Part 8

— Minun miehenikö toimeenpanee sisarensa häät?

— Niin.

— Ja sulhanen esiintyy nyt tässä edessäni?

— Aivan oikein, omassa persoonassaan — olen katsonut sen velvollisuudekseni. Leonoren on hyvän puolisonsa tahdosta (olkoon hän taivaassa niin onnellinen kuin hän ansaitsee!) melkein pakko täyttää lähes kahdeksan vuotta sitten köyhälle luutnantille antamansa lupaus.

— Ja jonka hän epäilemättä täyttää yhtä lämpimästi ja mielellään kuin se otettaneen vastaan. Mutta miksi niin paljon salaperäisyyttä? Tämä liittohan on kaikkea kunniata ansaitseva herra ratsumestarin esimerkiksi kelpaavan uskollisuuden vuoksi.

— Testamentin herättämän uteliaisuuden tähden vaati hienotunteisuus välttämättä, ettei mitään kihlausta julaistu. Kaikki pannaan nyt toimeen yhdellä kertaa. Sunnuntaina tapahtuu kuuluttaminen Tukholmassa. Sitä seuraavat vihkiminen ja parin kuukauden matka. Minä olen nyt tullut tänne hoitamaan erästä asiaa herra Brandtin ja tuomarin kanssa.

— Minä ymmärrän... he ovat pikku Karlin holhoojat. — Antonia lausui nämä sanat ilman vähintäkään ponnistusta. Ainoa oli, ettei hän voinut olla punastumatta, mutta veri ei noussut yksistään hänen poskiinsa, sillä ratsumestari tuli vieläkin punaisemmaksi ja katsoi ulos akkunasta — hienotunteisuudesta epäilemättä.

— Niin, — jatkoi Holst, — minun tulee järjestää muutamia everstin kasvattipoikaa koskevia asioita. Hän tulee toistaiseksi oleskelemaan eräässä hyvässä papinperheessä maaseudulla, missä häntä ohjataan taidolla ja hänestä pidetään hyvää huolta. Minä ja kauan kaipaamani Leonore viipynemme poissa ehkä kokonaisen vuoden — sitä ei kuitenkaan vielä ole lopullisesti päätetty. Mutta kaukana siitä, että yksinomaan tämä asia olisi aiheuttanut matkani: en vielä tuonut esiin Leonoren lämpimiä terveisiä enkä hänen rukouksiaan anteeksiannosta sen johdosta, ettei hänellä ole ollut rohkeutta kertoa erästä sydämensä vanhaa tarinaa, johon liittyy monta katkeraa muistoa... ei, kiiruhdan sivuuttamaan sen ilmoittaakseni, että minulla on erikoinen tehtävä Wolratilta, joka neljäntoista päivän perästä palaa Tukholmaan pitkältä, tärkeältä matkaltaan, joka ennen kaikkea hänen oleskelunsa vuoksi Krimissä muodostui niin kunniakkaaksi.

— Voi, suotakoon minun ensin onnitella herra ratsumestaria ja kälyäni heidän liittonsa johdosta! Siitä sävystä, jolla te lausutte Leonoren nimen, tiedän teidän tulevan onnellisiksi, jos te vaan varotte kaikkea väärinkäsitystä. Ja nyt — nyt kertokaa, mitä mieheni on käskenyt teidän sanoa.

— Sitä ennen pyydän kiittää teitä sydämellisestä onnittelustanne sekä että teidän armonne suostuisi pitämään minua veljenään ja suomaan minulle oikeuden läheiseen tuttavuuteen. Rohkenenko yksinkertaisesti puhutella teitä suloisella etunimellänne?

— Siihen myönnyn mielelläni, — vastasi Antonia, jota liikutti ratsumestarin äänen ja katseen lämpö, mitkä molemmat saattoivat hänet uskomaan, että vieras tunsi vilpitöntä osanottoa hänen väärää asemaansa kohtaan. — Ja koska minulla ei koskaan ole ollut veljeä, on Wolratin veli nyt oleva minunkin. En tunne vähintäkään vaivaa kiittäessäni sinua osoittamastasi avoimesta ystävällisyydestä sukulaista kohtaan, josta sinulla mahdollisesti on ollut ennakkoluuloja.

— Minulla... Voi Antonia, suo minun vielä kerman suudella käsiäsi, sillä koko sydämeni kiihtyy ajatellessani, että sinä... Mutta minä en rohkene puhua avonaisen uskaliaasti, vaikka, kautta Jumalan, se olisi viisainta, että veli ja sisar osoittaisivat toisilleen luottamusta. Valitettavasti näen katseestasi, etten saa jatkaa pitemmälle, joskin tahtoisin polvistua eteesi pyytääkseni lupaa saada lausua sanottavani ilman muuta.

— Parahin Holst, mitä luuletkaan tai luulit jo silloin kun erosimme Brandtin häiden jälkeen se on varmaan erehdys. Minun ja rakkaan mieheni välinen asia ei mitenkään koske sinua eikä Leonorea.

— Oletko siitä täysin varma? Mieti tarkkaan?

— Se ei ole tarpeellista. Mutta koska sinä puhuttelet minua sydämellisemmin kuin kukaan koskaan ennen, niin tahdon minä kunnioitukseksi sinua kohtaan sanoa suoraan, etten voi syyttää ketään muut kuin itseäni menneisyydestä, mikä pian muuttuu nykyisyydeksi. Minä olin ennenkuin Jumala kovasi kosketteli sydäntäni tavattoman ylpeä ja itsepäisen. Minä loukkasin Wolratia, ja tiedän, ettei se haava ole vieläkään parantunut. Mutta minua kummastuttaa, että olen voinut kaiken tämän sanoa sinulle.

— Se mitä olet sanonut, on jo haudattuna täällä — Holst painoi kädellään sydäntään. — Mutta sinä muistutit minulle (et kaiketi ole sitä unohtanut) käynnistäni Jokitorpassa.

— Älä mainitse siitä! Se perustui naurettavaan mielikuvitukseen. Mutta kerro nyt, mitä mieheni on antanut sinulle tehtäväksi!

— Hän kysyy, tahdotko kahden viikon päästä saapua häntä tapaamaan Tukholmaan?

Nyt ei Antonian kasvoille lehahtanut enää tavallinen puna, vaan niitä peitti kokonainen purppurapilvi.

— Saatan tuskin hengittää siitä ilosta, että mieheni pyytää minua tulemaan tapaamaan häntä, — virkkoi nuori rouva. — Mutta miten voin jättää pienokaisen, joka hitaasti on parantunut niin vakavasta sairaudesta, että en ole tahtonut saattaa Wolratia levottomaksi ilmoittamalla suoraan sen laatua. Sitäpaitsi, — lisäsi hän hiljaa, — sanoo joku seikka sisimmässäni olevan parasta, että me kohtaamme toisemme täällä, missä erosimmekin. Ja minä tahdon mieluummin kestää vielä muutamia raskaita päiviä kuin tavata hänet vieraassa ympäristössä.

— Anteeksi, hyvä Antonia, — ratsumestarin äänestä ilmeni todellinen huoli, — mutta oletko varma, että tämä päätöksesi on parhain ja viisain, minkä voisit tehdä?

— Luulen niin. Ajattele, että me, jotka olemme niin epävarmassa asemassa, kohtaisimme toisemme vieraan maailman hyörimässä ennenkuin... Ei, ei!... Minua sellainen peloittaa!

— Juuri se — sen vakuutan, ottamatta edes huomioon omaa itsekästä toivoani — olisi paljon hyödyllisempää kuin luuletkaan. Älä millään muotoa pahastu, jos sanon, että se kauneus, jota minä kaksi vuotta sitten ihailin, on sen ajan kuluessa saanut melkein uuden viehkeän luonteen, ja että ylpeimmät ja jalommatkin miehet näkevät seitsenkertaisesti selvemmin toisten silmillä, sekä että, sanalla sanoen, sinä loistaisit emäntänä häissä yli kaiken muun loistavan, jota siellä kyllä on nähtävänä.

— Ellet nyt laskisi leikkiä, — vastasi Antonia hymyillen, — niin minä nuhtelisin sinua vakavasti. On kyllä mahdollista, että muutamat miehet antavat toisten arvostelun johtaa itseään, mutta niin ei ole Wolratin laita. Ja minä häpeisin omaa itseäni, jos käyttäisin sellaista etua, uudelleen herättääkseni mieheni tunteet. Jos hän minua rakastaa, toivon että rakkautemme perustuu vakavammalle pohjalle.

— Voi Antonia, sinä et minua tässä asiassa ymmärrä — tai etkö todellakaan käsittänyt, että tahdoin kiinnittää huomiotasi siihen, että te kaksi kohdatessanne toisenne juuri täällä tulisitte kokemaan hämmennystä ja epäröimistä, jota ei voi syntyä tempaavassa seuraelämässä — ja onhan se sitäpaitsi miehesi toivomus.

— Lienet oikeassa viime lausumassasi, ja Jumala tietää, että minä tunnen sen vaaran, mikä piilee kieltäytyessäni lähtemästä! Mutta mikään ei saa minua jättämään lasta juuri nyt vaikeana syksynä vieraan hoitoon. Ja Wolrat rakastaa poikaansa kyllin paljon hyväksyäkseen menettelyni, saadessaan kuulla hänen äsken voitetusta sairaudestaan.

Ratsumestari ei enää väittänyt vastaan. Ja varmaa on, ettei Antonia kieltäytymisellään menettänyt hänen kunnioitustaan. Kun hän sitten oli mielessään ihaillut Hagestadin pientä perillistä, syönyt päivällistä kälynsä luona sekä viettänyt pari tuntia herra Brandtin seurassa, matkusti hän viimemainitun kanssa omien sukulaistensa luo, minkä jälkeen hänen seuraavana päivänä piti käydä Melldalshusissa, seudun tuomarin luona sekä vanhan everstin haudalla — palatakseen sitten pikajunalla Tukholmaan.

Ennen lähtöään hän lähetti Antamalle kirjeen, vakuuttaen siinä ikuisia ja uskollista vaitioloa kaiken sen suhteen, mistä he olivat keskustelleet.

XXII

Hän palaa.

Marraskuu oli kulunut loppuun ja sijaan oli tullut joulukuu, kun koitti se päivä, jolloin Antonia kirjeellisen tiedon mukaan vihdoinkin sai odottaa miestään kotiin. Ennen tätä viimeistä kirjettä oli Wolrat kirjoittanut hänelle pari riviä, joissa hän ilmoitti "esilläolevien seikkojen vuoksi" hyväksyneensä sen, ettei Antonia ollut matkustanut Tukholmaan. Samalla hän pyysi, ettei hänen autuaan setänsä kahdessa huoneessa mitään muutettaisi, vaan että ne ainoastaan olisivat järjestyksessä. Makuuhuone tosin oli raskaiden tummanvihriäisten verhojen vuoksi jotenkin pimeä, mutta sellainen voitaisiin jälkeenpäin muodostaa maun mukaan.

Huoneet olivat jo ennestäänkin hyvässä kunnossa, sillä ne olivat samat, joissa kapteeni oli asustanut edellisellä käynnillään Hagestadissa. Ja nyt aamupäivällä (joka oli harvinaisen kirkas siihen vuodenaikaan) seisoi Antonia, luotuaan viimeisen tarkastelevan silmäyksen kaikkeen, ulommaisen akkunan vieressä, josta oli laaja näköala, katsellen tielle päin.

Tuntui hieman kummalliselta, mitä Antonia ei itsekään voinut selittää, että hän nyt oli niin täydellisen tyyni, päinvastoin kuin silloin, jolloin hänen sydämensä oli täyttänyt tuska luullessaan ratsumestarin saapuessa tämän olevan hänen miehensä.

Ja tämä levollisuus johtui siitä, että hän niin kauan oli elänyt painostavassa jännityksessä, jotta hänen hermonsa olivat veltostuneet, tai oliko se seurauksena hänen lakkaamattomista rukouksistaan, ettei hän häiritsisi miehensä tuloa kuohuvista tunteistaan aiheutuvalla hysteerisellä kohtauksella — kaiken kaikkiaan: hänen seisoessaan hienosti, mutta kuitenkin yksinkertaisesti puettuna ja nojautuessaan akkunanpieleen, saattoi luulla, että talon herraa odotettiin kotiin noin muutamia päiviä kestäneeltä matkalta naapurikaupunkiin.

Mutta kyllä sentään Antonian sydän voimakkaasti sykähti, kun kello kahdentoista aikaan kuului etäällä vaunujen vierinää, mikä lopuksi läheni niin, että hän saattoi eroittaa korkeavartaloisen miesolennon, joka jo oli huomannut hänet ja ottanut lakin päästään, tervehtien häntä vakavasti ja kunnioittavasti — lyhyesti: suurenmoisen juhlalliseen tapaan.

Kuinka Antonia sitten meni alas portaille, miten hän lähestyi vaunuja juuri kun ne pysähtyivät, kuinka uhkea soturi tarttui kevyesti hänen vyötäisiinsä rientäen hänen kanssaan saliin, missä hän sai vastaanottaa syleilyn ja suudelman, jotka kumpikin olivat samanlaiset kuin hänen tervehdyksensä akkunaan, ja miten Antonia seisoi keskellä salin lattiaa kädessään miehensä matkavyö ja katse kasvaneena kiinni hänen jaloihin kasvoihinsa, jotka olivat tulleet kauniimmiksi, voimakkaammiksi ja ilmeikkäämmiksi, pitkästä toipumisajasta johtuneesta kalpeudesta huolimatta — kaikesta siitä ei tuo nuori nainen koskaan päässyt oikein selville. Hän eli sen uudelleen unessa, mutta ei tietänyt sitäkään, oliko se uni suloinen vai katkerako.

Ensimäisen vakaan vaikutuksen koki hän kuullessaan hänen syvän, miellyttävän äänensä, joka aina oli värähdellyt hänen sydämessään, vaikka ääni ei nyt lainkaan muistuttanut tuosta viimeisestä vaarallisesta illasta kylpypaikalla, jolloin don Carlos haaveili donna Antonian jalkojen juuressa, johtaen hänet kuvitelmissaan Tukholmaan Kuningattarenkadun varrella siihen taloon, josta moni hyvä sielu on tullut pois paljon rikkaampana kuin se oli sinne mennessään, nimittäin pääkaupungin lastenkotiin. Ei, tästä lämpimästä luottavaisuudesta ei Wolratin ääni häntä nyt muistuttanut, mutta siinä oli kuitenkin kaunis sointu hänen virkkaessaan:

—- Olen siis täällä jälleen, Antonia, kahden ja neljänneksen vuoden kuluttua! Se on ollut pitkä aika, joka on tehnyt minut tarpeeksi väsyneeksi enää kuleksimaan ympäri maailmaa. Me kyllä tulemme onnellisiksi yhteisessä kodissamme, sillä me olemme nyt liian kokeneita tahtoaksemme siirtää taivasta maan päälle. Minusta ei koidu sinulle vaivaa. Olen kärsinyt ja tullut vanhaksi, kun sinä sitävastoin olet nuorentunut ja muuttunut kahta vertaa kauniimmaksi.

Mutta viehän minut nyt heti poikani luo! Palan halusta saada nähdä hänet. Kunhan hän vaan ei pelkäisi minua!

— Hän jo odottaa sinua! — Antonia käsitti täydellisesti, että ainoastaan tuohon viimeiseen tuli vastata. (Kapteeni oli taitavasti ja arvokkaasti sivuuttanut sen, mihin hänen ei tarvinnut vastata.) — Parahin Wolrat, — lisäsi hän, — jos lapsi ei heti osoittaudu tuttavalliseksi, niin täytyy sinun olla kärsivän. Kaikki muuttuu aivan toiseksi niin pian kun hän tuntee sinut. — Antonia ei aikonut sanoa mitään enempiin, mutta virkkoi kuitenkin vielä: Kiitos, rakas Wolrat, lausumistasi sanoista! Tiesin kyllä että sinun tulosi muodostuisi kauniiksi, ja sinun toivosi on minunkin.

— Antonia kultaseni, sinä olet kauniisti tervehtinyt kotiinpaluutani! Mutta kiirehtikäämme — isänsydämeni ei rauhoitu, ennenkuin olen saanut pitää lasta sylissäni!

Valoisassa, hauskassa lastenkamarissa oli paitsi Wolrat nuorempaa, joka esiintyi erinomaisesti edukseen siroimmassa lapsenpuvussa, mitä kukaan äiti saattaa keksiä, muuan nuori poikanen, nimittäin lastenkodista kotoisin oleva Pekka, joka senjälkeen kun hänen toverinsa Karl oli muuttanut Tukholmaan, oli sijoitettu täysihoitoon herrasväki Brandtin luokse, missä hänellä oli hyvä koti ja hän sai olla lähellä kansakoulua, jossa hän jatkoi Melldalissa aloittamiaan opinnoita. Mutta yleensä aina kun hän oli kotona tai kun hänellä oli lupa-aika, vietti hän useita tunteja päivässä päärakennuksessa, sillä kukaan ei suosinut häntä enemmän kuin talon nuori valtias. Siksi olikin anteeksiannettavaa, että Pekka hieman ylpeästi havaitsi, ettei hänen armonsa uskonut poikaansa kenenkään huostaan niin varmasti kuin hänen. Pekka oli saanut olla rouvan uskollisena apuna myöskin pienokaisen sairauden aikana, koska tämä lähinnä äitiään piti eniten Pekasta. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta osakseen saamastaan ystävällisyydestä, minkä arvon poika yksinäisessä elämässään täysin tajusi, opetti hän joka päivä suojattiaan lausumaan nimeä "isä", jotta se tuli pysyväksi sanaksi pienokaisen huulille, ja hän piti itse hyvänään tämän nimityksen siksi, että lapsi vaan lausuisi sen sanan kapteenin saapuessa.

Nyt hän parhaillaan leikki pienokaisen kanssa ja oli saanut hänet juuri nauramaan ja näyttämään oikein iloiselta.

— Kuulehan, täällä oven luona on joku! — huusi hän nauraen. — Kenen luulet tulevan luoksesi? Se on varmaan isä. Osaatko huutaa: Isä?

Tämän selvittävän opastuksen jälkeen oli aivan luonnollista, että kapteenin kärsimättömänä kiirehtiessä sisään pienokainen kirkui kaikin voimin: Isä, isä! — Mutta merkillistä oli, ettei lapsi, kuten Antonia oli pelännyt, ollenkaan säikähtänyt isän pitkiä viiksiä eikä suurta partaa. — Niin, isän voimakkaasta kiihtymyksestä huolimatta, mikä kuvastui hänen kasvoillaan, hymyili poika hänelle pienellä herttaisella suullaan ja tarkasteli häntä kauneilla silmillään, tosin kummastellen, mutta täydellisellä käsityksellä, sekä jatkoi huutamistaan: Isä, isä! Luonto oli tässä ohjaajana. Lapsi ei ennen ollut osoittanut mieltymystä vieraita herroja kohtaan.

— Kaikkivaltias Jumala, mikä onni! — änkytti iki-ihastunut isä, kantaessaan lasta käsivarrellaan ympäri huonetta. — Voi Antonia, jos lapsi olisi kuollut, olisi ollut hyvä, etten olisi häntä lainkaan nähnyt, sillä nyt kun olen hänet nähnyt, kun hän on kurkottanut pikku kätösensä minua kohti, mainiten minua pyhimmällä nimellä, niin en koskaan voisi kestää ajatusta, että nämä suuret, suloiset, säteilevät Iapsensilmät sammuisivat iäksi. Minä otan nyt koko sydämestäni osaa niihin tuskiisi, Antonia, joita kärsit silloin kun lääkäri jätti pienokaisen oman onnensa nojaan.

— Vaikein kärsimykseni oli pelko siitä, että minun tulisi lähettää sinulle niin surullinen sanoma. Mutta nyt arvaat varmasti, miten mahdotonta minun oli lähteä Tukholmaan. Ja kuitenkin minä epäröin — niin vaikeata oli minun olla noudattamatta sinun tahtoasi.

— Jumalan kiitos, että niin teit! — vastasi kapteeni, luoden vaimoonsa katseen, joka ei näyttänyt tutkistelevan nykyisyyttä eikä entisyyttä. Tuskin hän uskoi korviaan kuullessaan hänen puhuvan näin, hänen, joka ylpeästi ja vallitsevasti oli hylännyt miehensä yrityksen muuttaa hänen kovan mielensä lempeämmäksi.

Molemmat olivat vähällä joutua hämilleen, kun Antonia onneksi huomasi Pekan pään uunin takana.

— Kas tässä, — virkkoi hän nopeasti, viitaten Pekalle, jonka luo pienokainen heti tahtoi, — tässä, ystäväiseni, on pikku poikamme kaikkein parhain ja rakkain ystävä. Hän on autuaan everstin toinen kasvatti — Antonia lausui nämä sanat aivan tyynesti — joka on ollut suureksi hyödyksi ja huviksi pikku Woll-Wollille (siksi kutsui tämä itse itseään) sekä sairauden aikana että myöhemmin.

Kapteeni tarttui Pekan käteen ja katseli häntä hyvin sydämellisesti, lausuen sitte:

— Kiitos, kunnon pikku ystävä, siitä että olet ollut hyvänä suojelijana tälle lapselle, jota meidän täytyi koettaa karaista, jotta hänestä tulisi yhtä suun ja reipas kuin sinä olet! Vähän ajan kuluttua saat tuoda pienokaisen minun huoneisiini. Eikö totta, — lisäsi kapteeni vaimonsa puoleen kääntyen, — suvaitsethan sinäkin, että hän jo alkaa toimensa isän seuralaisena sillä aikaa kun minä hieman levähdän ja haen matkalaukusta muutamia leikkikapineita?

Tietysti Antonia suostui siihen heti: hän ei rohjennut tuntea kateuden kipinääkään pienokaista kohtaan senvuoksi, että tämä asetettiin etusijalle hänestä.

— Tule pian perässä! — sanoi kapteeni Pekalle, lähtien omalle puolelleen, missä takkavalkeat ystävällisesti leimusivat uunissa.

Tuskin oli hän päässyt yksikseen ennenkuin hänet valtasi levollisen ulkokuoren alla piillyt myrsky; hän vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa pielusta vasten. Mutta kun hän siitä taas kohottautui, näkyi alusen lemmenkukka-ompeluksella kaksi suurta kyyneltä. Hän sai myöhemmin tietää, että se, jolle kyyneleet putosivat, oli hänen kelpo anoppinsa, Lisen-rouvan, viimeinen korutyö, ja kuitenkaan ne eivät pudonneet hänen muistolleen, sillä saattoi selvästi päättää niistä sanoista, jotka hänen huulensa lausuivat, että joku muu muisto oli vallitsevana hänen sielussaan.

— Näin, — virkkoi hän itsekseen, — näin jatkuu elämää, kunnes —

Enempää hän ei sanonut. Hän jäi istumaan sohvalle, nojaten kyynäspäällään polviinsa ja otsaansa käsiinsä, kunnes käytävältä kuului iloisen lapsen nauru sekä Pekan tukevat askeleet; vasta silloin havahtui vakava mies haaveistaan.

Kokonainen auringonsäteiden virta levitti kirkkaan loiston hänen kasvoilleen.

XIII

Ensimäisen päivän loppu.

Sen jälkeen kun Antonia oli huolellisesti kiertänyt pienokaisen ympärille vaipan ja seurannut katseellaan Pekan kulkua alas rappusia, hän meni omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja vaipui polvilleen. Hän ei koskaan ollut tuntenut niin suurta tarvetta rukoilla kuin nyt, sillä ellei rukous antaisi hänelle sitä apua, jota hän nyt tiesi tarvitsevansa, niin mitä hän tekisi saadakseen voimaa jatkamaan uutta elämää?

Wolrat oli siis vihdoinkin palannut — mutta varmaankaan hän ei enää koskaan, koskaan ole hänelle sama kuin ennen.

Antonian katse viipyi ovella, joka johti makuuhuoneesta saliin, Kutsuisikohan Wolrat hänet nyt kuten illalla ennen lähtöään pianonsoinnutuksilla selvittelylle, joka päättyisi täydelliseen sovitukseen? Oi ei, varmaan ei. Hänellä oli silloin viimeisen kerran ollut elämänsä käsissään. Sysätessään pois Wolratin, joka niin jalosti oli vedonnut hänen parhaimpiin tunteisiinsa, joita vielä olisi pitänyt olla hänen sydämessään, oli tämä valmis antamaan anteeksi, vaan ei koskaan, koskaan unohtamaan. Kuitenkaan ei Wolrat jättänyt häntä heti. Hänhän vartosi kokonaista kaksi kuukautta, jolloin olisi sanalla voinut estää hänen matkansa... mutta se sana jäi lausumatta — hänen kova, kova sydämensä ei edes ajatellut lausua sitä.

— Ja nyt, — kuiskasi hän tukahtuneesti nyyhkien, — hän ei enää odota eikä toivo minun sitä sanaa lausuvan. Saattoi heti huomata että, miten ystävällisesti ja avoimesti hän käyttäytyikin, hän heti ensi hetkestä alkain muodosti välimme vain rauhallisiksi ja hyviksi, kuten arkipäiväinen, kunniallinen avioliitto edellyttää. — No niin, — lisäsi hän varmemmalla äänellä, — jos sen täytyy olla niin, jos hän on kokonaan lakannut minua rakastamasta muuna kuin lapsensa äitinä, niin on sekin enemmän kuin ansaitsen, enkä minä tule koskaan millään hellämielisellä surulla koettamaan vaikuttaa häneen. Yhtä varmaa on kuitenkin, että minun täytyy pian, ehkä jo tänään päivällisen jälkeen, tai viimeistään illalla puhua hänelle muutamia omastatunnostani lähteviä sanoja. Mutta hänen ei tarvitse käsittää niitä siten, että minun sydämeni joka sykäyksellään pyrkii häntä kohti, sillä en tahdo sitä tyrkyttää, koska sillä ei enää ole arvoa...

Sillä aikaa kun tämä tapahtui Antonian huoneessa ja hän viimein vuodatetuista kyyneleistä ja hartaasta rukoilemisesta keventyneenä tunsi kykenevänsä viisaasti ja arvokkaasti ottamaan vastaan itselleen luomaansa kohtaloa, esitettiin kapteenin puolella iloisempi kohtaus.

Asetettuaan pojan viereensä lattialle hän oli aukaissut yhden matkalaukuistaan sekä alkanut Pekan avulla purkaa sen sisältöä, ja heti kun sieltä oli tullut näkysälle joku sellainen välkkyvä leikkikapine, mikä on omiaan tuottamaan lapselle rajua iloa, osoitti herra Hanefelt nuorempi niin myrskyisää ihastusta, että hän alkoi omin tuumin avustaa kaikkien niiden tavarain esillevetämistä, joihin hän vaan saattoi pienillä käsillään tarttua.

— Rakas Pekka, — virkkoi kapteeni, — luulenpa ettet sinä välitä mistään näistä kapineista, sillä sinähän olet jo suuri mies. Mutta sano, mistä sinä pidät, niin voit olla varma siitä, että minä ostan sen sinulle!

— Koska kapteeni kerran kysyy, — vastasi Pekka ujostelematta, — niin saatanhan sanoa, että pidän kolmesta esineestä — sillä kun jossain sadussa annetaan jonkun toivoa, niin saa hän aina esittää kolme toivomusta.

— Aivan niin. Annahan siis kuulua ensimäinen toivomuksesi!

— Katsokaas, kapteeni, koska minusta kerran aikaa myöten tulee pehtoori ja väen täytyy silloin noudattaa minun käskyjäni, niin arvelen, että olisi sekä tarpeellista että hauskaa saada nyt jo tottua käskijän toimeen. Jos minulla nyt olisi oma koira, opettaisin minä sen sävyisästi tottelemaan minua — ei niin, että tahtoisin harjoittaa sitä niinkuin eversti harjoitti koiriaan, mutta minä haluaisin, että koira ymmärtäisi minua ja pitäisi minusta.

— Hae sellainen koira, josta pidät, suuri ja uljas, niin minä maksan sen ja ostan sille hopeisen kaulanauhan, johon on kaiverrettu sinun nimesi.

Pekan silmät säteilivät tyytyväisyydestä. Hän loi kapteeniin kauniin katseen.

— Sepä on jotain, mistä voi iloita! huudahti poika —-Minä tiedänkin jo, mistä saan sellaisen koiran, mutta sen nykyinen omistaja osaa kyllä määrätä siitä kelpo hinnan, joten minä pelkään ilmaista toista toivomustani. Kas, minä haluaisin myös oikean kellon, sellaisen, jota vedetään avaimella, sillä pehtoori tuskin tulee toimeen ilman kelloa.

— Sinä olet aivan oikeassa, ja kellon saat joululahjaksi. Entä mikä on kolmas toivomuksesi?

— Pelkäänpä, että kapteeni nauraa sille, mutta koska minusta nyt pitäisi tulla herra, olisi mainiota, jos pojat koulussa huomaisivat välillämme olevan eron, ja minun mielestäni ei mikään ole hienompaa kuin riisua jalastaan kalossit ja panna ne taas jalkaansa; eikä rouva Brandtinkaan silloin tarvitsisi alinomaa valittaa, että minun saappaistani jää jälkiä lattialle.

Tietysti päätettiin, että Pekka saisi itselleen uudeksivuodeksi kalossit, minkä jälkeen kapteeni, jota huvitti pojan luonteenlaatu, kysyi, eikö hän kadehtinut kasvattiveljeään sentähden, että tästä oli tullut Melldalin omistaja, kun sitävastoin hänestä, Pekasta, luvattiin tehdä vain pehtoori.

— Jumala varjelkoon minua sellaisesta epäkiitollisuudesta everstiä kohtaan. Ei, sanonpa kapteenille, etten ole koskaan kadehtinut Karlia. Hänestä kai tulee upseeri tai jotain muuta hienoa, josta on seurauksena, ettei hän paljoa oleskele maalla, vaan saan minä sillä aikaa esiintyä täällä herrana, ja siitä ei olisi tullut mitään, ellei Karlille olisi annettu Melldalia; mutta kylläpä hän sitten saakin minusta luotettavan miehen; minä katson hänen parastaan paremmin kuin hän itse.