Chapter 3

-- Oikein hauskaa, oikein hupaista, vastasi Antti Salminen ja nykäsi kyynärpäillänsä herastuomaria.

-- Hauskaahan siellä oli, mutta kovin äkisti se hauskuus katkesi, virkkoi herastuomari.

-- Kuinka niin, sanokaa, tiedusti Hetvi.

Herastuomari kertoi nyt käärmeenpistoseikan Takamaan niityllä. He kun heiniä sulloivat ja survoivat latoon, kuulivat huudettavan: mato pisti Samua! Tultuaan ulos näkivät he jo Hietalan Hilman imemässä myrkkyä haavoista. Yksityiskohdissa teki herastuomarin kertomukseen lisäyksiä yksi ja toinen. Jännitetyllä huomiolla kuuntelivat Kotanurmella ja kotona olleet ihmiset kertomusta. Emäntä tarkasteli poikansa otsaa, jossa myrkkyhampaiden jälet hyvästi näkyivät, eikä tahtonut lakata ihmettelemästä ja siunailemasta. Kun Pekka Juntunen kuuli, että Mörskyn Marketta oli yritellyt niin jumalattomaan toimeen kuin loihtimiseen, pani hän tyynesti kätensä ristiin ja hänen huulensa vähän liikahtelivat. Kaikki vaikenivat, antaen kunnioitusta hartaudelle. Vieremän Jussi oli juuri aikonut Marketalle muistuttaa mustaa maton, mutta nyt hänkin jätti sen sanomatta ja Marketta jäi suuttumatta.

-- Hyv' iltaa taloon!

-- Jumal' antakoon!

-- Mitä Matille kuuluu?

-- Leukain lusketta ja suun napsetta. Väkeä täällä kuin helluntai-epist ... (Emäntä nykäsi vierasta viitaten Pekka Juntuseen, jonka kädet taas silmänräpäyksessä sävähtivät ristiin) ... niin, väkeä täällä nuorta kuin heinää ja kaikki ääneti kuin etanat.

-- Pane pois Matti viulusi ja toimita suusi yhteiseen puuhaan, virkkoi isäntä.

-- Tuossa Samun vieressä on tilaa, huomautti emäntä.

Matti ripusti viulunsa ovenpielessä olevaan naulaan ja silloin huomasi Törsövän Tanelin istuvan siellä pöydän alapäässä.

-- Tanelikin täällä ja sittenkin hiljaista kuin hautajaisissa! Mihinkäs nyt merkki piirretään? Minä käyn syömään Tanelin viereen. Me sovimme yhteen yhtä hyvästi kuin kaksi täysikasvuista kukkopoikaa.

-- Taneli on tänään tainnut puhua enemmän...

-- Tyst-stoj-vait! keskeytti Törsövän Taneli.

-- Kas se poika osaa ruotsit, venäjät ja kaikki kielet, kehui vieras. Minä en osaa muuta kuin suomea ja tätä kieltä, toimeen täytyy tulla.

Vasta tullut iloinen vieras oli Toholan torpan poika. Matti Mäntynen, paikkakunnalla hyvin tunnettu "Viulu-Matti". Hänelle oli Samu lähettänyt sanan, ettei unohtaisi talkoita. Eikä Matti niitä unohtanut.

-- Satoiko siellä Niinisyrjän puolella? kysyi herastuomari.

-- Niinkuin saavista olisi kaatanut, ja meidän viiritangon löi ukkonen pieniksi pirstoiksi.

-- Eikö rakeita tullut?

-- Ei meidän paikoilla. Kukkaropohjan kohdalla oli tiellä ja aholla rakeita, jotta maa näytti valkealta.

-- Ei ollut sade meistä kaukana, yhden kilometrin päässä, virkkoi Salmelan isäntä.

-- Eikös Takamaan niityllä satanut? kysyi Matti.

-- Ei tippaakaan!

-- Mutta kiire meillä siellä sittenkin oli, sanoi Samu, ja katsos otsassani oli vielä kiireen merkit.

-- Ampiaisen pistämät?

-- Niin, ampiaisen pistämät, puuttui puheesen Vieremän Jussi, semmoisen jalattoman, harmaan ampiaisen, jota Mörskyn Marketta sanoi mustaksi madoksi.

-- Lakkaa jo tuosta, kiusan kappale, karnuttamasta! räsähti Marketta.

-- Saattaahan ihminen erehtyä, virkkoi isäntä lepytellen. Marketta vaan hiukan erehtyi värissä.

-- Eihän se Marketta enään tarkasti näe vanhoilla hampaillaan, murahti Jussi hiljaan, mutta sitä ei Marketta kuullut.

-- Eikä se enään ole tarkkakuuloinenkaan! Takamaan niityltä tullessa lyödä nalkkasi varpaansa terävään kiveen, eikä tiennyt asiasta mitään ennenkuin toiset tytöt huomauttivat: Marketan varpaasta vuotaa vertä! Vasta sitten rupesi tyttö parka siihen räsyä hankkimaan, mumisi Törsövän Taneli sangen totisena, mutta niillä, jotka sen kuulivat, oli työ tuska naurua hillitessä.

Viulu-Matille kerrottiin tapahtuma Takamaan niityllä. Hänkin ihmetteli suuresti Hilman rohkeutta.

Hetviin ei näyttänyt kertomus erittäin vaikuttavan. Herastuomari kysyi:

-- Olisitko sinä Hetvi uskaltanut tehdä Hietalan Hilman tavalla?

-- Hyi! huudahti Hetvi.

Samu katsahti Hilmaan ja Hilma Samuun päin.

Tuo pieni huudahdus saattoi Hilman mielen levottomaksi. Oliko hän menetellyt sopimattomasti? Hetvi, korkeampia kouluja käynyt, ei olisi niin tehnyt kuin hän teki. Olisiko Hetvillä ollut sydäntä nähdä Samun pöhöttyvän, kangistuvan, mustenevan ja kuolevan? Ruualta päästyä sopotti Hilma jotakin emännän korvaan, pistäysi salavihkaa ulos ja riensi kotiinsa kertomaan vanhemmillensa mitä oli tapahtunut.

Mörskyn Marketta oli ensimäinen, joka huomasi Hilman lähteneeksi. Hän sanoi:

-- Minä pelkään pahoin, että se tyttöriepu kuolee kotiin mennessään, kovin oli kipeän näköinen.

Nyt vasta muutkin tytöt huomasivat, että Hilma oli poissa.

-- Eihän se meistä sairaalta näyttänyt, vastasivat toiset tytöt.

-- Vai ei! Kovin hehkuivat kasvot, ei se ollut oikeaa punaa! Käärmeen myrkky saattaa myöhemminkin pöhöttää ja tappaa. Kyllä minä tiedän, höpisi Marketta.

Emäntä kuuli Marketan höpinän ja sanoi:

-- Älä pidä turhaa huolta Hilmasta! Terveenä se tyttö täältä lähti vanhempainsa luo yöksi ja terveenä se huomis-aamulla palajaa tänne.

Hilman isä ja äiti olivat illallista syömässä, kun hän saapui kotiinsa. He huomasivat heti, että jotain tärkeää oli tytöllä sanottavana. Eivät he kuitenkaan mitään kysyneet, odottivat ääneti.

Hilma kertoi tapahtuman.

Sekä isä että äiti kiittivät tyttärensä toimeliaisuutta ja rohkeutta. Se lievensi Hilman sydän-alaa.

-- Entä jos toverit rupeavat minua pilkkaamaan, sanoi Hilma hetken vaiti oltuaan.

-- Ei kukaan kunnon ihminen sellaista tekoa pilkkaa, vakuuttivat vanhemmat.

Hilma rauhottui ja jäi kotiinsa yöksi. Tanssimaan ei hänen mielensä nyt tehnyt. Hetviähän se Samu tämän iltaa tanssittelee, ajatteli hän, ja taas tuntui niin kummalliselta. Hän halusi nähdä, pyörittääkö Samu Hetviä yhtä innokkaasti kuin oli häntä Takanaan nurmella pyörittänyt. Ajatukset risteilivät, kunnes uni taivutti hänet.

Palaamme Salmelaan.

Illallisen jälkeen tarjottiin talkooväelle teevettä. Isäntä oli kovin mielissään työn onnistumisesta. Hän ilmoitti, ettei kenkään kiiruhtelisi kotiinsa ennenkuin huomis-iltana. Suolaa, leipää on talossa ja vettä salmessa palanpainoksi, sanoi hän.

-- No, kun teillä on hyvä pito, niin meillä on parempi olo, kuului vastaus joukosta.

Ja sitten:

Viu --! pani viulu. Ja nyt joka henki, Niin piika kuin renki Jo tanssia voi! Hiu --! huusi Hiski, Kun Jussikin, juuri Se tanssija suuri Jo tyttöä toi!

Nuoret tytöt ja nuoret pojat tanssivat sangen ketterästi. Päivän ankara työ ei ensinkään näyttänyt heitä uuvuttavan. Kovalla pihantanterella kiepsahtelivat he monenlaatuisissa kansallistansseissa. Siinä pistettiin "nelinurkkaista", "kieputusta", "pilkistystä" ja "ristitanssia". Hetvikin heilui parvessa. Samu ei päten tanssinut. Törsövän Taneli liehkasi kovasti.

Maatapanon-aika lähestyi.

Salmelan asuinrakennus oli ollut vanhastaan tälläinen: kaksi paksuista hongista salvettua tupaa vastatusten ja niiden välissä tilava porstua, ovet molemmin puolin. Nykyinen isäntä oli jakanut toisen tuvan väliseinällä kahdeksi kamariksi, ja porstuvan toiseen päähän tehnyt oven sijaan ikkunan sekä lohkaissut väliseinällä osan porstuasta ruokakammioksi.

Vanhemmat ihmiset olivat jo laskeutuneet levolle. Molemmat isännät makasivat toisessa kamarissa, toiseen oli vuode tehty emännälle ja Hetville. Muut makasivat tuvan ja liiterin puhtailla oljilla. Koukussa kuni kysymysmerkki makasi Pekka Juntunen lyhyessä kirkko-reessä liiterissä.

Emännän tarkka silmä seurasi nuorten leikkejä. Kun leikkien lopettamisen aika oli tullut, meni emäntä vaate-aittaan, jonka lattialle oli niinikään olkia paksulta levitetty.

-- Tytöt varmaan tahtovat jo käydä levolle, sanoi hän; täällä on tilaa teille.

-- Kiitoksia vaan! hymähti vastaus.

Toinen toisensa perästä pistäytyivät tytöt aittaan. Hetvin kanssa lähti sitten emäntä kamariin.

Samu kehoitti poikia tulemaan kanssansa liiteriin makaamaan. Useimmat tottelivat kehoitusta, mutta muutamat jäivät pihalle seisomaan ja tupakoimaan.

Kotvasen siinä seisottuaan astuivat pojat muutaman askelen avonaista aitan ovea kohti. Silloin kuului seuraava, hiljainen vuorolaulu:

Pojat:

Tyttökullat, vehnäpullat, kuinkas nyt on laita? Poikain täytyy kuljeksia pitkin pihamaita!

Tytöt:

Ettehän te, kunnon pojat, mielinekään tänne. Moinen tuuma oisi teidän oma häpeänne.

Pojat:

Eihän poika karhu ole, eikä jalopeura. Miksi teitä peloittaapi poikasien seura?

Tytöt:

Kunnon tyttö Karjalassa hän oi ole halpa, Häll' on lukko aitassansa taikka takasalpa.

Pojat:

Kyllä pojat senkin seikan tarkallehen tietää, Siit' ei ketään moitita ja kiitosta se sietää.

Tytöt:

Menkää, pojat, matkoihinne, menkää, mitäs auttaa. Tyttöin aittaan polku käypi papintalon kautta!

Kaivolan Kaisa ilmestyi laulaen, takasalpa kädessä, aitan ovelle.

-- Kuulepas Kaisa, sinä laululintu siellä aitassa, onko se naimahommissa oleminen hauskaa? Sinuahan on jo kaksi kertaa oikein kirkossa kuulutettu Suosaaren Hannon kanssa, huomenna heilautetaan kolmas kerta. Sinä tunnet pappilan polut ja portaat, onkos se hauskaa? kysyi Vieremän Jussi.

-- Vielä hän kysyy! vastasi Kaisa.

-- Sitähän minäkin! Olen tässä minäkin aikonut antaa itseäni vähän kuuluttaa, mutta pitäisi oikeastaan sitä varten hankkia morsian. En muistanut päivällä...

-- Päivällä et muista, yöllä et näe valita, keskeyttivät tytöt nauraen.

-- Jos minä jään vanhaksi pojaksi, niin se tapahtuu tyttöjen sydämen kovuuden vuoksi ... teidän sydämenne...

-- Emäntä katsoo tänne porstuvan ovelta, kuiskasi Kaisa ja sulki kiiruusti aitan oven.

Pojat eivät ottaneet selkoa katseliko emäntä todellakin, vai oliko se vaan Kaisan keksimä juoni.

Taisi olla puoliyön aika. Laulurastaan liverrykset ja ruisrääkän narskutukset olivat vast'ikään pihaan kuuluneet, mutta nyt olivat nekin vaienneet. Karjapihassa märehtivien lehmien kellot ainoastaan joskus heikosti helähtelivät. Muutama himmeä tähti koetti tirkistellä korkeudesta alas valoisana kesäyönä.

Hetkisen tuumaeltua lähtivät pojat Kotanurmelle. He paiskasivat latoon muutamia heinärukoja, levittelivät heinät hajalle ja kupertuivat sitten itse niihin. Päivän ponnistusten perästä ja iltahyppyjen raukaisemana nukkuivat he heti sikeimpään uneen.

* * * * *

Sunnuntai-aamu oli sanomattoman ihana ja herttainen. Lukemattomat linnut laulelivat Kotanurmen viereisessä lehdossa. Kuivettuneen koivun latvassa käki kukkui helkytteli kenties viimeisiä kertoja sinä kesänä. Leivosia liritteli joukottain ilmassa. Salmen tyynessä vedessä souteli emäsorsa poikaparvensa etupäässä. Vastapuoleinen ranta näytti olevan kahtena: toinen ylöspäin kohoavana, toinen alaspäin käännettynä veteen -- puineen, pensaineen.

Varhain oli emäntä noussut liikkeelle. Piika Liisan oli hän herättänyt lehmiä lypsämään. Pari muuta tyttöä oli noussut auttamaan Liisaa. Kun muu väki nousi makaamasta, oli emännällä kahvi keitetty ja kahvikupit pöydällä. Tytöt laittautuivat nyt pyhäpukuihin, joita olivat nyyteissä mukanansa tuoneet. Hietalan Hilmakin ilmaantui muiden tyttöjen joukkoon, omatekoinen sievä puku yllä.

Osa poikia oli poissa, muut joivat kahvia. Kadonneita kaivattiin.

-- Kah, tuoltahan ne kaivatut "illan virkut, aamun torkut" pojat tulevat Kotanurmen ladosta, sanoi Kaivolan Kaisa.

-- Mutta mitähän ne noin nauravat? Niillä on jotakin hauskaa kerrottavana.

Pojat tulivat, siistivät itsensä, mutta salaperäinen nauru väikkyi niiden huulilla.

Tyttöjen uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Etenkin Mörskyn Marketta tunsi olevansa onneton, jollei saisi tietää mitä oli tapahtunut. Mutta asiaa ei vaan virkettu.

Törsövän Taneli vihdoin ilmaisi:

-- Vieremän Jussilla on valta joko julkaista tahi olla julkaisematta tuo kätketty salaisuus.

-- Ei ole mitään tapahtunut, meitä vaan kiusoittelette, arvelivat tytöt.

-- Ei ole mitään tapahtunut, teitä vaan kiusoittelemme, myönsi Jussi.

Mutta kuitenkin kaikitenkin, mikä poikia nauratti?

Pekka Juntunen otti Matin viulun käteensä, tarkasteli sitä.

-- Tunnetko, Pekka, sitä kapinetta? Se on juuri sinun entinen viulusi, sanoi Matti, sen minä vaihdoin Kinnusen Eskolta. Annoin vanhan viuluni ja puolitoista markkaa väliä.

-- Soitapas nyt, Pekka, joku iloinen liritys, vaikkapa Hollolan polska, soitithan sinä ennenkin, kehoitti Timo Terhakka.

Pekka viritti viulun, kosketti sormin kieliin ja vihdoin veti voimakkaasti käyrällä. jotta oitis tuntui viulu olevan tottuneissa käsissä.

Kaikki vaikenivat. Jokohan Pekka soittaisi Hollolan polskaa.

Pekka asetti viulun perän leukansa alle, avasi suunsa ja lauloi vakaisesti samalla säestäen viululla:

Jo joutui armas aika Ja suvi suloinen!

Ensimäisen värssyn sai Pekka laulaa yksinään, sillä niin vastakohdalta tuntui tämä sävel sille soitolle mitä Pekalta oli pyydetty, ettei kukaan alussa uskaltanut siihen yhtyä. Mutta jo toista värssyä laulamaan yhtyi muitakin ja vihdoin koko talkooväki veisasi tuota suloista suvivirttä.

Kun virsi loppui, pyyhkäsi moni nainen silmästään kyynelen; laulu oli liikuttanut sydämen kieliä herttaisena pyhäaamuna.

Herastuomari ei laulanut. Hän sill'aikaa kirjoitti kuulutusta, joka oli kirkkoon vietävä ja se kuului näin:

Kulutus.

Minä Allen Kirioittanu Annan Suren korven Suon valta Ojan Ura-kalla Kaivettavaks Iosta Haluliset Urakka Miehet saap tulla Sopimaa Minun kansani Niin Syriää

Risto Tohone Herras Tuomar

Iosta Tämän kautta ilmoitetaa.

Aikaiseen joudutti emäntä aamiaisen pöytään, jotta kirkkoon ennättäisivät ne, jotka sinne aikoivat lähteä. Salmen yli saatettiin veneellä, koska siten lyheni maamatka. Herastuomarikin aikoi tyttärineen lähteä kirkolle: kuulutus oli vietävä ja vielä eräs toinenkin tärkeä asia niin vaati. Ori seisoi jo valjaissa. Mutta tuossa tuokiossa kääntyivätkin herastuomarin tuumat.

-- Jos Samu tahtoisi mennä kirkolle Hetvin kanssa, niin me vanhemmat miehet olisimme toinen toisemme rattona kotona, virkkoi hän.

Tämmöistä käännettä oli Samu melkein aavistanut. Hän arveli kuitenkin, että eilinen kelpo sätkäys oli ongensiimat katkaissut. Mut eipäs!

Tytöt vilkasivat toistensa silmiin. Törsövän Taneli yskäsi tuskin kuuluvasti. Samu epäröitsi hieman. Hetvi punastui korvia myöten. Hän olisi itkuun tillahtanut, jollei hän ennestään olisi ollut tottunut kovia kokemaan. Hän näki isänsä kulmakarvain välissä pykälän syventyvän. Se ei leikkiä merkinnyt. Salmelan isäntä ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Emäntä ennätti sanomaan:

-- Niin, sehän käy hyvin laatuun! Meneehän Samu, meneehän Samu!

-- Käy hyvin laatuun, ja pitäähän nuoria totuttaa toimimaan tärkeitäkin asioita. Mitä ihmisiä näistä muutoin tulisi? Tässä on kuulutus Samu, vie se sakastiin.

-- Entä se tärkeä asia? kysyi Samu.

-- Noh, jopa minä sen olin vähällä unhottaa. Kysy nimismieheltä: onko tuomarilta tullut se Pekkolan jutun rotokolla eli pöytäkirja? Jos on tullut, niin lunasta se, tässä rahaa!

-- Ehkäpä tuon paperin jaksan lunastaa, saanhan sitten rahat.

Lähtö tapahtui.

Hietalan Hilma katsoi kujasille, kun hepo juoksi tie helisi. Sitten pyörähti hän aittaan ja pyyhkäisi esiliinansa kulmalla silmiänsä.

Mutta Törsövän Taneli ilvehti rantaan mennessään:

-- Samu suotta kyselee, mikä se tärkeä asia oli. Ei hän niin tuhma poika ole, kyllä hän sen tietää kysymättäkin.

-- Hehehehe! Älä virka mitään! sanoivat toverit.

Harvat olivat ne sanat, joita Samu ja Hetvi kirkkotiellä haastoivat. Arvaahan sen. Sitä enemmän puhuivat syrjäiset.

-- Siin' on rikas ja pohatta rinnakkain. Nehän sopivat yhteen kuin voi ja vehnänen.

-- Jokohan noita miekkosia tänään kuulutetaan?

-- Ei. Hetvi kuuluu olevan isänsä kanssa Salmelassa heinätalkoissa.

-- Ja samalla kehrävarren sijaa katsomassa. Yks tie, kaks asiaa.

-- Eikö tuo Hetvi pysyne kehrävarsineen Toholassa. Samu saattaa muuttaa sinne kotivävyksi.

Semmoista ne keskustelivat.

Samu vei kuulutukset sakastiin. Siellä tapasi hän nimismies Löngrénin, jolta heti kysyi Pekkolan jutun pöytäkirjaa.

-- Pekkolan jutun! Jassoo! Joko se Toholan pajari sinua komentaa asioitansa toimittamaan? Ei ole tullut. Lykkyä tykö, lykkyä tykö!

Samu pyörähti tiehensä. Nimismiehen iva raateli hirveästi hänen sydäntänsä. Hyvä ett'ei toki ketään muita sattunut olemaan sakastissa, sillä papit olivat vielä tulematta ja suntio puuhaili jotain kirkossa.

Herran temppelissäkin vallitsi kuumuus, raukaiseva kuumuus. Eipä ihme jos monenkin sinne saapuneen silmä pyrki torkahtamaan, vaikka pappi pani parastansa pitääksensä rakkaita sanankuulijoitansa sekä hengellisesti että ruumiillisesti hereillä. Sekalainen seurakunta. Toiset valvoivat, pysyivät hartaina, vuodattivatpa sanan sattuessa kyyneleitäkin.

Kun Samu ja Hetvi olivat kirkolta lähtemäisillään, juoksi suntio siihen ja sanoi:

-- Tohtori Hallstén tuli vastikään Jokelasta tänne. Hän tahtoisi tavata Samua, kun sai kuulla käärmeenpistoksesta. Hän odottaa sakastissa.

-- Eihän tämä hevonen tässä pysy ... ptruu! kun näkee toisten menevän ... ptruu, soo! ... kah tuossahan on Taneli! kuule, veikkonen, aja sinä Hetvin kanssa kotiin, soo, soo! Minä menen tohtorin puheelle ja tulen sittenkuin joudun.

Vaikk'ei Törsövän Taneli suinkaan ollut arkalasta kotoisin, pampahteli kuitenkin nyt hänen sydämensä niin omituisesti. Ääneti hän hyppäsi Hetvin viereen kiesseihin.

Samu meni sakastiin.

Kun Törsövän Taneli Toholan Hetvin vieressä herastuomarin uljaalla oriilla ajoi kirkolta Salmelaan päin, oli se kaikille arvaamaton arvoitus. Moni sitä kummasteli, vaikk'ei se mikään kumma ollut, satunnainen seikka vaan.

Taneli puhui matkalla vähän, mutta arvokkaasti. Hetviin päin hän tuskin katsahtikaan. Tylyltä ei hän suinkaan tuntunut, mutta niin varovaiselta. Tämä Hetviä kummastutti, sillä hän oli tottunut pitämään Tanelia leikinlaskijana, vähän niinkuin hulivilinä.

Palatkoot he Kukkaropohjan ympäri, palatkoot toiset oikotietä, me palaamme jälleen aikaan, jolloin Salmelasta kirkkoon lähdettiin.

* * * * *

-- Kuinka paljon lyhempi matka täältä on kirkolle oikotietä myöten kuin Kukkaropohjan ympäri? kysyi herastuomari kirkkomiesten mentyä.

-- Oikotie tästä salmen poikki lyhentää matkaa viidettä kilometriä eli neljä vanhaa virstaa, vastasi Antti Salminen.

-- Vai lyhentää niin paljon, viidettä kiloa.

-- Sanoinko minä kiloa?

-- Et. Sinä sanoit kilometriä, mutta minun on tapana puhua lyhyemmin, sanon aina kilometriä joko kiloksi tahi virstaksi.

-- Mutta, eihän se ole oikein.

-- Miks'ei?

-- Kilo tarkoittaa aivan toista mittaa.

Herastuomari huomasi erehtyneensä, mutta hänen oli vaikea sitä tunnustaa. Johan sitten hänen lakikaariansa ja pykäliänsäkin ruvettaisiin epäilemään, kun hän näin yksinkertaisessa asiassa erehtyisi. Hän pyörähti kamariin, tempasi laatikosta sikarin, sytytti sen, tuli jälleen portaiden penkille. Hän oli keksinyt mutkan.

-- Kilo tarkoittaa toista, sanoit... Pah, pah, pah ... eipä se syttynytkään ... olkoon syttymättä! Mitä se tekee, vaikka toistakin tarkoittaa?

-- Tekee sekoitusta, kun se on painomitta. Etkö luule näistä uusista mitoista muutoinkin selkkausta syntyvän?

-- Tyhmille syntyy selkkausta vaikka mistä. Kuules, kun minä sanon: Toholasta on Salmelaan kuusitoista kiloa. Ajatteletko minun puhuvan voista tahi lihasta, etkö huomaa, että on puhe matkan pituudesta?

-- Suotta nyt viisastelet, veliseni. Sekoitusta se tekisi.

-- Sekoitusta, sekoitusta! Ketä on sekoittanut vanha naula, tuo meille niin tuttu naula. Jokainen tietää, ettei voinauloilla hevosenkenkää kavioon kiinnitetä, vaan rautanauloilla...

-- Eikä kenenkään mieleen ole juolahtanut tupansa harjalautoja kiinnittää esimerkiksi kalanauloilla. Sinä olet oikeassa, hahaha!

-- Ha-ai! Haukottamaan rupeaa.

-- Käy nyt vähän lepäämään, velikulta, sinä nousit tänäaanuma aikaiseen kirjoittamaan.

-- Lepopäivähän nyt on. Kamariin minä lähden lepäämään.

Antti Salminen kävi katsomassa tallikasta, kohenteli sille heiniä eteen. Hän tuli sitten kamariin, jossa herastuomari jo kuorsasi, otti hyllyltä raamatun ja viihtyi sen ääressä hyvän aikaa.

Useat kotiin jääneistä tytöistä kävivät ennen kirkkoaikaa Ahokummun rinteeltä mansikoita poimimassa. Niiden joukossa oli Mörskyn Markettakin. Kun tytöt palasivat marjatuohiset kädessä, tulivat pojat par'aikaa salmesta uimasta. Pojat alkoivat tytöiltä pyytää marjoja ja lupasivat maksaa rahoilla, marjoilla tahi suurilla kiitoksilla, mutta kauppoja ei syntynyt. Tytöt tahtoivat nyt kiusoitella poikia. Vieremän Jussi, joka ei ollut marjoista millänsäkään, loikoili tupakkaa polttaen aitan luona kasvavan pihlajan siimeksessä. Parin askelen päässä oli matala paasi. Paadelle istahti Mörskyn Marketta ja alkoi nuppuneulan kärjellä pistellä mansikoita tuohisesta suuhunsa.

-- Eikö Juhana huolisi mansikoita? kysyi Marketta.

-- Kukapa niitä sitten meikäläiselle miehelle antaisi, vaikka huolisinkin.

-- Mutta miksi te pojat teette yhtenään kiusaa tytöille?

-- Mitä kiusaa? Mansikkakauppaahan nuo tuolla hieroivat.

-- Eikös sekin ollut kiusantekoa, kun tänä-aamuna nauroitte, yhtenään nauroitte ettekä sanoneet tytöille mille nauroitte?

-- Eihän semmoista asiaa viitsi kertoa, ei ainakaan tytöille.

-- No viitsi nyt vaan, niin annan tämän mansikkatuokkosen.

-- Jollet juttelisi muille.

-- Jos se on salassa pidettävä, niin kyllä minun kieleni alla pysyy.

-- No anna tänne marjasi!

-- Tässä on!

Syödessään mansikoita kertoi Jussi:

-- Tuolla Kotanurmen ladossa me makasimme ja hyvältä uni maistuikin. Minä olin osunut katonrajassa olevan pääskysen pesän kohdalle. Nuo sievät linnut olivat heränneet aikaisemmin kuin me väsyneet ihmiset. Aamusiivouksia tehdessään pudotti pääsky-emo jotakin korvaani. Minä luulen kuitenkin, ettei hän sitä ilkeydestä eikä tahallansa tehnyt. Vahingossa lie tipahtanut. Unen tuppurassa kun olin, luulin jonkun sylkeneen korvaani ja kiljasin: kuka se! Kiljahdus herätti toverini. He alkoivat nauraa. Nauroivatpa veitikat vielä tupaan tullessakin, vaikka minä kielsin. Pidä nyt sanasi, äläkä kerro kellekään.

-- Ja tuommoisella asialla viitsitte sitten miehissä nauraa! kummasteli Marketta.

-- Sanoinhan sinulle, ettei semmoista asiaa viitsisi oikeastaan kertoakaan, ei ainakaan tytöille.

-- Viettelit mokoma ilkiö minulta marjat! Sanon kun sanonkin kaikille koko salaisuuden!

-- Älä tuota kummaa tee, Marketta!

Mutta Marketta teki sen kumman. Marketta julisti salaisuuden. Kaikki nauroivat. Vieremän Jussikin nauroi makeasti. Hän kaasi tuokkosesta kouransa täyteen mansikoita ja tuppasi ne nauravaan suuhunsa.

Hietalan Hilma ei joutanut kirkkoon eikä marjaankaan. Emäntä oli pyytänyt häntä jäämään kotiin ja olemaan apuna talouden askareissa, kahvin ja ruuan valmistuksissa. Notkeana ja suloisena hän puuhailikin, paljaspäin, kaksi paksua ja pitkää hiuspalmikkoa hartioilla. Hän tunsi talon aitat ja muut säilytyspaikat, joten hän liikkui ja toimiskeli melkein kuin kotonaan. Emäntä olikin häneen hyvin tyytyväinen.

Herastuomari nukkui jonkun aikaa, mutta makasi päälliseksi niin sanottua "suden-unta", ollen ummessa silmin hereillä. Kilot häntä kiusasivat, naulat häntä pistelivät, hän kiroili erehdystänsä. Hän longotti silmiänsä ja näki isännän raamattua lukemassa. Hän jatkoi suden-untansa. Emäntä avasi kamarin ovea ja kuiskasi:

-- Herastuomari nukkuu; kahvi olisi valmis.

-- En minä tässä enään nuku, virkkoi herastuomari ja nousi istumaan. Ohhoh, kauanpa makasinkin! lisäsi hän kelloonsa katsahtaen.

-- Mennäänpäs juomaan kahvia, sanoi isäntä pannen raamatun hyllylle.

-- Niin, tuleepas se hiiri makaavankin kissan suuhun toisinaan.

Juotiin sitten kahvia ja odotettiin kirkko-miehiä.

-- Hei vaan! huudahti paimen Aaro. Jopas Samu ajaa tuolla kujansuussa vieraan oriilla sen vieraan tytön kanssa kotiin.

-- Älysipäs Aaro väleen, sieltä ne jo tulevat, sanoi emäntä ja lähti pihalle vastaan.

Kaikki muutkin lähtivät pihalle.

-- Törsövän Tanelihan tuo ajaja taitaa olla? Harmaa hattu...

-- Samu ja Taneli lienevät vaihtaneet hattuja.

-- Kyllä se on Taneli, ihan Taneli!

Ja Tanelihan se oli.

-- Terveisiä kirkosta! sanoi Hetvi heti kun oli pihaan päästy.

-- Kiitoksia terveisistä! vastasi emäntä. Mihin Samu jäi?