Part 10

Yöllisestä valvomisesta väsyneenä teki Antonia kaikkensa pysyäkseen hereillä, mutta kuten silloinkin, jolloin Wolrat oli ensi kerran hänen levätessään käynyt tässä huoneessa, niin tapahtui nytkin, että hänen tahtonsa antoi myöten ja seurasi hänen väsähtäneitä aistejaan unien maailmaan. Ja se uni, joka nyt valtasi hänet piiriinsä, oli niin suloinen, ettei hän tahtonut herätä. Miellyttävässä horrostilassa ollessaan hänestä tuntui kuin hänen miehensä olisi astunut sisään, hiipinyt varpaillaan sohvan viereen, kuunnellut tarkkaan, kumartunut sen jälkeen painamaan hänen suortuvilleen suudelman, jossa oli sellainen entisajan intohimon hehku, että Antonia tunsi sen käyvän läpi koko olentonsa. Voi, miten erilainen tämä suudelma olikaan verrattuna siihen, jolla Wolrat kotiin palatessaan oli häntä tervehtinyt, ja kuinka erilaisia kaikki ne, jotka hän oli saanut miehensä lähtiessä pienille matkoilleen ja niiltä palatessa! Antonia heräsi huoahtaen ja valittaen sitä, että oli tuntenut onnea ainoastaan unessa.

Aukaistessaan silmänsä hän havaitsi pienokaisen lepäävän käsivarrellaan aivan rauhallisesti ja ymmärtäväisesti ja katsellen häntä suurilla, täysin kehittyneillä silmillään. Poikanen oli jo terve, ja koska Antonia huomasi, että hänen miehensä oli tullut sisään ja istuutunut keinutuoliin, aikoi hän viedä pojan pois, ettei tämä häiritsisi isää. Mutta kun keinutuoli oli lähellä takkaa, ei hän voinut vastustaa kiusausta pysähtyä sen viereen ja ristien lapsen kädet kuiskata:

— Pikku Woll-Woll, auta minua rukoilemaan Jumalaa, että Hän saattaisi isän uskomaan minua!

— Isä, isä! — huusi poika, kurkoittaen pienet kätensä korkeavartaloista miestä kohti, joka täysin heränneenä istui keinutuolissa liikkumattomana, pää nojautuneena kättä vasten. Kuiskaus ja lapsen huudahdus eivät olleet jääneet häneltä kuulematta. Hän katsahti ylös, ja hänen ottaessaan pojan polvelleen näki Antonia vilauksen hänen kasvoistaan. Niissä kuvastui liikutus, ja suurissa mustissa silmissä oli surun ilme, mikä vaikutti Antoniaan valtavasti.

— Ehkä otat tämän rakkaan pienokaisen hetkeksi, — virkkoi W, ja hänen äänessään ei ollut tavallista syvää sävyä. — Tule sitten takaisin, mutta käske, että kahvia ja kuusta viivytellään vielä puolisen tuntia.

Antonia riensi täyttämään määräystä ja jättämään pojan Pekan huostaan. Sen jälkeen hän palasi, istuutuen aivan lähelle miestään. Hän ei koettanut pienimmälläkään tavalla herättää Wolratin huomiota, joka näytti keskittyvän vallan sisäänpäin.

Viimein tämä loi nuoreen vaimoonsa lempeän katseen.

— Mitä Jumalan pitäisi saattaa minut uskomaan? — kysyi hän.

— En rohkene sitä sanoa... en tiedä, voisinko kestää nähdä sinua nyt samanlaisena kuin ensimäisenä iltana. Jumala on armollinen, mutta sitä et ollut silloin sinä, rakas Wolrat!

— Muistan, etten valitettavasti voinut hallita mielenliikutustani. Mutta olin hillinnyt itseäni niin koko päivän, etten jaksanut enää enempää, kun sinä niin kovasti koettelit minua.

— Mutta juuri sitä minä en käsitä... Ja se, jota minä rukoilin Jumalan saattamaan sinut uskomaan, oli, että minä en voi teeskennellä sinulle, sai, rakas Wolrat, minä vannon, että en teeskennellyt vakuuttaessani sinulle, etten koskaan kysyisi pikku Karlin äidin nimeä... Olenko minä nyt sama ylpeä ja mustasukkainen nainen kuin ennenkin? Eivätkö katumus ja kärsimys ole minua puhdistaneet?

— Kuunnellessani sinua nyt en voi uskoa muuta kuin että sinun huulesi erehtymättömästi puhuvat totta... Ja nyt kun olen tyyni, tuntuu minusta, ettei sinun olentosi ole sen naisen, joka kohoutuakseen ja voittaakseen hylkäämänsä sielun alentuu arvottomaan narripeliin... Mutta toisaalta on totta, että järkeni kieltää minua uskomasta mahdotonta. Etkö sinä terävänäköisyydelläsi jo kaksi vuotta sitten käsittänyt, kuka on lapsen äiti? Ja kuitenkin sinä annoit nämä vuodet kulua koskaan avoimesti kirjoittamatta minulle niistä uusista vaikutelmista, joiden olisi pitänyt olla seurauksena siitä mitä kuulit ja näit...

Kapteenin ei ollut vaikea huomata vaimonsa avomielisistä, ylpeistä kasvoista kuvastuvaa rajatonta hämmästystä.

— Wolrat, — huudahti hän kiihkeän voimakkaasti, — äitini muiston nimessä vannon, etten tiedä mitään siitä, mitä sinä näyt edellyttävän minun tietävän! Olen elänyt aivan erilläni, ja kuka sitäpaitsi olisi uskaltanut puhua minulle siitä?

— Sanohan — etkö sittemmin päässyt selville, kuka oli se henkilö, jonka näit tulevan Jokitorpasta? Muistat kai minulle lähettämäsi hullun kirjeen, jonka minä sanaakaan sanomatta palautin. Siihen aikaan minä melkein vihasin sinua... Mutta enhän annakaan sinulle aikaa vastata.

— Voi, muistan varsin hyvin sen kirjeen, jonka kirjoitin mustasukkaisuuden raivossa. Ja kun sain tietää, että ratsumestari Holst oli se mies, jonka olin luullut sinuksi, arvelin hänen käyneen Jokitorpassa sinun pyynnöstäsi.

— Etkö arvellut mitään enempää?...

— En, olin niin väsynyt, etten jaksanut ajatella niitä muutamia merkillisiä sanoja, jotka hän minulle lausui.

— Ja kun eversti otti pojan Melldaliin, etkö silloinkaan ajatellut mitään?

— En muuta kuin että sisaresi, joka oli saavuttanut sinun luottamuksesi, minkä vuoksi poika lähetettiin tänne, jalomielisesti otti suorittaakseen sen tehtävän, jota sinä olisit voinut odottaa vaimoltasi.

— Se kuulostaa uskomattomalta, ja kuitenkin näen katseestasi, että puhut totta... Mutta kun eversti muutti testamenttinsa, kun hän teki kasvattipoikansa Melldalin ainoaksi perilliseksi sekä määräsi lesken menemään naimisiin sen miehen kanssa, jonka kihlattu tämä oli ollut kauan, ennenkuin äidin ankaruus särki solmitun liiton, eikö sinulle sittenkään selvinnyt mitään?

— Hyvä Jumala, kuinka sokea, kuinka umpisokea olen ollut! — huudahti Antonia, joutuen kiihkeän liikutuksen valtaan. — Oi Wolrat, sinun täytyy, sinun täytyy käsittää, miten huimaavan korkealla minun hämärät ajatukseni ovat olleet tästä mahdollisuudesta, joka nyt salaman tavoin iski tajuntaani! Leonore ei koskaan ollut tuttavallinen minulle: hän eli saavuttamattomassa sädekehässä. Mutta vastaa, oi vastaa, että sinä uskot minua!

— Odota, odota hetkinen!... Kun ratsumestari oli täällä — minun täytyy sanoa sinulle, että hän jumaloi sinua kuin pyhimystä, sillä hän luulee sinun hienotunteisuudesta käyttäytyneen välttelevästi — eikö sinua silloin liikuttanut hänen avomielisyytensä, joka, sen olen kuullut häneltä itseltään, oli sellaista laatua, että sinun oli melkein mahdoton jäädä epätietoisuuteen?

— Kyllä, Wolrat, minua liikutti se, että hän jalomielisesti tahtoi ottaa osaa minun onnettomuuteeni, mutta minä en käsittänyt mitään ja vakuutin hänelle, että sinun ja minun eristäytyminen toisistamme on aiheutunut siitä, että minä olen loukannut sinua. Ja enkö ollut oikeassa? Se haava vuotaa verta ehkä vielä... Minä, sinun vaimosi, joka rakastin sinua eniten maan päällä, annoin sinun valita joko eron tai sellaisen teon, että pettäisit sen naisen, jota luulin sinun rakastaneen... Kun nyt muistelen sitä hetkeä, tunnen niin syvää häpeätä, että tuskin enää rohkenen...

Antonia ei saanut puhua loppuun. Ennenkuin hän oli ehtinyt aavistaakaan sovituksen mahdollisuutta, oli Wolrat kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen, ja hänen uskollinen miehensydämensä sykki vaimon sydäntä vasten. Taivaan ihanuus aukeni, ja mitä pitemmälle nämä pyhiinvaeltajat olivat kulkeneet eri teitä, sitä lujemmin yhdistyivät he nyt yhteisellä tiellä, joka johtaisi heidät heidän suuren matkansa maaliin.

— Antonia, rakas vaimoni, tämä kuukausi täällä sinun läheisyydessäsi, mutta kuitenkin niin kaukana sinusta, on ollut kauhea; ja pitkän aikaa ennenkuin minä tänä siunattuna uudenvuodenpäivänä luin ääneen saarnan, olin pitänyt saarnan itselleni kovuuteni, ylpeyteni ja sovittamattoman suvaitsemattomuuteni johdosta. Mutta kuinka rakastettavasti ja sovittavasti sinä minua aina kohtelitkin, kadottamatta kuitenkaan naisellista arvokkuuttasi, en minä voinut unohtaa, että sinä, jonka luulin arvanneen asian laidan kokonaisuudessaan, annoit minun odottaa tunnustustasi sellaisen iankaikkisuuden ajan, suostuen liian myöhään anteeksiantoon, mikä minun mielestäni oli teeskentelyä. Vasta tätä aamua vastaisena yönä selveni totuus minulle... Jos sinä puolestasi voit suoda minulle anteeksi, niin on sinulla lohdutuksena se, että olen koko ajan uskollisesti rakastanut sinua; ja siitä olisit saanut varman vakuuden, ellen olisi hävittänyt sitä kirjettä, jonka jätin herra Brandtille annettavaksi sinulle siinä tapauksessa, jos olisin kaatunut Krimillä. Oletko tyytyväinen minun tunnustukseeni?

— Oi Wolrat, ei ole rajoja sillä autuudella, joka on vallannut minut voittaessani jälleen sinut takaisin! Ja ole varma siitä, että nämä kaksi vuotta ovat! tehneet minut arvokkaammaksi elämään Jumalan ihanassa maailmassa täyttämässä velvollisuuteni! Minä korvaan kaikki sinulle tuottamani kärsimykset.

— Tiedän sen... ne on jo korvattu. Eikä minulla ole syytä katua näitä vuosia, jotka olen uhrannut kunniata tuottaneeseen toimintaan; minä voin nyt hyvällä syyllä asettautua lepoon ja ruveta mahdikkaaksi maanviljelijäksi. Meidän onnemme kasvaa rajattomiin, ja minä kiitän Jumalaa, ettet paljastanut mitään rakkaalle langollemme. Armaani, tietoisuus siitä, ettei kukaan aavista eromme syytä, paitsi me itse, tuottaa pyhää iloa. Varmaan se on herättänyt arveluja, mutta silti se pysyy aina — salassa maailmalta.

— Niin, kaikeksi onneksi... Mutta kas tuollahan jo tuodaan kahvia ja uudenvuodenkuusta ja...

— Pikkuherraa! — huudahti kapteeni ja hypähti paikaltaan iloisena kuin uusi ihminen, vastaanottaen Hagestadin perillisen pehtoori Pekan käsivarsilta.