kuin ihme.'

He eivät puhelleetkaan paljon, silloin tällöin vain tuli sana sanotuksi. Voimia oli säästettävä. Ja hiljainen vaiteliaisuus oli hyväksi joka suhteessa.

-- Ehkä voisitte nojata minuun, ehdotti viimein nuorempi.

Olavi kielsi. -- En minä pakottanut teitä mukaani itselleni kävelykepiksi. -- Hän koetti laskea leikkiä, paremmin unohtaakseen kivut läpiammutussa jalassa, joka joka askeleella pahasti vaivautui.

-- Jollette te olisi ottanut minua hoteisiinne, olisin nyt punaisten saaliina, tuli kiitollisesti jatkoksi.

He pysähtyivät kumpikin puhaltamaan. Hetken kuluttua jatkoi nuorempi: Muistan vain, että näin sen naisen ... te tiedätte. Hänellä oli venäläisen laupeudensisaren puku päällään. Hän oli kumartunut haavoittuneen meikäläisen puoleen. Hänellä oli jotain, jokin pieni ase kädessä. Veitsi tietysti. Yhtäkkiä näin veripunaisen suihkun nousevan sairaan käsivarresta.

-- Älkää puhuko niin paljon, kielteli Olavi. -- Meidän täytyy jatkaa. -- Hän puraisi hammasta painaessaan ammutun jalkansa uudelleen maahan. Henkensä tähden täytyi koettaa, vaikka menisikin jalka. Mutta kuinkahan tuo toinen jaksaisi? Hän oli verenvuodosta vielä pahemmin heikontunut. Olkapää oli läpiammuttu, ja haava oli huonosti tukittu.

Takaapäin alkoi kuulua reenjalaksen natinaa. Se läheni hyvin hitaasti. Mahtoi olla kuorma, päätteli Olavi itsekseen. Mutta oliko ystävä vai vihollinen, siitä kaikki riippui. Saattoi olla siitä keskiväliltäkin.

He katsoivat kysyvästi toisiinsa. Oliko yritettävä piiloon vai uskaltaisiko jäädä tielle ja toivoa parasta?

Kun edes tietäisi, oliko tulija yksin vai ehkä toisten matkassa?

-- Ei muuta kuin onnen kaupalla, tuli toverilta. Olavi nyökkäsi. Hän näki toverinsa valkeaksi kuin vaate. Jos kerran kuolema oli osaksi tuleva, niin ei muuta kuin alistua siihen. Vaikka punikit eivät nyt tapaisikaan, ei ollut luultavaa, että he jaksaisivat ponnistella eteenpäin siksi kun uskaltaisivat poiketa jonnekin hakemaan turvapaikkaa itselleen.

Kavionkopse kuului kuin läheisen mutkan takaa. -- Kohta lankeaa arpa, sanoi toveri. Olavin ajatus kiiruhti kotiin, jossa oli pieni poika ja aamusta iltaan lauleleva äiti. Oliko näiden kahden tästäpuoleen tultava toimeen ilman häntä? He olivat vielä kumpikin tuen tarpeessa. Ja samoin Marttikin, joka nyt oli ensimäistä talvea Helsingissä, valmistavan koulun ylimmällä luokalla.

Olavi kääntyi äkkiä katsomaan taakseen kuin saadakseen kohtalonsa samassa ratkaistuksi.

Yksinäinen mies ajoi puukuormaa.

Vähän ajan kuluttua istuivat he kumpikin kuormalla. Heistä tuntui silloin molemmista siltä kuin heidän olisi ollut mahdoton enää astua askeltakaan eteenpäin. Ei vaikka olisi ollut pakko. Mutta miten pitkältä uskaltaisivat olla tässä, siitä eivät olleet selvillä. Ajomiehen kanta tuntui oikeastaan värittömältä. Hyvänsuovasti hän oli ottanut kuormalleen, mutta eihän sitä siltä tietänyt. Joka tapauksessa tässä nyt sai vähän levähtää. Ja haavojakin sai paremmin tukituksi.

-- Niin, nähkääs, alkoi nuorempi, mutta herkesi samassa. Paras oli tällaisessa tapauksessa vaieta. Itsekseen hän vain jatkoi ajatusta. Se koski tuota laupeudensisarta. Jo aikaisemmin hän oli huomannut jotain epäiltävää, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään. Viimein hän kuitenkin näki sen niin läheltä, että oli varma. Silloin nousi ase tavallista nopeammin. Hän laukaisi ja näki naisen käpertyvän hangelle. Mutta samassa riipaisi olasta niin tulisen pahasti. Hän taisi mennä jonkunlaiseen horrokseen, koska ei sitten ollut oikein selvillä muusta kuin että häntä väkipakolla kuljetettiin jonnekin. Ja kun hän tuli paremmin tajuihinsa, oli hän metsässä toverin kanssa.

Hän katsoi kiitollisesti Olaviin. Tämä kai ymmärsi, koska nyökkäsi. "Kaksin aina kaunihimpi" -- sanoi hän ja hymyili. -- Tulee edes jotain jälkeä, kun saa toverin mukaansa.

Tie haarautui samassa kahtia ja ajaja käänsi vasemmalle.

-- Vieläköhän uskallamme olla tässä? kysäisi toinen saksaksi. -- -- Tämä suunta näyttää minusta vaaralliselta.

Olavi nykäisi kyytimiestä ja pyysi pysäyttämään. Sitten hän lujalla tahdonponnistuksella pakottautui seisomaan. -- Tästä meidän kai on poikettava pois, jatkoi hän merkitsevästi vilkaisten toveriinsa.

-- Niin, täälläpäin minulla on tuttu paikka, jonne olisi yritettävä, vahvisti toinenkin umpimähkään huolimatta siitä, ettei hän tuntenut seutua senkään vertaa kuin Olavi. -- Nyt olisi mies eksytettävä jäljiltä, sanoi hän ja pysähtyi kohta kuorman kadottua näkyvistä. -- Jollei mies ole luotettava toimittaa hän pian toisia niskaamme.

He rupesivat neuvottelemaan. Olavilla oli Uudenmaan kartta taskussaan. Se otettiin esille. Metsässä olisi tietysti ollut turvallisinta rämpiä, mutta voimien vähyyden tähden oli se mahdotonta. Suunta, jolle he nyt olivat kääntyneet, vei joka tapauksessa lähemmäksi taatusti valkoisia alueita. He päättivät siitä syystä jatkaa metsätietä pitkin toivossa, että uusi tienristeys tulisi eteen. Siinä olisi suurempi mahdollisuus eksyttää takaa-ajajia.

Heidän ponnisteltuaan eteenpäin kappaleen matkaa alkoi jo hämärtää. Ja voimat ehtyivät ehtymistään. Silloin avautui eteen pieni tienristeys, joka elvytti sekä voimia että toivoa. Toinen haara kääntyi hieman koilliseen, toinen suoraan etelään. Edellistä oli ajettu hevosella, jälkimäinen näytti metsään, -- ehkä halkometsään -- uppoavalta polulta.

-- Tämä voi viedä meidät metsään paleltumaan, mutta se näyttää minusta kuitenkin turvallisemmalta, arveli Olavi. Toinen poikkesi sanaakaan sanomatta kapeammalle tielle.

-- Onko teillä paljonkin omaisia, kysyi äkkiä Olavi.

-- Ei ketään. Joutaisin sen puolesta jäämään tälle tielle -- paremmin kuin moni muu, tuli hetken kuluttua jatkoksi. Sanoissa oli kuin hienotunteista ymmärtämystä tuntematonta toveria kohtaan, jonka nimettömässä sormessa kiiluva sormus ilmaisi, ettei tämä ainakaan ollut aivan vapaa.'

Olavi ei vastannut.

-- Mutta tämä suuri, yhteinen asia, tuli toverilta hetken kuluttua jatkoksi. -- Kalpeisiin kasvoihin syttyi tulta. -- Vaikka eihän sota yhtä kaipaa.

-- Ei yhtä, mutta jokaista.

Taas he taivalsivat äänettöminä eteenpäin hitain, laahaavin askelin. Kiirehtimisestä ei enää ollut puhettakaan, siitä vain, kauanko vielä voisi pysyä pystyssä ja ponnistella henkensä edestä.

-- Nyt jään tähän hankeen, sanoi viimein toinen.

Olavi puri hammasta. -- Minulla on vaimo ja kaksi pientä poikaa, sanoi hän viimein.

-- Jos nojaisitte, ehdotti toinen. Hän puhui kuin unessa.

-- Te ette itse näe, miten te horjutte.

Tie teki pienen mutkan. Olavi raahautui sen toiselle puolelle. Sieltä näkyi pienen pieni tuikkiva tuli lumen painamien kuustenoksien alta.

Olavin mielessä kajasti jotain pyhiinvaeltajista, jotka kärsimyksiinsä nääntymäisillään näkivät Pyhän maan häämöittävän esiin. Hän oli kai joskus -- hämärässä entisyydessä -- lukenut, että he ihastuksissaan lankesivat maahan ja suutelivat sitä. Ja hän tunsi, että sillä lailla sitä voisikin tehdä, kun kauan on ponnistellut ylivoimaisesti, uskonut kaiken turhaksi ja sitten viime hetkessä näkee pienen, pelastusta ilmaisevan tuikkeen.

Mutta ei, ei mistään hinnasta sittenkään langeta maahan! Sen verran hän vielä ymmärsi. Muille sellainen palvominen saattoi käydä päinsä, vaan ei kahdelle tällaiselle. Kuolemaksi se olisi ollut. Sillä siitä ei toinen enemmän kuin toinenkaan olisi noussut.

-- Vieläkö te jaksatte? kysyi hän kuin unessa.

-- Kun voisi huutaa -- tuli heikosti vastaan. Kuului narahdus metsästä, ja hangelle paistoi äkkiä leveä valojuova. Se oli kuin kirkas tie jonnekin turvalliseen, autuaallisen lämpimään paikkaan.

Olisikohan joku ovi auennut?

Neljät huulet avautuivat samassa, ja ponnistuksen sekä verenvuodon kuivaamista kurkuista tunkeutui käheä, epätoivoinen avunhuuto.

Pieni, kumaraselkäinen nainen tulla kompuroi polkua pitkin. Hän oli kuullut kuin parahduksen metsästä. Ei ollut tuntoa mennä takaisin tupaan katsomatta mikä siellä oli valittanut. Korjatahan täytyi, jos sinne oli eksynyt vaikka kissa tai koira. Jumalan luomia ne olivat nekin.

Hän kompuroi eteenpäin, kunnes löysi etsimänsä. Hangella oli kaksi pyörtynyttä.

Kelkka oli haettava. Yksitellen hän sitten sai miehet tupaan. Sänkyä ei siellä ollut kuin yksi ainoa, kapea sekin. Ei hän tuollaisia oikein olisi saanutkaan sinne nostetuksi, niin hervottomia kuin ne olivat. Kun vähän heitä liikutteli, valittivat molemmat surkeasti.

Hän otti makuuvaatteet vuoteesta ja levitti lattialle. Päällimmäiseksi hän pani ainoat nahkasensa. Korjattuaan vieraansa tilalle teki hän tulta pesään ja pani kahvipannun tulelle. Ruista siinä enimmäkseen oli, kahvia vain maistimeksi, mutta jotain kai noille raukoille oli saatava suuhun.

Hän haki nurkkakaapista taittuneen tinalusikan, tirautti siihen valmistunutta kahvia, nosti lähimpänä makaavan päätä ja työnsi lusikan verettömien huulien väliin.

Pieni, ruskea puro juoksi makaavan leukaa pitkin alas huurteiselle takinkaulukselle.

Vaimo koetti uudelleen, mutta kun ei nytkään onnistunut, meni hän toisen luokse ja kävi hänen päätänsä nostamaan.

Pisara pisaralta huulien väliin tunkeutuva lämmin juoma sai Olavin viimein avaamaan silmänsä. Hän tunsi makaavansa jossain, jossa oli lämmintä ja pehmeää. Rasvainen villa tuntui käteen hänen liikutellessaan tervettä käsivarttaan. Se muistutti kotia ja navettaa.

Hän raotti väsyneesti silmiään. Tuvan himmeässä valaistuksessa hän näki pienen naisen, joka kumartuneena hänen puoleensa oli kaatamassa jotain lämmintä hänen suuhunsa.

-- Te olette ystävä?

-- Ystävä? Herra siunaa ja varjele, kuka voisi olla muuta, kun näkee lähimmäisensä näin kurjassa tilassa.

Olavin silmät painuivat uudelleen kiinni. Hetken kuluttua hän heräsi siihen, että taas työnnettiin jotain lämmintä hänen huuliensa väliin. Silloin hän kohta nielaisi ahneen halukkaasti. Joku hänen vieressään huudahti kuin ilosta. Hän olisi tahtonut herätä ja kysyä. Oli paljonkin, josta olisi pitänyt saada selkoa. Mutta ajatus ei jaksanut selvitä. Eikä puhekaan käynyt. Kieli oli kuin kytketty vaikenemaan.

Äkkiä muisti hän, ettei hän ollut yksin. Hänellähän oli ollut toveri.

Hän yritti pystyyn, mutta painui parahtaen takaisin nahkasille. Hän oli nojannut läpiammuttuun käsivarteensa.

Kipu oli saanut hänet täysin tuntoihinsa. -- Minun toverini, sanoi hän niin kuuluvasti kuin jaksoi.

Vaimo haki taas lämmintä kahvia lusikkaansa ja yritti nyt kolmannen kerran. Olavi näki, miten kahvi valui toverin leukaa pitkin. Tämä oli kai vielä tainnoksissa.

Olavin ajatukset alkoivat hätäisesti tapailla jotain. Eikö hän ollutkin varustanut itselleen jotain hätävaraksi?

-- Tuolta, -- ottakaa, alkoi hän toimitella.

Viimein sai hän vaimon avulla esille pienen kamferttipullon. Sitten tehtiin uusi koetus kahvin ja kamferiin kanssa. Viimein aukenivat umpeen painuneet silmät hitaasti.

-- Enemmän, enemmän!

He joivat kumpikin sekä kahvia että maitoa ja oikein kupista, mutta ennen kuin olivat saaneet kylläkseen olivat he jo taas unessa.

Olavi heräsi ensimäisenä. Vaivainen, pieni lamppu ei enää palanut, ja kuitenkin saattoi nähdä hyvänpuoleisesti. Mahtoi olla aamu tai iltahämärä, mutta kumpiko, siitä ei Olavi ollut selvillä. Hän ei ensinkään voinut arvata oliko kulunut vähän vai paljon aikaa siitä kun hän viimeksi oli ollut valveilla ja tajussaan.

Hän koetti muistissaan askel askeleelta palata entisiä jälkiään saadakseen jonkinmoista selvyyttä ajatuksiinsa. -- Me näimme tulen. Hän kai sitten löysi meidät lumesta, päätti hän itsekseen. Sitten hän yritti istumaan. Hän oli nyt saanut kiinni oikeasta päästä.

Oli ihanaa, että jaksoi edes näin nousta istumaan. Nyt voisi vähitellen ruveta hoitamaan haavojaankin. Sidekangasta ja jodia oli Helsingistä mukaan varattuna. Eikä sitä vielä paljonkaan ollut kulunut, kun ensi hädässä ei voinut ajatella muuta kuin verenvuodon ehkäisemistä.

Kuinkahan se toveri nyt jaksoi? Hän näytti yhä nukkuvan.

Olavi painui raskaasti takaisin nahkasille. Tuntui siltä kuin hän minä hetkenä hyvänsä uudelleen olisi voinut vaipua uneen. Hän oli niin läpeensä väsynyt. Ja kuitenkin hän kai jo oli nukkunut hyvinkin kauan. Kaikki viime ajan tapahtumat tuntuivat painuneen omituisen etäälle. Ei jaksanut ajatella mitään eikä tehnyt mieli muuta kuin nukkua, nukkua ja olla aivan hiljaa, jottei tarvinnut tuntea kipua.

Mutta suloista, oli nyt hetkinen valvoakin ja muistaa, että jossain hyvin etäällä oli olemassa koti, missä iloinen äiti laulaa liverteli täyttäen koko kodin säveleillään. Hänen astuntansa oli notkahtelevaa ja siroliikkeistä. Hän kiiruhti kuin tanssitahdissa hyppivä soittokoneen ääreen. Ja vieressä seisoi pieni mies, jonka sormet töintuskin ulottuivat koskettelemaan näppäimiä, mutta joka siitä huolimatta yhtenään tahtoi "oittaa ja aulaa". Se pikku mies oppi nykyään uusia sanoja joka päivä. Hänellä oli tapana hyvin huomattavalla tavalla tehdä isälle selkoa edistyksistään, sillä niistä annettiin aina pientä mielenhyvikettä, milloin isän kellonkuuntelemista, milloin käynti tallissa tai navetassa.

Olavi muisti joskus olleensa pahoillaan siitä, että tuo pieni lauleleva vaimo ei ottanut enemmän harrastaakseen perheenemännälle kuuluvia asioita. Tällä hetkellä tuo huoli tuntui niin arkisen mitättömältä sen suuren todellisuuden rinnalla, että he molemmat olivat olemassa ja että hän vielä sai ajatella heitä ja jälleennäkemistä. Laululintu oli laululintu. Siksihän se oli syntynyt. Ja vaikka ihmisen kyky kehittyä taipumuksiensakin vastaiseen suuntaan saattoi -- ulottua pitkälle, oli silläkin rajansa.

Olavi olisi tällä hetkellä antanut paljon, jos pienikin sävel kodista olisi voinut tunkeutua hänen kuuluviinsa. Laulettiinkohan siellä nytkin? Laulu oli kukaties vaiennut, tukehtunut tämän raskaan ajan huoliin? Kaijalla oli lämmin ja herkkä sydän.

Mutta Kaija oli reipas myöskin. Toivottavasti hän ei kuitenkaan huolehtinut liiaksi. Huolenpito Eerosta oli joka tapauksessa hänelle parhaana apuna.

Samassa kuului ulkoa askeleita ja muutamia karheita miesten ääniä.

Kävi kuin väristys Olavin koko olemuksen läpi. Kun oli läpäissyt näihin asti ja uudelleen päässyt elämänalkuun, tuntui se entistäkin rakkaammalta. Oliko mahdollista, että se nyt juuri riistettäisiin...?

Hän koetti kuulostaa. Noista raaoista äänistä ei voinut erehtyä. Lisäksi kuului siltä kuin suksia olisi asetettu seinää vastaan. Kimakka, hätäilevä naisääni sekoittui puheeseen.

Iski kuin kipinöitä Olavin silmien edessä. Hän tunsi miten heikko hän oli, kykenemätön puolustamaan itseään samoinkuin toistakin. Voimaa oli vain sen verran, että jaksoi tuntea miten rakas elämä oli ja että sillä hänen ikäiselleen vielä oli paljon tehtävää, paljon tarjottavaa.

Ovi kiskaistiin samassa auki, ja karhea kirosana ilmoitti, mitä joukkoa oli tulossa.

Nainen ja kaksi miestä kuului astuvan tupaan. Miehiltä pääsi kohta ilkeä nauru. -- No, kuin tilauksesta, kuului toinen sanovan. -- Elukoina pidetyt nousevat nykyään lahtareita vastaan, jatkoi siihen toinen.

Olavi piti lujalla tahdonponnistuksella silmänsä ummessa. Hänen ajatuksensa kiiruhtivat jäähyväisille kotiin, jossa aina lauleleva äiti hypitteli poikaansa.

-- Olkaa nyt siivolla köyhän ihmisen tuvassa, kuului nainen sanovan.

-- Raahataan vain ensin tieltä nämä lahtarit. Hanki imee veren paremmin kuin permanto.

-- Veren! Vai veren! Köyhä minä olen ja typeräksi minua aina on haukuttu, mutta sen näkee typeräkin, ettei noista tarvitse ottaa enemmän verta kuin jo on otettu. Tuossa ovat nyt maanneet kuin kuolleet kokonaisen vuorokauden. Eivät syö, eivät juo. Ei tässä teitä tarvita. Antaa toisen ottaa.

-- Jos et anna viedä pihalle, niin lopetetaan täällä. Pois tieltä!

Olavi kuuli äkillistä liikettä. Ase nousi varmaan. Sitten kuului kuin hypähdys. Olisiko...?

Olavin silmät revähtivät raolleen. Oli jo hämäränpuoleista, mutta hän näki naisen selän silmiensä edessä. Toiselta puolelta häämöitti kuin ase.

Lujalla tahdon ponnistuksella sai hän silmänsä uudelleen umpeen. -- Ei muuta kuin tätä kautta, kuuli hän naisen sanovan. Kohta jälestä kuului taas liikettä. Äskeinen tapaus uudistui ehkä. Sitten kolahti ase lattiaan, varmaan pistimen kanta.

-- Saakelin akka!