Chapter 4

-- Tohtori Hallstén kutsui hänet puheilleen sakastiin, selitti Taneli. Ori tuli levottomaksi eikä pysynyt paikoillaan, kun näki toisten hevosten kirkon luota lähtevän. Sentähden Samu käski minut ajamaan Hetvin kanssa kotiin.

Vaikka selitys oli niin luonnollinen, rypisti herastuomari kuitenkin kulmiansa ja hänen kätensä vapisi kun hän silitteli oriin selkää ja sanoi:

-- Soo, poika, soo!

Hetvi huomasi isänsä suuttuneeksi, pyörähti kamariin ja itki katkerasti.

Kaikki miespuoliset ihastuksella katselivat kaunista eläintä. Sen pikimusta karva kiilsi kuin öljyttynä. Siellä täällä mäkivöiden ja suitsien hiertimissä näkyi valkeaa vaahtoa. Pitkin lautasia oli muodostunut kaunis, kupera syvennys.

-- Kulkeeko ori nöyrästi, vai onko kovasuinen tahi niskuri? kysyi joku.

-- Nöyrästi kulkee, niin kulkee kuin miehen ajatus. Hetvi kehoitti ajamaan vähän kovemmin, jotta ennättäisimme ennen venemiehiä. Hyvästi kulkee, ei muuta sanomista.

-- Soo, poika, soo! sanoi herastuomari ja hänen otsaryppynsä vähitellen tasaantuivat.

Kun hevonen oli riisuttu ja talliin viety, alkoivat toisetkin kirkkomiehet kotiin saapua. Viimeiseksi noudettiin salmen takaa Pekka Juntunen ja Samu.

Hiukan punaisina olivat Hetvin silmät kun hän kamarista tuli. Emännän avuksi ei hän nyt yhtään yritellyt, vaan pysyi muiden tyttöjen joukossa. Siellä hän välistä nauroikin ja näytti iloiselta.

Hilma se nyt edelleen puuhaili emännän käsikassarana.

Kirkosta tulleille tarjottiin kahvia. Heiltä tiedusteltiin oliko kirkossa ollut tärkeitä kuulutuksia. Olihan niitä ollut muutamia. Rovasti oli kuuluttanut viidestä eri kylästä päivätyölle Sammallahden niitylle heinäntekoon huomeneksi, maanantaiksi, jos on pouta. Samoin oli kappalainen kuuluttanut päivätyölle. Nimismies oli kuuluttanut tientekovelvolliset huomenna korjaamaan Honkamäen rinteellä maantietä, jonka eilinen rankka-sade oli pahoin syövyttänyt. Rästinä olevat kunnan maksut ovat suoritettavat ensi lauantaina. Papin voisaatavia ottaa tänäkin vuonna kauppias Purho: maksupäivä on ylihuomenna.

Miesten keskustellessa tälläisistä velvollisuuksia koskevista seikoista, syntyi naisväen kesken vilkas supatus ja sähinä. Siitä ei syrjästäkuulija juuri mitään selkoa saanut. Viinat, Kärhän Heikit, heinähangot, kortit, tohtorit, murhat, Lirikon Maija-Liisat, kaikki pyörivät naisten suussa suloisessa sekamelskassa.

-- Mitä kummaa te tytöt siellä hälpätätte ja pälpätätte? kysyi isäntä. Puhukaa niin, että me kaikki kuulemme ja ymmärrämme.

-- Silmun kylässä on...

-- Jokelassa on...

-- Hirmuista on...

-- Eihän siitä selkoa tule sillä lailla, jos te kaikki yht'aikaa rupeatte puhumaan. Kertokoon yksi asian, niin siitä tulee jotain tolkkua.

-- Se on kumma tosiaankin tuo naisten tapa. Oikeuden edessäkin, jos heitä sattuu olemaan vaikka kymmenen, niin kaikki yht'aikaa puhumaan. Se on minulle tuttua, hyvin tuttua, lisäsi herastuomari.

Kerrassaan tukkeutuivat nyt tyttöjen suut. He ottivat vähän itseensä.

-- Enhän minä yleensä naisista puhunut enkä mitään pahaa tarkoittanut. Miehetkin välistä kunnan- ja kirkonkokouksissa yht'aikaa pulpattavat. Minä tahdoin vain huomauttaa, että asia tulee selvemmäksi, jos yksi kertoo, toiset kuuntelevat, virkkoi isäntä.

-- Kerro sinä, Suso!

-- En minä ... kerro sinä, Anni!

-- Enkä kerro, koska naisten puheita...

-- No kuka nyt leikistä suuttuisi? sanoi Kaivolan Kaisa nauraen.

-- Kuulitkos sinä, Kaisa, miten siellä Jokelassa on käynyt? kysyi isäntä.

-- Kuulinpa kyllä. Hanno kertoi kirkolla minulle koko asian. Hehe! Hanno taisi vähän erehtyä, kun luuli minun menevän Jokelaan talkoihin. Hän meni sinne, minä tulin tänne. Vähät siitä! Hanno kertoi juurtajaksain kuinka onnettomasti oli eilen käynyt Jokelassa Silmun kylässä. Heinätalkoita oli sielläkin pidetty. Rankkasade oli kastellut kaikki heinät. Kerrassaan kaikki. Silloin oli Jokelan isäntä väelle huutanut: syökää ja juokaa nyt tänään ja tulkaa työhön ensimäisenä poutapäivänä. Viinaa oli ollut viljalta. Korttia oli lyöty, riidelty ja rehkitty. Täydessä humalantohjakassa oli Jyrkän Tuomas siellä riehaellut, kun naapurinsa Kärhän Heikki niinikään humalassa oli ilmaissut Tuomaan tekemän salaisen rikoksen. Keltä sinä sait sen tietää? oli Tuomas tuiskaissut. Lirikon Maija-Liisalta, oli Heikki vastannut. Tapan teidät molemmat oli Tuomas kiljaissut, viskaissut kortit nurmelle ja lähtenyt heinähanko kädessä Heikkiä takaa ajamaan. Kun ei saavuttanut Heikkiä, syöksi hän hangon viskaamalla ja sen haara oli syvälle paiskahtanut Heikin hartioihin. Heikkiä varten oli tohtori Hallstén haettu kaupungista. Kuuluu olevan mies mänevillä mättäillä, ihan kuoleman kielissä.

-- Jos Heikki nyt kuolee, tulee ruumis leikattavaksi ja lääkärintodistuksesta tulee paljon riippumaan millaisen rangaistuksen murhamies saapi. Saattaa sitten vielä ilmaantua joko lieventäviä tahi raskauttavia asianhaaroja. Jos me otamme asian siltä kannalta, että murha on aikomuksessa tehty, koska Tuomas edeltäpäin uhkasi, niin on rangaistus kova, ankaran kova. Mutta jos nuo sanat "tapan teidät" pidetään vaan puheenpartena, ilman varsinaista tarkoitusta, niin saatamme päästää Tuomaan jokseenkin helpolla. Kerrankos sitä tulee sanotuksi, kun esimerkiksi sika pääsee potaattimaata tonkimaan tahi kanat tunkeutuvat liina-maata raaputtelemaan: "tapan tuon sian", "tapan nuo kanat", vaikkei olekaan varsinainen aikomus niitä tappaa sillä kertaa. Sehän se meillä oikeudenpalvelijoilla on raskain tehtävä se oikean kannan löytäminen. Siinä on temppu ja siinä saa monta kertaa ajatella päänsä ympäri. Ja sitten vasta rangaistuskaaren sen ja sen pykälän mukaan julistetaan syylliselle rangaistus. Kaikessa tapauksessa rangaistus tästä tulee Jyrkän Tuomaalle, emmehän me toki esivallan miekkaa hukkaan kanna, emme toki.

Herastuomari puhui nämä sanat erinomaisella arvontunnolla. Hänen kulmakarvansa hypähtelivät ja hänen sieraimensa pörhistyivät vähän väliä.

-- Olikohan Lirikon Maija-Liisakin siellä Jokelassa, kysyi emäntä.

-- Missäs harakka, ellei siantappajaisilla! vastasi Kaisa.

-- Juuri ne kolme henkeä jäi meille tulematta, arvattavasti viinahalunsa tähden, huomautti isäntä.

-- Heikki parka kuuluu kovin hourailevan, tiesi Kaisa sanoa. Hirmuinen peto on muka pistänyt häntä kaksihaaraisella kielellään.

-- Ei ole Kaisan oma kieli puurossa palanut, hymähtelivät pojat itsekseen. Osaa se puhtaasti ulkoa Suosaaren Hannon ripittää, jos siksi tulee matkan varrella.

Pekka Juntunenkin availi suutansa, mutta ei päässyt ääneen, hän kun ei tahtonut keskeyttää toisten pakinaa.

Kun Salmelan isäntä sen huomasi, sanoi hän:

-- Pekka aikoo puhua, kuulkaa!

-- Eihän minusta ole puhujaksi, virkkoi Pekka. Minulle vaan juohtui mieleeni eräs Jumalan sanan kohta, jossa viinaa verrataan kyykäärmeesen. Sellainen kyykäärme on Heikkiä pistänyt, ja sen kaksihaaraisena kielenä on nähtävästi ollut Lirikon Maija-Liisa parka. Voi voi, miksei tahdota tappaa tuota kauheaa kyykäärmettä? Miks'ei tehdä samaten kuin Vieremän Jussi Takamaan niityllä kyykäärmeelle teki? Miksi säälitään viinakäärmettä, joka niin monelle sielulle on tuottanut kuoleman, ajallisen ja ijankaikkisen kuoleman? Jumala armahtakoon Lirikon Maija-Liisaa, Kärhän Heikkiä ja Jyrkän Tuomasta! He ovat lähimäisemme, syylliset veljemme ja sisaremme. Mutta saatammeko me tässäkään asiassa sanoa itseämme syyttömiksi? Voimmeko rehellisesti tunnustaa itseämme viattomiksi niin kauan kuin toimetonna katselemme kauheaa petoa? Voi voi, eikö jo olisi aika musertaa tuon viinaperkeleen päätä?

Kauhistuksen tuli leimusi Pekka Juntusen silmissä. Kiroussanaa ei kukaan ollut koskaan kuullut lähtevän Pekan suusta sen koommin kuin hän heränneeksi tuli. Selvästi huomattiin, ettei se nytkään lähtenyt kevytmielisyydestä. Pekan suu puhui sydämen kyllyydestä.

-- Tuollainen mies on tavallaan maan suola, etenkin tähän aikaan, jolloin nautinnonhimo, omanvoitonpyyntö ja irstaisuus on yltymässä, sanoi Salmelan isäntä hiljaan, ettei Pekka Juntunen sitä kuullut.

-- On ... niin tuota ... on se suola, murahteli epäselvästi herastuomari, joka muisti nyt ainoastaan suolan kirpeyttä, eikä sen mädännystä estävää vaikutusta. Ylipäätään herastuomari vihasi "heränneitä", "kerettiläisiä", "hihhuleita" ja muita "uskovaisia".

-- Niin, te vanhemmat miehet ymmärrätte asiat paremmin, minä aioin vaan sanoa, että minusta on Pekka Juntunen kirpeämpi kuin tavallinen suola, hän on kuin salpietarikokkare, -- hiiltä ja rikkiä sekaan, niin on ruuti valmis, virkkoi hiljaan Törsövän Taneli parantaaksensa suhdettansa herastuomariin.

Antti Salminen katsahti toisaalle, mutta Risto Tohonen loi Taneliin ystävällisen silmäyksen ja naurahti.

Samu oli sill'aikaa istunut pihlajan siimeksessä ja selaillut sanomalehtiä, joita oli kirkonkylässä olevasta postikonttorista tuonut. Niitä olikin monta numeroa, kun ei viime viikolla ensinkään joudettu noutamaan lehtiä.

-- Onko mitä tärkeätä lehdissä nyt? kysyi herastuomari.

-- Ei erinäistä.

-- Rauha maassa?

-- Rauha.

-- Eikö hallaakaan ole näkynyt?

-- Pohjan puolella on halla rapsinut potaatin varsia.

-- Nimismiehen tapasit?

-- Tapasin. Ei ole tullut, sanoi.

-- Miten nyt on Venäjän rahan kurssi?

-- 304 ja 299 näkyy olevan merkittynä.

-- Kas niin! Kurssi pysytteleikse kolmen markan vaiheella. Enemmän olisi pitänyt olla uskallusta tuonnoin takavuosina. Minä nykäsin silloin ainoastaan kaksituhatta ruplaa neljällätuhannella markalla, noin vaan koetteeksi. Annoin ruplat lainaksi ja nyt on silloinen pääoma neljä-tuhatta markkaa noussut kuudentuhannen markan arvoiseksi. Ja entäs korot, entäs korot! Nythän on koron vapaus! hohotteli Risto Tohonen ja hänen sieraimensa liikahtivat tunnetulla tavalla.

-- Öhhöm! kuului loitompaa poikajoukosta, mutta ei se ollut Törsövän Tanelin yskintä.

Herastuomarin korva oli eilisestä tarkistunut. Yskä tuli ymmärretyksi. Herastuomari muljautti kummallisesti silmiänsä ja pyörähti samassa kamariin, mutta Salmelan isäntä puri huultansa naurua hillitäksensä.

-- No mitä se tohtori sinulta tiedusteli sakastissa? kysyi isä pojaltaan.

Samu vastasi:

-- Tohtori oli saanut kuulla käärmeenpistoksesta ja tahtoi omin silmin tutkia myrkkyhammasten jälkiä. Erittäin huolellisesti tarkasteli hän niitä ja sanoi, että ellei niin heti ja niin voimakkaasti olisi myrkytettyä vertä pois imetty, olisi ihan varmaan seurannut aivon myrkytys ja siitä kuolema. Toinen hammas oli näet haavoittanut erästä pientä aivoon johtuvaa suonta. Tarkoin tohtori tiedusteli tapauksen aikaa ja paikkaa ja kun ne oli muistikirjaansa pannut, kirjoitti hän meidän, Hilman ja minun, nimemme kirjaansa. Koko tapauksen sanoi tohtori julkaisevansa eräässä paljon levinneessä Suomen terveydenhoito-lehdessä.

-- Vai niin, sanoi tohtori! Vai niin täperällä oli pojan henki! Oliko rovastikin sakastissa?

-- Siinä oli rovasti, ja paljon miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet lapsia ristittämään. Kaikki kuuntelivat ihmetellen. Rovastikin oli oikein mielissään asian onnistumisesta ja kehoitti muitakin sellaisissa tapauksissa samalla tavalla menettelemään, eikä suinkaan loihtuihin ja taikoihin turvautumaan.

Kun Salmelan emäntä kuuli, mitä tohtori oli sanonut, rupesi hänen leukansa omituisella tavalla vipattamaan, ja hän puhkesi ääneen:

-- Viidestä lapsesta on meillä ainoastaan yksi elossa ja sekin ainoa oli jo eilen menemäisillään. Kolme niistä korjasi Herra luoksensa pienoisina, mutta neljäs, Samun nuorempi veli...

Emännälle tuli jonkullainen tukko kulkkuun, hän ei voinut puhettansa jatkaa, eikä sitä tarvinnutkaan, sillä kaikki tiesivät, että Antti, Samun nuorempi veli, yhtä reipas ja kaunis poika kuin Samukin, oli mennä vuonna saanut tapaturmaisen kuoleman -- hukkunut Suurselän järveen.

Pekka Juntunen kertoi raamatusta muutamia lohduttavaisia sanoja emännän mielen rauhoittamiseksi.

Kun Hilma voilautaset käsissä kulki emännän ohitse tupaan, taputti tämä häntä hellästi poskelle, mutta ei virkkanut mitään. Hilma muisteli nyt, ettei emäntä ollut hänen poskeansa taputtanut sen jälkeen, kun hän kerran puolikasvuisena tyttönä oli löytänyt kanan pesän, jota emäntä oli turhaan kauan etsinyt. Hyvä oli emäntä hänelle aina ollut, mutta hänen poskeansa ei hän ollut pitkään aikaan taputtanut. Senpä tähden tuntuikin se nyt niin erinomaisen suloiselta.

* * * * *

Jos kaikki muut ateriat näissä heinätalkoissa olivat niin runsaasti ruuilla varustetut, ettei suinkaan niiden äärestä huolinut nousta nälkäisillä vatsoilla, niin oli kuitenkin tämä päivällinen muita yltäkylläisempi. Siinä oli kaikkea, mitä olla piti. Viimeisenä ruokalajina oli tuo paikkakunnan talonpoikaisissa pidoissa tavalliseksi tullut "rusina-rokka" vehnästen kanssa.

Melkein ääneti syötiin. Isäntämiesten kesken ei puhe sujunut, heidän välinsä oli eilisestä saakka paljon kylmentynyt. Samu näytti alakuloiselta. Törsövän Taneli mietiskeli. Hetvi istui muiden tyttöjen keskellä, mutta äänettömyys oli kaikkialla.

-- Kah, en ole muistanut kysyä sinulta, Jussi: joko sinä sait sen Karjalan rautatien valmiiksi, koska sieltä pois tulit? kysyi vihdoin Viulu-Matti.

-- Kesken on vielä sekin työ, veikkonen, vastasi Vieremän Jussi. Kolme viikkoa tein jo sitä, kesken on vielä.

-- Vai kesken on! Taidat olla vähän ikäänkuin velttomies; kolme viikkoa kesäisiä päiviä olit rautatietä tekemässä, etkä sitä vieläkään valmiiksi saanut. Ethän vain kesken työtäsi jättäne?

-- En minä työtäni keskoiseksi jätä. Onhan minulla päiviä, ja jos eivät omat päivät riitä, niin haenpa Ylätuvan Yrjöltä lisää.

-- Oikein, Jussi, oikein! Älä jätä alotettua työtäsi kesken, tee rapaise Karjalan rata valmiiksi asti.

-- Ja sittenkun olen saanut tuon tiepätkän Wiipurista Joensuuhun valmiiksi, niin kutsun teidät kaikki katsastamaan ja tarkastamaan työtäni. Sanokaa sitten, mutta vasta sitten, onko Jussi turhan tähden päiviänsä menettänyt.

Tämä leikinlasku saattoi väen paremmalle tuulelle. Keskustelu vilkastui.

Ruualta päästyä sanoi isäntä:

-- Sietäisivät ne hevosetkin uittamista paahteella.

-- Saanko lähteä niitä hakemaan, saanko, isäntä? kysyi paimen Aaro riemastuneena.

-- No kun mielesi tehnee, niin hae vaan hevoset kotiin uitettaviksi.

Tuskin olivat miehet ennättäneet tupakkapiippunsa polttaa, kun jo Aaro ratsasti täyttä ravia pulskalla ruunalla pihaan, toiset kaksi hevosta juoksivat valloillaan perästä.

-- Eikö herastuomarin oritta saisi myöskin uittaa? kysyi Törsövän Taneli.

-- Miks'ei, jos se vaan osaa sen konstin, vastasi herastuomari. Sitä ei ole koskaan uitettu.

-- Eihän teillä ole järveäkään lähellä, huomautti joku.

Hevoset talutettiin rantaan, tallikaskin päästettiin kylpyyn.

Törsövän Taneli kävi soututeljolle ja Samu istui veneen perään. Aaronkin mieli teki veneesen, mutta Samu kielsi nyt tulemasta. Yritettiin ensin uittaa vierasta oritta, mutta se pelkäsi lähteä järveen, kun ei ollut totutettu. Vähän se astui veteen, sitten kuorsahti ja peräytyi pois.

Uitettiin sitten Salmelan hevoset. Tallikas meni taluttamatta emähevosten jälestä uimaan.

Kun herastuomarin oritta sitten talutettiin järveen, meni se mielellään, nähtyänsä etteivät toisetkaan hevoset sinne hukkuneet.

Rannalla seisoi herastuomari ja Salmelan isäntä sekä muutamia muita miehiä katselemassa. Kun vene oli kauimpana rannasta, puhelivat Samu ja Taneli jotakin salaperäistä hiljaisesti ja vilkkaasti keskenänsä, mutta kun vene lähestyi rantaa, alkoivat he äänekkäämmin puhua, tietysti aivan toisia asioita. He molemmat näyttivät jokseenkin vakavilta, vaikka iloinen soitto ja raikas rallatus kuului pihasta:

Käki kukkuu kuusikassa, pienet linnut laulan, Minä lennän leuhottelen kullalleni kaulaan.

Kotoiset hevoset lennätti Aaro jälleen hakaan, tallikas ja herastuomarin ori talutettiin talliin eri seimelle kumpikin.

Samu kävi sanomalehtiä lukemaan.

Pihalla oli aitan seinän vieressä suuri, paksun leivän muotoinen sileä kivi, jonka Samu oli vuosia sitten rannalta löytänyt ja kotiin tuonut. Sitä "ukonkakkua" ryhtyivät nyt pojat viskaamaan, kuka etemmäksi saisi. Tytötkin katselivat utelijaina tuota voimaa ja notkeutta kysyvää leikkiä. Tarkka merkki pantiin siihen mihin kunkin heitolla kivi putosi. Törsövän Taneli nakkasi kauimmaksi. Tytöt ihastelivat Tanelin voimaa ja pojat tunsivat jonkullaista kateutta mielessään.

-- Jätä lemmolle, Samu, tuo alituinen sanomalehden lukeminen ja tule sinäkin heittämään ukonkakkua! Törsövän Taneli on voittanut meidät kaikki! huusi Timo Terhakka iloisella tavallaan.

-- Enpä ole harjoitellut tänäkesänä kiven nakkaamista. Veljeni eläessä heitimme sitä usein. No, sama se, voinhan tuota minäkin koettaa ja tulla voitetuksi.

Samu heitti kiven.

-- Se putosi aivan samalle kohdalle kuin Tanelinkin heitolla, huusivat merkitsijät. Uudestaan heittäkäät molemmat!

Taneli heitti. Kivi putosi entiselle kohdalle. Samu heitti. Kivi putosi kämmenen leveyttä kauemmaksi.

Pojat tempasivat Samun käsivarsillensa ja lennättivät riemuhuudolla pihan ympäri.

-- Samallainen kunnioitus on annettava myöskin Törsövän Tanelille, sanoi Samu. Olihan näet meidän molempain ensimäinen heitto yhtä voimakas, eikä toisessakaan heitossa ollut muuta kuin vähäinen eroitus.

-- Toinen palkinto Törsövän Tanelille, huusivat pojat, ja silloin Tanelia lennätettiin ilmassa pihan ympäri. Taneli itse heilutti hattuansa ja huusi koht'kulkkua:

-- Eläköön Salmelan Samu! Eläköön Törsövän Taneli! Eläkööt kaikki reippaat pojat! Eläkööt ennen kaikkia iloiset tytöt! Tuhannen vuotta eläkööt!

-- Tuhannen vuotta eläkööt, mutta -- nuorina! lisäsi Vieremän Jussi.

Molemmat voitonsankarit olivat nyt tyttöjen ihastuksen ja ihmettelemisen esineenä. Erittäin kehuivat tytöt Samua, joka niin näppärästi osasi antaa kunnioituksen sille, jonka hän oli ensin kivenheitossa voittanut. Hiljaisesti he keskenänsä supattelivat ja loivat salavihkaa silmäyksiä poikien puoleen.

Oltiin sitten "leskisillä", se on samaa kuin juosta "viimeistä paria." Sukkelimmat ja sievimmät juoksijat olivat pojista Timo Terhakka ja tytöistä Hietalan Hilma. Kas he kun tekivät kiemuroita ja koukeroita, sutkauksia ja mutkauksia, niin että turhaan tavottajan käsi heitä hapuili, vaikka olikin likellä. Vieremän Jussi jäi hänkin leskeksi, eikä näyttänyt pojalla olevan kykyä pääsemään pois siitä säädystä. Mutta annapas olla! Mörskyn Marketta juosta hahattaa viimeisen parin toisena puoliskona. Silloinpa Jussi vasta tapaa kesäkäpälänsä. Hän ponnahtaa yht'äkkiä juoksuun, saavuttaa Marketan, ja uljaasti käsikädessä astuvat he jonoon. Marketta nauraa. Jussi nauraa, kaikki nauravat.

Koska vissien syiden takia välistä pannaan huomiota siihen, muutoin aivan satunnaiseen seikkaan, kuka kenen kanssa leikkiä lopetettaessa on parina, niin olkoon tässä mainittu muutamia. Salmelan Samun paripuoliskona oli Hietalan Hilma, Törsövän Tanelilla Toholan Hetvi, Vieremän Jussilla Mörskyn Marketta.

Hetvi opetteli tytöille vielä erästä panttileikkiä, jota oli nähnyt siltavoudin häissä nuorten herrain ja neitien leikkivän. Pojatkin lähestyivät kuulemaan opetusta, ja tuota pikaa pantiin panttileikki toimeen. Tietysti joutui pantiksi koko joukko pieniä kappaleita: piippuja, tupakkakukkaroita, nenäliinoja, sormuksia, rintaneuloja y.m. Panttien lunastamiseksi määrättiin pikku tehtäviä, yhdelle yhtä, toiselle toista. Piti näyttää miten kokko lentää, tahi hypätä harakkaa, tahi juosta yli pihan, tahi kumartaa pihlajaa, tahi laulaa joku kansanlaulu. Tulipa Samun vuoro panttia lunastaa. Se olikin viimeinen pantti. Hänen tehtäväkseen määrättiin lukea ulkoa joku värssy. Samu nousee silloin rappujen kolmannelle astimelle, ottaa hatun päästänsä ja lausuu:

KARJALA.

Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes, Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö: Siell' ensin silmäni aukes. Siell' leikin lasna ma rantamalla. Siell' lepää heimoni nurmen alla, Ja siellä neitonen Karjalan Sai lempeni leimuamaan.

Siell' elää kansa niin sitkeä Kuin vaahteran latva nuori: Se kyllin saanut on itkeä, Mut vankkana on kuin vuori Se orjana ollut on ounaan herran, Se vaivaa nähnyt on toisen verran Kuin Suomi muu, mut murtumaton Ja hilpeä vielä se on.

-- Mistä sinä olet saanut nuo mukavat värssyt? kysyi isä.

-- Arvi Jänneksen tekemästä kirjasta, jonka kirjastosta lainasin tuonnoin. On siinä runossa useampia värssyjä, vaan en vielä muista kaikkia ulkoa, selitti Samu.

Mutta täytyyhän hyvienkin pitojen kerran loppua. Päivä kallistuikin jo illan korvalle. Jo alkoi yksi, jo alkoi toinen katsella työaseitansa lähdön merkiksi. Se Törsövän Tanelin kipuja kiinnitti. Hän tunsi, ettei Hetvi ollut hänelle vastenmielinen. Päin vastoin. Jospa nyt kuka olisi voinut lukea Tanelin ajatukset! Hän soimasi itseänsä typeräksi pässinpääksi. Miksi en kysynyt Samulta ennen? Hänellä on omansa, niin ilmoitti hän tuolla veneessä. Minä poloinen poika! Kyllä silloin kieli lörpöttää, kun olisi parasta olla vaiti, mutta pysyy silloin suu tupessa, kun olisi tärkeä asia selvitettävänä! Ja tilaisuus semmoinen kirkosta tullessa! Pölkkynä istuu mies pulskan tytön vieressä! Ajanko kovemmin? taisin kysyä, ikäänkuin minulla olisi ollut tulinen tuska pois hänen vierestään. Kyllä nyt saan ikäni olla poissa Hetvin vierestä! Siten tuskitteli nyt Taneli kenenkään tietämättä.

-- Tulkaa juomaan kahvia, vieraat tulkaa, kutsui emännän ystävällinen ääni.

-- Tulkaa juomaan ja menkää sitten matkoihinne, sanokaa niin emäntä, virkkoi joku.

-- Enpä sanokaan, vaikka niin ajattelisinkin, vastasi emäntä nauraen.

Erokahvia juotaessa olivat niin pojat kuin tytötkin sangen vakavina. Sen vaikutti eronhetken lähestyminen.

Jäähyväisiä tehdessään lausuivat useat: "älkää muistelko tuhmuuksiani!" Toiset taas sanoivat lyhyesti: "mikä liikaa, se leikiksi!"

Herastuomarikin tyttärineen teki lähtöä yht'aikaa muiden kanssa. Eikä heitä nyt pidätelty jäämään maanantaihin, vaikka niin oli ensin aiottu. Renki Mikko valjasti oritta. Siellä käpelehti luona Törsövän Tanelikin, surullisesti katsellen kiessejä, joissa oli Hetvin vieressä istunut. Hän huomasi kiessien pohjalla jotakin kiiltävää. Se oli Hetvin rintaneulasta pudonnut kultainen koristus. Taneli sieppasi koristuksen ja lennätti sen Hetville.

Hetvi osui olemaan kamarissa yksin.

-- Löysin löytökäisen, sanoi Taneli ojentaen kultakoristusta.

-- Ai, se on minun neulastani pudonnut. En ole huomannutkaan sitä kaivata. Kiitoksia paljon, Taneli, kelpo poika!

-- Kelpo pöllö, joka viisastellessaan päästää suurimpia tyhmyyksiä!

-- Miksi, Taneli, noin puhut? Oikeinhan äänesi vapisee!

-- Tässä ei ole aikaa selvittää. Saanko luvan tulla Toholassa käymään?

-- Tietysti! Milloin hyvänsä...

-- Kiitoksia! Minä tulen kohta.

Taneli puristi Hetvin kättä niin voimakkaasti, jotta tämä oli vähällä kiljahtaa.

Jälekkäin tulivat he molemmat porstuaan, jossa herastuomari jo jäähyväisiään heitti Salmelan isännälle ja emännälle.

-- Hyvä oli, kun löysit neulani koristuksen, sanoi Hetvi ikäänkuin selittäen läsnäolijoille, minkä vuoksi Taneli oli kamariin tullut.

Hetvi sanoi nyt järjestään isännälle, emännälle ja Samulle jäähyväiset. Kiitoksia sateli tosin molemmin puolin, mutta herastuomarin kulmakarvain välissä näkyi syvennys.

Komea ori seisoi jo valjaissa portaiden luona. Se hypsähteli ja säpsähteli, kun näki viikatteita ja haravia liikuteltavan. Herastuomari nousi itse edeltäpäin kiesseihin ja piteli ohjaksia, sanoen: soo, poika, soo! Mutta ori nytkäytteli kiessejä milloin eteen milloin taaksepäin, ettei Hetvi uskaltanut nousta.

-- Auta, Samu, Hetviä! kehoitti emäntä.

Mutta Samu oli loitompana, hän avasi piha-maan porttia.

Silloin sieppasi Törsövän Taneli Hetvin syliinsä, huiskautti hänet keveästi kiesseihin isänsä viereen. Pääsipä jo häneltä pieni sukkeluuskin:

-- Eihän tuo herran leiviskä paina humalanaulaakaan!

-- Hyvästi, hyvästi, kiitoksia paljon!

-- Jumalan haltuun, kiitoksia itsellenne!

Salmen taa meneviä saattoi Liisa veneellä. Useimmat kulkivat kujatietä myöten. Edellepäin joutuneet väistyivät tiepuoleen, kunnes herastuomari ajoi ohitse. Vielä vilkahtelivat haravien varret pellon takaa matalan viidakon päällitse. Sitten katosivat nekin näkyvistä.

* * * * *