Salassa maailmalta: Romaani

Part 7

Chapter 73,075 wordsPublic domain

"Kuolemani jälkeen annettakoon tästä testamentistani tieto sille miehelle, jonka nimi on sinetöitynä liitetty tämän oheen. Mutta nimeä pidettäköön pyhänä salaisuutena siihen sankka kunnes aika sen ilmaisemiseen tulee. Vastakkainen menettely olisi loukkaus molempia asianomaisia, etupäässä rakasta, kallista vaimoani kohtaan."

Everstin viimeiset hetket todistivat sitä rakastavaa ja Iempeätä henkeä, mikä aina oli ollut hänelle ilmeinen. Hän oli täysin valmis matkustamaan pois sitä tietä, jolta ei kukaan koskaan palaa. Hän puheli molempien poikien kanssa sanoen, että Pekasta ajan pitkään tulisi Melldalin pehtoori, ja hän otti häneltä lupauksen, jonka Pekka nöyrästi ja uskollisesti antoi, että "hän aina on Karlin tosiystävä..."

Kun sitten seudulla kerrottiin tuon rauhallisen vanhuksen jättäneen maallisen asuinsijansa, mainittiin tosin, että hän oli ollut vähäpätöisyys, joka oli päässyt arvoon ainoastaan rikkauden ja tuttavuuksiensa avulla, mutta ei voitu tuoda esiin ainoatakaan piirrettä hänen elämästään, mikä ei olisi kestänyt lähempää tarkastelua. Yhtä vähän oli ketään, ylhäistä tai alhaista, ystävää tai alustalaista, jolla olisi ollut lausuttavana mitään moitetta hänen haudallaan. Mutta täytyi kuitenkin ilman vähintäkään pilkkaa hymyillä hänen viimeiselle toivomukselleen. Hän oli nimittäin pyytänyt vaimoaan kehoittamaan sitä henkilöä, joka haudalla pitäisi pikku Karlia kädestä, huolehtimaan siitä, ettei poikanen hautauksen kestäessä pääsisi varsia eteen silloin kun ammuttaisiin kunnialaukaukset hänen kasvatusisänsä viimeisen leposijan ääressä.

Ja sille hautakummulle putosi monta lämmintä ja kiitollista kyyneltä, joihin ei ollut sekoittunut ainoatakaan teeskenneltyä pisaraa. Leonore, samoin kuin kasvattipoikakin, muisteli everstiä aina kunnioittaen ja rakastaen.

Mitä ympäristön ihmisiin tulee, tahtoivat he vain saada selville, kuka oli lesken valittu sulhanen — testamenttia ei pidetty salassa, multa kukaan ei voinut lausua edes mitään arvelua. Täytyi kärsivällisesti odottaa. Tästä ei kuitenkaan tulisi samanlaista kuin hagestadilaisten kapteeni Hanefeltin ja hänen rouvansa romaanista, johon ei näyttänyt ilmestyvää mitään ratkaisua. Everstinna sitävastoin tulisi määrättynä vuotena ja päivänä kaikeksi onneksi jälleen yleisön omaisuudeksi.

XX

Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu.

Antonion äidin ja Leonoren puolison kuoleman jälkeinen syksy ja talvi ikäänkuin pakottavat nuo kaksi nuorta naista yhä enemmän lähestymään toisiaan. He kävivät usein toistensa luona, kiintyen silloin syvämietteisiin keskusteluihin ja harkitsemaan vakavia asioita. Mutta siitä huolimatta eroitti heitä sekä todellista uskollista ystävyyttä monen sylen laajuinen kuilu. Ei juolahtanut kummankaan mieleen paljastaa toiselleen sydämensä salaisuutta. Antonia ei tietänyt enempää kuin muutkaan Leonoren ensi liitosta tai siitä, milloin tuo entisaikainen kihlaus jälleen uudistettaisiin; eikä Leonorella ollut kaukaisintakaan aavistusta veljensä ja kälynsä kummallisesta suhteesta.

Antonian sydämessä vallitsevan tuskan ja katumuksen tunsi ainoastaan hän itse sekä Jumala. Leonore puheli kuitenkin usein ja lämpimästi poissaolevasta näyttäen hienosti ja kauniisti kertovan juuri niistä kohdista Veljensä kirjeissä, jotka saattoivat viehättää hänen vaimoaan ja tehdä hänet iloiseksi. Antonia taas puolestaan ilmaisi Leonorelle kaiken, mitä Wolrat oli maininnut tyytyväisyydestään sen johdosta, että hänen sisarensa oli uhrannut osan hellyydestään pikku Wolratille. Tästä Leonoren pikku poikaa kohtaan osoittamasta lempeydestä iloitsi myöskin Antonia, kunnes hän alkoi pelätä, että pienokaisen rakkaus ryöstettäisiin häneltä itseltään. Silloin heräsi jälleen vanha kateus, mutta se tukahutettiin pian sillä kurilla, jolla Antonia nyt koetti vallita jokaista epäjaloa tunnettaan.

Tähän aikaan, 1855-vuoden alussa, kirjoitti Antonia miehelleen ystävällisemmän kirjeen kuin mitä hän koskaan tähän saakka oli uskaltanut. Hän nimittäin tiesi, että Brandtin vuokra-aika loppuisi seuraavana syksynä, ja että kapteeni oli maininnut kirjeessään Brandtille päättäneensä melkein varmasti itse ottaa haltuunsa Hagestadin, jos hän onnellisesti pääsisi Ruotsiin vuoden lopussa, kuten oli aikaisemmin suunniteltu.

— Monta kertaa, hyvä Wolrat — kirjoitti Antonia, — olen tuntenut tarvetta uskoa sinulle erään tärkeää keskustelun, joka minulla oli äidin kanssa vähää ennen hänen kuolemaansa. Mutta olen luullut, tai oikeammin pelännyt, että näin pitkän ajan kuluttaa sinuun koskisi kipeästi, jos sinua muistutettaisiin eräästä asiasta, mikä... Ei, tänäkin päivänä puuttuu minulta rohkeutta, ja ehkä sitä puuttuukin minulta aina, ellen saa mitään kehoitusta. Ole kuitenkin varma siitä, ettei nainen, joka tietää menettelyllään tuottaneensa onnettomuutta ja sen johdosta milloinkaan saata joutua vaikeampaan asemaan kuin silloin, jolloin hän ei voi päästä selville siitä, mitä hänen on tehtävä tai jätettävä tekemättä. Mahdollisesti hän voi olla välittämättä omasta arvostaan ja kainoudestaan, tuntiessaan olevansa velvollinen tunnustamaan miehelleen syyllisyytensä, mutta hänen tulee välttää, ettei hän tekisi puolisolleen vastukselliseksi, jos tämä ei mielellään ota puheeksi sitä asiaa, jonka ensinmainittu tahtoo saada selväksi... Vuosi ei vielä kuitenkaan ole ehtinyt kulua pitkä — ja ennenkuin pääsemme lokakuuhun, toivon, että on tapahtunut jotain hyvää.

Voi, kuinka minä pelkään sinun katsettasi, kun saat nähdä poikasi! Hän on kaunis kuin enkeli, mutta niin pieni ja heikko... ehkä kesä vahvistaa häntä. Kaikessa tapauksessa täytyy sinun häntä rakastaa — muuten en voi elää. Ja se joulu-ilta, jonka me ensi kerran vietämme yhdessä, yhdessä lapsemme kanssa, varmaan muodostuu pyhäksi juhlaksi.

Lähetettyään tämän kirjeen odotteli Antonia monasti uusiutuvin sydämentykytyksin vastausta, josta hänen piti saada päättää tai ainakin aavistaa, mitä hänellä oli odotettavissa. Se viipyi tavallista kauemmin; ja kun hän sitten puoleksi epätoivoissaan pelosta piti sitä kädessään, oli hänellä kuitenkin voimaa ensin rukoilla Jumalaa, että hän pysyisi tyynenä, jos se olisi kaikkea muuta kuin "ihana ja riemullinen sanoma".

Oli hyvä, että hän siten valmisti itseään.

Vastauksessa oli muun muassa seuraavaa:

Arvaan täydellisesti, mitä sinä ja kunnon äitisi olette puhelleet, ja minä tiedän hänen sanansakin, vaikka en olekaan niitä kuullut. Voi Antonia, elämän erehdykset ovat aina järkähtämättömimpiä vihollisiamme! Kuinka pitkälle luulemme niistä pääsevämme, niin saavuttavat ne meidät kuitenkin jollain salatulla piikillään, jolla on kyky haavoittaa.

Arvaat aivan oikein, että minuun koskee kipeästi, kun minulle muistutetaan asioista, joita puolentoista vuoden tomu on turhaan peittänyt. Mutta sitävastoin olet väärässä siinä, jos luulet, etten minä rakastaisi poikaani senvuoksi, että hän on pieni ja heikko. Eihän hän voi mitään sille, että hänen täytyi tulla maailmaan taistelujen ja tuskien aikana, joutuen niiden uhriksi.

Muuan seikka on vielä vallassasi, Antonia! Opeta poikani rakastamaan minua, ja anna anteeksi, että en ole voinut paremmin vastata sinun esitykseesi lähestyä minua jälleen. Älä myöskään ole pahoillasi, jos tästä alkaen jonkun aikaa saat harvoin kirjeitä! Vakuutan, ettei se tapahdu siksi, että jollain tavoin tahtoisin rangaista sinua senvuoksi, että olet ottanut puheeksi sellaisen asian jota kaikkein vähemmin sopii käsitellä kirjeellisesti, vaan siksi, että tieni, jota en vielä voi ilmoittaa, johtaa nyt entistä pitemmälle. Kaikessa tapauksessa voit olla varma siitä, että jos saamme viettää ensi jouluillan yhdessä, minä saavun sinne väsyneenä pyhiinvaeltajana, joka ei tahdo tuoda mukanaan vihaa lieden ääreen, missä hän vaivojensa jälkeen etsii vain rauhallista lepoa.

Tämä oli ainoa kohta, missä Wolrat viittasi siihen elämään, jota he tulisivat viettämään yhteisen katon alla.

Jos Antonian mielestä tämä olikin ankara kirje, niin oli se anteeksiannettavaa, ja kuitenkin se oi vaatinut kirjoittajalta vaivaa voida niin levoiksesi koskettaa asiaa, jonka piti olla haudattu...

Talven loppu ja pitkä kevät oli raskain aika, mitä Antonia koskaan oli elänyt. Sen lisäksi oli hän nyt jälleen paljon yksin.

Leonore oli muuttanut Tukholmaan, jonne oli ottanut mukaansa myöskin everstin kasvattipojan jättäen hänen toverinsa herra Brandtin ja tämän rouvan hoitoon. Viimemainittu, jolla nyt myöskin itsellään oli poika, ei enää käynyt niin usein kuin ennen lohduttamassa ja auttelemassa "hänen armoaan"; mutta silloin kun hän tuli, koetti hän entisellä raikkaalla iloisuudellaan ja teeskentelemättömän vapaalla käytöksellään houkutella hymyn kohoamaan Antonian vastahakoisille huulille.

Ja mille muulle Antonia olisi voinut hymyillä kuin pikku pojalleen? Ei suinkaan tulevaisuudelle, sillä se näytti nyt muodostuvan raskaammaksi kuin koskaan ennen. Kuukausia oli jo kulunut siitä kun Wolrat oli kirjoittanut hänelle viimeksi.

Missä Wolrat sitten oli? Turhaan kyseli hän herra Brandtilta ja Leonorelta kirjoittaessaan hänelle, mitä he arvelivat tämän vaitiolon merkitsevän, mutta eivät suulliset eivätkä kirjeelliset vastaukset tyydyttäneet häntä, koska niissä ilmeni eräänlainen epäröiminen, johon hän turhaan koetti saada selvitystä. Wolrat oli viimeksi ollut Ranskassa, jonne hän oli palannut matkaltaan Saksaan ja Itävaltaan. Mutta siitä saakka jäljet hävisivät. Eikä Antoniaa lohduttanut sekään, että Wolrat oli valmistanut häntä siihen, että kirjeet tulisivat viipymään.

Mutta kerta toisensa perään ahdisti Antoniaa muuan ajatus, jonka hän kuitenkin aina pakoitti poistumaan mielestään — niin, hän ei maininnut edes Brandtille, että hän usein muisti erästä paikkaa Europassa, missä parhaillaan raivosi sota, ja missä paitsi vihan luoteja oli tavattomasti muutakin kurjuutta: kuumetauteja, kauhea ilmanala, nälänhätä sekä kurjat turvapaikat monella tavoin kärsivällä ihmisellä. Ei, hän ei koskaan lausunut ääneensä nimeä Krim, mutta rukouksissa oli se hänen värisevillä huulillaan. Hän tahtoi päästä epätietoisuudestaan, mutta siitä huolimalta pelkäsi varmuutta.

Viimein täytyi hänen ilmaista pelkonsa. Eräänä iltapäivänä toukokuun lopussa hän lähetti noutamaan Brandtia.

— Tämähän oli salaista yhteisyyttä, teidän armonne! — virkkoi herra Brandt astuessaan sisään ja koettaessaan käyttää tavallista äänilajiaan. — Olin jumi aikeissa tulla tänne. Minulla on kirje.

Brandt ei näyttänyt juuri sellaiselta kuin tavallisesti, mutta Antonia ei pannut siihen mitään huomiota, vaan ojentaen kiihkeästi kätensä huudahti:

— Jumalan nimessä, antakaa minulle mieheni kirje!

— Parahin rouva, en sanonut, että kirje on herra kapteenilta... Se on hänen matkatoveriltaan. Mutta ensin täytyy minun ilmoittaa, missä kapteeni Hanefelt on, sillä valmisteleminen on minusta tuhmuutta silloin kun tiedän puhuvani henkilön kanssa, jonka sielunvoimat tunnen.

— Valmisteluja ei tarvitakaan, — virkkoi Antonia melkein kivettyneen levollisesti. — Minä tiedän missä hän on — olen sen tietänyt jo kauan: hän on Krimillä. Hän on taistellut Ranskan lipun alla. Hän on haavoittunut tai ehkä jo — kuollut.

Tuskin hän ehti lausua viimeisen sanan, ennenkuin hän vaipui tiedottomana lattialle, ja vasta muutamien tuntien kuluttua hän kykeni käsittämään Brandtin tiedonannon.

— Ei, Jumalan nimessä, hän ei ole kuollut, mutta haavoittunut hän kyllä on, ja Herran kiitos, vaarattomasti... Tässä on sekä kirje hänen urhoolliselta matkatoveriltaan että todistus lääkäriltä, joka vahvistaa puheeni todeksi. Ja teidän armonne täytyy nyt iloita sen sijaan että surisi! Sillä herra kapteeni on kunniakkaassa taistelussa osoittamastaan suuresta uljuudesta saanut kunnialegionan ristin. Se edistää olkapäässä olevan haavan paranemista, mutta kestänee kuitenkin vielä pari kuukautta ennenkuin toipuminen kehittyy niin pitkälle, että hän pääsee matkustamaan johonkin sopivampaan paikkaan.

Brandt piti tärkeänä puhua vitkaan, jotta Antonia ehtisi suhtautua tilanteeseen ennenkuin hän avaisi kirjeen.

Nyt saattoi tuo nuori vaimo-raukka viimeinkin itkeä, samalla kun hän, hetkeksi unohtaen syvän kiitollisuutensa Jumalalle, joka oli kuullut hänen rukouksensa, kuitenkin hiljaa nurkui, ettei hän ollut saanut tietää mitään puolisonsa hankkeesta ennenkuin nyt.

— Älkää millään muotoa valittako sitä, — sanoi rouva Brandt, joka oli tullut sisään miehensä jälkeen. — Hellyydestä rouvaansa kohtaan on hän tahtonut pitää tämän matkan salassa. Ja omatuntoni pakoittaa minut kertomaan, että Brandt on saanut aikaisemminkin Krimiltä kirjeen, missä...

— Sofie, onko tämä oikein? — keskeytti hänet Brandt.

— Kyllä, sillä hänen armonsa tuntee itsensä onnelliseksi tietäessään, että sinulle osoitettua kirjettä seurasi liite, joka sinun käskettiin jättää hänen armolleen siinä tapauksessa jos sattuisi jokin onnettomuus.

— Hyvä Jumala, se on siis totta — hän tahtoi, että kirje sisältää kaiken, mitä... — Hän keskeytti ja katsoi Brandtiin läpitunkevasti.

— Niin, se on varmaan sellainen kirje, jonka voi kirjoittaa kapteeni Hanefeltin kaltainen kunnian mies lähtiessään sotaan. Mutta hän käski ankarasti, että jos hän palaa, täytyy hänen saada kirje koskemattomana takaisin.

— Voi, älkää luulko, että minä haluan lukea sen. Mutta jos joskus pyydän saada sen nähdä ja painaa siihen suudelman, niin älkää kieltäkö sitä minulta! Suurin lohdutukseni on, ettei minun tarvitse sitä aukaista... Ja nyt, ystävät, poistukaa vähäksi aikaa, että saan lukea tämän vieraan kirjeen.

Meidän ei tarvitse lainata sitä tähän. Se sisälsi vieläkin kauniimpia sanoja kuin mitä Brandt oli kertonut itse saamastaan kirjeestä. Ensinmainitussa oli kuitenkin lisäys, missä teroitettiin, kuinka tärkeätä oli, että vastauksessa otettaisiin huomioon se rauha, mitä sairas mies nyt ehdottomasti tarvitsi. Wolrat lähetti lämpimät terveiset vaimolleen ja pojalleen, ja pyysi, ettei Antonia huolehtisi paljoa hänen tähtensä.

Hänellä ei ollut erittäin suuria tuskia, ja hänelle olisi suureksi hyödyksi saada hyviä sanomalehtiä kotimaasta.

Brandtille osoitettu kirje sisälsi hieman toista, eli haava oli hyvin vaikea, ja että riippuisi erinäisistä ilmaantuvista seikoista, saisiko kapteeni pitää vasemman käsivartensa. Tätä kaikkea kiellettiin kertomasta hänen vaimolleen..

Kerrassaan uljaasti Antonia voitti ne tunteet, joiden valtaan hän nyt oli joutua; ja se mitä hän kirjoitti miehelleen saman päivän postiin, todisti täydellistä mielenmalttia ja tietoisuutta siitä varovaisuudesta mikä nyt oli tarpeen. Antonia kertoi, kuinka hän jo kauan oli salaa aavistanut Wolratin olevan Krimillä, ja että hän senvuoksi oli koettanut valmistautua kaikkien mahdollisten tapausten varalle, minkä vuoksi tuskallinen sanoma ei nyt saapunutkaan aivan odottamatta. Sitäpaitsi tieto siitä, ettei Wolrat ollut hengenvaarassa, vaikutti niin siunausta tuottavasti hänen rohkeuteensa, että hän häpeisi kääntyä valituksin Jumalan puoleen, joka oli suonut hänelle niin suuren armon. Antonia päätti kirjeensä seuraavin sanoin:

"Olen ristinyt pikku poikamme kädet, että hänkin ottaisi osaa rukouksiini Jumalan luo, jonka vallassa yksin on antaa takaisin voima ja terveys. Mutta koska myöskin hyvin tiedän, kuinka paljon riippuu kunnollisesta hoidosta ja huolenpidosta, niin lähinnä Jumalaa kohtaa koko sydämeni suuri kiitollisuus lääkäriä ja kelpo matkatoveriasi. Ajatuksissani istun aina sairasvuoteesi ääressä..."

Tämän jälkeen saapui aina tuontuostakin rauhoittavia tietoja. Mutta myöhemmin kesällä jaksoi kapteeni jo itsekin kirjoittaa. Hän ilmaisi lyhyin, mutta sydämellisin sanoin tyytyväisyytensä siitä tavasta, millä Antonia oli ottanut vastaan tämän vaikean ajan. Wolrat sanoi kunnioittavansa hänen järkeään ja olevansa kiitollinen sen johdosta, että Antonia oli kukistanut kaikki tarpeettomat tunteenpurkaukset. Nyt oli hän parhaillaan matkalla Italiaan, missä hän viipyisi koko lopun kesää hoitamassa terveyttään ja täyttämässä tehtäväänsä. Hoidettuaan sen jälkeen asiansa sekä täytettyään yksityisen velvollisuutensa olemalla läsnä Leonoren häissä, voitaisiin häntä marraskuun lopussa odottaa kotiin Hagestadiin.

Käänteessään kirjeen uudelleen kokoon pääsi Antonian huulilta syvä, vakava huokaus. Hän oli erehtynyt katkerammin kuin milloinkaan tähän saakka nähdessään nyt toiveensa, joka oli itänyt hänessä siitä asti kun ensimäinen tieto hänen miehensä onnettomuudesta Krimillä oli saapunut, kokonaan haihtuvan savuna ilmaan.

Kuinka monta, monta kertaa hän olikaan tämän levottoman kesän kuumina aikoina nauttinut, kuvitellessaan lukevansa Wolratin ensi kirjettä sen jälkeen kun tämä oli päässyt sairasvuoteesta! Mutta tässä kirjeessä ei mainittu mitään kunnioituksesta ja kiitollisuudesta; siinä puhuttiin sensijaan jotain ikävästä, rakkaudesta ja sovituksesta.

Tavattoman väsynein ilmein antoi hän kirjeen liukua polvilleen. Pitkäaikaista vankeutta yksinäisessä kodissa kestäisi yhä edelleen ilman minkäänlaista lohtua, ja kun viimein jotenkin päästäisiin marraskuuhun, siihen päivään, jolloin Wolrat viimeinkin palaisi — mitä sitten? Ehkä he molemmat vain jatkaisivat vankila-elämää! Sillä koska Wolrat ei kirjoittanut hänelle avoimesti nyt kun hänen olisi pitänyt käsittää Antonian halu hyvittää erhetyksensä, niin hän varmaan ilmestyisi takaisin ainoastaan valtiaana ja isäntänä.

XXI

Kapteeni Hanefeltin lähetti.

Oli marraskuun ensimäinen päivä.

Niin pitkälle oli nuori vaimo viimeinkin päässyt monien verkkaan laskettujen päivien jälkeen. Mutta kaukana siitä, että se tuska, jota edellisessä luvussa koskettelimme, olisi koko ajan häntä vaivannut. Ei, yksi Jumalan ihmeellisimpiä hyviä tekoja näyttäytyy siinä, että lähettäessään uusia suruja hän varustaa ne voimalla täydellisesti peittää entiset — joskaan ei unhoituksen hautaan, niin ainakin mittaamattomaan syvyyteen, missä ne saavat levätä siksi, kunnes jälleen tulee niiden aika, jolloin me tuskin enää niitä tunnemme.

Uusi murhe, joka äkkiä valtasi Antonian tunteet, esiintyi lisänä, jota hän tosin oli kauan pelännyt, mutta ei ollut voinut siihen vielä suhtautua. Hänen poikansa, joka oli ollut heikko syntymästään saakka, sairastui nyt erääseen vaaralliseen lasten kulkutautiin, ja lääkärien lausunnon mukaan oli hyvin vähän toiveita siitä, jaksaisiko hän kauankaan pitää valkeata palamassa pienessä, lepattavassa elämänlampussaan. Voi, niitä öitä, jotka Antonia oli valvonut pienokaisen vuoteen vieressä! Millä kauhulla hän ajatteli kallista vastuunalaisuuttaan, kun täytyi ehkä jo huomenna ilmoittaa miehelle, että ainoan siteen, johon tämä nykyisin näytti kiinnittävän elämänsä, oli kuolema katkaissut! Tuska siitä tukahutti hänen oman surunsa. Niin, kuinka hän voisikaan kestää ilman sitä...!

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — huokasi hän. — Jos otat minulta pois tämän kalkin, niin menettele muutoin kanssani miten tahdot! Sillä jos pienokainen kuolee saamatta isän siunausta, ellei isä saa nähdä poikaansa elossa, niin kenen on syy — minun. Entä kuka olisi ollut syypää siihen, jos isä olisi kuollut haavastaan vieraassa maassa, jotta lapsi, jos se jäi eloon, ei koskaan olisi nähnyt isäänsä? Juuri minä. Ja tämä syy, tämä synti olisi aiheutunut ainoastaan halusta saada tyydyttää kurjaa ylpeyttä, alhaista itsepäisyyttä. Minähän sain tuon kärsivällisen, vakaan, jaloluontoisen miehen lähtemään talostaan ja kodistaan, ja minä uskalsin tuntea itseni loukatuksi senvuoksi, että hän haluttomasti palaa vaimon luokse, joka niin huonosti käsitti ja noudatti velvollisuuksia, jotka hän vihkituolilla oli vannonut täyttävänsä. Olen katunut, mutta vasta sitten kun se jo on ollut myöhäistä. Olen asteettain ja osittain muuttunut. Mutta olenhan tunnustanut koko syyllisyyteni! Ei, ne ovat olleet vain sanoja, ainoastaan tyhjiä sanoja, eivät mitään muuta kuin sanoja, joita hän halveksii kuulla.

Näinä aikoina Antonia suhtautui tuhoatuottaneeseen menettelyynsä, jonka seuraukset olivat olleet niin lukemattomat, kuin henkilö, joka seisoo jonkun surullista elämännäytelmää kuvaavan taulun edessä. Taulun katseleminen synnyttää läpi suonten vaikuttavan jäisen kylmyyden, niinkuin sulaneista lumipisaroista aiheutuneen, ja kuitenkin on mahdotonta täysin tunkeutua sen merkitsevään syvyyteen.

Sellaisena esiintyy meille ihmisille joskus muisto jostain kauan sitten tapahtuneesta menettelystä. Olemmeko todellakin tehneet siten, tuntuiko todellakin meistä silloin oikealta sellainen, jota nyt emme mitenkään kykene käsittämään? Kuinka saattoi itserakkaus johtaa meidät näin katkeraan tekoon, kuinka meidän onnistuikaan pukea katala koston tunne velvollisuuden verhoon, mitenkä voimmekaan jatkaa hairahdustamme äärimäisyyteen saakka? Niin, kaikki tämä kasaantuu satanaulaisena painona heränneelle sydämelle, missä silloin vallitsee vallan toisenlaista tuskaa kuin se hedelmätön tunne mikä kerta toisensa perään on liukunut sen pinnan yli.

Jumala oli Antoniolle armollinen. Pienokainen juurtui jälleen elämään, ja hänen kauttansa kiintyivät myöskin äidin juuret siihen maaperään, jota myöten käy tie siihen maahan, missä kaikkinainen valheellinen kiilto katoaa, ja jonne me uskallamme viedä mukanamme vain sen pienen määrän oikeata kultaa, jonka vaivoin olemme kyenneet kokoamaan.

Oli, kuten mainittu, marraskuun ensimäinen päivä.

Antonia ei odottanut tapaavansa miestään ennenkuin kuun lopussa, sillä hän ei ollut vielä saanut sitä muodollista kutsukorttia, mikä tietysti lähetettäisiin hänelle Leonoren häihin. "Leonoren häät!" Kuultiin mainittavan, että sellaiset vietettäisiin Tukholmassa, ja että kaikki sitä varten tarvittavat paperit oli jo sinne lähetetty, mutta kukaan ei vielä tiennyt sulhasen nimeä, paitsi tietysti niitä, joille se oli uskottu salaisuutena. Antonia ei ollut heidän joukossaan: hänellä oli ollut niin paljon tekemistä surunsa kanssa, ettei häneltä riittänyt uteliasta mielenkiintoa Leonorelle, koska ei hänelle vapaaehtoisesti osoitettu luottamusta.

Tänä marraskuun ensimäisenä päivänä oli Antonia sisällä lastenkamarissa, missä herrasväki Brandtin yksivuotias poika oli vierailulla, ja hän vertaili noita lapsia toisiinsa, surullisesti pudistaen päätään. Niistä vanhin, hänen omansa, oli pienen enkelin kaltainen, joka on valmis lähtemään taivaaseen; toinen taas, punaposkinen ja tukeva, näytti jättiläiseltä pienoiskoossa. Voi, — ajatteli hän, — Wolrat pitäisi varmaan enemmän tuosta voimakkaasta, reippaasta lapsesta kuin omasta, aina avuntarpeessa olevasta lapsestaan. Viimemainitulla oli se ainoa etu, että se osasi kävellä, jotavastoin sivurakennuksen nuori herra ei ollut vielä ehtinyt oppia muuta kuin ryömimään.

Ja lasten kasvatuksen alkaessa oli vielä eräs muukin seikka, josta Antonia melkein ylpeili: hänen poikansa osasi hyvällä ja selvällä äänellä huutaa: "Isä, isä!" kun pikku Brandt ainoastaan jokelsi: "Mam... mam... mam..."

Antonian parhaillaan rukoillessa, että isä ensi hetkestä alkain rakastaisi lastaan, kuului etuhuoneesta askeleita, ja sisään astui palvelijatar, joka ilmoitti vaunujen ajaneen pihamaalle ja erään upseerin juuri astuvan niistä maahan. Antonian kaikki jäsenet alkoivat vavista, ja hän jaksoi tuskin seisoa jaloillaan, kun saapui uusi sana, että ratsumestari Holst pyytää hän armoaan hyväntahtoisesti ottamaan hänet vastaan.

Antonia hengähti keventyneesti.

— Ilmoittakaa ratsumestarille, että minä tulen, ja saattakaa hänet sillä aikaa saliin!

Hän istuutui hetkeksi päästäkseen tasapainoon; ja tarkemmin miettimättä syytä ratsumestarin vierailuun kuvaili hän mielessään sitä hetkeä, jolloin Wolrat saapuisi. Hän saattoi nyt aavistaa sen tunteen, minkä hän tiesi itsensä silloin valtaavan.

Antonian astuessa sisään tuli nuori upseeri häntä vastaan eräänlaisella juhlallisella ystävyydellä, joka teki häneen kummallisen vaikutuksen. Antonian täytyi antaa kätensä hänen molempiin ojennettuihin käsiinsä, ja kun vieras oli voitollisesti hymyillen suudellut niitä kumpaakin, näytti siltä kuin tämä olisi pitänyt itseään oikeutettuna käyttäytymään siten.

— Rouva Hanefelthan aavistaa kaiken? — Niin kuului hänen ensimäinen kysymyksensä.

— Aavistan — mitä?

— Että minä nyt saavun luoksenne tulevan lankoni lähettinä kutsumaan teitä niihin häihin, jotka hän panee toimeen.