Part 6

— Hänen armonsa palasi juuri puistosta ja sanoi minulle, että hän toivoisi herra everstin ensin katselevan lapsia — hänen armonsa saapuisi kyllä pian.

— Mene sitten, Larsson, antamaan pikku pojille korppuja, että he saisivat rohkeutta rintaansa!

— Se on pian tehty, herra eversti! — Ja Larsson poistui täyttämään käskyä.

Sillä aikaa eversti jatkoi työtään lyömättä laimin kasvatuspuoltakaan jokaisen annoksen jälkeen.

— Etkö häpeä, Herkules, luoda noin vihaisia silmäyksiä Venukseen, joka ottaa korppunsa vastaan niin somasti kuin nainen... katsohan Apolloa — hän on kerrassaan hienon käytöksen esikuva. _Tout beau_ — laske käpäläsi maahan, Vulkan! Sinä et opi ikinä herrastapoja... varo, etten lähetä sinua takapihalle kahlekoirien seuraksi. Mitä näenkään, herra Mars, — luulenpa, ettet koskaan pääse varastamishalustasi. Sinä näytät huonoa esimerkkiä noille pikku herroille, joiden näen tulevan tuolla. Ahaa, Larsson, siinäpä jo oletkin rekryytteinesi! Kas, kaksi niin pulskaa poikaa! Tervetuloa, lapset! Mikä on sinun nimesi, piskuinen!

— Karl, — vastasi se vähäinen maailman kansalainen, jonka käteen Antonia ei ollut tahtonut tarttua, vaan jonka eversti hyvin sydämellisesti sulki omaansa.

— Mitä sinä, Larsson, arvelet tästä pikku miehestä? Luulenpa hänen polveutuvan vallan toisenlaisesta piiristä kuin hänen toverinsa.

— Siinä herra eversti on aivan oikeassa. Hänen hiuksensa ovat taikasadussa kuvatun vaihdokasprinssin kaltaiset.

Eversti nyökkäsi tyytyväisenä, jonka jälkeen jälleen kääntyi pojan puoleen ja taputti häntä päälaelle, virkkaen:

— Minä pidän sinusta. On oikein, että katsot ihmisiä suoraan kasvoihin. No, et kai sinä pelkää minua?

— Pelkäisitkö everstiä, joka on niin hyvä kuin itse Jumala? — huomautti Larsson, joka aina sai vapaasti lausua ajatuksensa. — Sitä ei ole vielä kukaan koskaan tehnyt.

— Hyvä Larsson, sinähän puhelet nyt kuin sokea väristä! — Eversti koetti katsoa ankarasti suosikkipalvelijaansa. — Kun minä olin rykmentissä, niin usko pois, silloin oli toista. Minun ääneni oli pasuunan äänen kaltainen, ja katseeni... — Samassa eversti irvisti niin pahasti, että pieni taikasadun vaihdokasprinssi astui useita askeleita takaperin. — Pysähdy, pysähdy! — jatkoi eversti nauraen. — Sinusta ei saa tulla pelkuria. Katsopa toveriasi — hän seisoo kuin vuorella, ja hänen rehelliset vasikansilmänsä katselevat minun komppaniaani ikäänkuin hän tahtoisi niellä sen aamiaisekseen. Miten vanha olet sinä, rehti poika?

— Seitsemän vuotta ja kahdeksan kuukautta, — vastasi tämä varmalla äänellä.

— Mikä on nimesi?

— Olen Pekka isäni mukaan, jonka nimi oli Paavo.

— Silloinhan sinunkin nimesi olisi Paavo?

— Olisipa kyllä, mutta äidillä oli eräs veli, jonka nimi oli Pelle, ja koska hän ei mielestään voinut kutsua minua yhtä aikaa Paavoksi ja Pelleksi, niin hän nimitti minut keskiväliltä Pekaksi.

— Mainiota! — virkkoi eversti ihastuneesti. — Tunsitko äitisi?

— Kyllä, mutta, — hän oli sairaanhoitajatar lastenkodissa. Sitten hän sairastui itse ja kuoli ja hänet haudattiin — ja niin loppui koko se hauskuus.

Pekan karkeaveisteisiltä kasvoilta näkyi pikainen, pehmeä liikutus, huomasi selvästi, että seitsenvuotiaan elämänmuistot olivat jo jättäneet häneen voimakkaan vaikutuksen.

— Onko kauan siitä kun menetit äitisi?

— Se tapahtui vuosi sitten, ja minä olin hyvin iloinen päästessäni matkustamaan tänne, sillä äidin kuoleman jälkeen ei minulla enää ollut ainoatakaan iloista päivää, mutta kulkeehan se aika sentään hoippuen eteenpäin!

— Mainiota elämänviisautta, parahin Paavo... Pelle... ei Pekkahan sinä olet... Pekka, joka on samaa kuin Pietari, on kaikin puolin sopiva nimi niin maalliselta kuin kirkolliseltakin kannalta katsoen. No, onko sinulla halua ruveta korpraaliksi minun pataljoonaani? — Sen jälkeen antoi eversti pienen pataljoonan alkaa harjoitella, ja kummankaan pojan katse ei voinut irtautua noista kuudesta merkillisestä sotilaasta pienine kivääreineen.

— No, tahdotko tulla korpraaliksi, Pekka?

— En oikein tiedä. Äiti on kertonut, että isä oli lipunkantaja, mutta hänkin on jo kuollut, joten minä ehkä saan periä hänen virkansa.

— Olkoon menneeksi, rupea sitten lipunkantajaksi. Larsson, sidohan joku kauneimmista nenäliinoistani kepinpäähän! Ja sinä, pikku mies, — hän kääntyi nyt Karlin puoleen, — sinä varmaan haluat majuriksi, joka töyhdöllä varustettu kolmikulmainen hattu päässään saa komentaa pataljoonaa?

— Minä tahtoisin, että noiden suurten koirien sijassa olisi pieniä poikia.

— Soo, vai niin, urhoollinen nuorukainen. Sitä saat odottaa siksi, kunnes äänesi vahvistuu, että kykenet komentamaan ulkona kentällä. Nyt saat tyytyä siihen saakka pitämään Pekkaa päällikkyytesi alla. Pidätkö sinä Pekasta?

— Kyllä hiukan.

— Entä Pekka, pidätkö sinä Karlista?

— En varsin paljoa, mutta siinähän tuo menettelee — hän on tosin hyvä sen puolesta, ettei hän koskaan valita, kun minä häntä nipistän tai tyrkkään hänet johonkin nurkkaan.

— Niin et saa tehdä tästälähtein!

— Enkö? Mitä minun on sitten tehtävä, kun hän syö marjani, jotka itse olen poiminut, ja puhaltaa kumoon korttihuoneeni, jonka itse olen rakentanut? Äiti on sanonut, että hän on pieni herraspoika, ja sellaisiin ei saa sormellaan koskea, sanoi hän myös — enkä minä sitä teekään.

— Nuorukainen, sinulla on jo nyt vallankumouksellisia periaatteita! Eikö Karl tee siinä kauniisti, kun ei koskaan valita? Kuulehan, majuri, sinä varmaan pidät häntä hyvin ilkeänä?

— Enpä juuri, — vastasi pieni vaaleakiharainen poika, katsoen suurilla kauneilla silmillään suoraan everstiä silmiin, — en, sillä hän tarjoo minulle välistä rinkeleitään, ja sitäpaitsi hän on antanut minulle takaisin sen torven, jonka hän minulta otti.

— No, sellaista saa tapahtua sota-aikana. Mutta tuollahan tulee everstinna. Tehän olette nähneet ennenkin tuon kauniin rouvan, lapset?

Molemmat pienokaiset juoksivat ujostelematta ja tuttavallisesti jäykkää naista kohti, joka ei kuitenkaan nyt osottanut tylyyttä: hän taputti Pekkaa päälaelle ja painoi oman päänsä syvään alas Karlin päätä vasten.

Sitten kun hän viimein oli voittanut jonkun suuren mielenliikutuksen, minkä saattoi hänessä huomata, tarttui hän molempien poikien käteen, lausuen:

— No, rakas ystävä, kummanko heistä olet valinnut kasvattipojaksesi?

— Tietysti majurin, — hän on jo saanut nimityksensä. Ja lippumies Pekka saa jäädä tänne niin kauaksi kuin hyvää toveruutta kestää virantoimituksen ulkopuolella. Olen jo avannut sydämeni tälle pikku veijarille, joka, hullunkurista kyllä (etkö sini huomaa sitä, Leonore kultaseni) muistuttaa uhkeata veljeäsi, kapteeni Wolratia. Ja tälle toiselle nuorukaiselle olen avannut käteni. Tutustumisemme tänään koituu hänelle vielä hyödyksi. Ja nyt, Larsson, mene junkkareiden mukana heidän huoneisiinsa ja pidä huolta siitä, että he saavat kylliksi aamiaista. Sinun, pikku Karl, täytyy luvata minulle, ettet koskaan ota ainoatakaan Pekan poimimaa marjaa etkä mitään muutakaan mikä on hänen, ja sinun, Pekka, ettet nipistä etkä tyrkkää Karlia, vaikka hän puhaltaisikin kumoon korttihuoneesi!

Pojat kumarsivat ja lupasivat kaikkea kuuliaisuutta, mutta he vilkuivat jo ovelle.

— Larsson, — lisäsi eversti, — sano emännöitsijälle, että hän antaa heille kummallekin tertun viinirypäleitä, mutta molemmille ihan yhtä suuren!

— Voi rakkaani, miten sinä olet tavattoman hyvä! — virkkoi Leonore Larssonin poistuttua poikain kera, ja hän kiersi käsivartensa hellästi vanhan everstin kaulaan suudellen häntä...

— Armas ystävä, sinä otat tämän asian liian vakavasti... sinähän olet niin kiihdyksissä, että melkein peloitat minua.

— Hyvin vakava asia onkin ottaa omakseen vieras lapsi. En saata ajatella sitä liikutuksetta enkä olla sanomatta sinulle, että pidän sinua hyvänä ja jalona miehenä.

— No, mutta Leonore kultaseni, enemmänhän kiitosta ansaitset sinä, joka hänestä saat suurimman vaivan. Jos minulla riittää elonpäiviä, teen minä siitä pojasta jotain, sillä hän näyttää olevan sekä hyväsydäminen että järkevä, mutta koska elämä on epätietoista, niin järjestäkäämme hetimiten niin, että hänen tulevaisuutensa on turvattu. Ei ole epäilystäkään siitä, ettei hän kuuluisi niin sanottuun sivistyneeseen säätyyn. Kelpo Brandt saa sopia asiasta lastenkodin johtokunnan kanssa, jotta pääsemme varmuuteen siitä, ettei mikään estä meitä ottamasta lasta omaksemme.

— Niin, ystäväni, älkäämme lyökö laimin mitään saadaksemme asian tarpeelliseen järjestykseen!

XVIII

Kahden vuoden aikana.

Mitä muutoksia ja mullistuksia voikaan sattua kahdessa viikossa, kahtena tuntina — mitä kaikkea siis enää saattaakaan tapahtua kokonaisen kahden vuoden aikana!

Ja paljon olikin tapahtunut molemmissa perheissä Hagestadissa ja Melldalissa.

Aina siitä päivästä saakka, jolloin Antonia kävelymatkallaan oli kuullut sen tärkeän uutisen, että Jokitorpan pieni vieras saisi vakinaisen kodin ja suojan everstin luona, mikä tieto oli aiheuttanut hänet tekemään niin syviä ja vakavia päätelmiä, hän eleli kotonaan siinä varmassa aikeessa, että hän vast'edes käyttäytyisi elämässään viisaammin ja paremmin kuin tähän saakka.

Äidin suureksi hämmästykseksi ja sanomattomaksi iloksi alkoi hän nyt osoittaa sellaista, mitä hänessä tähän saakka ei ollut huomannut, nimittäin hellaa kiintymystä tulevaa äitiyttään kohtaan. Hän ei suonut enää Lisen-rouvan yksinään valmistaa tulokkaalle vaatevarastoa, vaan hän leikkeli, ompeli ja somisteli nyt aamusta iltaan saakka. Myöskin alkoi hän huolehtia taloudesta, joten hänestä tuli tuolle tavattoman hyvälle äidille paljoa rakastavampi tytär kuin hän oli ollut koskaan ennen. Saipa Sofiakin osansa tästä muutoksesta: häntä ei enää vastaanotettu kylmin ja väsynein ilmein, vaan hän sai lörpötellä sydämensä halusta niin paljon kuin jaksoi — millä kaikella oli tarkoitus ilahuttaa hänen armoaan hänen yksinäisyydessään. Sofien onnistuikin joskus houkutella hymy kohoamaan Antonian huulille. Ja Antonia itsekin toivoi hartaasti vapautuvansa jäykästä ja raskaasta mielialastaan, jonka hän arveli vaikuttavan lapseensa vahingoittavasti.

Tänä aikana hän kirjoitti pari kertaa Wolratille, kuitenkaan koskaan mainitsematta viimemainitun palauttamasta kirjeestä. Mutta huolimatta hänen päätöksestään esiintyä mahdollisimman avoimesti ja lempeästi, tuntui siltä kuin itsepintaisuuden henki olisi takertunut hänen sormenpäihinsä. Sydän saneli, mutta ennenkuin sanat tulivat paperille, olivat ne muuttuneet teennäisiksi.

Miehen vastaukset taas osoittivat puolestaan aina vähenevää kykyä ja halua ymmärtää häntä. Hän ei kertonut paljoa matkastaan, vielä vähemmän tunteistaan. Mutta mitä hänen kirjeissään muuten kaipasikin, ei niistä kuitenkaan koskaan puuttunut ystävällisiä kehotuksia Antonialle hoitamaan terveyttään, ja hän tuntui olevan hyvin tyytyväinen kuullessaan, että Antonia oli ryhtynyt itse ottamaan osaa kodin hoitoon.

* * * * *

Maaliskuun 30 päivänä näki Hagestadin perillinen päivänvalon.

Se oli poika, jota Antonia hyvin tiesi Wolratin toivoneenkin. Mutta valitettavasti hän oli niin pieni ja heikko lapsi, että näytti siltä kuin ei elämän aurinko kauan loistaisi hänelle.

Tästä saakka oli Antonia pitkän aikaa sekä ruumiillisilta että henkisiltä voimiltaan hyvin rasittunut, jonka vuoksi hän ei myöskään jaksanut itse imettää lastaan.

Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin saapui vastaus siihen kirjeeseen, missä kapteenille ilmoitettiin, että hänelle oli syntynyt poika, sillä kirje oli jossain postikonttorissa sattunut viivähtämään.

Vastaus oli osoitettu Lisen-rouvalle, ja siitä kävi ilmi miehen sydämen koko ylpeä ilo sen johdosta, että hän nyt omisti kalliin tulevaisuuden toivon, ja hän pyysi innokkaasti, että lasta hoidettaisiin mitä huolellisimmin.

— En rohkene vielä, — lausui hän kirjeessä, — kirjoittaa Antonialle: pelkään, että koska itse nykyisin olen hyvin kiihdyksissä, se myöskin aikaansaisi mielenliikutusta hänessä. Mutta sanokaa hänelle, että sieluni hartaan liikutuksen valtaamana kiittää häntä siitä lahjasta, jonka hän on antanut minulle. Meidän sydämemme yhtyvät vapaasti rukouksissa lapsemme puolesta, ja olkoon Antonia varmasti tietoinen siitä, että minä joka päivä rukoilen myöskin hänen puolestaan.

Jos nuori puoliso ja äiti olikin odottanut mieheltään avoimempaa ja suorempaa vastausta, ei hän kuitenkaan maininnut sanaakaan, mikä olisi osoittanut hänen pettyneen. Hän oli nyt niin kärsivällinen ja lempeä, että häntä oli vaikea tuntea entisekseen; ja tervehdyttyään oli hänen mieluisin tehtävänsä leikkiä lapsensa kanssa. Hän lähetti noutamaan Sofie-rouvaa, että pienokainen saisi kuulla iloisen naurun raikuvan, mutta poikaan ei näyttänyt vaikuttavan mikään, joten todellakin saattoi uskoa, mitä Sofie-rouva oli ennustanut, nimittäin että lapsi jo kapalossaan saisi kärsiä äitinsä raskasmielisyydestä — ja jos kukaan osasi houkutella hieman iloisemman ilmeen noihin pieniin surullisiin kasvoihin, niin oli se Lisen-rouva.

Kesän alkupuolella kirjoittivat puolisot toisilleen muutamia kirjeitä. Antonia antoi vain vähemmän ilahuttavia tietoja pikkupojan terveydentilasta, ja Wolrat taas kyseli kaikenlaisia samaa asiaa koskevia seikkoja: hän nimittäin pelkäsi alinomaa, että jonakin päivänä saisi surullisen tiedon poikansa lähdöstä maan päältä, ennenkuin hän ehtisi saada häntä syleillä. Hän ei sanonut, kuinka syvästi hän surisi sen toivon kadottamista, jonka hän kiinnitti lapseensa, mutta sen saattoi selvästi huomata.

Jos tämä suru kuitenkin jäi tulematta, niin saapui kuolonenkeli joka tapauksessa vieraaksi Hagestadiin, ja minkä aarteen hän sieltä ryösti, sen arvon Wolrat ja Antonia tunsivat syvästi — Antonia nykyisessä asemassaan tietysti parhaiten.

Hänen hellä äitinsä, hyväsydäminen Lisen-rouva sairastui elokuun alussa, ja voitiin heti havaita, että — kuolema oli odotettavissa.

Antonia ei voinut tajuta tätä uutta kärsimystä, mikä häntä odotti, ennenkuin se jo oli niin lähellä, että hänen täytyi kerätä kaikki voimansa jaksaakseen nöyrästi vastaanottamaan Jumalan hänelle lähettämän koetuksen. Lisen-rouvan oman sielun oli niin vallannut sanaton, mutta pyhä ja toiveikas usko, että hän tavattoman levollisesti ja rauhallisesti vartosi muuttoa tästä elämästä toiseen Hän myöskin rohkaisi Antoniaa, kun tämä hänen kuolinvuoteensa ääressä tunnusti hänelle syyn hänen ja miehensä eroon, jota Antonia katseli nyt aivan toiselta näkökannalta kuin silloin, jolloin hänen ylpeä mielensä yksinomaan määräsi hänen tekonsa ja tunteensa.

— Jos poika lähemmin kuuluisi Wolratille, — sanoi äiti, — ei tuo totuuttarakastava mies koskaan olisi alentunut sitä salaamaan. Antonia rakkaani, sinä olet suuresti erehtynyt onnettomassa vaatimuksessasi, mutta jos sinä tarttumalla minun kylmään käteeni lupaat avomielisesti tunnustaa hänelle menetelleet väärin, mikä on teidän molempien arvoa alentavaa, niin olen varma, ettei sinun katumuksesi turhaan vetoa hänen jaloon sydämeensä. Ja siinä kodissa, jonne minä vapahtajani avulla nyt lähden, minä aina, aina rukoilen, että Jumala soisi sinulle täydellisen onnen silloin kun sen ansaitset.

Muutamia päiviä myöhemmin jätti Lisen-rouva sitten Antonian yksinään, ja tämä ei herännyt häntä kohdanneen uuden kärsimyksensä raskaasta huumaustilasta ennenkuin saapui hänen mieheltään vastaus surusanomaan. Se ei sisältänyt ainoastaan rajatonta osanottoa, vaan siinä esiintyvistä ajatuksissa ja sanoista uhkui suurta hellyyttä, mikä vaikutti hyvää hänen sydämelleen.

XIX

Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.)

Antonian vielä ollessa kykenemätön kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään, joka ei liittynyt hänen suureen tuskaansa — hän ei vielä silloin ollut saanut miehensä osaaottavaa kirjettä — tuli hänelle tieto, että myöskin Melldalissa oli käynyt sama suruntuoja, joka äsken oli lähtenyt Hagestadista, missä Lisen-rouvan kuoleman jälkeen vallitsi syvä synkkyys: hän oli ollut kodin auringonpaiste.

Leonoren ja Antonian välinen suhde oli joulun jälkeen muuttunut. Antonia ei enää tuntenut miehensä sisarta kohtaan sellaista katkeraa kateutta, jonka hän itse oli pelännyt kehittyvän vihaksi. Se vastavaikutus, joka tähän aikaan oli tapahtunut Antonian olennossa, sai hänet ankarasti arvostelemaan käytöstään Leonorea kohtaan, ja hän voitti epäystävälliset tunteensa siinä määrässä, että hän kutsui Melldalissa olevat sukulaisensa tuttavalliseen seurusteluun luokseen, minkä seikan johdosta Wolrat everstinnan kertoman mukaan oli kirjeessään hänelle lausunut erityisen ilonsa.

Aluksi vaati Antonialta paljon ponnistusta katsella kasvattia, joka oli everstin suosikki ja ihastus, mutta vähitellen hän voitti kylmän tunteensa saattaen jo puhellakin tuon rakastettavan lapsen kanssa. Hän piti kuitenkin enemmän tämän leikkitoverista Pekasta, jonka totinen teräväpuheisuus huvitti häntä.

Vanha eversti ei kuitenkaan ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt. Hänen vaimonsa lisäsi ansioitaan moninkertaisesti tehdäkseen hänen elämänsä mahdollisimman mukavaksi, ja pieni Karl kiintyi häneen niin syvästi, että iltasin poika vain suurella vaivalla saatiin eroamaan vanhuksesta, joka kohteli häntä hellän isällisesti.

Mutta jo keväällä alkoivat everstin voimat heikentyä. Hänen pieni pataljoonansa, kuusi koiraa, joita: hän niin innokkaasti oli opettanut, ei häntä enää: huvittanut. Larsson käytti ne vain joka aamu sisällä saamassa tavanmukaiset korppunsa isännän kädestä.. Ja mitä taas tulee niihin moniin keittokirjoihin, jotka ennen olivat muodostaneet niin tärkeän osan tämän avioparin keskusteluaineista, ei niitä nyt enää koskaan avattu, vaikka Leonore koettikin herättää hänen mielenkiintoaan yhteen ja toiseen aivan uuteen ruokalajiin. Eversti oikein nauroi, kun pienet koiranpennut paneutuivat maata keittotieteen päälle, vieläpä repivät ja pureskelivat kirjojen lehtiä — uskalsivatpa kantaa niiden jäännöksiä everstin sohvallekin, jonne nuo elukat olivatkin tervetulleita lämmittämään hänen alinomaa palelevia jalkojaan...

Kesäksi otettiin muuan köyhä kimnasisti "kotiopettajaksi" Pekalle, jolla kuitenkin totta puhuen olisi ollut halu ammentaa tietoja saman järjestelmän mukaan kuin pienet koiratkin. Hänen täytyi aika tavalla ponnistella vaikeuksineen, voidakseen oikein alentuvasti katsella Karlia, joka sai oppia aakkoset itse everstinnalta. Niin, oli kerrassaan kauheata nähdä millainen raukka Karl oli — oikea "pieni pipana", joka vasta oli viiden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Hän ei varmaankaan ehtisi pitemmälle, kuin oppisi piirustamaan kivitaululle yhden ja kahden numerot, kun Pekka jo taitaisi laskea mitä lukuja tahansa, joita kimnasisti hänelle kirjoittaisi.

Mutta vaikka Pekalla olikin halveksivat ajatukset Karlin käsityskyvystä, oli eversti kuitenkin täydellisesti vastakkaista mieltä. Ei ainoastaan kärsivällisesti, vaan mitä tarkkaavimmalla mielenkiinnolla seurasi hän sohvaltaan poikasen ponnistuksia saada säilymään aakkoset muistissaan. Ja kun vihdoin päästiin tavaukseen ja yhteenlukemiseen, kohosi everstin mielenkiinto niin suureksi, että hän tuskin sai aikaa jakaa korppuannoksia koirilleen, vaan luovutti sen tehtävän Pekan suoritettavaksi.

Leonore huomasi kuitenkin, että oppitunnit synnyttivät vanhassa herrassa ankaran kuumeen, jonka vuoksi hän päätti siirtää pikku Karlin kimnasistin luo kouluhuoneeseen. Sillä oli surullista nähdä, kuinka eversti auttaessaan pienokaista saamaan kokoon esim. kyl-kyl ja peä-peä itse kerrassaan kylpi hiessä.

Mutta tämä puolison hellää huolenpitoa osoittava toimenpide ei lainkaan tyydyttänyt everstiä.

— Vakuutan sinulle, kiltti Leonoreni, — virkkoi hän, — että teet väärin ryöstäessäsi minulta pienen seuralaiseni! Jos lukeminen täällä sisällä ei ole minulle terveellistä, niin eihän merkitse mitään, vaikka se joksikin aikaa lakkautettaisiinkin. Poika kyllä ottaa vahingon takaisin vastaisuudessa enkä suinkaan usko, että ymmärtäväinen Leonoreni olisi mustasukkainen lapselle.

— Voi en, kaukana siitä! Sinun sydämesi on niin täynnä hyväntahtoisuutta, että sitä riittää meille molemmille.

Niin sai siis pikku Karl tulla takaisin, ja hän istui uskollisesti kasvatusisänsä luona, huvittaen häntä kaikenmoisilla tiedonannoilla koirista, Pekasta, porsaista ja pihamaalla oleilevasta suuresta kahlekoirasta, joka hänen mielestään oli saanut osakseen suuren kunnian sen vuoksi, että hän oli ojentanut sille voileipänsä.

— Varo itseäsi, varo! — neuvoi eversti oikein levottomana. — Se olisi voinut purra sinua!

— Ei, — virkkoi pienokainen itsetietoisesti — minä katselen sitä niin kauan ja ystävällisesti, kunnes huomaan sen katseesta, että uskallan sitä lähestyä.

— Silmilläsi sinä olet sitonut minutkin, pikkumies, — ja minä olen varma, että kun vanha eversti makaa maahan kätkettynä, katselet sinä hautakumpua yhtä rakkaasti.

Mutta kun pojalle muistutettiin tästä, minkä hän aavisti pian tapahtuvaksi, puhkesi hän hillittömään itkuun, jotta Leonoren täytyi viedä hänet pois.

* * * * *

Niin kului kesä Melldalissa verkkaisen riutumisen tapahtuessa, ja elokuun lähestyessä loppuaan elettiin eräänä ihanana kuutamoyönä everstin makuuhuoneessa syvästi liikuttava ja juhlallinen kohtaus: Leonore lepäsi polvillaan hänen vuoteensa vieressä puhuen hiljaa, huulet painettuina lähelle vanhuksen huulia, ja hänen kuumat kyyneleensä putoilivat everstin kasvoille, joissa vaihteli vuoroon hämmästys, tuska, hellyys ja sydämellinen, sovittava lohdutus.

Tämä kohtaus ei tullut koskaan tunnetuksi, koska ei kenkään sitä nähnyt. Oli tavallista, että everstinna valvoi joka yö sen jälkeen kun everstin tila oli huonontunut, eikä kukaan vaimo olisi voinut lempeämmin ja uutterammin hoitaa puolisoaan kuin hän...

Tämän tärkeän yön jälkeisenä aamuna lähetti eversti noutamaan seudun tuomaria, joka jo aikaisemmin oli laatinut hänen testamenttinsa, missä hän oli runsain lahjoin taannut pikku Karlin tulevaisuuden ja määrännyt pienehkön summan Pekallekin... Mutta nyt piti testamentti muutettaman.

Se muutos oli hyvin huomattava.

Melldalin tila, josta kasvattipoika oli ennen määrätty saamaan ainoastaan nimen, joutui nyt kokonaan hänen osalleen, ja paikka sai nimekseen Melldalshus. Pojan holhoojiksi (paitsi everstinnaa, joka jo aikaisemmin oli määrätty pitämään huolta Karlin asioista ja kasvatuksesta), valittiin tuomari, lakimies P. ja herra Brandt, jolle viimemainitulle uskottiin tilan hoito siksi kunnes omistaja saavuttaisi laillisen iän. Kaikki muu omaisuus, kivitalo Tukholmassa, arvokkaat osakkeet ja muut arvopaperit, joutuivat muutamia pienempiä lahjoituksia lukuunottamatta everstinnalle. Mutta tähän pykälään liitettiin uusi lisäys, joka laatuunsa nähden on harvinainen minkään aviopuolison testamentissa.

"Koska" — niin kuului lisäys — "vaimoni, jota olen rakastanut ja kunnioittanut, oli kihloissa erään kunnon miehen kanssa ennenkin hän antoi minulle myöntävän vastauksen, toivon hartaasti, että tämä ensiliitto, jonka hänen isänsä täysin vahvisti, mutta joka hänen kuoltuaan äidin pakoituksesta purkautui, solmittaisiin uudelleen ja avioliitolla vahvistettaisiin vuoden ja neljänneksen kuluttua siitä kun Jumala on suvainnut kutsua minut luokseen, ja koska vaimoni tähän saakka on lempeästi kunnioittanut kaikkia toivomuksiani, ei hän suinkaan jätä täyttämättä tätäkään, mikä pitäisi voida toteuttaa sitäkin varmemmin, koska se mies, josta hänen täytyi erota, mikäli tiedän, vielä on vapaa sekä epäilemättä uskollinen ensimäiselle lupaukselleen. " Siinä tapauksessa että kyseenlainen avioliitto toivomukseni mukaan tulee toteutetuksi, tahdon lisätä, että jos joku pojan nykyisistä holhoojista kuolee, hänen sijalleen valittakoon yhtä kunniallinen henkilö, sillä olkoonpa hänen tuleva kasvatusisänsä miten arvossapidetty tahansa, katson kuitenkin viisaammaksi, että hän ainoastaan neuvoilla ja lempeydellä on minun sijaisenani rakkaalle kasvattipojalleni Karl Melldalille. Mutta toisaalta minä kehotan kasvattipoikaani osoittamaan häntä kohtaan täydellisiä kunnioitusta ja rakkautta, samoin kuin pyydän häntä uskollisesti ja nöyrästi kohtelemaan jälkeenjättämääni kallista vaimoani, josta varmasti tulee hänelle lempeä äiti, sillä hän muistaa saaneensa Karlin minulta jaloimpana talletuksenani.