Part 5

Päivän sarastaessa lähtivät Paklja ja Gavrilovits metsään, lähettivät Vasiilin ajamaan Turengin seudulle ja käskivät sotkea pois kaikki teiden vieruksilla löytyvät sudenjälet, sillä Paklja oli saanut kuulla että lukashi Jaakkima Evon metsähoito-opistolta oli tullut seudulle. Tämän kateellisuuden synnyttämän toimeenpiteen saimme vasta myöhemmin tietää; mutta kun häntä ankarasti siitä nuhtelimme, kielsi hän koko jutun. Hyvissä ajoin aamulla saapui kaupungista useita metsästäjiä. Ilma oli kaunis ja kylmä; kaikkia elähytti aavistus, että nyt siitä jotakin tulisi. Iivana Paklja palasi kello 11 ja ilmoitti suden olevan kierretyn virstan päässä talosta. Hän pyysi toimittamaan ajoväkeä kiireimmiten ja sanansaattaja lähetettiinkin hevosella heti lähimmäisiin taloihin. Puoli tuntia myöhemmin oli 23 miestä koolla ja nyt piirsi Paklja kinokseen kartanolla kartan kierroksesta. Hän puhui ainoastaan venättä ja hänen neuvonsa metsästäjille ja ajoväelle käänsi eräs metsästäjistä suomeksi ja ruotsiksi. Jo marssin alusta oli tupakanpoltto ja puhelu kielletty, kierrokselle saavuttua asetettiin nuo 13 metsästäjää pitkin erästä metsätietä 40 askeleen päähän toisistaan Pakljan jo etukättä osoittamille paikoille, niin että joku pensas oli jokaisen edessä suojana. Ajoväki sijoitettiin paljoa harvempaan ja niitä kahta miestä, jotka olivat ampujariviä lähinnä, kiellettiin huutamasta, ennen kun susi näyttäytyi tai ajo läheni. Juhlallinen oli tuo hetki ennen ajon aloittamista. Ilma oli ihana, raitis ja niin sanoakseni puhdas pohjoismainen talvi-ilma, joka on niin tuttu meille kaikille. Ei ääntäkään kuulunut tuossa lumoavassa, hopealle hohtavassa metsässä. -- Nyt se kerralla ratkesi. Kelpo Iivana Gavrilovits päästi karaistuista keuhkoistaan pitkän huudon, joka koko ajon kertomana mahtavana jymynä salojen kaikujen lisäämänä vyöryi eteenpäin valtavissa äänenlaineissa. -- Muutamia minuuttia kului tässä kummallisessa mielenvirityksessä -- pau! -- muutamia silmänräpäyksiä pau! -- taas hetkinen -- pau! -- ja vieläkin kaksi laukausta. Metsästyksen innosta sykkivin sydämin seisoimme siinä ääneti ja hiljaa kuunnellen ajoa, joka muistutti satuperäisten jättiläisten korottamaa sotahuutoa. Vähitellen, mitä lähemmäksi se tuli, väheni sen voima, yksi ja toinen luminen olento siinti valkeassa metsässä, ja nyt kiirehtivät kaikki ammutun suden luo. Siinä syntyi oikein hauska näytös, kaikki puhelivat yhtä aikaa, nauroivat tyhjälle ja tunkeusivat nostelemaan ja katselemaan hukkaa, joka makuupaikallaan lepäsi ja katsoa tirrotti vinokulmaisilla silmillään taivasta kohti. Lukasheille hurrattiin ja hurrattiinpa sudellekin, jota tehdessä kaikkien punaposkisten huurrepartaisten kasvot loistivat tyytyväisyydestä hymähdellen. Niin kannettiin sitten susi riemusaatossa Pietilän tupaan, jossa se sijoitettiin keskelle lattiaa ja sen ympärillä tanssittiin, kunnes kaikki metsästyspullot olivat tyhjennetyt.

Päivän voittoriemua lisäsi se seikka, että kaadettu peto oli naaras. Toiset arvelivat sen olevan vanhan, toiset nuoren; joka tapauksessa oli se naintikelpoinen ja olisi keväällä synnyttänyt kokonaisen poikueen pahanilkisiä nulikoita.

Ennen lähtöä myytiin huutokaupalla susi, josta tapporahat tulisivat joka tapauksessa lankeamaan metsästysseuralle. Ensimmäinen huuto oli 15 markkaa, joka vastasi sen oikeaa arvoa; sitten korotettiin tarjousta vähitellen 40 markkaan; mutta kun tuli selville, ett'ei aikomus ollut tehdä ostoa yksistään oston tähden, nousi jalo kilpailu metsästysseuran hyödyksi, ja tuossa hetkessä nousi huuto 200 markkaan. Vasara putosi erään metsästysseuran innokkaimman jäsenen hyväksi.

Kello 2 päivällä palasi koko jahtiseurue takaisin kaupunkiin, jossa uutinen tapetusta hukasta nopeaan levisi ja houkutteli joukottain katselijoita. Iltasella kokoontui seura viettämään päivän voittoriemua ja päätti kaikella innolla jatkaa ajoa, niin kauan kun yksikään susi tavattaisiin seudulla.

Seuraavana päivänä matkusti 12 metsästäjää lukashein kanssa etsimään jälellä olevan parven jälkiä, vaan löytämättä mitään tulivat he illalla takaisin. Seuraavana aamuna tuli sana, että Miemalassa oli susia nähty ja usea metsästäjä lähti kohta liikkeelle. Jälet löydettiin ja seurattiin niitä kauan, ensin tietä Murilaan käsin ja sitten metsäteitä Alajärvelle, vaan minkäänlaisia hyppyjä tien syrjälle ei löydetty ja lopulla katosivat jäletkin kerrassaan. Meidän huomaamattamme olivat sudet poikenneet jollekin tielle. Vasta pimeän tultua palasivat metsästäjät kaupunkiin, voimatta antaa minkäänlaista ehdotusta huomispäivän varalle.

Nyt meni noin kaksi viikkoa, joiden kuluessa oli kymmenisen metsästäjää joka päivä ulkona lukashein kanssa, vaan mitään ei kuitenkaan saatu aikaan. Usein erehdyttivät meitä maaseuduilta tulleet väärät ilmoitukset ja toisinaan kerrottiin, että jollakin määrätyllä paikalla oli muka nähty susi; mutta kun tulimme perille, löysimmekin vain vanhat ilveksen jälet, joita monta päivää sitten olimme seuranneet; toisinaan oli jäniksen jälkien suhteen erehdytty tuossa paksussa ja löysässä lumessa. Kerran muuttui kaksi sutta, jotka muka oli nähty 24 virstaa kaupungista, vanhoiksi ilveksen jäliksi. Eräs talonpoika ilmoitti muutamana päivänä löytäneensä karhun jälet Kontuvuoren sydänmaassa. Kaksi metsästäjää lähti heti tuolle pitkälle matkalle ja todellakin löysivät he vanhat lumen peittämät jälet, jotka kyllä voivat olla karhunkin jälkiä. He seurasivat niitä ja tapasivat ulostuksia. Tämä kummastutti heitä, koska kontio tähän vuoden aikaan ei syö mitään ja hänen vatsansakin on tyhjä; mutta kuitenkin ottivat he jätteet mukaansa kaupunkiin, jossa ne apteekissa tutkittiin ja huomattiin olevankin -- reikäleipää. Koko ajan oli ilma kylmä ja taivas kirkas, lunta oli paksulta ja löysää. Sudet pysyttelivät lakkaamatta teillä, jossa jälkiä oli vaikea seurata. Toisinaan ryöstivät ne ruo'akseen koiran peninkulman päässä toiselta puolen kaupunkia, toisinaan taas peninkulman päässä sen vastaisella puolella; vaan sanoma tuli aina muutaman päivän liian myöhään, sillä ainoastaan edellisen yön jälkien mukaan voidaan takaa-ajoa ja kiertämistä toimittaa.

Nämä retket olivat kuitenkin jotensakin huvittavia kauniilla ilmalla. Moni ei tuntenut maaseutua; mutta vähitellen tunsivat kaikki samoiluretkiin osaa-ottaneet metsästäjät jokaisen töllinkin laajalti ympäristössä. Usein viivyttiin monta tuntia jossakin tuvassa, sillä välin kun lukashit olivat ulkona vakoilemassa ja kiertelemässä. Toisinaan tavattiin ennen näillä seuduilla kuuluisaa siivottomuutta ja huonosti hoidettuja asuinrakennuksia; mutta useinkin saimme aterioida pulskassa tuvassa, josta ahkeruus ja järjestys olivat luoneet hauskan kodin, ja jonka suurella, avonaisella liedellä roihuvalkea räiskyi ja talon kaunis tytär päivänpölyssä istui kehräten akkunan ääressä; tuohiastiassa akkunalla hoidettiin pippurilanttua ja lemmenkukkia, jotta ne sitten ajan tultua tarjoisivat kukkia ja lemuansa. Ruokahalu oli hyvä, eväsreput avattiin ja ystävällinen emäntä kantoi kulhollisen höyryäviä kuoreltaan halkeilevia perunoita. Rattoisesti jutellessa ja naisten kanssa kohteliaasti leikkiä laskien syötiin hyvä ateria, ja siihen juuri tulivat lukashit tyytymättömän näköisinä kun eivät muuta olleet löytäneet kuin vanhoja jälkiä. Ryyppypikari päällispalan kanssa sai heidät kuitenkin paremmalle tuulelle, ja niin sitten kaikki miehet rekiin ja taas ulos ravakkaa vauhtia. Useinkin tavattiin viime-öiset jälet niin myöhään, ett'ei mitään sinä päivänä voitu toimittaa. Paklja ulvoi silloin kuutamolla muutamia värssyjä, täten rukoillen susia jäämään paikoilleen aamuun saakka.

Tämä metsästämisen tapa huomattiin nyt pidetyssä neuvottelussa liian kalliiksi ja vaivalloiseksi. Sen tähden päätimme että vast'edes ainoastaan muutamat harvat metsästäjät seuraisivat lukasheja, ja jos jotakin toivetta tulisi metsästyksestä niin hyvissä ajoin päivällä ja niin likellä kaupunkia, että metsästäjät ennättäisivät saapua paikalle, pitäisi viesti lähettää, vaan kiertäminen ja ajo tulisi kaikessa tapauksessa siekailematta toimittaa. Tammikuun 22 päivänä toimeenpantiin sellainen ajo Katumaanjärven takaliston metsissä kahta metsästäjää kohden, vaan sudet pujahtivat läpi ajon. Pari päivää sen jälkeen olivat lukashit yksin ulkona, ja kiersivät illan hämärässä kolme sutta, joita niinä päivinä oli seurattu. Tuo tapahtui Sammon torpan tienoilla Alajärven rannalla. Oli liian myöhäistä lähettää sanaa kaupunkiin, ja turhan yrityksen teki Vasiili, joka huudolla koetti ajaa petoa Pakljaa ja Iivana Gavrilovitsia kohden.

Muutamana seuraavana yönä matkusti eräs yhdistyksen innokkaimmista metsästäjistä Iivana Pakljan kanssa ampumaan susia käyttämällä sianporsasta apukeinonansa. Hänen suullinen kertomuksensa tämän yön merkillisistä tapahtumista kuuluu näin.

* * * * *

Tammikuun 26 päivänä kello 9 illalla matkustin ulos kaupungista lukashi Iivana Pakljan kanssa, joka kuletti porsasta reessään. Oli kaunis kuutamoilta; pakkanen oli kyllä niin ankara, että lumi "vonkui" jalaksien alla, vaan ei se kuitenkaan tuntunut niin kovalta, sillä ilma oli aivan tyyni. Ajoimme Hämeensaaren polttimon sivuitse jäälle. Porsas eli oikeammin sanoen sika, jota ei saatu houkutelluksi kuuluvilla huudoilla viettelemään susia, päästi ainoastaan muutaman heikon röhkäyksen. Emme tahtoneet käyttää tällaisissa tilaisuuksissa tavallisia kidutuskaluja pakottaaksemme sitä vinkumaan, emmekä olleet varustauneetkaan edes sellaisilla. Eläinrääkkäys ei mielestäni ole minkäänlaisissa oloissa oikeutettu. Vihdoin ajoimme Kankaantaan kylän kautta Hattelmalan harjulle; täällä pysähdyimme ja Paklja laski pitkää suden ulvontaa, ilman että susien kuitenkaan olisi kuultu vastaavan. Minulle sanoi hän, että jos niitä seuduilla oli, pitäisi niiden vastata, sillä niiden paritteluaika oli jo alkanut. Minusta näyttää suden matkiminen ylimalkaan jokseenkin helpolta, mutta Pakljan keuhkoja minä ihmettelen, sillä hän jaksoi hengähtämättä pitkittää yhtä ainoata ulvontaa toista minuuttia. En kyllä katsonut kelloa, vaan niin se minusta tuntui. Nyt ajoimme harjua pitkin Perttulaan, jossa hän taas ulvoi, ja nyt luulin kuulleeni Harvialan puolelta vastattavan. Ajoimme alas jäälle Vanajan kirkkoa kohden ja hänen tässä ulvoessaan kuuluikin jonkun matkan päässä meistä useiden susien vasta-ulvontaa. Kun tietä ei jäällä ollut, ajoimme takaisin harjulle, ja kun Paklja nyt taas ulvoi, vastasivat sudet samalta paikalta jäällä, josta niiden äänet viimeiksi oli kuultu. Hyppäsimme rekeen ja ajoimme niin nopeaan kuin voimme Perttulan kautta jäälle, vaan ei yhtään sutta näkynyt. Kun nyt Paklja ulvoi, vastasivat sudet siitä metsästä, jonka halki olimme tulleet. Kuulustipa kuin olisivat olleet ihmeissään siitä, että myötäänsä semmoisella kiiruulla pakenimme heitä. Me ajoimme kuitenkin taas ylös harjanteelle, jossa Paklja arveli meidän helpommin pääsevän niitä likelle, ja aivan oikein tulikin neljä sutta peräkkäin meitä vastaan kahden aidan välillä. Seitsemänkymmenen jalan päässä meistä kääntyivät ne alkaen juosta edellämme, kunnes saapuivat suurelle Turengin tielle. Siinä pysähtyi yksi kummallekin puolen aidankulmaa ja toiset kaksi noin kolmekymmentä jalkaa kumppaleistaan vasemmalle ihan keskelle valta-tietä. Hevonen seisahtui kolmenkymmenen jalan päähän kujansuusta ja äkäysi, hyppi ja karahti takajaloilleen tuolla kapealla tiellä, niin ett'emme mitenkään voineet ampua. Likimmäisistä susista ei ollut sen suurempaa ampumamaalia, kuin osa päätä, joka näkyi aidan nurkkauksen takaa. Edempänä seisovat taas olivat siksi kaukana, että laukaus muutamilla sudenhauleilla olisi ollut tuiki epävarma. Toinen noista kahdesta sudesta näytti kuutamossa olevan mahdottoman suuri. Aikomukseni oli nakata porsas reestä ja peruuttaa hevonen takaisin sekä odottaa laukausta varten sopivaa hetkeä, vaan kun minä en ymmärtänyt Pakljan kieltä, venättä, eikä hänkään minua, niin en voinut kyllin sukkelaan saada häntä oivaltamaan aikeitani. Hänen nuorukais-intonsa vietteli hänet laukaisemaan molemmat piippunsa maantiellä olevaa suurta sutta kohden. Kaikki neljä pakenivat nyt kiireesti. Kujansuulla seisoneita taas peitti aita paetessa. Jälet osoittivat näiden juosseen maantien yli suoraan metsään, toiset olivat vilistäneet maantietä pitkin Turenkiin päin. Minkäänlaisia toiveita heidän uudelleen tapaamisesta ei ollut ja niin ajoimmekin kaupunkiin päin.

Kiihkeästi toisiamme soimaten, josta emme ymmärtäneet puoliakaan, syytin minä häntä siitä, että hän oli hätiköinyt hyvät toiveemme hukkaan, ja hän taas torui minua, ett'en ollut ampunut lähinnä olevaa kahta sutta, jotka hänen aivan perusteettomien väitöksien mukaan muka olisivat tarjonneet paremman tilaisuuden ampumiseen kuin hänellä oli ollut.

Kun olimme nousseet Hattelmalan korkeimmalle harjulle, ehkä samalle paikalle, jossa Vänrikki Stool näki ensi kerran Hämeenlinnan "valossa tuolla kuutamon", seisautin hevosen ia pyysin Iivanaa ulvomaan. Ja ajatelkaas kummastustamme, kun sudet, huolimatta äskeisistä laukauksistamme, vastasivat yhteen ääneen. Hän ulvoi monet kerrat ja sai joka kerta vastauksen. Käänsimme reen ja ajoimme takaisin samalle paikalle, jossa ensi kerran olimme tavanneet otukset. Iivana hyppäsi ylös ja kätkeysi aidan taa ja minä pysähdyin hevosen kanssa vähän matkan päähän edempänä tiellä. Ulvontaan vastasivat sudet säännöllisesti ja tulivat aina lähemmäksi, kunnes vihdoin pysähtyivät sadan sylen päähän, jääden kerrassaan useiden lumen peittämäin aitojen suojaan. Tässä saatiin nyt kuulla omituiset laulajaiset. Kokonaista kaksi tuntia ulvoi Iivana omalla ja sudet omalla paikallaan. Yhdellä niistä oli matala, kaunis bassobarytoni ääni, eräs toinen äänteli lyhyissä, katkonaisissa "staccatoissa." Niiden ääni sekautui niin toisiinsa, ett'en voinut erottaa kuinka monta niitä oli. Iivana sanoi sittemmin otaksuneen, että tuo ammuttu suuri susi, luultavasti niiden johtaja, olisi eronnut toisista ja nämä luulivat toverin niitä nyt houkuttelevan. Jos Iivana olisi valinnut toisen paikan heitä houkutellakseen, kuin sen, josta hän oli ampunut, niin olisivat ne luultavasti tulleet likelle häntä. Minä kaduin että olin jättänyt sian tien varrella olevaan mökkiin, sillä jos se olisi ollut muassa, olisi jotain yritystä voinut koettaa; jollei muuta, niin olisi sen ainakin voinut uhrata kelpo ateriaksi susille ja nämä olisi sitten seuraavana päivänä voinut kiertää siihen, jossa ne tapansa mukaan olisivat hiukan ruo'an päälle nukahtaneet. Vihdoin viimeinkin vaikenivat sudet ja koska varmasti otaksuimme niiden menneen matkoihinsa, otin Iivana Pakljan rekeen ja niin ajoimme kaupunkiin. Aamulla, kuun jo laskeuttua, tulimme kotiin. Mielikuvitukseni oli niin kiihoitettuna pitkällisestä, harvinaisesta susiseikkailusta, että kotimatkalla olin näkevinäni susia vilahtelevan kaikkialla lumen peittämäin pensaiden muodostamissa haahmoissa.

* * * * *

Jännitetyllä mielellä olivat kaikki kuunnelleet kertomusta yön merkillisistä tapahtumista. Useimmat tekivät jonkun muistutuksen niin hyvin Iivana Pakljan kuin arvoisan metsästystoverimme käytöstavasta susia vastaan. Miksi eivät he hypänneet pois reestä kun hevonen pysähtyi ja juosseet muutaman pari askelta hevosen sivu ja ampuneet? Miksei Paklja ampunut lähinnä olevia susia? Miksi pysähtyi Paklja, Hattelmalan harjulta palatessa, juuri siihen paikkaan, jossa susia oli ammuttu. Ystävämme olisi asettaunut väijyksiin ja Paklja koetellut houkutella susia tämän luo ampumamatkan päähän, sen sijaan että kaksi tuntia ulvoi samalla paikalla, vaikka selvään näki ett'eivät sudet siinä uskaltaneet lähestyä. Näihin ja moniin muihin muistutuksiin, joilla heitä ahdistettiin, eivät molemmat metsästäjät vastanneet muuta kuin, että kyllä maalla viisaita on kuin merellä vahinko tulee.

Muutamat metsämiehet matkustivat Iivana Pakljan kanssa heti saadakseen selville olisivatko laukaukset tuon ison suden haavoittaneet. Paikalle tultuaan eivät he voineet mitään verijälkiä huomata; vaan sen saivat kuitenkin selville, että ammuttu susi oli yksin jatkanut matkaansa eteenpäin ja vihdoin poikennut Tammisaareen menevälle tielle. Askeltakaan tieltä poikkeamatta oli se vaeltanut eteenpäin, ja jälkiä seurattiin Janakkalan kautta Hagan herrastalon sivuitse Hausjärven pitäjään, kunnes niitä enää ei voinut erottaa. Metsästäjät palasivat iltapimeällä kaupunkiin.

Seuraavina päivinä olivat sudet lakkaamatta liikkeessä ja kaikki yritykset kiertää niitä menivät myttyyn. Mitään saalista eivät ne näyttäneet saaneen näinä päivinä ja niitä hevosraatoja, joita me useihin paikkoihin olimme panneet, näyttivät ne halveksivan taikka sitten epäilivät ne petosta. Merkillistä on, että sudet sillä pitkällä ajalla, jona niitä oli takaa ajettu, eivät olleet poikenneet edemmäksi kaupungista kuin parisen penikulmaa. Enin pysyttelivät ne etelässä ja lännessä, ainoastaan kerran ne tekivät hätäisen tervehdyksen pohjoiseen päin, jossa seura koko talven ylläpiti ansoilla ja haaskalla varustettua sudentarhaa; mutta eipäs vain yksikään antanut pettää itseään.

Sudentarhan luona oleva sudenkuoppa oli saanut peijatuksi ainoastaan muutamia koiria; muudan sellainen raukka sai viettää koko viikon kuopassa ennenkuin se surkuteltavassa tilassa, nälistyneenä ja pelästyneenä keksittiin ja pelastettiin.

Tapaus, joka olisi voinut päättyä onnettomastikin, tapahtui Tammikuun alussa tällä kuopalla. Eräs metsästysseuran jäsenistä matkusti muutamana päivänä katsastamaan sudentarhaa, ja ajoi hevosineen ja rekineen, ajajineen ja lakattuine pyssyineen suoraan kuoppaan. Itse lennähti hän kuopan yli sen toiselle puolelle. Hevonen seisoi takajaloillaan pystyssä, etujalat koukussa ja liikkumattomana, selvästi tietäen jokaisen liikkeen tuottavan vahingon. Ajajapoika oli pudonnut päälleen hevosen ja sevillään olevan reen väliin. Metsästäjän ensi työnä oli nyt pelastaa poika. Vaikeudetta sai hän hänelle ojennetuksi suitset ja siten onneksi hänen ylös hilatuksi. Hän jätti pojan paikalle ja kiiruhti itse lähimpään virstojen päässä olevaan taloon. Kahdentoista miehen avulla hinattiin hevonen ja reki eheinä kuopasta. Eläin raukka oli niin pelästyksissään, että kotvasen lepäytti päätään omistajansa olkapäätä vasten, ja näytti aivan levottomalta, kun tämä vetäysi pois.

* * * * *

Oli raitis aamu, talviusvaa ilmassa ja härmää puissa, kun helmikuun 1 päivän koittaessa me neljä metsästäjää ja kaksi lukashia lähdimme liikkeelle suunnitelmatta kuten tavallisesti. Iivana Paklja, joka tähän saakka oli ollut metsästysten johtajana, oli nyt matkustanut Venäjälle isäntänsä nimiin ostamaan metsämailta kierrettyjä karhuja. Iivana Gavrilovits oli sentähden ottanut johtajantoimen ja apulaisena oli hänellä tuo nuorekas ja reipas Vasiili. Koska sudet viime päivinä olivat risteilleet Turengin seuduilla, niin päätimme ohjata matkamme sinnepäin. Auringon noustessa kulimme Hattelmalan harjun yli ja viidennen virstapatsaan kohdalla tuli vastaamme mies, joka oli matkalla kaupunkiin, ilmoittamaan, että sudet olivat käyneet yön aikana haaskalla vähän matkan päässä paikalta. Hänen ilmoituksensa huomasimme oikeaksi ja lähetimme miehen suorinta tietä jäitse kaupunkiin viemään tietoa asiasta asianomaisille metsästäjille. Sudet olivat haaskalta palanneet takaisin valta-maantielle, jolla me nyt suurella vaikeudella seurasimme kieränlaiseksi ajetun tien keskustaa meneviä jälkiä. Muutamia virstoja eellempänä poikkesivat ne erästä tietä harjanteen yli jäälle päin ja Vanajan emäkirkon sivuitse Harvialaan päin. Jokaisessa tienristeyksessä piirsimme nuolen nietokseen, ohjeeksi jälestäpäin tuleville metsästäjille, joita odotimme kaupungista tuleviksi. Jäällä olivat kaikki neljä useissa paikoin kulkeneet rinnakkain tien kanssa yhtäsuuntaisesti. Eräät jälet olivat muita jälkiä paljoa suuremmat ja Iivana Gavrilovits luuli sen suden, jota Iivana Paklja oli ampunut sinä yönä, jona tuo merkillinen susikonsertti pidettiin, nyt jo yhdistyneen parveen ja uudelleen ruvenneen tovereilleen johtajaksi. Jos meidän kerran onnistuisi tappaa se, arveli lukashi toisetkin helpommin voitavan kiertää ja hengiltä ottaa.

Etäämmällä tuli järvi yhä kapeammaksi ja sudet kulkivat edelleenkin joko tiellä tai sen vieressä. Vihdoin tapasimme tien, joka meni suoraan järven poikki. Lukashit hyppäsivät reestä ja tarkastivat jälkiä eri teillä; ottivat sitten suksensa ja pyydettyään meitä odottamaan jäällä, lähtivät he oikealle päin menevää tietä. Odottaessamme, kulimme jäätä myöten eteenpäin ja näimme siellä kaikkien neljän suden jälet, jotka osoittivat heidän poikenneen tieltä ja menneen alahtavia maita pitkin vasemmalle Harvialaan päin.

Otaksuimme lukashein eksyneen jäliltä ja odotimme malttamattomuudella heitä. Parin tunnin kuluttua näimme reen tulevan hyvää vauhtia oikealla kädellä olevaa mäkeä alas. Reestä hyppäsi poika ja kertoi Kilpilän kartanolla Turengin tien varrella "paljo herroja" olevan koolla; he olivat ampuneet suden ja toisen olivat sudet itse syöneet. Ammutun suden oli hän itse nähnyt. Kiitävää vauhtia ajoimme nyt neljä virstaa Kilpilän taloon. Pitkin tuon mäkiä ja syviä laaksoja sekä tiheäkasvuisia metsäseutuja luikertelevan tien varrella näimme sutten jälkiä. Nämä olivat siis siltä paikalta, jossa jälet näimme, tehneet kierroksen Harvialaan päin ja palanneet takaisin jäälle Kilpilään menevän tien varrelle. Saavuttuamme Kilpilään näimme me keskellä valta-maantietä talon vieressä useita neliö-syliä laajan verisen paikan, ikään kuin joku suurempi eläin olisi siinä teurastettu ja palasiksi leikelty. Muutamat metsästäjät tulivat tuvasta meitä vastaan ja kertoivat paikan olevan taistelutantereen, jossa sudet olivat tappaneet ja syöneet yhden tovereistaan. Ei edes näkijäin kertomus olisi voinut saada meitä uskomaan, mitä ainoastaan omat silmämme ja tuo 2/3:ksi syöty suden jäännös meille vakuutti. Keskellä näillä seuduin enin ajettua yleistä maantietä, kaksi syltää suureen, aivan tien varrella olevaan, talonpoikaistaloon vievästä tiestä oli tämä tapahtunut. Eräs piika sanoi vähää ennen päivän valkenemista kuulleensa eriskummallista melakkaa maantieltä, vaan muutamat varhaiset kaupunkiin menijät eivät kuitenkaan olleet nähneet tuota suurta etupuolta, jota sitäpaitse hevoset varmaankin olisivat arastelleet. Asia oli siis tapahtunut myöhään aamulla. Kun susi aamulla huomattiin, ei siitä enää ollut jälellä muuta kuin sydän, mahalaukku ja osa keuhkoja sekä etupuoli juuri lapaluita myöten; kaikki muu oli niin täydellisesti ahmittu ett'ei luun sirpaletta, ei pienintä nahan hitusta eikä edes karvatukkoa tuosta tuuheasta hännästä ollut jälelle jäänyt. Sen sijaan ei päässä näkynyt merkkiäkään puremisesta, yhtä vähän kuin etujaloissakaan, vaan kun nahka sittemmin nylettiin, huomattiin kaula veriseksi ja pahoin purruksi. Tuon ison kauniin pään otti eräs metsästäjä, joka sisustutti sen niin että kita tuli ammolleen, ja nykyään on hänellä se seinällä koristeena muiden metsästys- ja voittomerkkien joukossa. Suuret ja aivan kulumattomat hampaat osoittivat, ett'ei se ollut mikään vanha susi. Varmaan ei ole saatu selville, oliko tuo revitty eläin syönyt myrkkyä ja toiset sitten kipeänä hänet tappaneet ja syöneet, tai olisiko mustasukkaisuus mahdollisesti ollut syynä tekoon. Yleinen luulo on, että sudet heti hyökkäävät sen kimppuun, joka tappelussa ensin alkaa verta vuotaa, ja sitten syövät sen.

Syy siihen, miks'eivät kaupungista myöhemmin matkustaneet metsästäjät olleet huomanneet nuoliamme isolta maantieltä poikkeavalle syrjätielle, oli se, että olivat tavanneet miehen, joka toi sanoman tapauksesta Kilpilässä. Mies oli hyväntahtoisessa kiihkossaan saattaa mitä pikemmin tieto tapahtumasta, juossut sellaista vauhtia, ett'ei pitkään aikaan saanut sanaakaan suusta. Puhkuen hän vihdoinkin sai sanotuksi: "sudet söivät itsensä."