Part 9

— Kiitos vastauksestasi, poikani! Se on sinulle kunniaksi, ja saat olla varma, ettei se rakkaus, mitä olet osoittanut tätä pientä veitikkaa kohtaan — joka nyt näyttää särkeneen ensimäiset lelunsa — jätä sinua huolenpidotta minun puoleltani.

Vaunujen jyminä keskeytti nyt keskustelun.

Herra Brandt nimittäin saapui kotiin. Ja koska tämä nyt kapteenin mielestä tuli parhaaseen aikaan pelastamaan hänet kahdenkeskisestä päivällisestä vaimonsa kanssa, lähetti hän heti Pekan sanomaan hänen armolleen, että "pikku herraa" huvitti suuresti vierailu, sekä kysymään, oliko hänen armollaan mitään sitä vastaan, että herra ja rouva Brandt kutsuttaisiin päivälliselle. Jos hänen armonsa olisi siihen suostuvainen, piti Pekan rientää viemään kutsu perille.

Niin pian kun kapteeni oli jäänyt kahden pienen poikansa kanssa, nosti hän hänet käsivarrelleen, voidakseen oikein katsella kaikilta puolin ja kaikissa valoissa saamaansa aarretta; ja hän piti näytteenä lapsen tulevasta sielunkyvystä, että tämä osoittamatta vähääkään tyytymättömyyttä antoi irroittaa itsensä hauskasta leikistä sarvikarjan kanssa, huvittaakseen itseään ainoastaan isän pitkällä parralla. Tuntien ylpeyttä, onnea ja tuskaa hän näki tämän Antonian pienoiskuvan viattomasti hymyilevän hänelle, ja hetkeksi unohti hän kaiken muun, ollen vain onnellinen siinä tietoisuudessaan, että hänellä on lapsi, jota hän voi rakastaa ja sen eteen elää.

Antonia ei päinvastoin ollut lainkaan onnellinen kuullessaan Pekan sanoman. Hän käsitti, että Wolrat tahallaan vältti kahdenkeskistä seurustelua. Mutta olihan hän juuri äsken päättänyt osoittaa rohkeutta ja malttia. Vastaus oli siis hänen miehensä toivomuksen mukainen.

Antonian tarjoama päivällinen oli valikoidun hieno ja hän oli tarkkaan muistanut kapteenin entiset mieliruoat, minkä seikan viimemainittu hymyillen huomasi. Kun vielä tuli lisäksi erinomainen viini, jäte nuoren Wolratin ristiäisistä, emännän kevyt, miellyttävä käyttäytyminen sekä se vilkkaus, jonka aikaansai rouva Brandtin teeskentelemätön puheliaisuus, on helposti ymmärrettävää, ettei päivällistä häirinnyt minkäänlainen jäykkyys; ja se pieni seura, joka otti osaa jälkiruoan syömiseen, nimittäin nuori herra Brandt, herra Pekka ja talon toinen isäntä, lisäsi suuresti tämän perhejuhlan kodikkuutta.

Ei saattanut muuta kuin uskoa luontoa ja todellisuutta, kun Antonia päivällisen jälkeen näki miehensä iloisesti leikkivän lasten kera ja hämmästelevän rouva Brandtin kanssa, joka oli onnellisesti voittanut ensi kunnioituksensa ja näytti nyt hieman pahastuneelta kapteenin nauraessa hänen poikansa kömpelöille liikkeille ja rohjetessa taputtaa käsiään, kun pienokainen aina pari kolme askelta astuttuaan sortui lattialle perin erilaisiin, mutta somiin asentoihin.

Nuoremman väen poistuttua toivoi Antonia herrasväki Brandtinkin lähtevän, mutta kapteeni oli juuri silloin innostunut kertomaan Krimin sodasta, sen loistokohdista ja kurjuudesta, ja niin seurasi voimakkaasti ja värikkäästi kuvattu tapaus toistaan, kunnes sekä tee että illallinen oli tuotu sisään ja nautittu, minkä jälkeen herra Brandt Antonian suureksi epätoivoksi, mutia kuten näytti, kapteenin kiistämättömäksi mielihyväksi sanoi, miten "säälittävä" hänen armonsa oli ollut miehensä poissaollessa. Viimein kuitenkin kapteeni keskeytti keskustelun, luoden puoliksi läpitunkevan, puoliksi peitetyn katseen punastuvaan, tuskittlevaan vaimoonsa, joten herra Brandt ei saanut pitkittää hyväntahtoista vaivannäköään selvittää kaikkea, mikä oli ollut hämärää.

— Huomenna, parahin herra Brandt, — virkkoi hän, — teemme selvän asioista — tulkaa ennen aamiaista! — Ja yhtä nopeasti kuin aurinko oli ympäröinyt vieraat sädekehällään, yhtä pian valaisi kapteenin olentoa kalpea kylmä kuu: hauska seuramies muuttui ylvääksi, suletuksi, jäykäksi herraksi, joka ei enää jaksanut pitää kasvoillaan miellyttävää naamiota.

Aiheutuiko se siitä, että herra Brandt oli ajattelemattomasti koskettanut vaarallista asiaa?

Hetimiten lausuttiin jäähyväiset, ja rouva Brandt katsoi täytyvänsä hyljätä aikomuksensa kutsua kapteeni ja hänen armonsa luokseen päivälliselle. Kun hän nyt katsoi isäntään, ei hän käsittänyt, kuinka hän oli uskaltanut olla niin tuttavallinen.

* * * * *

— He ovat hyviä ja kelpo ihmisiä, — sanoi kapteeni kahden rouvansa kanssa, — mutta tiedätkö, rakas Antonia, minun oli lopussa tavattoman vaikea pysyä hereillä — yöllisen matkan jälkeen on myöskin uni tarpeellinen. Annathan siis anteeksi, jos nyt heti toivotankin sinulle hyvää yötä!

— Voi Wolrat, älä mene suomatta minulle pientä hetkistä! En tahdo pidättää sinua kauan enkä vaadi sinulta mitään vastausta. Pyydän sinua ainoastaan vähän aikaa kuuntelemaan minua, ennenkuin rupeat levolle kodissasi ensimäisenä yönä paluusi jälkeen.

Kapteeni näytti tavattoman haluttomalta, mutta istuutui kuitenkin. Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut vaimonsa pyyntöä noudattavan puolison, vaan sivistyneen miehen, joka ei, olematta epäkohtelias, pääse vapautumaan naisesta, joka haluaa saada osakseen hänen huomiotaan.

— Et ole maininnut mitään äidistä, — aloitti Antonia jälleen, — mutta tiedän, ettei siihen ole syynä se, että olisit hänet unohtanut.

— Ei, — vastasi Wolrat, — en voi koskaan unohtaa tuota erinomaista naista, mutta suothan minun ensin hieman tottua tähän niin kutsuttuun kotiin, ennenkuin kosketamme hänen muistoaan, jota tulen aina rakastamaan.

— En aio tunkeutua mihinkään yksityiskohtiin, — virkkoi Antonia täydellisesti salaten, kuinka loukkaantunut hän oli. — Minun täytyy ainoastaan sanoa, että äiti kaikkein viimeiseksi lausui sen vakaumuksen, että siiloin kun minä saan rohkeutta tunnustaa sinulle, kuten nyt teen, että olen syvästi katunut sitä arvotonta menettelyä, jota osoitin saadessani eräänä iltana osakseni sinun luottamuksesi sekä jatkoin sitä loukkaamalla sinua vaatimuksella, jota vasta pitkän aikaa jälkeenpäin arvostelin oikealta näkökannalta, niin sinä (niin äiti luuli) antaisit minulle anteeksi ja soisit lapsesi äidille jälleen sijan sydämessäsi. Teetkö sen, Wolrat? Pelkään, että et sitä voi, mutta missään tapauksessa en tahdo kuvaamalla pitkiä kärsimyksiäni ja taistelultani koettaa vaikuttaa sinuun, jolle olen valmistanut niin katkeran elämän.

— Kiitän sinua, Antonia, — vastasi Wolrat, hilliten ääntään niin, että olisi pitänyt luulla hänen olevan rauhallisen, — minä kiitän sinua vakavasti siitä, että olet antanut tämän tärkeän selityksen niin lyhyesti, valmisteluitta ja muuttumatta herkkämieliseksi, joten minun ei tarvinnut olla liian kauan piinapenkillä. Mutta nyt ei tunnustuksesi merkitse mitään. Vuosikausia on sen ja nykyisen ajan välillä, ja vähemmän tarvitaan asioiden arvostelemiseen uusilta näkökannoilta. Olen jo tullut ymmärtämään, että käsityskykysi on nyt viisaampi sekä että olet kohonnut suurempaan naiselliseen tuntemukseen, ja minä luulen niiden kantaneen hyvän hedelmän, jonka hyödyttävää vaikutusta suhteeseemme en epäile. Mutta nyt minä pyydän, jos rauhani on sinulle rakas, että annamme menneisyyden olla levossa, sillä — kuten jo kirjeessäni mainitsin — muisto on meidän vihollisemme.

— Rakas Wolrat, sinun sanasi osoittavat, että olet päättänyt olla koskaan unohtamatta. Olkoon sitten niin — en ole oikeutettu sen johdosta valittamaan, vaan mukaudun ilman muuta siihen hiljaiseen ohjelmaan, jonka sinä olet meidän elämällemme viitoittanut. Tahdon ainoastaan lisätä, että ellei eversti olisi ottanut pikku Karlia, niin minä olisin sen tehnyt, enkä milloinkaan, milloinkaan olisi kysynyt hänen nimeään, jonka minä kerran niin röyhkeästi tahdoin tietää.

Nämä sanat lausuttuaan kohtasi Antoniaa aivan odottamaton yllätys: hänen miehensä nimittäin purskahti nauruun, josta saattoi eroittaa kuolettavan ivan kirpeän sävyn.

— Kautta sielu-parkani, — huudahti Wolrat, — tämä on jo liikaa; tiesin, että sinussa ennen oli vallitsevana jäykkä, vaativa, hillitön henki, mutta että olet vaihtanut tämän luonteenominaisuuden teeskentelyyn, joka on kaikista vioista tuomittavin, sitä en ole tiennyt koskaan ennenkuin nyt.

— Wolrat, mitä Jumalan nimessä tämä merkitsee — luuletko, että minä voisin teeskennellä sinulle?

— Luulen, että myönnytykseesi olla enempää tiedustelematta sitä nimeä, joka herätti sinussa rajun mustasukkaisuuden, on jokin oivallinen syy. Sinä olet kuitenkin alentunut turhaan, ja minä sanon ainoastaan että jos sinä vielä kerran tekeydyt tietämättömäksi, niin minä lähden Hagestadista toisen kerran, ja siiloin en kunnioita luonnettasi yhtä paljon kuin vielä tunti sitten.

Lausuttuaan nämä sanat, jotka selvästi kuohuva viha purki hänen huuliltaan, hän tarttui kynttilänjalkaan ja lähti ovelle päin, toivottamatta edes hyvää yötä.

Antonia ei häntä estänyt. Hän ei tuntenut vähääkään suuttumusta, sillä hän huomasi tuottaneensa Wolratille kärsimystä, jota hän puolestaan ei lainkaan käsittänyt.

Ehdittyään oven luo kapteeni kuitenkin pysähtyi ja hetken mietittyään kääntyi äkkiä takaisin, luoden vaimoonsa katseen, joka, mitä kauemmin se hänessä viipyi, muuttui aina synkemmäksi, Wolratin kuitenkaan havaitsematta, että se olisi aiheuttanut Antoniassa pienintäkään samassa suhteessa syntyvää epävarmuutta tai hämmennystä.

— En tietenkään saata ensimäisenä iltana poistua luotasi toivottamatta sinulle hyvää yötä, — virkkoi hän harmistuneesti.

— Se osoittaa, että vaikka sinun mielesi kuohuukin, saa sinun jalo sydämesi kuitenkin aina lähettää kuiskauksen. — Ja lauhduttava hymy huulillaan meni Antonia luinen luokseen. — Hyvää yötä, rakas Wolrat! — Hän kuroitti huulensa hänen suudeltavakseen, kuten aina rakastettava vaimo herralleen ja miehelleen, solmiessaan rauhaa.

Wolrat vastaanotti suudelman jotenkuten ihmeissään, lähtien sitten huoneesta heti.

Siten päättyi ensimäinen ilta.

XXIV

Talo saatetaan uuteen järjestykseen.

Kun Antonia seuraavana aamuna loi viimeisen silmäyksen kahvipöytään, sai hän sanan mieheltään, että tämä oli väsynyt matkasta ja halusi kahvin tuotavan hänelle huoneeseen.

Saapuessaan aamiaiselle toi hän mukanaan herra Brandtin, jonka kanssa hän oli työskennellyt asiain järjestämisessä.

Wolratin kasvojen sävy oli kuitenkin tänään hieman valoisampi, ja ääni vivahti sydämelliseltä — se oli tietysti sovinnaista sydämellisyyttä — hänen suudellessaan vaimonsa kättä ja toivottaessaan hyvää huomenta.

Antonia pitäen pienokaista kädestä osoittautui mitä kokeneimmaksi rouvaksi. Hän puheli lempeästi ja miellyttävästi kaikesta, mikä saattoi olla yhteistä, mieluummin kolmannen henkilön läsnäollessa, Antonia oli sitäpaitsi huomaavinaan miehensä katseesta, että tämä pyysi ja varoitti häntä olemaan koskettamatta mitään arkaa asiaa.

— Kuulehan, Antonia rakas, — tämä sanontatapa kuulosti herra Brandtin korvissa kerrassaan mainiolta! juuri kun perheenisä nosti pienokaisen polvelleen nähtävästi saadakseen aamiaiselle parempaa ruokahalua — kuulehan tai voitko arvata, mitä minä sinulta odotan?

— Jos olisin niin onnellinen, ystäväni, että arvaisin sen, niin sinun ei tarvitsisi odottaa.

— Kas, minä kuvailen, että sinä viikon päästä tästä — varmaankin ehdit siksi toimittaa järjestelysi — kutsut päivälliselle kaikki säätyläisiin kuuluvat naapurimme. Mikäli olen ymmärtänyt, et sinä ole tähän saakka ollenkaan esiintynyt Hagestadin valtiattarena, vaan olet elänyt miehesi poissaollessa kuin todellinen nunna. Mutta koska hän nyt on palannut kotiin, niin nähköön meitä ympäröivä pieni maailma, ettei meitä onneksi miellytä erakkoelämä. Suostutko tähän?

— Kernaasti, rakas Wolrat, sillä minustakin asemamme vaatii nyt sellaista, mitä minä pitkän matkasi aikana pidin vaimollesi tarpeettomana, melkeinpä sopimattomana. Poissaolevan miehen puolison tulee elää yksikseen.

— Olet oikeassa, ellei hänen yksinäisyytensä mene liiallisuuteen. Mutta jättäkäämme se, mikä on mennyttä! Minä matkustan kaupunkiin järjestämään erään viinilähetyksen vastaanottoa ja lähettämistä tänne sekä noutamaan muitakin tavaroita, joita ostin Tukholmassa. Ja parin päivän perästä toivon saavani ilon esittää näkymättömissä olleen rouvani muutamissa hienoissa kodeissa. Se on muotoseikka, jonka täytyy tapahtua ennen kutsuja.

— Kuten vaan tahdot, parahin Wolrat... minä olen valmis.

— Mutta älä luulekaan minun pysähtyvän siihen. Herra Brandt tietää, että minun täytyy asioitteni vuoksi matkustaa helmikuussa Tukholmaan, ja silloin varmaan sinä, koska et ollut läsnä Leonoren häissä tulet minulle seuraksi, sillä minä olen aivan väsynyt antamaan välttäviä vastauksia kaikkiin tuttavieni, ystävieni ja tovereitteni kysymyksiin, jotka koskevat sinua. Ihmisten tulee saada nähdä, ettei vaimoni ole mikään sadun hengetär, vaan elävä kaunotar, jonka näyttämisestä aviomies on ylpeä.

— Mutta entä pienokainen? — kysyi Antonia punastuen siitä imartelusta, jota Wolrat suvaitsi häneen nähden oikein tuhlata. — Tiedäthän, että herrasväki Brandt tammikuun lopussa siirtyy Melldaliin... Sitäpaitsi...

— Sitäpaitsi et saa tehdä enää mitään estelyjä, ystäväni! Pojan otamme mukaamme — häntä varmasti huvittaa rajattomasti hevoset ja ajeleminen. Ja saammehan, parahin herra Brandt, lainata Pekkaa?

— Kapteeni voi itse päättää sen asian, sillä Pekka jää Hagestadiin, joka on lähempänä koulua...

Vierailut ja päivälliset seurasivat toisiaan hyvässä järjestyksessä. Kapteenia tervehdittiin ihaillen ja lämpimän vieraanvaraisesti, mutta hänen armonsa suhteen pysyttiin jotenkin vieraina. Seudun mainio herrasväki ei voinut sulattaa, että heidät oli työnnetty takaisin heidän koettaessaan asettua ystävälliseen seurusteluun nuoren rouvan kanssa.

Kun nyt kuitenkin huomattiin kaikessa mitä valikoiduinta huolta, kapteenin vaimoaan kohtaan osoittama kerrassaan hienon ritarillinen käytös sekä Antonian tavattoman herkkä huomaavaisuus häntä kohtaan, muuttui arvostelu paljon lempeämmäksi ja toivottiin — sillä mitäpä ei voitaisi toivoa — että sikäli kuin merkit viittasivat, vihdoinkin päästiin kiinni siitä "pasmalangasta", mikä oli johtanut eroon, joka nyt näytti lakanneen.

Ja jos jo vierailujen aikana suvaittiin tuumia antaa Antoniolle anteeksi hänen suuri syyllisyytensä, pyyhittiin se kokonaan pois muistista päivälliskesteissä, joissa emäntä osoitti niin suurta rakastettavaisuutta, hilpeyttä ja kohteliaisuutta, että oli vaikea tuntea häntä samaksi jäykäksi, ylpeäksi naiseksi, joka oli esiintynyt Brandtin häissä. Mutta niinpä ei Antonia ollut tehnytkään vähän työtä voittaakseen ylpeän "tapansa" ja kylmäkiskoisuuden, joka näytti kuuluvan hänen olentoonsa. Kuta enemmän menestystä hän saavutti vieraiden silmissä, sitä selvemmin hän huomasi tyytyväisyyden ilmeen miehensä kasvoilla.

Hagestadin kutsujen jälkeen seurasi joukko vastakutsuja, jotka olivat vain alkutapauksia kaikelle sille, mitä oli odotettavissa uutenavuotena. Ja kaikkialla teki nuori rouva Hanefelt uusia valloituksia, varsinkin upseerien keskuudessa, joita oli saapunut kokonainen joukko vierailemaan perheisiin. Mutta voi, miten mielellään hän olisi luopunut kaikista näistä, jos hän olisi saanut edes hetkenkään iloita sen vanhan valloituksen toivosta, josta ainoastaan hän oli elämässään välittänyt ja vastaisuudessa välittäisi!

Mutta sen puolesta näytti synkältä. Yhtä runsas kuin kapteeni oli kohteliaisuuksista vieraskäynneillä tai kotona vieraiden läsnäollessa, yhtä säästeliäs hän oli niiden suhteen heidän ollessaan kahden. Niin, silloin hän puhui harvoin, näytti rasittuneelta ja alakuloiselta, mikä melkein läheni raskasmielisyyttä.

Muuan asia oli kuitenkin muuttunut: joka iltapäivä, kun he olivat aterioineet yhdessä, tuli hän niin sanottuun lukuhuoneeseen, joka oli salin vieressä, missä hänellä oli tapana kuukauden alkupuolella istua lueskelemassa sanomalehtiä puoliksi leväten keinutuolissa takkavalkean ääressä. Syy, miksi hän luopui tästä tottumuksestaan, oli siinä, ettei lukuhuone ollut ainoastaan hauska ja miellyttävä työkammio, jossa oli mitä parhaimmassa järjestyksessä kirjoja kaikilla seinillä, kukkia kaikilla akkunoilla, pehmeä matto, mukavia pieniä sohvia, vaan myöskin, että hän oli eräällä viimemainituista pari kertaa vilkaistessaan ovesta sisään nähnyt ryhmän, jota kannatti katsella lähempääkin.

Siellä eräässä kulmassa puolittain lepäsi suloisen ihana nuori äiti, uinuva pienokainen käsivarrellaan. Lapsi saateltiin sillä tavoin iltapäivä-uneen, ja taiteellinen kauneus koko Antonian asennossa, hänen uneksivat silmänsä, purppurankuumat huulensa, jotka olivat painettuina lapsen vaaleita kiharoita vasten, joille varjon tavoin putosivat hänen omat tummat suortuvansa — kaikki nämä yksityiskohdat muodostivat kokonaisuuden, joka pakoitti vastahakoisen aviomiehen muuttamaan sanomalehtineen takkavalkean ääreen lukusaliin, missä myöskin houkutteleva keinutuoli ojensi käsivarsiaan häntä kohti.

Kun tämä tapahtui ensi kerran, oli Antonia todellakin nukahtanut. Mutta epäilemättä oli magneettista voimaa niissä katseissa, jotka olivat vakavasti kiintyneet häneen, sillä hän heräsi tietoisena siitä, että joku oli häntä lähellä, ja ettei tämä joku ollut välinpitämätön hänestä.

Salaperäisen onnen valtaamana Antonia varoi heräämästä, ennenkuin hänen miehensä oli istunut keinutuoliin, koettaen sanomalehti silmien tasalle kohotettuna kääntää pois huomiotaan sohvasta.

Nyt Antonia heräsi ja tekeytyen aivan tietämättömäksi virkkoi:

— Teit oikein, rakas Wolrat, istuutuessasi tänne takkavalkean ääreen — sali on niin suuri, että siellä tulee vilu.

— Se on totta, — myönsi hänen miehensä haukotellen, — varsinkin kun seurana ovat vain omat ajatukset.

— Olen ollut huomaavinani, ystäväiseni, että sinä olet tyytynyt parhaiten juuri siihen seuraan — muuten minä mielelläni...

— Ei mitään anteeksipyyntöjä! Sinun ei tarvitse muuttaa tapojasi. Voin yhtä hyvin välistä lukea sanomalehteäni ja nukahtaa _täällä_ kuin salissa.

Ja tämä "välistä" sattui aina useammin. Antonia lepäsi pienokaisen kanssa sohvalla ja kapteeni keinutuolissa sanomalehden suojassa. Antonia mietti: Hyvä Jumala, enkö koskaan pääse häntä lähemmäs... enkö koskaan saa tietää, millaisesta teeskentelystä hän minua syyttää?

Tällaisen vieraan tuttavallisuuden vallitessa saapui vihdoin joulu. Nyt kai tapahtuisi jokin muutos. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.

Taasen oli herrasväki Brandt kutsuttu päärakennukseen, ja joulu kului pienimmättäkään vivahduksetta siihen lämpimään ja hyvään sävyyn, minkä tämä juhla tuo mukanansa jäykkäänkin perhepiiriin. Oli joulukuusi, lapset leikkivät, annettiin joululahjoja ja tarjottiin mainiota juhlapuuroa — siinä kaikki.

Muuan onni oli Antonian mielestä kuitenkin hyvin suuri, nimittäin että herrasväki Brandt toisena joulupäivänä matkusti Sofie-rouvan vanhempien luokse jäädäkseen sinne kahdenteenkymmenenteen päivään saakka. Kunpa nyt vaan ei saapuisi mitään kutsuja! Mutta kuten ja kuului, ei niistä kuitenkaan tulisi olemaan puutetta. Ja niin väsynyt oli Antonia sellaiseen touhuun, niin ruumiin kuin sielun verhojen alituiseen muuttamiseen — sillä viimemainittu ei saanut koskaan pukeutua mustiin, mikä sille olisi kuulunut parhaiten — että kun heitä kutsuttiin uudenvuodenpäiväksi erääseen uuteen tuttavaperheeseen kaupungissa, selitti hän miehelleen täytyvänsä jäädä kotiin, koska "pienokaisen hammas oli kipeä".

— Jos se on välttämätöntä, — vastasi kapteeni, kun tästä asiasta uudenvuoden aamuna keskusteltiin, — niin... niin .. — Hän näytti mietiskelevän, eikä Antonia auttanut häntä millään kysymyksellä.

— Täytyykö sinun ehdottomasti jäädä kotiin, rakas Antonia? Ovathan täällä hoitajatar ja Pekka...?

— Minun on mahdoton lähteä tänään minnekään... olen jo laittanut valmiiksi pienen kuusen, jolla on tarkoitus huvittaa pikku Woll-Wolliani illalla. — Antoniaa oli mahdoton taivuttaa lähtemään.

— No niin, silloin minäkin lähetän omasta puolestani peruutuksen.

— Älä millään muotoa — sinulle tulee täällä varmaan tavattoman ikävää.

— Niinpä tietysti, koska minun pieni lohduttajani ei itse voi ottaa vastaan lohdutusta keneltäkään, paitsi ehkä sinulta. Mutta vuoden ensimäisenä päivänä kuuluu perhetapoihin, että kärsitään ikävää —yhdessä.

XXV

Pikku Wolrat oli koko aamupäivän tavattoman kärtyisä. Antonia sai tuskin aikaa olla sisällä niin kauan kun hänen miehensä luki saarnan hänelle, Pekalle ja kotonaolevalle palvelusväelle. Kapteeni oli tänä päivänä hyvin kärsivällinen ja kotoisella tuulella; hän ei näyttänyt läheskään niin jäykältä ja hienolta kuin tavallisesti, ja hän kävi kolme kertaa lastenkamarissa ottamassa pienokaisen lopen väsyneeltä äidiltä. Mutta hän huomasi pian, ettei poika välittänyt hänen tunteistaan, vaan aina kun tuskat lisääntyivät piti enemmän Pekan hauskoista ilveistä, mikä seikka aiheutti sen, että kapteenin käynnit lyhenivät. Onneksi lapsi tyyntyi aterian lähestyessä, jotta Antonia sai aikaa pukeutua huolellisesti päivällistä varten.

Antonialle oli hyvä, että hän muisti miehensä tavattoman heikkouden aistikkaita naisten pukimia kohtaan ja kun Wolrat sitten astui sisään saliin mustassa juhlapuvussa ja rinnastaan niin valkoisena ja hienona kuin lähdössä suurille juhlapäivällisille, oli Antonia oikein jyvillään esiintyessään yhtä sirona uudessa safiirinsinisessä hameessaan, joka somin poimuin kietoutui hänen uhkean, nuortean vartalonsa ympäri. Mutta molemmat hymyilivät hieman hämillään toisilleen, kun he yksinään kaikessa komeudessaan olivat vieraina pöydässä.

Tähän saakka olivat pieni Woll-Woll ja hänen opettajansa Pekka olleet aina mukana aterialla, mutta nyt, sen jälkeen kun kapteeni ritarillisesti oli johtanut naisensa pöytään, alkoivat he syödä kahden syvän hiljaisuuden vallitessa; lukuunottamatta muutamia välttämättömiä lauselmia jatkui ateriaa samalla lailla aina siihen saakka, kunnes he pääsivät jälkiruokaan.

— Sinä ainoastaan maistelet viiniä, — virkkoi Wolrat kiintyneenä katselemaan vaimonsa punastuvia poskia, ja tämä puna johtui siitä, että tämä luuli huomaavansa hänen katseessaan jotain, mikä muistutti suloisesta menneisyydestä.

— Jos saan itse esittää maljan, — vastasi Antonia hymyillen, — niin juon lasini pohjaan.

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan... Sen jälkeen tulee minun vuoroni.

— No niin, rakas Wolrat, siinä tapauksessa me juomme sen vihollisen luodin maljan, joka on otettu pois sinun olkapäästäsi. Jos se olisi sattunut vähän alemmas, olisi se osunut sydämeesi ja samalla minunkin sydämeeni, sillä kuinka olisin voinut enää sitten elää... Kilistäkäämme siis sille järkevälle luodille, joka osoitti voivansa totella korkeampaa käskyä kuin ihmisten antamaa.

Hänen ojentaessaan kätensä pöydän yli putosi helmi hänen silmästään lasiin, jonka hän syvästi liikutettuna tyhjensi pohjaan.

— Kiitos, Antonia! Se oli ylevän vaimon esittämä malja, ja kuten olet lausunut toivovasi, me kiinnitämme sen luodin johonkin... Mutta nyt on minun vuoroni, ja minun esittämäni malja täytyy meidän myöskin juoda pohjaan. — Wolrat täytti molempien pikarit kukkuralleen. — Minä — tavoitteli hän — minä juon ensi uudenvuoden maljan, sillä kun se saapuu, olemme me silmä silmää vasten kuluttaneet kaksitoista kuukautta aikaa, tuota vaativaa valtiasta, sekä oppineet käsittämään, onko se meidän vihollisemme vai ystävämmekö... Suostutko ehdottamaani maljaan?

Ilosta väristen — sillä tämähän merkitsi, että asiat alkoivat muuttaa — kiiruhti Antonia tyhjentämään lasinsa, noustakseen samalla pöydästä tapansa mukaan nukuttamaan pienokaista ennen kahvin juontia.

— Anna takkavalkean leimuta kirkkaana, — virkkoi kapteeni. — Minä tulen perässä heti kun olen vaihtanut ylleni mukavamman nutun nauttimaan pienen päivällislevon keinutuolissa, sillä siinä on korkeampi selkänoja kuin salissa olevassa.

Mutta kapteeni ei tullutkaan pian, joku alustalaisista oli herra Brandtin poissaollessa kääntynyt asiassaan itse isännän puoleen, ja valkea lukuhuoneen takassa leimusi enää heikosti ja olisi luonut kammioon liian huonon valaistuksen, ellei sillä aikaa olisi lamppua tuotu sisään.