Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

SALMELAN HEINÄTALKOOT

Kirj.

Olli Wuorinen

Porvoossa, Werner Söderström. Haminassa, Kansankirjapainossa, 1891.

Talkoiden pitäminen on jokseenkin tavallista kaikkialla maassamme. Varsin usein pidetään näitä työjuhlia Itä-Suomessa, sillä ne ovat Karjalan kansan hilpeän ja auttavaisen luonteen mukaisia. Jos ken tahtoo jonkun työn pikaisesti tehdyksi, niin on parasta pitää talkoot. Naapurit ja kyläläiset kutsutaan työhön, ruokaa ja juomaa annetaan yllin kyllin, mutta ei mitään palkkaa. Talkoilla sopii teettää melkein mitä työtä hyvänsä, mutta tavallisimmat kaikista ovat viljan leikkuutalkoot. Hyväonniset uskaltavat toki pitää heinätalkoitakin, kun sitävastoin kovaonniset älkööt yrittäkökään, heidän luokonsa sade turmelee, ja niin tulee "langon heiniä" enemmän kuin tarpeeksi.

Salmelan varakas talo on sen ihanan salmen rannalla, mikä yhdistää Kukkaropohjan lahden Suurselän järveen. Ikivanhoista ajoista on Salmisen suku siinä asunut, ja onpa siitä suvusta muutamia herraspoluillekin joutunut nimellä Sallmén.

Salmelan talon nykyinen isäntä, Antti Salminen, tahtoi koetella heinänteko-onneansa. Urakkamiehillä oli hän niitättänyt Takamaan suuren niityn. Satoja kuormia oli heinää hajallaan luokona. Haravoimaan ja heiniä korjuusen panemaan oli lauantai päiväksi kutsuttu talkooväki.

Etenkin emännällä, Salmelan Annilla, oli talkoiden valmistamisessa ollut kaiken viikkoa suuret hommat. Mutta senhän tiesikin edeltäkäsin kaikki, ettei Salmelassa talkooväeltä ruoka ja juoma kesken lopu.

Pieni oli Salmelan perhe, jonka tähden talon työt olivatkin parhaastaan vieraalla väellä teetettävät. Paitsi isäntää ja emäntää oli kolmantena jäsenenä perheessä heidän ainoa elossa oleva poikansa Samu. Tämä oli yksikolmatta vuotta täyttänyt, Kurkijoen maanviljelys-opiston läpikäynyt nuorukainen. Renki Mikko ja piika Liisa sekä paimen Aaro olivat palvelijoita, joten tavallisissa oloissa pöytään istuutui vain kuusi henkeä. Kesäiseen aikaan pidettiin lisäksi päiväpalkkalaisia.

Samu oli edellisinä päivinä käynyt ympäri kyliä talkooväkeä kutsumassa. Antti isäntä itse oli vartavasten käynyt kunniavieraiksi kutsumassa Toholan herastuomaria tyttärineen Niinisyrjän kylästä, vaikka sinne oli Salmelasta kuusitoista kilometriä, eikä siitä kylästä ketään muita kutsuttu.

Heinäkuun heleä aurinko oli jo ennättänyt kohota parin kolmen korennon korkeudelle, kun talkooväki alkoi kokoontua. Jokaisella oli viikate ja harava olalla. Ne, jotka salmen takaa tulivat, noudettiin venheellä. Puolen tunnin kuluessa oli väki saapunut kokoon. Melkein kaikki oli nuorta kansaa, ainoastaan joitakuita vanhanpuoleisia näkyi joukossa.

Kutsutuista oli jäänyt tulematta Jyrkän Tuomas, Kärhän Heikki ja Lirikon Maija-Liisa, arvattavasti siitä syystä, kun tiesivät ettei mitään väkevää Salmelassa suuhun tarjota. Mutta eipä heitä täällä kovin kaivattukaan.

Sitten kun tulokahvit oli juotu ja voileipää haukkattu, lähdettiin lähellä olevaa Kotanurmea niittämään, koska aamukaste vielä välkkyi lehdillä ja luoko varmaan oli läpi kostea siellä Takamaan niityllä.

On näky semmoinen, jota sopii ihaellen katsella, kun seitsemän tahi kahdeksankymmentä reipasta nuorta tyttöä ja poikaa vallan paitahihasillaan kesäkullan armaana aamuna välkkyvine viikatteineen remahtaa aukealle niitylle.

Isäntäväen puolesta oli työtä johtamassa Saimi, joka samassa itsekin joukon etupäässä terävällä viikatteellaan suhautteli poikki niityn hempeätä heinää.

-- Huh, huh, huh, huh, huokasi niitty joka kerran, kun niittäjän viikate armottomasti sivalsi poikki sen kauniita kasvatteja. Mutta mehiläiset, jotka suristen olivat kukissa pyörineet, lensivät hakemaan toisia rauhallisempia kukkais kenttiä ja ahoja.

Kun lakeet eli niitto-etuukset oli liitetty raja-aitaan saakka, otettiin tupesta tahi vyönauhan alta kovasimet ja teroitettiin viikatteita. Kohteliaasti kyllä tarjoutuivat pojat "kovaistamaan" tyttöjenkin viikatteita, ja silloin heillä oli tilaisuus puhua joku suloinen sana tahi luoda joku hellä silmäys toinen toisiinsa.

-- Huh, huh, huh, huh, huokaili taas niitty, ja niin se huhkaen äänteli, kunnes oli kaikki ääriä myöten niitetty.

Itse isäntä Antti oli jäänyt kotiin odottamaan Toholan herastuomaria, Risto Tohosta, jonka tyttärestä -- sehän oli julkinen salaisuus -- toivottiin Salmelaan miniätä.

Risto Tohonen herastuomari oli mahtava mies, oikein paikkakunnan pohatta. Pahat kielet kuiskuttelivat ettei kaikki tuo rikkaus ollut oikein rehellisesti ansaittua. Kun Tohonen lainasi köyhemmille rahojaan, oli muka velkakirjaan pantu isompi summa kuin se minkä hän todella antoi. Vaimo oli häneltä kuollut joku vuosi sitten, ja ainoan tyttärensä, kuudenkolmatta vuotiaan Hetvin kanssa piti hän nyt taloutta kunnossa. Hetvi oli aikoinaan käynyt pari vuotta kansakoulua, ollut yhden lukuvuoden Wiipurin tyttökoulussa ja yhden lukukauden Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa. Herastuomari tahtoi näet kouluttaa tyttöänsä herrastavalla. Sittemmin oli Hetvi ollut neljä vuotta kihloissa nimismiehen Niilo Löngrénin kanssa, ja siihen aikaan oli Toholassa ollut iso ilo. Herastuomarin suurin ylpeys oli ollut "sinutella" vallesmannia; oli niin mainion mukavata sanoa muiden lautamiesten kuullen: kuule Niilo, tule meille Niilo, joko sinä joudut Niilo? Sillä ajalla oli Niilo Löngrén osannut tulevalta apeltaan keinotella muutamia tuhansia markkoja omaan taskuunsa, hän kun muka tahtoi päästä kaikin mokomin veloistansa ennen oman perheen perustamista. Tokko nimismies selvittyi kaikista veloistansa, on epätietoista, se on vaan tiettyä, että hän viime kesänä toi itselleen rouvan Wiipurista.

Hetvistä kun ei vallesmannin rouvaa tullutkaan, alkoi herastuomari Tohonen usein käydä vieraissa Salmelassa. Olipa silloin välistä tullut puheiksi vanhempain kesken heidän lastensa tulevaisuus. Tästäpä selkenee, minkä vuoksi Risto Tohonen tyttärineen talkoihin kutsuttiin Niinisyrjästä saakka. Samu ja Hetvi oli saatettava näissä talkoissa toisiinsa tutustumaan.

Ennen aamiaista ennätettiin niittää Kotanurmi. Juovikkaana luokona makasi nyt päivänpaisteessa äsken niitetty heinikko. Ja kun talkooväki pitkien pöytien ääressä hyvällä ruokahalulla ryhtyi ruoka-aineiden kimppuun, niin kävi sekin ainakin yhtä sujuvasti ja yhtä rotevasti kuin äskeinen niittäminen.

Musti, talon valpas vartija, rupesi pihalla haukkua vonksuttamaan. Kaikkien silmät kääntyivät ikkunoihin. Aivan oikein! Siellähän herastuomari Risto Tohonen kujatiellä ajoi komealla mustalla oriillaan hetkuvissa kiesseissä tyttärensä Hetvin keralla. Muutaman minuutin perästä saapuivat he loistavasti pihaan.

Salmelan isäntä riensi hatutta päin vieraita vastaan ottamaan, ja emäntäkin, kun oli ennättänyt kuumat, voiheraan kastetut piirakat käsistään pöydälle väen eteen lähättää, kiiruhti hänkin arvoisia tulijoita vastaan.

Samu osui olemaan talkooväen keskellä pöydän takana syömässä. Hän ei yritellyt mihinkään, eikä sieltä olisi helposti päässytkään pois.

Vilkas surina syntyi tyttöjen kesken.

-- Hetvikin tuli talkoihin. Olisipa tullut muiden kanssa yht'aikaa, niin olisimme nähneet, miten hänen viikatteensa olisi kukkaa kaatanut, virkkoi Tikkalan Mari.

-- Vielähän tuon Hetvin niittotaidon saamme nähdä, kunhan joutuu tään talon miniäksi, lisäsi Alatuvan Anni.

-- No, joko siellä teidänkin kylän päässä siitä tiedetään -- -- äh, äh! Piiraan ryyni yritti menemään henkitorveeni. Vai jo siellä -- -- äh, äh!

-- Tiedetään kyllä, vastasi Anni.

-- Siihen aikaan kuin Hetvi oli vallesmannin rouvaksi tulemaisillaan, ei hän tehnyt mitään talonpoikaista työtä. Rouvaa hänestä ei tullut, ja tuskinpa hän enään kelpaa työntekijäksikään, supatti Suosaaren Suso.

-- Lihomaankin on kovin ruvennut. Näyttää kuin...

-- Ei pidä panetella Hetviä! Mistä te hyvät ihmiset tiedätte, mitä Hetvi osaa tehdä mitä ei? Minä olin toissapäivänä viimeksi Toholassa ja näin hänen kyllä toimekkaasti puuhailevan talouden askareissa. Pikaisesti hän kiersi kirnua, voi syntyi neljännestunnissa, mutta sitten olikin tyttö punainen kuin mansikka, sanoi Hietalan Hilma.

-- Ahaa! Vieras kuulee, mistä tuulee! Hilma nähtävästi puhuu pussiinsa päin. Hetvi on varmaan antanut hyvästi kirnujaisia, ehkäpä paitakankaan tahi kaulahuivin, jotta tämä sitte muille kehuisi häntä, höpisi Mörskyn Marketta, eräs vanha piika.

Vedet kihahti Hilman silmiin. Kaikki tytöt huomasivat, että Marketta tahallaan tahtoi loukata.

Naisväen puolella syntyi hetkiseksi äänettömyys.

Miesten ja poikien kesken kulki puhelu varsin toista tolaa. Puheltiin Sortavalan markkinoista, hevosten hinnoista, rautatien hommasta, viljan kasvusta ynnä muusta. Näitä keskusteluja höysti milloin enemmän milloin vähemmän onnistuneilla sukkeluuksilla ja kokkasanoilla Törsövän Taneli. Kun Taneli oikeaan oksaan osasi, nauroi hohotti koko miesväki.

-- Osaa se vanha kaartilainen lasketella, sanottiin.

Taneli Tapanainen oli hänen oikea nimensä, mutta sanottiin aina kylän kesken Törsövän Taneliksi, kun kotinsa pieni ruunun talo oli Törsövän lammen rannalla. Kaunis, mustatukkainen ja mustaviiksinen, kolmenkymmenen vanha mies. Oli muutamia vuosia palvellut vapaaehtoisena kaartissa, mutta eronnut siitä, hänen oli muka sääli ja synti syödä ruunun ruokaa, kun ei ollut sotimista eikä tappelemista.

Yhdeksänsataa markkaa olisi ruununvouti markkinoilla antanut herastuomarille tuosta oriista. Ei myynyt rikas mies, umpinaista tuhatta pyysi, tiesi Pirhosen Kalle.

-- Lappeenrannan rakuunarykmentille kuuluu ruununvouti oritta ostelleen, lisäsi Timo Terhakka, iloinen, pystynenäinen poika.

-- Ei se herastuomari orittansa myy, vaan lahjoittaa sen tulevalle vävypojalleen, virkkoi Törsövän Taneli, luoden silmänsä Samuun päin.

Samu ei ollut kuulevinaan Tanelin pakinaa. Hänen korvaansa oli sattunut Hietalan Hilman ja Mörskyn Marketan sanat. Vilkaistuaan sinnepäin huomasi hän Hilman punastuneena vesissä silmin.

Hilma Hietanen oli Salmelan torpparin tytär. Hän oli vast'ikään seitsemäntoista vuotta täyttänyt. Iho oli hänellä hieno, melkein läpikuultava; tukka tuuhea, vaaleankeltainen; silmät suuret, taivaansiniset. Hän oli ylhäisemmän kansakoulun läpikäynyt ja ollut viime talvena kiertävässä käsityö- ja kutomakoulussa. Monta monituista kertaa oli Samu häntä pienenä lennätellyt talvella kelkassaan, kesällä pikkuisissa käsikärryissään. Sievänä tyttönä oli Samu häntä aina pitänyt, mutta sievemmälle kuin koskaan ennen näytti hänestä Hilma nyt.

Sillävälin oli herastuomari tyttärineen saatettu kamariin. Emäntä tarjosi paikalla tulijaiskahvia, mutta Hetvi vastusteli, sanoen olevan itsellään helteen muutoinkin. Puolen kuppia hän toki kohteliaisuuden vuoksi joi, kaasi toisen puolen kahvia isänsä kuppiin. Herastuomari nauroi vaan ja sanoi: kyllä tänne sopii.

Ruokaa pantiin pöydälle kamariin, koska tuvassa oli vieläkin lämpimämpi ilma. Kunnia-vieraita kehoitettiin tyytymään talon yksinkertaisiin laitoksiin.

Ruualta päästyä pistäysi Samu kamarissa vieraita tervehtimässä.

Kun talkooväki ruualta noustua tuli pihalle, kaatoi emäntä paraikaa isosta tuohikontista kaloja saaviin.

-- Kuka kaloja on tuonut? kysyi Törsövän Taneli.

-- Kukas muu kuin herastuomari, vastasi emäntä.

Samassa ilmestyi siihen herastuomari itsekin, alkoi nauraen pakista:

-- Näettekös naapurit, eihän kaikki yhtä tee: toinen niittää, toinen kalastaa, yhteen hyvä tulee. Eikös niin?

-- Oivallisia ahvenia. Millä pyydyksellä te niitä saitte? kysyi joku.

-- Milläkö pyydyksellä? Tietysti hopeaongella, hopeaongella. Minun onkin näetten tapana kalastaa vaan hopeaongella tahi kultaongella, hohotteli Risto Tohonen, jotta sieraimet pörhistyivät ja kulmakarvat hypähtelivät.

-- Öh -- öh, öhhöm! yski Törsövän Taneli ja iski silmää muille.

Valitettavasti ei herastuomari ymmärtänyt Törsövän Tanelin yskää, vaan kehui kehumistaan hopea- ja kultaonkiaan, se on: hopea- ja kultarahojaan.

Taneli oli sytyttänyt piippunsa ja pullautteli huolettomasti aimo savupilviä suustaan, mutta sitten hän sanoi:

-- Kyllähän hopeaonki on oiva kapine, kultaonki vielä parempi, tietysti. Paremmin ne antaa kaloja kuin muut pyydykset, mutta ei niillä sittenkään kaikkia kaloja saa. On kalavekamoita semmoisia, mitkä eivät kultakoukkuunkaan tartu. Eräskin mies onki kerran hopea- ja kultakoukuilla oikein liukasta ruunun matikkaa, mutta se ryökäle vei koukut ja kompeet, eikä antautunutkaan saaliiksi. Syötinkin kakasi pois suustansa, peijakas. Vai onkimaretkillä sitä ollaan!

Tuntui niinkuin sähkövirta olisi värähtänyt jokaisen sydämen läpi. Levottomina, kauhistuneina odotettiin suurta räjähdystä herastuomarin puolelta, mutta sitä ei tullutkaan. Risto Tohonen kalveni ja punastui, punastui ja kalveni. Pyörähti sitten kamariin, jossa Hetvi vielä söi mansikkamaitoa, ja sanoi itsekseen päättävästi:

-- Kyllä se on totta.

-- Isä, mikä on totta? kysyi Hetvi.

-- Se on totta lapseni, mitä Törsövän Taneli, tuo entinen kaartilainen, pihalla sanoi, oli vastaus.

Isänsä äänessä huomasi Hetvi jotain erinäistä, eikä hän sentähden tahtonut pitemmältä kysellä.

Antti Salminen aikoi ensin mennä herastuomarin jälestä kamariin, mutta pysähtyi kuitenkin pihalle. Sanoi sitten hämmästyksestä toinnuttuaan:

-- Sattuu sitä maailmassa kaikellaista. Näinköhän herastuomari lähtee nyt paikalla pois?

Herastuomari pysähtyi kuitenkin kamariin.

Isäntä kehoitti nyt vanhempia ihmisiä jäämään Kotanurmelle heiniä pöyhöttelemään ja, jos ilma myöntää, iltapäivällä ru'oille panemaan. Hän nimitteli kahdeksan henkeä, jotka olivat iältään vanhempia ja joita ei tahdottu rasittaa kävelemisellä Takamaan niitylle saakka. Olihan sinne matkaa kolme tai neljä kilometriä.

-- Saanko minäkin jäädä Kotanurmelle? kysyi Pekka Juntunen, nuorimies, kalpeakasvoinen.

-- Saat, tietysti, jos haluat, ja pidä sinä Pekka sitten huolta, että on vieraan hevosella ja meidän omalla "tallikkaalla" hyvää heinää edessä, vastasi isäntä.

Pekka Juntunen oli "heränneitä." Hänen arka omatuntonsa huomasi synniksi semmoisiakin seikkoja, jotka tavallisesta ihmisestä näyttivät varsin viattomilta. Nuorten iloista seuraa ja etenkin tanssia hän kammoksui.

Tallikas oli siihen ikään päässyt orivarsa, minkä laki estää laitumelta.

Hetvikin yritti lähtemään Takamaan niitylle, mutta emäntä otti ystävällisesti kädestä kiinni ja sanoi:

-- Jää, lapsikulta, kotiin minun avukseni, kyllähän arvaan, että nuorten parissa olisi hupaisempi, mutta minä tarvitsisin apuasi. Ensin laadimme päivällis-eväät, jotka renki Mikko kärryillä ja hevosilla saattaa niitylle, sitten valmistamme illallista talkooväelle. Niin, jos ei vaan ole kovin mielesi paha, niin jää kotiin minun avukseni.

-- Minähän olen tullut talkoihin ja teen sitä työtä, mitä annetaan, vastasi Hetvi.

Oikeastaan esteli emäntä Hetviä sentähden, ettei tämä olisi sattunut joltakin tyttöhupakolta kuulemaan tuota Törsövän Tanelin kamalaa kalajuttua, ja vielä senkin vuoksi, että sitten oli aikaa ja tilaisuutta osoitella Hetville talon rikkauksia.

Talkooväki olikin jo pihasta poistunut. Pääjoukko riensi haravat ja hangot olalla kapeaa ja mutkikasta metsäpolkua Takamaan niittyä kohti.

Toista pitempää ja parempaa tietä olivat eväät ja häkkireet sinne kuljetettavat.

Matkalla huomasi Samu, että pojilla oli jotain keskusteltavaa hänestä salaa. Hän antoi heille siihen tilaisuutta, jättäytyen vähän jälemmäksi astumaan.

Törsövän Tanelin käytös tuli nyt arvostelun alaiseksi. Yksi sanoi yhtä toinen toista. Yleinen mielipide oli kuitenkin se, että Taneli menetteli kovin sopimattomasti loukatessaan talonväen ystävää ja tulevaa lankoa, herastuomaria. Kyllähän se sattui tavattoman hyvästi, sattui aivan kuin vasara naulan päähän -- arveltiin --, mutta isku oli kova, helkkunan kova. Puolikin siitä olisi jo riittänyt. Lohduttavinta kuitenkin oli heistä se, ettei Samu näyttänyt olevan asiasta milliinsäkään.

Taneli kuunteli erinomaisen maltillisesti kumppaneinsa arvosteluja ja nuhteita. Hän näytti alakuloiselta ja masentuneelta. Vihdoin hän virkkoi:

-- Todellakin, kun tarkemmin asiaa ajattelen niin huomaan, että te kaikki olette oikeassa. Tuhmasti minä tein, siitä ei pääse puuhun ei papuun. Kuulkaa, ystävät ja veljet! Minä romahdan koko tämän talkooväen läsnäollessa herastuomarin eteen polvilleni, ja pyydän anteeksi rikoksestani toista puolta, sitä liikaa osaa nimittäin. Niin minä teen!

-- Älä hulluttele, Taneli! Siten pilautuisi asia kahta kauheammaksi, sanottiin.

Tytöt. kuultuansa mistä poikien kesken oli pakinoitu, rupesivat hekin Tanelin käytöstä arvostelemaan julkisemmin. Salavihkaa olivat he tähän asti supatelleet ja tyrskineet. He olivat varsin toista mieltä kuin pojat. Ylpeälle herastuomarille oli muka kerrankin totuus sanottu vasten silmiä. Sen se sietikin. Sellaista poikaa kuin Taneli eivät luulleet toista löytyvän koko pitäjässä. Mörskyn Marketan ilo olisi sitten vasta ollut oikein täydellinen, jos Hetvikin, tuo "ruunun matikan syötti," olisi ollut kuulemassa mitä Törsövän Taneli sanoi.

Kun tytöt huomasivat, että Samu jättäytyi jälemmäksi, luulivat he hänen Hetviä vartoilevan. Mutta kun Samu saapui poikajoukkoon, eikä Hetviä näkynyt, syntyi tyttöjen kesken tälläistä supinata:

-- Jokohan Hetvi pitänee itseään Salmelan talon emäntänä, kun ei näy tulevankaan niitylle.

-- Olenhan minä aina sanonut ja sanon vieläkin, ettei se Toholan tytär järkityöhön pysty.

-- Eikä miekkosen tarvitse tälläisiin töihin pystyäkään, elää kuin Herran enkeli.

-- Vai lienee hänkin jäänyt Kotanurmelle vanhojen pariin, tahi Pekka Juntusen ratoksi, haha ha!

-- Vanhaltahan tuo Hetvi jo näyttääkin. Ainakin hän näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta kuin Samu, huomautti Mörskyn Marketta.

-- Onhan tyttöjä, jotka näyttävät viittäkymmentäkin vuotta vanhemmalta Samua, lisäsi ikäänkuin itsekseen Hietalan Hilma.

Voi tuli ja leimaus! Marketta suuttui silmittömästi, hän rätisi kuin palava katajapensas.

-- Kaikki lapsirievut tässä kielenpieksäjänä! Ei enään kunnon ihmiset saa sanaa sanotuksi, kaikki tässä silmille hyppii! Eiköhän tuo ylpeys käyne lankeemuksen edellä! Niin luulen, niin toivon!

Sellaista tuli oikeen pitkältä ja paksulta. Mutta Hilma ei ollut millänsäkään. Hän oli saanut panettelut häädetyksi ja sitäpä oli tarkoittanutkin. Sekä kotona että kansakoulussa oli Hilmaa opetettu hyvää puhumaan ja ajattelemaan lähimäisestänsä, ja kun kielilakkarit panettelevat, silloin on hänen kunniaansa puolustettava. Niin oli Hilmaa opetettu, ja sellaisen opetuksen oli hän sydämeensä kätkenyt.

Pojatkin kuulivat Marketan rätisemisen, mutta eivät viitsineet ottaa selkoa suuttumisen aiheesta. Tunnettiinhan Marketta, vähästähän se suuttui.

* * * * *

Talkooväki oli jo Takamaan niityllä. Kolme tyhjää latoa siellä odotti täyttämistänsä. Laajaa niittyä rajoitti toiselta puolen Lehtovaaran korkea harju, toiselta puolen mutkikas, liejurantainen Onkamojoki, joka laski vetensä Kukkaropohjan lahteen. Ilma oli tyyni ja kirkas. Jos katsoi Lehtovaaran rinnettä kohti, niin näytti ilma vienosti vipattavan, arvattavasti maasta kohoavain vesihöyryjen vaikutuksesta. Aurinko oli melkein korkeimmillaan ja lähetti lämpöiset säteensä kuivaamaan paksua luokoa. Keveät kesäröijyt ja takit ripustettiin oksiin lähelle sitä paikkaa, mikä vanhastaan oli ruokasijana pidetty. Siihen paikkaanpa Mikkokin tiesi eväät tuoda, kunhan joutui sitä pitempää tietä niitylle.

Samu ilmoitti talkooväelle työsuunnitelman. Lehtojen vieristä ja pensaiden siimeksistä oli ensin haravoitava ja kannettava heinät lakealle kuivamaan. Pari poikaa laitettiin Onkamojoen varrelta veteliköstä haravoimaan ja kantamaan pois heinät kuivalle nurmelle. Kolme miestä määrättiin hankkimaan pieleksen sankapuita ja tukia, sillä senhän näki, etteivät kaikki Takamaan niityn heinät tänä vuonna latoihin mahtuisi, vaan oli pieleskin tehtävä.

-- Lähtekäämme me, Taneli, vetelemään heinät pois Onkamojoen hetteistä, sanoi Timo Terhakka nyreissään olevalle Törsövän Tanelille.

-- Lähtekäämme vaan! virkkoi Taneli. Tytöt älkööt tulkokaan sille puolelle maailmaa, sillä meidän täytyy riisua koipiverhot pois. Ja sittenkun heinät on saatu kauniisti kuivalle, sitten minä...

-- Mitä sinä?

-- Sitten minä syöksyn suin päin liejuun. Syöksyn kun syöksynkin! Sittenpä ei näiden potrain poikain aika kulu hakiessa myllynkiveä kaulaan ripustettavaksi, eikä heidän tarvitse vaivata itseään hukuttaessaan minua pahennusteni tähden. Lähtekäämme vaan, Timo, korjatkaamme heinät kuivalle, ja sitten minä syöksyn liejuun. Kyllä minä tunnen Onkamojoen hetteet. Siellä on paikkoja, lietteen silmiä, joihin voipi lykätä pitkän riu'un kuulumattomiin. Sellaiseen minä syöksyn. Sorot ja kuplat ne vaan pulpahtelevat pojan jälestä.

Tytöt olivat jo alkaneet haravoida, mutta kuulivat kuitenkin Tanelin uhmailemisen. Kun Taneli ja Timo reippaasti harppailivat Onkamojoen varrelle päin, alkoivat tytöt yhdestä suusta laulaa tunnettua kansanlaulua tarpeen mukaan muunnettuna:

Älä, Taneli, liejuun mene, Älä Herran tähden! Sinua me rakastamme jokahisen nähden!

Älä Taneli...

-- Helei, heleijaa! huusi Törsövän Taneli riemuissaan. "Hukuttakoon piru tänäpäivänä itsensä liejuun, vaan ei tämä poika hukuta itseään niin kauvan kuin tuollaisia tyttöjä on maailmassa! En, koira vieköön, syöksykään liejuun, täytyyhän vielä tänä iltana tanssia tepastella noiden armaiden tyttölasten kanssa! Hih, hei! Elämä tuntuu vielä elämälle!"

Taneli oikein hypähteli, ponnahteli ja pyörähteli nurmen sängellä.

Tanelin riemastukselle nauroivat nyt sekä tytöt että pojat, nauroivat niin, että Lehtovaaran rinne raikui.

-- Kyllä se vanha kaartilainen asioistansa selviää, sanottiin.

Vilkaasti liikkuivat haravat. Nopeasti joutui työ.

Iloisa oli elämä.

Kun Timo Terhakka ja Törsövän Taneli olivat Onkamojoen veteliköistä heinät haravoineet ja kuivalle nurmelle levitelleet, tulivat hekin muiden luo työhön ja toivat terveisiä -- Tuonelan joelta ja toisen maailman ääreltä.

Silloin tällöin löytyi haravoidessa mehiläispesä ja onnellista löytäjää ympäröitsi silloin lähelläolijat.

-- Kissahan yksin saaliinsa syö, annapas tuota herkkua toisenkin hyvään suuhun, sanottiin.

Tällaiset pikku kohtaukset olivat omansa pitämään mieliä parhaimmalla tuulella.

Samu osoitti olevansa toimellinen työnjohtaja. Tyynesti ja levollisesti sanoi hän sanottavansa, ja sen vuoksi väki tekikin mieluisasti tehtävänsä. Kun hän huomasi jonkun haravoidessaan jättävän heiniä jälelle, sieppasi hän itse nuo jälelle jätetyt heinät haravallaan pois ja toi karheesen. Silloin ei Samu virkkanut sanaakaan, mutta asian-omaiset huomasivat, että heidän työnsä oli hatarasti tehty, koska Samun täytyi jälkiä parsia. Parannus tehtiin.

Ennen päivällistä oli koko suuri Takamaan niitty täynnä pitkiä heinäkarheita. Ne jätettiin vielä ruoka-ajaksi kuivumaan, koska ilma oli sen laatuinen, ettei sadetta luultu tulevan.

-- Talkooväki hoi, ruokakello soi! huusi Samu, sillä hän muisti kuinka suloiselta maanviljelys-koulun ruokakellon soiminen tuntui kuumana työpäivänä.

Helteisinä ja punaposkisina kokoontuivat kaikki ruokasijaan. Haravat lyötiin pystyyn seisomaan. Huolellisesti ravistelivat tytöt paidanhihoihin ja hameenhelmoihin tarttuneet heinän helpeet ja rikat. Pojat tuollaisista siivouksista vähän välittivät: eiväthän ne muutamat heihin tarttuneet heinänkorret paljoa painaneet. Pielespuiden hakkaajat tulivat myöskin: viimeisenä astui Vieremän Jussi, eräs vanha poika. He olivat pieleksen aita-puutkin valmiiksi hankkineet ja nakkasivat nyt kirveensä kärryjen alle, siitähän ne helposti löytyvät.

Tuohikontit ja pärekorit avattiin. Tasaiselle nurmen sängelle asetettiin leivät, piirakat, paistetut kalat, voirasiat, maitokupit ja kaljahaarikat. Somiin ryhmiin asettui väkijoukko tuuheain koivujen siimekseen istumaan.

Törsövän Taneli vielä seisoi. Hän nojasi selkänsä isoa koivua vasten, tuijotti ajattelevaisen näköisesti eteensä, käsivarret ristissä rinnalla.

-- Noo, Taneli veikkonen, niinhän sinä seisot kuin "vakava tinasotamies", se erään sadun urho. Niin, tuumailet kuin kaivonkaivaja, joka tutkii maan syvyydessä kulkevien vesisuonien suunnat ja haarat. Tulepas tänne näin!