Part 11

-- Kukapa ei jo poikana tahtoisi asetta käteensä? Tiedättehän te miehinä sen. -- Sanat syntyivät niin luontevasti ja levollisesti, että miehet hetkeksi jäivät sanattomiksi. Astuttiin äänettöminä eteenpäin. Lumi vain narahteli neljän miehen astunnasta ja hevosenjalka kopsahteli raskaasti hevosen hitaasti ja väsyneesti astuessa eteenpäin. Muutaman kerran se pysähtyi ja vilkaisi taakseen kuin saadakseen selkoa siitä mitä oli tekeillä.

-- Mitä te olette viraltanne, tiedusteli hetken kuluttua tummasilmäinen mies, joka alussa oli puhunut enin.

-- Olenpahan aloitteleva urallani.

-- Keltanokka, niinkuin herrat sanovat?

-- Siitä ajasta on jo muutama vuosi. Olen lukenut lakitiedettä.

Vastaukseksi tuli kolminkertainen pirullinen nauru. -- Sattuipa hyvä alku, huomautti tummasilmäinen tovereilleen. -- Pyhän lain ja oikeuden valvoja punakaartilaisten vankina. Saakelin sopivaa.

He puhelivat keskenään aivan Aarnen selän takana kulkien hänen kintereillään kuin peto, joka vaanii saaliinsa pienintäkin liikettä. Puheet ja eleet eivät tietäneet hyvää. Aarne ymmärsi sen. Mutta paljon tukalammasta tilanteesta oli moni selviytynyt.

Aarne päätti olla hyvällä ja toivovalla mielellä. Mielenmasennuksesta ei koskaan ollut apua kenellekään. -- Minne te aiotte viedä minut, tiedusteli hän odottamatta.

-- Perästä kuuluu, sanoi torventekijä. -- Miehet rähähtivät taas ilkeään nauruun. -- Onpahan täällä lähellä eräs meidän päämajamme, sanoi hetken kuluttua tummasilmäinen.

Aarne ei vastannut. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet kotiin. Siellä istuivat kotijoukot sytytetyn iltalampun ääressä. Sisaret lukivat läksyjään. Äiti kirjoitti jotain pöytäkirjaa tahi alustusta, ellei hän esimerkiksi parsinut poikansa sukkia.

Tuo sukanparsiminen toi kuin suuren suvisen aallon Aarnen sisimpään. Tuntui aivan siltä kuin aurinko äkkiä olisi noussut heloittamaan taivaalta.

Minkähänlainen kasa siitä olisikaan syntynyt, jos kaikki äidin parsimat sukat olisi koottu yhteen läjään? Ihan pilviä piirtävä. Ja miten paljon nuo sukat sisälsivät -- monessa suhteessa --. Hänen ollessaan pitkällä merimatkallaan esimerkiksi oli joka sukkaparin sisällä ollut piparikakku. Kun sattui laivanväestöllä, -- joiden kanssa Aarne aina söi -- olemaan sellaista väkevällä pippurilla höystettyä lientä, jota hänen oli vaikea syödä, otettiin äidin piparikakut esille. Niitä ei muulloin saanutkaan syödä. Sillä niinkuin pyhän nimen turhaanlausuminen oli kielletty, niin olivat nuo äidin piparikakutkin erikoisasemassa. Niitä ei saanut turhaan syödä.

Ehkä sisko nyt oli lukenut läksynsä ja nousi laulamaan -- Aarnea ajatellen. -- "Mull' laakson liepehellä on koti rauhaisa."

Aarne kuuli kuin joka säveleen. Mutta hän ei tällä hetkellä ajatellut ainoastaan sitä kodin lämpöä, jota ne hänelle aina välittivät. Hänen ajatuksensa menivät vastoin tavallisuutta isän ja äidin hääpäivään. Oli tuollainen päivä ihmiselämässä sentään kerrassaan sisältörikas. Syrjästä katsoin näkyi vain ulkonainen juhlapuoli. Mutta kun oikein ajatteli, niin huomasi miten suuresti tuo päivä erosi muista tavallisista juhlista. Sitä ajattelivat vuosikymmenien kuluttua uudet ihmisolennot ilo ja kiitollisuus mielessä tai ehkä kirosana suussa ja sydämessä.

Missähän mielessä nyt tässä rinnalla kulkevat miehetkin ajattelivat lapsuuttaan? Tuomarina tuli monesti kuulleeksi ja nähneeksi sellaista, joka pani ajattelemaan, että jos vain saisi maailman täyteen hyviä koteja, paranisi pian koko ihmissuku.

Oli kuin kaksi suurta, ruskeata silmää samassa olisi katsonut Aarneen. Ne olivat kuin syvä, pohjaton kaivo. Mutta niistä loisti samalla iloista, virkeätä älyä. Ne katsoivat ensin Aarneen täynnä suurta rakkautta. Sitten näytti siltä kuin ne iloisenvallattomasti olisivat tirkistäneet jonnekin etäällä olevaan, -- ehkä pieneen kotiin, missä valkeamyssyinen palvelija tarjoili pöydässä ja missä ei koko talossa ollut ainoatakaan tinalusikkaa.

Aarne huokasi huomaamattaan raskaasti.

Kuinkahan etäälle hänen nyt oli marssittava? Ja mikä tulisi perillä eteen?

Entä minkälaista mahtoi olla Helsingissä? Olivatkohan tapahtumat sielläkin kehittyneet yhtä yllättävän nopeaan kuin täällä maalla?

Tie kääntyi samassa veräjästä jäälle. Pienen matkan päässä näkyi suuri, musta aukeama jäässä. Se oli kuin suuri avanto. Siitä oli ehkä otettu jäitä.

-- Annettaisko tälle perhanan porvarille pieni kylpy, kuului selän takaa.

-- Uudestisynnyttävä peso, ivaili toinen. Aarnen mieltä karmaisi. Meri oli aina ollut hänen ystävänsä, yksi kaikkein läheisimpiä. Kuolla tuonne, se olisi kuin kuolla ystävänsä kuristamana.

-- Ei anneta hänelle sellaista kunniaa, kuului taas takaa -- kirosanan vahvistamana. Sitten kuiskailivat miehet hetken keskenään. Sen jälkeen rupesivat he uudelleen tutkimaan häntä matkasta ja sen tarkoituksesta.

Aarne huokasi helpoituksesta, kun kiusoitteleva kuulustelu viimein lakkasi. Ajatukset kääntyivät heti kuin pyytäjää pakeneva lintu Helsinkiin. Minkähänlaista siellä nyt oikeastaan oli? Monet olivat viime päivinä lähteneet pohjoiseen päin, mutta toiset olivat vasta olleet lähdössä. Tämä äkkiyllätys oli kai monelle tullut kuin takaapäin kaulaan viskattu hirttonuora.

Kunpa nyt ensin pääsisi onnellisesti sinne ja sieltä sitten ehkä eteenpäin toimintaan. Ei äitikään panisi vastaan. Hänellä oli aina ollut paljon ymmärtämystä yleishyvään nähden. Eikä hän myöskään ollut arkalasta kotoisin.

Taas tuli mieleen, miten paljosta oli äitiä kiittäminen, paljosta, joka oli vieläkin parempaa kuin tuo pilviä piirtävä, ehjäksi parsittu sukkaläjä piparikakkuineen.

Jos tie nyt loppuisi tähän... Oli kuin tuo musta avannon silmä uudelleen olisi noussut eteen. Se oli jo takana päin, mutta sen pelkkä muisto nosti Aarnen koko nuoren elinvoiman epätoivoiseen vastarintaan.

Ei, ei lopussa, ei missään tapauksessa. Elämä ei saanut, ei voinut loppua näin. Äitikään ei sitä uskonut. Eikä kukaan elämää rakastava voinut siihen suostua, ei ainakaan silloin, kun paraissa voimissaan joutui kuin kynnykselle. Jatkoa täytyi olla, -- jollei tällä puolella, niin toisella.

Oikeuden ja totuuden puolesta taistelevan oli helppo uskoa oikeuden ja totuuden alkulähteeseen. Ja joka kerran uskoi tuollaiseen kaiken hyvän lähtökohtaan ja keskukseen, hänellä kai oli Jumala, -- vaikkakaan ei enää lapsuuspäivien pitkäpartaisena vanhuksena. Ja eikö ihmislapsi kaikesta harhailustaan huolimatta ollut tuosta valkeuden lähteestä tänne ajallisuuteen vuotanut säde, jonka määrä oli palata takaisin tuohon alkulähteeseensä? Tämä kai oli ydin raamatun luomiskertomuksessa ja tällähän vanhan ajan gnostikotkin olivat henkeään ravinneet.

Aarnesta tuntui kaikki tällä hetkellä niin yksinkertaiselta, kauniilta ja tyydyttävältä. Oli aivan kuin hänen pikku poikana istuessaan äidin polvella ja äidin kiertäessä ristiinliitetyt kätensä hänen ympärilleen.

Kunpa äiti vain olisi nähnyt, miten hyvä hänen oli olla. Tosin hän kulki raakuuksia suustaan latelevien miesten vankina. Tosin kolme pyssynpiippua tuontuostakin uhkaavasti tähtäytyi vasten silmiä. Mutta kuu kumotti taivaalla, ja hänen sisimmässään oli syttynyt iloinen usko siihen, että hän pian on määränpäässä ja saa käydä suorittamaan osaansa siinä taistelussa, johon nyt isänmaa kutsuu ja joka ehkä voi loppua alkuunsa, jos vain jokainen on mies ja täyttää velvollisuutensa.

Aarne ajatteli rohkeita, iloisia ja luottavia ajatuksia kotinsa ja isänmaan tulevaisuudesta.

Hän kuuli taas kuiskauksia takaa päin ja jotain salakähmäistä liikettä. Äkkiä tunsi hän jotain kummallista ruumiissaan. Hän kuuli laukauksen. Ensimäistä seurasi toinen ja kolmas. Mutta niitä hän ei enää kuullut. Hän oli suistunut suulleen maahan. Lämmin verivirta valui sulattavana kuutamoiselle hangelle.

-- -- -- --

-- Tuomarinalku ensimäisenä, sanoi Kusti Ojanen viskaten ruumiin rekeen. -- Sopiva teko tuomarin äpärälle.

3.

Ilona Solja makasi vuoteellaan kuivin, kyyneleettömin katsein tuijottaen eteensä. Hänen ajatuksensa liikahti vaivalla ja väsyneesti kuin siipirikko, yritteli, pääsi pienen kappaleen eteenpäin ja yritteli uudelleen.

Aarne oli lähtenyt kotoa. Hän, Ilona, ei ollut estellyt, oli vain ollut tyytyväinen, ei ollut ymmärtänyt muuta. Ei hän edes ollut levoton jälestä päin. Ajatukset vain seurasivat Aarnea aivan hetki hetkeltä.

Niinhän ne ainakin seurasivat. Mutta tällä kerralla kuitenkin enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Eikä hän vain seurannut. Hän ikävöi poikaansa aivan kuin tämä olisi ollut pitkälläkin matkalla. Hän pani aterioista säästöön hänelle joka palan, joka jollain tavoin oli nykyajan niukkoja paloja vähänkin parempi. Hän kertasi mielessään pikku piirteitä Aarnen kokemista ja puheista. Hän ravitsi nälkäistä ikäväänsä ajattelemalla hetkeä, jolloin ovikello soisi ja hänen pitkä, ryhdikäs poikansa solahtaisi ovesta sisään joustavuus joka jäsenessä ja nuo syvät sinisilmät säteilevinä kuin päivä keväisenä aamuna.

Mutta sitten puhkesivat levottomuudet ja sitten, sitten...

Hän ei tietänyt miten ja milloin se oli tapahtunut. Ei hän myöskään tietänyt, kuka sen hänelle sanoi. Hänellä oli vain aavistus siitä, että ihmiset koettivat olla hänelle ystävällisiä, koettivat sanoa sanottavansa hellävaroin.

Aivan kuin kuolinisku ei olisi kuolinisku siksi, että se annetaan varovasti ja arkaillen.

Tyttäret liikkuivat hiljaa hänen ympärillään. Hän näki heidän lempeästi hymyilevän. Hän tunsi heidän peittelevän häntä hänen väristessään kuin vilussa. Hän tunsi kiitollisuutta siitä, mutta hän ei jaksanut puhua. Hänellä oli vain pohjaton tarve levätä, levätä että hän jaksaisi sitten...

He olivat luvanneet ... hän ei tietänyt kuka, mutta hänelle oli sanottu, että he toisivat Aarnen kotiin, niin että hän itse saisi pukea poikansa viimeiselle matkalle.

Nyt täytyi levätä, koota voimia, että jaksaisi sitten. Silloin hän tahtoi nousta ja mennä vastaan. Aarnen täytyi tuntea, että äiti koko ajan oli odottanut, ikävöinyt ja nyt tuli vastaan syli ja sydän avoinna niinkuin aina ennenkin. Aarnen täytyi saada tuntea, ettei hän enää ollut pahojen, vihaa uhkuvien ihmisten keskellä, vaan kotona, kotona, missä häntä rakastettiin, missä häntä pidettiin hyvänä, missä kaikki oli häntä kohden ojentuvaa, häntä ympäröivää ja ikävöivää hellyyttä.

Käsi laskeutui äidin otsalle. Se oli pieni ja pehmeä, mutta siinä oli kuin voimaa. Tuskantäydet yöt surunmurtaman äidin rinnalla olivat tehneet nuoren tytön täyskypsäksi naiseksi.

-- Äiti! -- Ääni oli hyväilevä ja hellä. -- Äiti, nyt he tulevat.

Ilona kavahti pystyyn. Hän sai kuin yliluonnollisia voimia. Ja tytärkin auttoi.

He olivat ovella, kun portaista kuului raskaita askelia. Aarne tuli, vaan ei ryhdikkäänä, säteilevänä kuten tavallisesti. Hän makasi hiljaa ja liikkumatta kuin levolle laskeutunut soturi. Pään asento oli väsynyt, lepoa ikävöineen ja viimeinkin lepoon päässeen. Kaulan ympärille oli kierretty valkoinen liina, joka muodosti kuin korkean sotilaskauluksen.

-- Tänne, tänne, -- Ilona kulki edellä Aarnen omaan huoneeseen. Se oli täynnä kukkia ja siellä oli äidin kuntoonlaittama vuode. Se otti vastaan kuin hellä, odottava syli.

Syvä, pyhäinen rauha ympäröi kunniavahtina varhainkaatuneen vuodetta. Rakkautta, rakkautta huokui koko koti. Ja kaikki keskittyi poistemmatun, ehkä kuitenkin lähellä olevan ympärille.

Mutta kun koti oli vieraista tyhjä, täytti sen suuri, sydäntäsärkevä äidinitku.

Ilona oli polvillaan poikansa vuoteen vieressä. Hän hyväili poikaansa, hän puhui hänelle, nyt sydämellisemmin kuin koskaan. Ennen oli jokapäiväinen touhu ja kiire tukahuttamassa sydämen kaikkein hellimpiä sanoja. Ennen oli arkisuus vaatimuksineen vuolaana virtana väkipakolla vetänyt muassaan, aina vain muassaan. Nyt oli virta pysähtynyt. Pyhäinen hiljaisuus oli avannut ovet temppeliinsä.

-- Poikani, poikani, avaa silmäsi, avaa ne kerran, yhden ainoan vielä. Sano, että tunsit rakkauteni viimeiseen asti, ettet ollut yksin, et avuttomana?

Ilona näki tuskanpiirteet suun ympärillä. Hänen sisimpänsä värisi yhtenä ainoana vertavuotavana haavana. Kädet painuivat hyväilevästi kärsivän suun ympärille. -- Poikani, poikani, ethän sinä kärsi enää? Sano, että tunnet rakkautemme --, että tiedät olevasi, et vihamiesten ympäröimänä, vaan kotona, kotona.

-- -- -- --

Pehmeä käsi laskeutui taas Ilonan päälaelle. Iso sisko seisoi äidin vieressä. Hänen toinen kätensä kiertyi Aarnen, toinen äidin ympärille. Hän kertoi, että Maija ja Airi olivat tulleet.

Heilläkin oli kukkia, ihania tuoksuavia kukkia Aarnelle, joka niin oli rakastanut kukkia. Ja sitten Airilla oli peite, jonka hän oli ommellut. Hän oli kesällä Aarnen pyynnöstä alkanut valmistaa leijonalippua, ja se oli puolivalmiina ollut mukana juhlassa, jossa Aarne oli pitänyt puheen. Hän oli seisonut melkein lipun juurella ja puhunut innostavia sanoja nuorista isänmaansa nostajina. Nyt oli Airi ommellut lipun valmiiksi, -- peitteeksi Aarnelle.

Ilona veti heitä kädestä muassaan. -- Tulkaa, tulkaa tänne Aarnen luo! Täällä on niin hyvä olla. Katsokaa, kuinka rauhallisesti hän nukkuu. -- Ja näettekö, että hän hymyilee?... Oli kuin tuskaa suun ympärillä ensin. Mutta nyt se on väistynyt. Se on poissa. Onhan hän kotona. Hän tuntee, että hänen on hyvä olla. -- Ilonan käsi painui hyväilevästi pojan poskelle, tarttui sitten rinnalla lepääviin käsiin, hyväili, koetti lämmitellä.

-- Poikani, rakas poikani, miten kaunis peite sinulla nyt on! Ja miten iloisesti sinä katsoisit ympärillesi, jos jaksaisit!

Ääni hyväili, käsi hyväili. Ilona puhui pojalleen ja pojastaan. Muuta hänelle ei ollut olemassa.

Ovikello helähti taas. Tuli toisia. Ja heilläkin oli kukkia. Kukkia ja rakkautta, paljon rakkautta ... kaikki Aarnelle.

Siinä oli kuin lieventävää lääkettä suureen, veristävään haavaan.

Maijankin pojat tulivat. He tahtoivat vielä kerran nähdä Aarnen ja hänen paariensa ääressä uudistaa valansa isänmaan puolustajina. He olivat ainoastaan viidentoista vanhat, mutta hekin tahtoivat olla uskolliset kuolemaan asti, jos sitä kysyttäisiin.

He jäivät hetkeksi kahden Aarnen huoneeseen.

-- Tällainen viaton veri huutaa maasta. -- Taunon jäntevä käsi puristui nyrkkiin, ja vartalo suoristautui sotilaalliseen ryhtiin.

Pentin kasvoilta oli joka ainoa Veripisara valahtanut kuin olemattomiin. -- Minä tunnen, että mielelläni antaisin vereni. Mutta voisinko vuodattaa toisen verta lähimmäinen silmäini edessä...?

-- He ampuivat takaa, -- tuli vaivalla Taunon yhteen puserrettujen huulien takaa, -- salakavalasti takaapäin. Ajattele sitä!

Poikien silmäluomet punoittivat heidän heittäessään hyvästi. Ilona näki, että he olivat rakastaneet Aarnea, ja hän tarttui siihen kuin suureen antimeen, jonka hän sai viedä hiljaisuuteen, poikansa ihanaan lepokammioon.

Hän painui siellä uudelleen polvilleen vuoteen viereen. Hänen oli vaikea olla hetkeäkään erossa sieltä. Hän oli oikeastaan saanut olla niin vähän Aarnen seurassa. Pojalla oli usein ollut kiire. Ja hänellä itsellään samoin. Elämä oli ollut kovaa siinä suhteessa. Ensin oli täytynyt ahertaa toimeentulon puolesta niin, ettei edes saanut olla omien lastensa kanssa niin paljon kuin olisi tahtonut. Sitten kun helpotti siltä kohdalta, olivat yleiset harrastukset velkoneet. Ne olivat vaatineet kuin osansa. Ja velka oli maksettava. Siltä oli tuntunut. Mutta voi, miten nyt kirveli syvällä sisimmässä, nyt, kun yhdessäolon lyhyet hetket armotta olivat huvenneet loppuun niinkuin aikalasista toiselle puolelle valunut viimeinen hiekkajyvä.

Kun levottomuudet alkoivat, saivat kaikki yhtäkkiä aikaa yllin kyllin. Koulut lakkasivat toimestaan. Yhdistystyö oli seisauksissa. Mutta Aarne, Aarne oli silloin jo poissa ... pitkällä matkallaan.

-- Avaa silmäsi, avaa, yhden ainoan kerran vielä! -- Ilona kerjäsi kerjäämällä. Hän tiesi, ettei hän kauan enää saisi katsella edes näitä, nyt niin levollisesti umpeenpainuneita silmiä. Pian veisivät Aarnen, ottaisivat pois tämän murtuneen, mutta niin rakkaan tomumajankin...

Hän puristi kangistunutta kättä tuntematta sen kylmyyttä. Hän oli tietoinen vain siitä rakkaudesta, joka on valmis Manalankin maalta velkomaan takaisin kadonnutta lasta.

He olivat luvanneet hänelle, etteivät sulkisi arkkua ennenkuin viime hetkessä, että hän saisi katsella poikaansa niinkauan kuin mahdollista, saisi nähdä hänen hymyilevän tuota siunatun rauhallista hymyä, joka aivan kuin puhui siitä, että tuona pimeänä kauhujen yönä suuri, ijäinen rakkaus oli häntä ympäröinyt ja ottanut helmaansa.

-- -- -- --

Kuin unessa kulki Ilona arkun perässä yhdessä tyttäriensä kanssa. Muita ei ollutkaan saattamassa. Toiset kerääntyivät kappeliin.

Ylioppilastalon kohdalla kannettiin heidän ohitsensa kaksi punaista arkkua. Toisen vieressä kulki itkevä nainen.

Ilonan kasvoille kuvastui suuri kauhu. Hänen ajatuksensa hapuili kuin päästäkseen selville jostain käsittämättömästä ja raskaasta. Hänessä oli herännyt kuin aavistus siitä, että tuossakin kulki itkevä äiti. Ja hän oli hetken tuntenut syvää, vaistomaista yhteenkuuluvaisuutta. Mutta silloin paistoi punainen hänen silmiinsä. Ja se aivan kuin hyydytti hänen sydänverensä. Verivirta paisui ja nousi muuriksi noiden arkkujen välille. Eikä hän sitä olisi tahtonut. Hän oli tottunut näkemään lähimmäisen jokaisessa.

Ajatukset etsivät selvyyttä, johtolankaa, hapuilevina, hätääntyneinä kuin haavoittuneet, siipiään räpyttelevät linnut.

Unessa, unessa kulki Ilona eteenpäin. Hän näki kuusia, kukkia, ihmisiä, kaikilla suuri, yhteinen suru katseessa.

Valkean arkun kansi nousi. Hänen poikansa hymyili hänelle ... vielä kerran.

Kansi painui taas ... ei enää noustakseen.

"Jumala, sangen sovelias apu tuskissa."

Ilonasta oli kuin pehmeä, vanha käsi olisi tarttunut hänen omaansa, noin, niinkuin ennen rippikouluaikana Suviniemen pappilassa. Siellä oli Aarnekin ollut, siellä leikkinyt kesäisellä nurmella silmät ilosta säteilevinä ja pitkät kiharat riippumassa selkää pitkin. Tuo vanha, pehmeä käsi oli Aarnenkin päätä hyväillyt. Nytkö se siunasi viimeiselle pitkälle matkalle?

Valkea arkku painui hitaasti kukitettuun hautaan. Kaipaavat katseet saattoivat siunaten.

Ilonan kädet painuivat ristiin. Rukoilla hän ei voinut. Mutta hän tiesi, että ijäinen rakkaus ylläpitävänä ympäröi häntä ja hänen poikaansa.

"Sangen sovelias apu tuskissa"... Sanat kurottautuivat kuin suuresta ahdistuksesta vapiseva käsi auttajan puoleen.

-- -- -- --

Toimitus alkoi.

Jäältä kuului kuularuiskujen rätinä. Punaiset harjoittivat joukkojaan.

4.

Asemahuoneen edustalla oli levotonta liikehtimistä ja kiirettä, ei tavallista, liikenteestä johtuvaa, vaan sotatilan aiheuttamaa. Punakaartin asettamia vahteja seisoi tuhkatiheässä, ja viestin viejät kiiruhtivat hätäisin askelin ryhmän luota toiselle.

Toisenluokan odotussalin edustalla seisoi ryhmä nuoria tyttöjä. Heillä oli venäläisten laupeussisarten puku päällään ja muutamilla oli kädessä pienet kääröt, arvattavasti sidetarpeita. Vakava työ ei kuitenkaan tällä hetkellä näyttänyt kiinnittävän heidän ajatuksiaan. He nauroivat ja tirskuivat, viskasivat halpahintaisia sukkeluuksia ohikulkeville miehille ja pistelivät välillä suuhunsa muutamia sota-ajankaramelleja eväistänsä.

Yksi ainoa heidän joukossaan seisoi syrjässä muista eikä ottanut osaa toisten ilveilyyn.

-- Mitä sinä Hilma siinä mökötät, viskasi hänelle muuan toveri syrjästä. -- Oletko ehkä peloissasi?

-- Peloissani? -- Hilman ylähuuli koukistui pilkallisesti. -- Vähemmän kuin kukaan teistä, luulen minä. -- Hän käänsi selkänsä tovereille ja kääntyi puolijuoksua menemään radan toiselta puolelta lähenevää miestä kohden. Ehdittyään kohdalle hän pysähtyi hengästyneenä. Katse naulautui jännittyneenä mieheen. Tämä nyökkäsi. -- Kyllä se on aivan varma. Lahtarithan lähtivät sinne Nikkilään mellastamaan, ja hän on kaatunut. Kivinen, jolle minä puhuin asiasta, lupasi varmasti toimittaa ruumiin teidän käsiinne.

Hilma oli hetkeksi mennyt valkeaksi kuin vaate. Mutta nyt nousi tumma aalto kasvoihin. -- Minusta te voisitte panna hänet ensimäiseksi saattueeseen, sitten kun sankarit haudataan, sanoi hän päättävästi. -- Hänen pitää saada kukkia ja seppeleitä, soittoa ja kaikkea mahdollista komeutta, muistakaakin se! Hän ei koskaan eläessään saanut mitään hyvää.

Mies rähähti ensin nauramaan, sitten tuli kirosana tavanmukaisella ponnella. -- Sellaisenahan tämä hyvä porvarillinen yhteiskunta näihin asti on ollut. Työläinen on saanut niukan osansa ajallisesta hyvästä -- matkalla hautaan -- jos silloinkaan. Ja nyt kun me tahdomme _ottaa_ osamme jo täällä, ottaa kun ei sitä ole vähemmällä annettu, nyt ruvetaan asevoimalla meitä ahdistamaan. -- Hän puristi nyrkkiään. -- Mutta kyllä me näytämme!

Hilman katseessa välähti tuimasti. -- Ei teidän tarvitse lietsoa minuun lisää, kyllä on tarpeeksi ennestään. Muistattehan vain lupaustanne? Mies nyökkäsi ja kukin kääntyi taholleen. Hilma läheni hitaasti ja vitkastellen asemahuonetta. Ei tehnyt mieli yhtyä toisiin eikä eristäytyäkään, ei ainakaan huomattavalla tavalla.

Hän kietaisi väljän takkinsa paremmin ympärilleen. Vilunväreet puistattivat, vaikka poskia poltti. Hän ei ollut terve. Ja sitten oli sanoma veljestäkin järkyttänyt. Hän aivan näki kinokselle kangistuneen, hintelän, kalpeaposkisen pojan.

Käsi takin taskussa puristui nyrkkiin. Hammasrivi kihnutti toista.

Kun vain olisi saanut huutaa ääneensä, huutaa tuskasta ja vihasta! Hän oli syntynyt vihaamaan. Nyt hän tunsi sen. Hänen olisi ollut mahdoton sanoa, milloin tuo tunne hänessä oli herännyt. Hän muisti lapsuusvuosilta lukemattomia kertoja, jolloin hän oli raivonnut voimattomassa vihassa, mutta ne eivät olleet mitään käännettätekeviä kokemuksia. Viha ei juureutunut niistä. Se oli ollut hänessä. Se oli syöpynyt hänen joka soluunsa jo hänen muodostuessaan tänne maailmaantuloa varten. Yöt päivät oli äiti surrut häpeätään, kun hänen, köyhän torpantytön, oli palattava kotiin papinkirja pilalla. Epätoivoisena oli hän lastaan kantanut, epätoivoisena tahtonut sen surmata. Ihmiset olivat sen kuitenkin estäneet, ja häpeä oli siitä vain kasvanut. Äiti oli senjälkeen käynyt kummalliseksi, nauroi itsekseen, heitti tehtävät työt kesken ja jäi tylsästi eteensä tuijottamaan. "Höpsän-Hannan" nimellä hän kulki jo siihen aikaan, kun Hilma oppi jotain ymmärtämään. Oliko ihme jos Hilma osasi vihata?

Veli syntyi myöhemmin. Hän oli kitukasvuinen, pieni raukka alunpitäen. Ei ollut ajatuskaan terävä. Mutta ymmärsipähän olla pahoillaan, kun toiset pitivät pilkkanaan. Ei säästynyt edes siitä kärsimyksestä. Eikä se Hilmankaan kuorma keventynyt siitä, että heitä nyt oli kaksi kantamassa äidin häpeätä. Päinvastoin. Veljen kärsimykset ne aina panivatkin hänen vihansa kuumimpaan kuohuntaan. Veljelle hän ei sitä myöntänyt. Häntä hän vain lohdutteli ja hyvitteli. Mutta yksinäisyydessä hän puri hammasta. Ja silloin hän itselleen lupasi, että hän kostaa. Hän lähtee Helsinkiin, ansaitsee paljon rahaa, ottaa äidin pois köyhäintalolta ja syöttää veljelle makeisia, aina vain makeisia ja kaikkien niiden nähden, jotka nyt ovat härnäämässä ja haukkumassa.

Pappilaantulo oli kuin ensimäinen askel Helsinkiä kohti. Se oli siitäkin syystä niin autuaallisen hauskaa. Ja muutenkin oli siellä parempi olla kuin muualla.

Hilman sisintä vihlaisi omituisesti. Mitä se vanha rovasti olisi sanonut, jos nyt olisi nähnyt? Eikö hän vain olisi laskenut kättänsä päälaelle, katsonut vesissä silmin ja sitten...

Ei, ei! -- Hilma työnsi hätäisesti ajatuksen luotaan. Hän ei tahtonut muistella eikä heltyä. Yhden tai muutamien hyvyys ei tehnyt monen katkeria kärsimyksiä tyhjiksi eikä sovittanut koko tällaista katalan nurjaa maailmanjärjestystä kuin tämä nykyinen.

Kuva veljestä nousi uudelleen Hilman eteen. Oh, kuinka avuton hän aina oli ollut, -- aina kalpea, nälkiintynyt, aina toisten tiellä ja toisten potkittavana! Kostoa, kostoa huusivat hänen nyt kangistuneet jäsenensä. Kostoa huusi koko hänen elämänsä.

Eikä nyt kelvannutkaan sellainen lapsellinen kosto, josta Hilma pienenä oli uneksinut. Päätös syöttää veljelle karamellia ja saada äiti alennustilasta korotetuksi kunniaan ja arvoon oli silloin monesti viihdyttänyt mieltä. Nyt vaati sisin jo muuta.