Chapter 2

Kun Samu tätä saneli, nosti Taneli arvokkaasti oikean kätensä ja piti sen etusormea otsaansa kohti, mutta yhtäkkiä hän levitti molemmat kätensä ja huudahti:

-- Nyt se tipahti!

Kaikki purskahtivat nauramaan.

-- Niin, naurakaa vaan, mutta minua ei naurata, kun koko keksintöni tipahti kuin tina tuhkaan, valitti Taneli.

-- Oliko se minun syyni? kysyi Samu surkutellen suotta.

-- Vielä hän kysyy! vastasi Taneli. Mitä olisivat olleet telegrafit, telefonit ja muut tuon laatuiset laitokset minun keksintöni rinnalla: --lasten leluja, hämähäkin seittejä vaan!

-- Sano edes, velikulta, minkä koneen synnyn minä häiritsemiselläni tuhosin, tiedusti Samu.

-- Eihän sillä vielä nimeä ollut -- mitä kesken-eräisen nimestä! Se olisi vaan ollut ihan uuden uutukainen kone, sellainen laitos, millä talven paukkuvat pakkaset ja kesän paahtavat helteet olisi sotkettu ja vatkattu yhteen, niin sekaisin hierottu, että koko vuoden ajaksi olisi saatu samallainen sää, yhtä tasainen leuto ilma. Silloin olisi maamiehenkin elää kelvannut! Tämä tällainen laitos, palkeineen ja puohtimineen, petkelineen ja pahmaineen, tappineen ja mutterineen, kaikki oli ihan valmistumaisillaan, viimeistä vipuvärkkiä aioin kiinni kiertää, kun sinun häiritsemisesi pudotti minulta ruuvin! Hoh, hoi! huokasi Taneli lopuksi.

-- Eivätkö ruuvit päässäsi ole enään paikoillaan? kysyttiin.

-- Ovat kyllä, mutta sen uuden koneen nimi on ainaiseksi kadonnut, oli vastaus.

-- No sitten ei ole hätää, kunhan ruuvit päässäsi ovat paikoillaan, arveltiin.

-- Kyllähän viileämpi ilma paraikaa hyvältä tuntuisi, virkkoi joku tytöistä.

-- Kun kaiken vuotta olisi yhtä jolakka ilma, eiväthän mansikatkaan kypsyisi milloinkaan, huomautti Hietalan Hilma.

-- Sinä itse olet parahiksi kypsynyt mansikka. Mitä sinä ymmärrät, ja miksi sekaudut näin korkeihin asioihin? vastasi Taneli ja oli yhä olevinaan totisena.

-- Eikä se uutinenkaan sellaisella kylmänviileällä ilmalla valmistuisi oikealla ajalla, älysi Vieremän Jussi.

-- Mitä suret uutisesta, kun on ruokaa, Jumalan viljaa, runsaasti paraikaa edessäsi! vastasi Taneli.

-- Entä minun oivalliset luistimeni, mitä niillä olisin tehnyt, kun eivät järvet olisi jäätyneet? mainitsi Timo Terhakka, joka oli kuuluisa luistelemisestaan.

-- Luistimesi olisit ta'ottanut hevosenkengiksi, kuului vastaus.

-- Kuulepas, Taneli Tapanainen! Anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan! Tule tänne minun luokseni tämän viheriäisen pöydän ääreen, minulla olisi hupainen seikka kerrottavana, virkkoi Vieremän Jussi.

-- Tulenhan minä, mutta kerro nyt, Johannes Vieremä, jotakin hyvin hauskaa vahinkoni korvaukseksi, pyysi Törsövän Taneli.

-- Eikö se ole hauskaa, kun minä näin tuolla pielespuita hakatessani yhdessä leppäpensaassa sata jänistä! Ei enempää eikä vähempää, sata ummelleen!

-- Olisipa siinä ollut kosolta sinun kaimojasi! En usko!

-- Ainakin niitä oli puolisataa.

-- Näillä mailla puolisataa jänistä! Mitä vielä!

-- Viisikolmatta oli vissisti, näinhän minä.

-- Ja kun otat puolen siitä, niin saat kaksitoista ja puoli jänistä!

-- Älä nyt sekoita minun ajatusjuoksuani, oli niitä pupuja toki kymmenen.

-- Turhaa juttua sekin!

-- Viisi niitä oli vissisti!

-- Älä narraa naapuriasi!

-- No kaksi jänistä siinä leppäpensaassa hyppi, näinhän minä.

-- Eihän näillä mailla olekaan jäniksiä.

-- Vai ei ole, olipas siinä yksi jänis, sievä pupu olikin!

-- Eikä ollut yhtään, ei mitään pupua!

-- No rapisihan siinä leppäpensaassa joku, kuulithan sinäkin, Kalle Pirhonen, rapisihan siinä leppäpensaassa!

-- Kyllä siinä leppäpensaassa rapisivat kuivat lehdet, kuulin minäkin, todisti Kalle Pirhonen.

-- Siinä sen nyt kuulit! Tottahan minä olen puhunut kaiken aikaa, vaikka sinä et uskonut ennenkuin minun täytyi vierasmiehillä asia todistaa. Uskoinpas minä paikalla ettei sinun uudesta koneestasi kuuna päivänä tule mitään, koska se tärkeä ruuvi siitä tipahti tiehensä.

-- Sinulla ja muutamilla muilla tässä joukossa näyttää olevan taipumusta uskovaisuuteen. Ei tarvitse muuta kuin joku sanoa pöläyttää: minä hötkähdän polvilleni ... minä syöksyn liejuun ... niin uskotaan pois lapsellisesti! -- Enhän minä sitä uskonut.

-- Eihän sitä kukaan uskonut, kuului vakuutuksia.

Naurettiin aika lailla Törsövän Tanelin ja Vieremän Jussin keksinnöille. Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen. Yksin Mörskyn Markettakin näytti unhottaneen kärttyisyytensä.

Melkein kaikki, niin mies- kuin naispuoletkin, olivat ruualla paljaspäin, ainoastaan ne, jotka eivät osuneet saamaan itselleen puiden siimestä, pitivät hatun tahi huivin päässänsä.

-- Miksi sinä, Vieremän Jussi, syöt hattu päässä, vaikka istut parhaassa siimeksessä? kysäsi joku.

-- Siksi, vastasi Jussi, etteivät nuo tytöt huomaisi paljasta kohtaa päälaessani. Ne luulisivat minua vanhaksi ja jättäisivät kukaties naimatta.

-- Saatathan ilmoittaa tytöille, etteivät hiukset vielä ole ennättäneet päälakeesi kasvaa, neuvoi muudan.

-- Sano vaan tytöille, että nuoruuden vallattomuudessa olet kuperkeikkaa heittäessäsi kuluttanut, ohjasi eräs.

-- Kiitoksia neuvoistanne! murahti Jussi pala suussa.

-- Katsokaa kuinka pieni mittari mittaelee Jussin hatun lieriä! virkkoi joku tytöistä.

Jussi ei ollut kuulevinaan sitä huomautusta. Hän antoi pienen hyönteistoukan mittaella mielensä mukaan hatun äärtä. Jussi tahtoi näyttää, oliko kenelläkään syytä sanoa häntä herkkäuskoiseksi.

Piika Liisa puuhaeli kahvia ruoka-ajalla valmiiksi, jotta ei väen tarvitsisi uudestaan kokoontua sitä juomaan. Kahvikupit asetteli hän taitavasti nurmen sängelle.

Ruoka-ajalla saapuivat niitylle molemmat isäntämiehetkin: Salmelan Antti ja Toholan herastuomari. Hitaasti olivat he päivän kuumuudessa kulkeneet. Matkalla oli puhuttu yhtä toista talojen varallisuuksista, hevosista, lehmistä, mutta pisimpänä keskustelu-aineena oli ollut "nuorten tulevaisuus". Siinä asiassa mitä toinen sanoi, niin toinen oli valmis myöntämään. Mutta kun herastuomari arveli, että vanhempien pitäisi nuoria pakoittaa, jolleivät ne huomaisi omaa etuansa, niin Antti Salminen ei virkkanut siihen mitään.

Kun isännät kotvasen olivat koivun siimeksessä istuneet, rupesivat hekin popsimaan päivällistä muiden muassa. Selvästi näkyi kuitenkin, ettei herastuomari ollut aivan entisellään. Hän puhui harvemmin ja varovammin, ja näytti ikäänkuin välttelevän nuorten läsnäoloa.

Mutta eipä Törsövän Tanelinkaan suusta nyt liikoja sanoja suikahdellut.

Ruoka-aikana alkoi muutamia pilven mukuroita ilmestyä taivaalle. Ennestään lämmin ilma tuli nyt paahtavan kuumaksi. Kummallisesti nuo pilven mukurat kasvoivat ja lisääntyivät. Pienen pikkaraisista haivenista ne alkoivat suureta. Kun ne suurenivat, mustenivat ne samassa; ainoastaan auringon puoleinen laita oli niissä valkoinen ja möyheä. Ne näyttivät vuorilta, joiden auringon puoleisille reunoille oli paksulta levitetty kuohusammalta, lumenvitiä tahi pehmoista puumulia.

Eräs heinäru'on kokoinen tumma pilvi kasvoi auringon kohdalle. Silloin näytti itse pilvi säteilevän ylt'ympärinsä. Sen valkea reunus säteili siihen tapaan kuin pyhimysten pään kuvien ympärillä nähdään.

-- Kas kuinka pilvet kukkivat, huomautti Salmelan isäntä, joka oli tottunut ottamaan vaaria taivaan merkeistä.

-- Se merkitsee lähenevää ukkosta, vastasi herastuomari.

-- Kyllä minäkin olen nuo pilvet huomannut, sanoi Samu, mutta niiden merkitystä en ole arvannut miksikään, koska ilma pysyy näin tyynenä.

Talkooväki nousi ruualta.

-- Tulkaa nyt juomaan kahvia! kutsui Liisa.

Tuskin oli ensimäinen vieras kahvimaitoa kuppiinsa kaatanut kun Liisa löi kätensä yhteen ja huusi:

-- Voi, voo-i! Minä typerä tyttö unohdin koko asian! Emäntä neuvoi minua panemaan kahvimaitopullon tuonne Härkälähteesen, ettei se myrtyisi. Kävin minäkin lähteestä taannoin pari kertaa juomassa, mutta pullo unehtui jäähtymään panematta. Älkää hyvät vieraat panko pahaksenne, minulla on niin huono muisti. Voi, voi, miten tuo myrtynyt maito menee nyt kokkareihin!

-- Mitä sakeampaa, sitä makeampaa! sanoivat muutamat lohduttaaksensa Liisaa.

Muutamiin haraviin pantiin uusia piitä pudonneiden sijaan. Ja sitten sitä oltiin taas valmiina työhön.

Kaksi talon omaa hevosta ja Hietalan torpan hevonen kolmas valjastettiin häkkirekien eteen. Kolmea latoa ruvettiin yhtaikaa täyttämään. Sitä paitsi ryhtyivät Törsövän Taneli, Timo Terhakka ja Pirhosen Kalle pieleksen tekoon. Kaksi ensin mainittua loi hangoilla heinää pielekseen, jonka päälle Kalle harava kädessä tasoitteli heinät ja polki ne lujaan. Etäisemmistä karheista vedätettiin heinät hevosilla latoihin, mutta lähempänä olevista heinistä laadittiin suuria heinärukoja. Sellaisen ru'on alle pistettiin kaksi vahvaa, sileää seivästä ja näillä sapilailla lennätti kaksi henkeä ru'on joko latoon tahi pieleksen tekijöille.

Vireä, kiihkeän vireä liike oli niityllä. Virtana vuosi hiki jokaisen kasvoja myöten. Likomärät hienot paidat tarttuivat käsivarsiin ja hartioihin ja näyttivät ruskeaan vivahtavilta. Hevosten ympärillä kihisi äärettömät määrät paarmoja ja kiiliäisiä. Ihmekö siis, että hevosraukat tuskissaan polkivat maata, tömistelivät kavioitaan, heiluttelivat päätänsä, eivätkä tahtoneet paikoillaan pysyä sitä aikaa, kun heiniä häkkeihin heitettiin. Kuorma kuorman, ruko ru'on perästä lennätettiin latoihin. Ne täyttyivät täyttymistään, ja niiden sisällä olevissa kuivissa heinissä kuppeloitsi painelijoina muiden muassa molemmat isännät, Risto Tohonen ja Antti Salminen.

Jo liittyvät tuolla pilvet vastatusten. Jo kuuluu silloin tällöin kaukaisia jymähdyksiä. Liike niityllä näyttää vimmatulta riehumiselta. Toiset mättävät heiniä häkkeihin, toiset haravoivat rippeitä jäleltä. Ei kenkään vitkastele, ei kenkään haastele. Tytöt ja pojat juoksevat hehkuposkisina sinne, minne vaahtoiset hevoset lennättävät tyhjiä häkkejä. Muutamassa minuutissa on häkki täynnä, kukkurapäisenä. Keskellä tälläistä hyörinää kun Samu kerran sieppaa aimo sylyksen heiniä nakataksensa häkkiin, tuntee hän äkkiä kipeän piston otsaansa. Samassa volahtaa heinistä harmaa käärme nurmen sängelle juoksemaan.

-- Voi, tuo häijy pisti! huudahti Samu.

-- Katsos pentelettä! kirosi Vieremän Jussi ja hotasi käärmettä haravansa varrella. Harava särähti poikki, mutta samassa loppui käärmeeltäkin pakenemisen halu.

Kahdesta pienestä haavasta Samun otsassa tipahti vähän vertä. Mörskyn Marketta sylkäsi kolmeen ilmansuuntaan ja alkoi loihtia:

Mato musta maanalainen, Taakka tuomen karvallinen! Tieän mä sinun...

-- Opettaja sanoi ... pitää imeä! virkkoi Hietalan Hilma hypätessään siihen ja painoi samassa suloiset huulensa Samun otsaan, imi myrkytettyä vertä suuhunsa ja sylki sen pois.

Tämä kaikki tapahtui muutamissa sekunneissa.

-- Marketta rupeaa höpisemään puita heiniä, sanoo matoa mustaksi, vaikka mato on harmaa, näetkös tuota! sanoi käärmeen tappaja kohottaen otusta haravansa tyngällä.

-- Onhan siinä mustaakin, sanoi Marketta suuttuneena.

-- On mutkikas musta juova pitkin selkää, ei muuta, väitti Jussi.

Kohtaus oli kaiken vakavuutensa ohessa kadehdittavan viehättävä. Ihana seitsentoista vuotias tyttö hehkuvan punaposkisena suutelee yhden-kolmatta vuotiaan rotevan nuorukaisen otsaa, hämmästynyt väkijoukko ympärillä. Maalarille tahi kuvanveistäjälle olisi tässä ollut erittäin kiitollinen aihe taideteosta varten.

Kun ensimäisestä hämmästyksestä oli toinnuttu, vilkastui työnteko taas entiselleen, sillä ankarat jyrähdykset synkistä pilvistä pakoittivat ponnistuksiin.

Lähes neljänneksen tuntia imi Hilma Samun otsaa. Sill'aikaa ennättivät tyttöjen kielet päästä pälpättämään seuraavaan tapaan:

-- Kaikellaisia hullutuksia niissä kansakouluissa opetetaan! Voi, voi, imeä käärmeen myrkkyä! Saisihan tuon kuolemansa ihminen muullakin tavalla!

-- Saadaanpa nähdä, kumpi noista kahdesta kovemmin pöhöttyy, imijä vai imettävä!

-- Jos Hilma henkiin jääpi, tulee hänestä varmaan kyläkunnan puoskari ja kunnon kuppari, koska hän on niin kärkäs vertä imemään.

-- Minä en olisi julennut mennä imemään, vaikka olisin tohtinutkin.

-- Enkä minä.

-- Kyllä hän on hävytön tyttö, menee noin vaan nuorta poikaa jupojulkisesti imeksimään! Voi aikoja, voi tapoja! Surkutella täytyy tätä syntistä maailmaa!

Viimeksi kerrottu haikeus kirposi Mörskyn Marketan suusta.

Pojatkin kuiskailivat jotain tämmöistä:

-- Sanokaa mitä hyvänsä, mutta suloinen ja sievä tyttö Hietalan Hilma sittenkin on. Voi totta tosiaankin!

-- Sievä ja uskalias tyttö!

-- Sellaista tyttöä ei ole toista meidän pitäjässä!

-- Sellaisia tyttöjä ei ole tuhkatiheässä missään muullakaan.

-- Kun ei vaan tuo tyttöparka sairastuisi.

-- Kun ei vaan kuolisi. Se olisi hirmuista!

-- Katsokaa, kuinka se suutelee Samun otsaa! Voi tuhatturkanen! Antaisin kyykäärmeen paikalla iskeä otsaani, jos vaan tuollainen tyttö rientäisi myrkkyä pois imemään!

-- Niin minäkin!

-- Sellaiset onnettomuudet sattuvat ainoastaan onnen poikasille.

Työala oli siirtynyt loitommaksi, niin etteivät asianomaiset kuulleet mitä sanottiin.

Samun isä ja herastuomari olivat saapuneet paikalle. Miettiväisinä ja miltei säälitellen katselivat nämä molemmat isännät Hilman avuntekoa.

Kun Hilma lakkasi imemästä, oli Samun otsa ainoastaan hiukan turvoksissa. Pää tuntui vähän raskaanlaiselta, mutta ei mitään kipua Samu tuntenut.

Hilma joutui vasta nyt hämille. Mitä hän oli uskaltanut tehdä? Tuntui melkein kuin hän olisi purrut palan kielletyn puun hedelmästä. Parhaan taitonsa mukaan koetti hän noille isännille selittää, mitenkä kansakoulunopettaja luonnontiedettä opettaessaan oli sanonut, ettei käärmeen myrkyn imeminen vahingoita vähääkään, kuin ei vaan imijällä ole suussa haavoja. Sentähden oli hän uskaltanut koettaa, eikä nyt tuntunutkaan pahoinvointia myrkyn imemisestä.

Samu puristi Hilman kättä ja sanoi:

-- Kiitoksia paljon, Hilma!

Kun tyttö oli menemäisillään muiden luoksi työhön, sanoi Salmelan isäntä:

-- Hilma, sano isällesi kotiin mentyäsi, että tämän vuotiset veropäivät ovat suoritetut.

-- Voi voi, isäntä, enhän minä maksua huoli, voi voi, johan minua syystä pilkattaisiin ... älkää puhuko toki sellaista, isäntä! tuskaili Hilma.

-- No no, lapseni, en puhu enään mitään siitä, virkkoi isäntä.

Pieleksen tekijät astuivat silloin työnsä valmiiksi saatua, hangot ja haravat olalla toisten luoksi.

-- Kuule ja malta vähäisen, Hilma hoi! huusi Törsövän Taneli.

-- No!

-- Minä olen, tiedätkös, sydämen pohjasta armelias ja laupias ihminen, minä surkuttelen sinua, tyttöhupakkoa, kun pilasit tapotahallasi suloisen suusi ja saastutit herttaiset huulesi ... annas minä imen pois myrkyn huuliltasi!

Hilma ei ollut häntä kuulevinaan, astui vaan levollisesti haravaansa pyöritellen ja lauloi heleällä äänellään:

Älä vietä köyhän lasta, Köyhän mieli on paha: Kunnia köyhälle parempi Kuin rikkahalle raha.

Ja niityn takaa Lehtovaaran rinteeltä heläytteli kaiku toistamiseen säkeiden viimeiset sanat:

-- paha -- -- -- -- raha.

-- Onpas sillä tytöllä kaunis ääni, virkkoi herastuomari.

-- Kaunis ja sydämellinen, lisäsi Salmelan isäntä, ja muutoinkin minä pidän paljon Hietalan torpan perheestä, se on rehellistä väkeä, peräti rehellistä.

-- Vai niin rehellistä, murahti herastuomari huolettomasti.

Pilvet, jotka olivat uhanneet luokoa ja karheita kastella, painuivatkin hitaasti toiselle suunnalle. Vastapäätä aurinkoa loisti pilvessä heleänvärinen vesikaari.

Työnteko verkastui, kuten ainakin ylenmääräisten ponnistusten jälkeen. Eihän nyt enään mitään kiirettä ollut. Jouduttiinpa kuitenkin hyvästi. Aurinko paistoi vielä pitkien puiden latvain yläpuolella, kun Takamaan niityllä olivat jo heinät korjuussa.

-- Mitäs nyt, herastuomari, langonheiniä ei saatukaan, virkkoi Salmelan isäntä leikillisesti.

-- Ei saatu, ei saatu, myönsi herastuomari. Langolla pitänee kaiketi olla omat heinät, mitäs auttaa!

-- Tämän päivän osaksi aiottu työ on tehty. Paljon onkin aikaan saatu. Jumalalle kiitos, ja teille kiitos ystävät ja naapurit! Nyt saatte aikaanne viettää, miten parhaiten haluatte, ilmoitti isäntä.

Riemu remahti silloin ilmoille. Piirihyppy pantiin paikalla toimeen. Siinä nurmen sängellä pyörittiin ja laulettiin asianmukaisia lauluja, niinkuin:

Minä olen poika (tyttö) nuori Kuin kesällä heinä, Otan, otan oman kullan Vaikka läpi seinän.

Samukin pyöri muiden muassa kun laulettiin:

Koska Samu häitä pitää. Ken on hänellä morsian?

tempasi tämä voimakkaasti Hilman käsistä kiinni, pyöritti häntä piirin keskellä ja lauloi reippaasti:

Ole sinä vaan minun armahan', Sinua minä rakastan!

Antti Salminen ja Risto Tohonen istahtivat mättäälle, sytyttivät sikarinsa ja katselivat nuorten leikkejä. Mutta huomaamattansa olivat he häirinneet mättään asukasten, pienten vaaleankeltaisten muuraisten, kotorauhaa. Nämä rohkeat eläimet, joilla muutoin on rumanpuoleinen erikoisnimi, syöksivät mättäästä säälimättä isäntien kimppuun ja pienillä keinoillansa kohta antoivat tietää: kuka käski! Kiireen kaupalla täytyi isäntien nousta seisoalle ja ryhtyä karkoittamaan luotansa noita vihaisia pikku sankareja.

Sitten ottivat he yhdestä reestä toisen häkkilaidan pois ja kävivät reen kaustalle istumaan. Puheltiin siinä ensin yleensä taivaan merkeistä, mutta sitten erittäin vesikaaresta.

-- Katsopas, Risto veikkonen, tuota vesikaarta, taannoin oli sen toinen pää kirkas, nyt on toinen, huomautti Salmelan isäntä.

-- Se taannoin joi, lappoi vettä pilviin toisella, mutta nyt toisella päällään. Huomenna sataa, jos ei täällä niin muualla, paljon on noussut vettä pilviin, vastasi puhuteltu.

-- Uskotko sinä tuota juttua?

-- Milloinkas se juttu on valheeksi todistettu? Toisekseen minä en usko mitään juttua, jota ei ole oikeaksi todistettu, en mitään.

-- Niin, tuo komea taivaan merkki on vedenpaisumuksen ajoilta. Silloin Jumala asetti vesikaaren sen lupauksen merkiksi, ettei hän enään maata vedellä hukuta. Tiedätkö, miksi sen keskus nyt on ylempänä kuin taannoin?

-- Lieneeköhän se nyt ylempänä?

-- On kyllä. etkös muista?

-- Taisi se taannoin olla vähän alempana, mutta syytä sen ylenemiseen ei tiedä muu kuin Jumala.

-- Hän on kaikkitietävä, mutta tämän asian tietävät muutkin. Vesikaaren korkeus riippuu auringon olopaikoista: kuta ylempänä aurinko, sitä alempana vesikaari, kuta alempana aurinko, sitä ylempänä vesikaari.

-- Minä myönnän, että sinulla vesikaariopissa on perinpohjaiset tiedot. Sinä olet perehtynyt noihin taivaallisiin kaarihin. Minun päässäni taas on toisellaisia kaaria kymmenkunta: lakikaari, naimiskaari, perintökaari, maakaari, rakennuskaari, kauppakaari, rikoskaari, rangaistuskaari, ulosottokaari, oikeudenkäymiskaari. Ja näissä kaarissa on monta pykälää ja nikamaa. Mutta kuitenkin minä myönnän... Katsopas velikulta niskaani! Muudan riivattu siellä nivertää, niin polttaa kuin tulella!

Kaaria luetellessaan luki herastuomari kaikki sormensa, mutta viimeisiä sanoja puhuessaan kumarsi hän äkkiä päänsä Salmelan isännän polvelle. Antti Salminen tapasikin kiinni pienen pahantekijän.

Isäntämiesten toimet ja liikunnot herättivät jo talkooväen huomiota. Piirihyppy taukosi. Naurun hykähdyksiä kuului.

Saadaksensa vesikaari-jutun onnellisempaan loppuun, sanoi Salmelan isäntä:

-- Muistatko sinä, Samu, vielä ulkoa sen runon vesikaaresta? Minä tarkoitan sitä, mikä oli aikoinaan pappilan lasten sanomalehdessä. Sinä ja Hilma luitte sitä usein ulkoa.

-- Olihan sellainen runo Pääskysessä, mutta enpä taida sitä enään muistaa ulkoa, vastasi Samu.

-- Hilma sen varmaan muistaa! Muistatko? kysyi isäntä.

-- Kukaties sen vielä muistan, vastasi Hilma.

-- Luepas Hilma se runo! Me olemme herastuomarin kanssa tässä pakinoineet vesikaaresta.

Hilma Hietanen ujosteli ensin vähäisen, mutta sitten sanoi:

-- Näinhän se runo muistaakseni oli:

VESIKAARESTA.

Ken ei teistä tuntisi Vanhaa Ruoti-Liisaa? Hällä Lasten huviksi Tarinoita piisaa. Hän se kerran kertoi näin. Tahi joinkuin sinnepäin:

Niittämässä niityllään Kun ol' ukko-vaari, Siinä hänen edessään Loisti vesikaari; Viikatteella siepaten Katkas ukko poikki sen.

Kenpä voisi kertoa Ukon kummastusta, Kun nyt vesikaaresta Kirpos lehmä musta! Vielä rainta kultainen, Sekä leipä rukiinen!

Lapsijoukko jutun tään Mieliksensä kuuli, Mölli-Mikko yksinään Todeksi sen luuli, -- Päätti: kerran teen mä työn, Vesikaaren poikki lyön!

Tuli sade; päivä kun Painoi pisaroihin, Mikko kaaren kaivatun Ilmestyvän noihin Äkkäs, -- tempas viikatteen Ilomielin olalleen!

Ahon halki kaaren luo Juoksemaan hän läksi. Mutta kaari, kumma tuo, Siirtyi etemmäksi! Rankkasade taivaasta Kastoi poika poloista,

Kivien ja kantojen Yli Mikko koikki, Nevojen ja rämeiden, Purojenki poikki. Kädet, jalat veristyi, Itkuun raukka heristyi.

Tiesi kuink' ois käynytki Viimein moisen ilveen. -- Aurinko tok' armahti, Pistäysi pilveen. Samass' oli kaari pois! Mistä tavata sen vois?

Viimein pääsi kotiaan Mikko läpimärkä. Toiset lapset pilkkanaan: Lehmäkö vai härkä Kaaress' oli? Mitä sait? Mikko noljotti nyt vait.

Hilman teeskentelemätön ja yksinkertainen lausuminen hauskutti kaikkia. Taiteellista sievistelyä ei siinä ollut, mutta sitä korvasi nuoruuden lämpö, lapsellinen sulous ja raitis luonnollisuus.

Renki Mikko paukahutti kämmenensä yhteen sanoen:

-- Sellainen kaima mulla oli!

-- -- mulla oli! tokasi kaiku Lehtovaaran rinteeltä.

Silloin alkoi koko joukko taputtaa käsiään ja äänekkäästi nauraa.

Ja Lehtovaaran rinteeltä kuului käsien taputus ja äänekäs nauru. Tuntuipa siltä, ikäänkuin Tapio ja Mielikki poikineen ja tyttärineen siellä koivujen ja leppien siimeksissä olisivat yhtyneet talkooväen ilonilmaukseen, tyynenä iltapäivänä.

-- Ja nyt kun täältä kotia pääsemme, sanoi isäntä, niin älköön kukaan hiiskuko mitään käärmeenpistoksesta. Kertokoon herastuomari sen tapauksen juurtajaksain.

-- Niin, kieli lukkoon tytöt! Kuka sitä ennen sen asian virkkaa, sille piukkua paukkua niskaan, lisäsi Timo Terhakka.

Otettiin sitten takit käsivarrelle ja työaseet olalle ja lähdettiin kotiin.

Ruokaeväitä oli jäänyt enemmän kuin puolet tähteeksi, mutta kaljatynnyrit ja maitoleilit oli janoinen väki helteisenä päivänä tarkoin tyhjentänyt. Sitä paitsi oli Härkälähteestä raikasta vettä monta tuohilipillistä janoisiin suihin suikahtanut.

Pitempää tietä kuljetti Mikko eväiden tähteet kärryillä kotiin.

* * * * *

Kotoiset työt olivat myöskin hyvin onnistuneet. Kotanurmen heinät olivat ru'oilla. Yht'aikaa saapui väki molemmilta niityiltä pihaan.

Kovasti oli Salmelassakin ukkonen jyrissyt, mutta ei ollut satanut. Salaman välähtäessä oli Pekka Juntunen pannut kätensä ristiin haravansa vartta vasten ja rukoillut itsekseen, eikä tietysti kukaan hartaan miehen rukousta häirinnyt.

Sauna oli lämmitetty -- kuinkas muuten! Saunahan on Karjalassa kaikki kaikissa. Miespuoliset menivät ensinnä saunan löylyssä hikeään huuhtomaan, toiset uiskentelivat salmessa, muutamat juoksivat saunan ankarasta kuumuudesta oikopäätä salmeen pulskaroimaan. Vieremän Jussi kehui kylpevänsä niin ankarassa löylyssä, että kyllä siinä silakka saunan seinällä paistuisi. Naispuoliset kylpivät jälestäpäin, kuten tavallista on.

Emäntä oli Hetvin kanssa valmistanut vankan illallisen. Kylpy-aikana pantiin ruoka pöydille. Kun väki oli saanut itsensä pestyksi ja kuivatuksi istui se pöytien ääreen. Herastuomarille oli emäntä aikonut panna kamariin illallisen, koska tupa oli niin kovin lämmin, mutta Hetvi oli arvellut, ettei lämmin luita riko, siinä mies kestää missä toinenkin. Niinpä nyt asetettiin herastuomari kunniasijalle peräpöydän päähän.

-- No, isäntä on toki vieraan väärti, sanotaan sananlaskussa, tule pois, Antti isäntä, viereeni, kutsui herastuomari.

-- Niin, yhdessähän me mylväsimme ladossakin heiniä painelemassa, syömmekin nyt rinnakkain, vastasi Salmelan isäntä.

Hetvi ei ruvennut ruualle, hän autteli emäntää ruokien lisäilemisessä ja järjestämisessä. Kuultuaan isänsä olleen Salmelan isännän kanssa heiniä painelemassa, kysyi hän:

-- Oliko siellä ladossa hauskaa ja hupaista?