Chapter 5

Vierasten mentyä, kun isäntä ja emäntä jäivät tupaan kahden kesken, keskustelivat he näin-ikään:

-- Kyllä se herastuomari nyt on meille vihoissaan, alkoi isäntä.

-- On se! Vaan itsepä hän on syypää koko asiaan. Hänestä se alku lähti.

-- Etkö sinäkään ennen huomannut mitään Samun ja Hilman välistä? Onhan teillä naisilla niin tarkka silmä sellaisiin asioihin.

-- En kuolemakseni ole ennen huomannut mitään. Minusta näyttivät Samu ja Hilma sikäli vieraantuvan toisistansa mikäli kasvoivat isommiksi.

-- Mitäs nyt asiasta arvelet?

-- Samu ja Hilma ovat toisiinsa mielistyneet, hyvin ovat mielistyneet.

-- Miksi sinä sitten työnsit Samun Hetvin kanssa kirkolle tänäaamuna? Olisi se raha-Risto saattanut itse toimittaa tärkeät asiansa.

-- Minun kävi Hetviä sääliksi. Sievimmästihän siitä sillä lailla päästiin.

-- Hetvi näyttää olevan tavallinen ihminen.

-- Hetvi on äitiinsä; ei hän ylpeile rikkaudellaan.

-- Sen konstin osaa hänen isänsä. Onhan rahalla arvonsa, tärkeä arvo onkin, mutta tuollainen kerskuminen ilettää.

-- On arvo, mutta eihän toki rahoista riipu ihmisen elämä ja autuus.

-- Ei riipu, ei riipu...

Samu tuli tupaan. Hän seisahtui ikkunan eteen ja katseli ulos.

-- No, mitä nyt mietit, Samu? Miksi näytät noin surulliselta? kysyi isä.

Samu ei vastannut.

-- Niin, sano vaan Samu, mikä sinua vaivaa? lisäsi äiti.

-- Tämä päivä on ollut minulle raskas päivä. Minua on ivattu ja ivataan pitkin pitäjätä.

-- Ivattu! Ivataan! Mistä?

-- Nimismieskin ivasi niinkuin riivattu. Kirkon sakastissa hän kaiversi minua.

Äänettömyys. Isä ja äiti katsahtivat toistensa silmiin.

-- Vai ivasi nimismies!

-- Pekka Juntunenkin, joka ei turhia utele, kysyi minulta kirkolta tullessa: onko siinä perää, kun ihmiset sanovat sinun olevan kihloissa Toholan Hetvin kanssa?

-- Mitä vastasit?

-- Ei siinä ole perää, eikä tule koskaan olemaan perää, vastasin minä.

-- Vai niin vastasit. Se oli selvään sanottu, se.

Samu käänsi katseensa pois ikkunasta, rohkaisi mielensä ja sanoi:

-- Ja teille, isä ja äiti, ilmoitan nyt, että olen aikonut kosia Hilmaa.

-- No, oma asiasihan se on, poikani, virkkoi isä. Minä en kiellä, en kehoita.

-- Minä pidän paljon Hilmasta, sanoi äiti. Suokoon vaan Jumala onnea!

Paimen Aaro juoksi keppikädessä tupaan, katsahti kelloon ja sanoi:

-- Aika onkin lähteä ajamaan lehmät kotiin.

* * * * *

Ääneti ajoi herastuomari tyttärineen kotiinsa. Hetvi aavisti myrskyn nousevan. Ja kun kotia oli päästy, silloin se ryske kävi. Vähäpätöisimmistä seikoista haukkui herastuomari nyt palvelusväkeänsä. Samallaisen läksytyksen saivat torpparit ja mökkiläiset, jotka illansuussa olivat tulleet Toholaan isäntäväkeä kotiin odottamaan. Onneton se, joka silloin yritteli itseänsä puolustamaan. Silloin ne vanhatkin rikokset ja virheet uudestaan paljastettiin. Mutta kun herastuomari oli sisunsa tyhjentänyt, meni hän kamariinsa, eikä tullut koko iltana väen näkyviin.

-- Ainoastaan kerran tätä ennen olen hänet näin haltioissaan nähnyt, virkkoi vanha Saara, joka oli kolmattakymmentä vuotta talossa palvellut.

-- Milloin se tapahtui? tiedustivat toiset piiat.

Hyvin hiljaan sopotti Saara:

-- Silloin kun saatiin tietää, että vallesmannilla oli morsian Wiipurissa. Voi voi, sitäkin temmellystä!

Hetvi tuli, puheli ystävällisesti palvelijoiden ja alusväen kanssa.

-- Älkää olko millännekään! sanoi hän. Tunnettehan te isäni. Rajuilma on ohitse. Tehkää vaan tehtävänne niinkuin ennenkin.

Ja entiseen tapaansa kulkivat työt ja toimet Toholassa. Mutta Hetvin mieliala ei ollut entisellään. Koko seuraavan päivän pyörivät hänen mielessänsä Salmelan heinätalkoot. Monta iloista muistoa ei hänellä niistä ollut, mutta koko joukko katkeria tapahtumia. Samu ei hänestä lukuapitänyt, olipa kirkkotiellä melkein ynseäkin. Enimmän syytti hän isäänsä, joka nähtävästi oli koko hankkeen alkuunpannut. Kelpaa nyt ihmisten nauraa ja pilkata! Hän muisteli Törsövän Tanelia. Reippain, iloisin poika koko joukossa. Kivenheitossakin melkein Samun vertainen, vaikk'ei Taneli ollut sitä leikkiä ennen harjoitellut ja Samu oli usein veljensä kanssa kilpaa heitellyt. Hän muisteli Tanelin äänen värähdystä. Hän muisteli rotevaa kädenpuristusta. Mitähän sen pojan päässä pyörähteli? Entäs kiesseihin nosto! Sanalla sanoen Hetvi piti paljon Törsövän Tanelista.

Niin kului maanantai. Tanelia ei näkynyt. Olisiko hänkin vaan pilkannut? Mitäpä hänellä olisikaan sanomista?

Mutta tiistaiaamuna, kun väki oli työhön mennyt ja Hetvi oli aitassa taikinaan jauhoja noutamassa, ilmestyi Taneli aitan ovelle.

-- Hyvää huomenta, Hetvi!

-- Huomenta, huomenta, Taneli! Oikein säpsähdin, kun äänesi kuulin.

-- Onko isäsi kotona?

-- Hän on työväen kanssa niityllä tässä lähellä. Etkö häntä tullessani nähnyt?

-- Työväen minä kyllä näin, mutta isääsi en nähnyt. Eikä minulla olekaan isällesi asiaa tällä kertaa. Sinulle sanoisin jotakin, jos uskaltaisin.

-- Jos uskaltaisit?

-- Niin. Eilisen päivää epäröitsin sitä.

-- Taneli, minä en ymmärrä sinua!

-- Eikö isäsi ole sinulle mitään puhunut minusta?

-- Ei mitään.

-- Entäs Salmelan talkoissa?

-- Ei sielläkään ... niin siellä hän muistaakseni lauantaina aamiaisen jälkeen sanoi jotenkin oudolla tavalla, että sinä olit puhunut totta.

-- Muuta ei?

-- Ei.

-- Sitten minun täytyy itseni sinulle ilmoittaa, mitä silloin sanoin, jotta saat tuomita ansion mukaan.

Törsövän Taneli kertoi tarkallehen hopeaonkijutun. Ei se helppoa ollut. Hänen äänensä värähteli niin omituisesti, sanat tahtoivat kulkkuun takertua.

Katkeraan itkuun purskahti Hetvi. Hän laski jauhovakan käsistään aitan lattialle ja tempasi esiliinan silmilleen. Hän ei sentähden huomannut isäänsä, joka nähtyään pihaan tulevan Tanelin oli piiloutunut, ja nyt hiipi keppi kädessä Tanelin taakse aikoen säikyttää heitä molempia. Mutta huomattuaan millaisen vaikutuksen Tanelin tunnustus Hetviin teki, hiipi herastuomari jälleen aitan nurkan taa, kuullaksensa mitä nyt seuraisi. Taneli seisoi aitan ovella neuvotonna.

-- Voi voi!... Ta-ne-li!... Sel-lai-sen häv-äistyk-sen on oma isä-ni mi-minulle saattanut... Minä en koskaan ... en koskaan olisi ... joutunut kihloihin nimismiehen kanssa, jos ei isäni ... olisi niin toimittanut... Äitini ... vainaaja, oli alussa vasten. Enkä minäkään mielinyt nimismiehelle. En ensinkään pitänyt koko herrasta. Isä sanoi, ettemme me naiset ymmärrä omaa etuamme. Minun parastani sanoo isä aina katsovansa. Voi voi, kun tulin lähteneeksi Salmelaan talkoihin. Kyllä siellä on arvattavasti moni muu minua pilkannut. Kiitän sinua rehellisyydestäsi! Mene nyt, Taneli, isä saattaa tulla. Älä toki vasta noin halveksi minua!

Puhuessaan oli jo Hetvi laskenut esiliinan silmiltänsä. Oikea poski oli hieman jauhossa, eikä se häntä ensinkään rumentanut.

-- Minäkö sinua halveksisin! Voi Hetvi, tohdinko sanoa jotakin vielä? Karvaat ovat nuo pihlajanmarjat, sanoi kettu, kun ei niitä ylettynyt saamaan. Jotain sellaista taisi silloin mielessäni häilyä. Sinä ylhäällä, minä alhaalla. Siinä syy. Tohdinko kysyä sinulta?

-- Mitä?

-- Tahdotko tulla vähävaraisen miehen vaimoksi?

-- Kuinka? Luuletko isäni...

-- Mitä isästäsi! Tahdotko tulla vaimokseni?

-- Voi, Taneli, sinä et tunne isääni. Hän saattaa tulla hirmuiseksi.

-- Kyllä me hänestä selviämme, usko pois.

-- Minun täytyy totella isääni, minun täytyy. Minä tiedän, että hän tahtoo parastani, vaikka hän onkin niin suurta onnettomuutta minulle tuottanut.

-- Kyllä minäkin sitä uskon. Mutta minäkin tarkoitan parastasi ja omaa parastani ... Hetvi!

-- Minun on kovin vaikea elää. Et usko, Taneli, kuinka mielelläni minä kuolisin!

-- Mitä joutavia, Hetvi! Elää me tahdomme, iloisesti elää.

-- Mutta kuule nyt, Taneli, jättäkäämme tämä asia toistaiseksi... Jos vaan isäni...

-- Eipäs jätetä toistaiseksi, karjasi herastuomari Tanelin takana. Vai toistaiseksi, vai toistaiseksi tällaista kuherrusta, tällaista kujerrusta! Tämä asia ratkaistaan nyt heti paikalla. Minä olen sinun parastasi tarkoittanut, Hetvi! Sinä tiedät sen. Minä olen onnettomuutta tuottanut sinulle, Hetvi! Niin sanot. Tee nyt oman mielesi mukaan, mutta älä sitten jälkeenpäin syytä minua. Jos tahdot jättää tämän kotisi, jos tahdot mennä tämän Taneli Tapanaisen kanssa Törsövänlammen rannalle asumaan, niin jätä kotosi ja mene sinne. Toholasta minä laitan vaivaistalon ... vaivaistalon köyhiä turvattomia varten. Nyt olet omassa vallassasi, Hetvi, tee nyt mielesi mukaan!

-- Laittakaa Toholasta vaivaistalo tahi kuninkaanlinna, omannehan se on, virkkoi Taneli närkästyen. Hetvi, ennenkuin lähden niin kysyn vielä: tahdotko tulla vaimokseni?

-- Tahdon!

Sanaakaan sanomatta lähti herastuomari työväkensä luoksi niitylle.

-- Nyt taisi isäsi suuttua meihin molempiin ikipäiviksi.

-- Sitä en luule. Ei hänen kiivastumisensa tuntunut kovin vihaiselta. Hänen silmänsä olivat vesikierteellä. Puheestansa huomasin, että hän oli kuullut meidän keskustelumme.

-- Sen minäkin huomasin.

-- Kuulepas, Taneli, minä en joutaisi isäni jälestä ... jauhot ovat taikinaan sekoitettavat ... pistäypäs sinä tuonne niityn veräjälle ja kuuntele mitä isä työväelle sanoo. Tule sitten heti tänne. Älä näyttäydy siellä.

Taneli ymmärsi asian ja meni.

Hetkisen kuluttua palasi hän ja kertoi:

-- Katselin veräjältä. Isäsi kulki niittäjäin ohitse, kohotteli kepillänsä luokoa ja sanoi: kaunis heinäilma tänään. Hän astui sitten ladon luo, jonka katolta par'aikaa laskeutui Tahvo Mäntynen, Viulu-Matin isä, ja kysyi siltä: joko katto on korjattu? Jo, vastasi Tahvo. Ei siinä nyt heinät kastu. Kun Tahvo sitten rupesi tupakkaa piippuunsa panemaan, ojensi isäsi kukkaronsa ja sanoi: pane tuosta!

-- Jumalan kiitos! huudahti Hetvi. Isä ei ole ensinkään vihoissaan! Minä tuon voita ja leipää suuruspalaksi; kahvi joutuu tuossa paikassa.

-- Jos tietäisin olevani isällesi kovin vastenmielinen mies, niin en kuluttaisi taloanne kahvikupillakaan.

-- No, Taneli, ei isäni sentään...

-- Niin, arvaanhan minäkin...

He katsoivat toinen toistansa silmästä silmään ja lauseet jäivät kesken.

* * * * *

Myötäsukaisesti kävivät sitten sekä Salmelan Samun että Törsövän Tanelin naimahommat, huolimatta kontinkantajien ja kielilakkarien laverruksista.

Samaan aikaan vietettiin häitä Toholassa ja Salmelassa.

Herastuomari oli jo aikaa sitten mieltynyt tulevaan vävyynsä, mutta vasta hääpidoissa lukuisan vierasjoukon läsnäollessa hän sanoi juhlallisesti:

-- Taneli Tapanainen, sinä olet tästä lähin minun vävyni, minun poikani ja minun perilliseni. Jää nyt Toholaan asumaan, sillä kaikki mitä minun on, se on sinunkin.

* * * * *

Salmelassa häävierasten joukossa näkyi useita niitä, jotka olivat heinätalkoissa olleet. Kaivolan Kaisa oli Hannonsa kanssa. Siellä oli Timo Terhakka, siellä Tikkalan Mari, siellä Kalle Pirhonen. Pekka Juntunenkin oli siellä. Hän lauloi maan tavan mukaan jokaisen aterian jälkeen ruokavärssyn.

Antti Salminen kirjoitti silloin muistoon poikansa ja miniänsä hääpäivän vanhan raamatun kanteen, jossa oli jo ennestään monta perheellistä muistoonpanoa. Kirjoittipa siihen vielä lauselman:

_Ihminen päättää, Jumala säätää._