Part 2

— Rakas, kelpo Antonia, älä muuta olemustasi toisenlaiseksi kuin se on, ole lempeä, ole naisellisen armelias! Tiedäthän, että voidakseni jumaloida sinua, täytyy minun nähdä sinut sellaisena.

Antonia ei kuunnellut hänen sanojaan, ainakaan hän ei niitä ymmärtänyt, sillä hänen verensä kuohuvat aallot estivät häntä käsittämästä muuta kuin yhden ainoan asian: — Onko, — kysyi hän, — lapsen äiti joku alhainen olento, esimerkiksi palvelijatar?

— En myönnä, että köyhän palvelijattaren ehdottomasti täytyy olla alhainen olento. Juuri siellä, jonne aioin sinut viedä, olen nähnyt ylevimmät, arvokkaimmat todisteet näiden naisraukkojen ihmisarvosta... Kaikessa tapauksessa (niin paljon saatan sinulle sanoa) on tämän lapsen äiti sanan täydessä merkityksessä sivistynyt nainen...

— Jota sinä olet rakastanut. Silloin se on tuhat, tuhat kertaa pahempi! Tuo nainen on myöskin rakastanut sinua — voi, päätäni huimaa — rakastanut kohtuuttomasti, määrättömästi. Sydämeni kutistuu kuolettavaan kouristukseen... Minä kärsin kauheasti... Mistä löydän sen olennon... Minä tahdon nähdä hänet!

— Malta mielesi, Antonia! Muutoin herättää hillitön käytöksesi minussa sellaisia tunteita, joita on mahdoton hallita.

Antonia ei kuunnellut hänen varoitustaan.

— Sinulla on siis, — jatkoi hän, — ollut epäkunniallinen suhde, sillä sana nainen merkitsee tässä aviovaimoa. Jos hän ei olisi ollut naimisissa, et olisi voinut häväistä häntä menemättä hänen kanssaan naimisiin..

Nuoren miehen jalopiirteisten kasvojen lihaksista saattoi havaita, että itsehillintä, johon hän pyrki, vaati häneltä tavatonta ponnistusta. Hän vastasi verkkaan ja vakavasti.

— Jos se voi tyydyttää sinua, Antonia, niin voin ilmoittaa sinulle, että vaikka tämä nainen olisi vapaa kuin taivaan lintu, enkä minä itse olisi sidottu, en kuitenkaan koskaan maailmassa voisi mennä naimisiin hänen kanssaan! Jos sinä kykenisit käyttämään järkeäsi, niin käsittäisit, tai oikeammin aavistaisit, että sanoihin kätkeytyy pakoiltava välttämättömyys... _Sinun_, joka niin hyvin tunnet minut, pitäisi ymmärtää ja arvostella minua paremmin.

— Kuule, — virkkoi hän, — minä suostun ottamaan pojan kasvatiksemme!

— Silloin, Antonia, — huudahti mies, — otat sinä jälleen takaisin valtasi... minä palvelen sinua kuin pyhimystä!

— Mutta minä teen sen ainoastaan sillä ehdolla että ilmoitat minulle lapsen äidin nimen.

— En koskaan.

— Mitä... etkö sittenkään, vaikka minä suostun kerrassaan mahdottomuuteen?

— En silloinkaan.

— Minun suuri uhraukseni ei siis voittaisi vähintäkään?

— Se riippuu siitä, Antonia rakkaani, jos sinä pidät vähäisenä kohota miehesi silmissä korkeammalle kuin kenkään muu tavallinen siveä nainen.

— Mutta minä en voi siihen mukautua: minä tahdon tietää, ken tuo röykkeä syntinen on, tuo kurja olento, jonka vuoksi minun täytyy kantaa seuraukset.

— Kylliksi! — sanoi aviomies nousten seisomaan. — Sinun ei tarvitse kantaa mitään... Menkäämme levolle. On jo käytetty tarpeeksi sanoja osoittamaan, etten ole arvioinut liian korkeaksi ainoastaan rakkauttasi, vaan myöskin järkesi, sillä viisas vaimo ei olisi päästänyt asiaa siihen asteeseen, jolloin annetut pistot ovat vaikeat parantaa, vaikeat unhoittaa.

Kuvaamattoman ylpeästi Antonia vastasi:

— En ajattele parantamista, vielä vähemmän unhoitusta. Ja koska olisi ajattelematonta mennä levolle tällaisessa mielentilassa, niin miettikäämme kumpikin tätä iltaa, joka on vetänyt hirvittävän viivan kotoisen onnemme yli, onnen, jota ei enää voi katsoa olevan.

Wolrat ei vastannut sanaakaan... Hän meni makuuhuoneeseen ja kävi levolle.

V

Sopimus.

Antonia jäi etuhuoneeseen.

Jos hänellä tänä yönä todellakin oli tunteita ja ajatuksia, ei kuitenkaan kukaan, joka olisi hänet nähnyt, olisi sitä uskonut hänen istuessaan yhdessä paikassa liikkumattomana kuin kuvapatsas, kun hänen miehensä kuuden aikaan astui sisään.

Luotuaan häneen katseen, johon oli kätkettynä syvä sieluntuska, ja tarkastettuaan häntä tutkivasta mies virkkoi:

— Antonia, et ehdi muuta kuin nopeasti riisuutua ja asettua vuoteeseen ennenkuin palvelijatar tulee sisään. Minä menen kävelemään rantaan päin, mutta odotan kuitenkin siksi, kunnes annat minun tietää järjestäneesi siten, ettet herätä mitään uteliaisuutta.

— Kiitos, — virkkoi Antonia matalasti. — Mutta parasta on heti sanoa sinulle, etten ole mitenkään muuttanut mielipidettäni eilisestä, sillä sielussani oi ole mitään muuttunut... Tahdotko nyt ilmoittaa minulle hänen nimensä?

— Tahdotko nähdä minut kunniattomasti pettävän toisen naisen toiselle?

— Siinä tapauksessa, — kuiskasi hänen vaimonsa, voit järjestää niinkuin haluat! Mutta ovi minun huoneeseeni (olkoon se sitten missä tahansa) pysyy suljettuna sinulle kunnes...

— Uhmaako?... Voi Antonia, mitä sinä teetkään!

— Velvollisuuteni... En voi elää näin.

Hän poistui, ja hänen olennossaan ilmeni koko hänen lannistamaton ylpeytensä. Hän tunsi itsenä täydelleen toiseksi ihmiseksi.

Muutamia tunteja myöhemmin seisoivat oven ulkopuolella vaunut tavaroineen ja eteen valjastettuine hevosineen.

Antonia ei ollut vielä näyttäytynyt, mutta nyt hän tuli ulos vaiteliaana ja marmorinkalpeana; hänen kasvoillaan ei silti näkynyt jälkiä mielenliikutuksesta tai kyynelistä.

Hänen miehensä seisoi matkapuvussa hänen edessään.

— Minä lähdenkin nyt Hagestadiin viikkoa aikaisemmin kuin olin ajatellut, — virkkoi hän levollisesti. — Onko sinulla sitä ennen minulle mitään sanottavaa?

— Kuinka kauan viivyt poissa?

— Kuinka kauanko?... Sehän riippuu sinusta!

Antonia käänsi katseensa toisaanne... marmorinkalpeus hänen poskillaan jakautui, jättäen tilaa helakanpunaiselle värihohteelle.

— Eikö totta, — jatkoi Wolrat, ja hänen syvä kaunis äänensä kaikui hellän sovittavana, — että sinä, rakkaani, kadut kaikkia rumia sanojasi? En pyydä enempää kuin eilenkään: tahdon ainoastaan saavuttaa rauhan ja unhoituksen tuon kauhean illan jälkeen.

— Wolrat, ei hyödytä mitään puhua noin! Minä en voi itse saavuttaa enkä lahjoittaa muille rauhaa... Unhoitus on tässä naurettava sana.

— Mitä sinä siis oikeastaan haluat? — kysyi mies niin merkillisen hiljaisella äänellä, että Antonia säpsähti, mutta ei kuitenkaan heltynyt.

— Minä haluan, — vastasi hän, — että me kaksi tämän jälkeen kuljemme elämässä kumpikin omaa tietämme... Mainitaanhan laissa jotain vuode-erosta.

— Olet oikeassa, — virkkoi Wolrat kauhistuen, — kyllä siellä sellaisesta mainitaan... — Siihenkö sinä pyrit?

— En pyri mihinkään, pysyn ainoastaan minulle kuuluvassa oikeudessa saada tietää sen naisen nimi, ja minä tahdon...

— Ymmärrän sinut: sen oikeuden haluat ostaa sitä vastaan, että antaisit hänen viattoman lapsensa kylmän huolenpitosi alaisena viettää armoilla-eläjän elämää kodissasi. Mutta kuulehan nyt minuakin!

Antonia lysähti istumaan. Miehen suurenmoisessa levollisuudessa, jonka voimalla tämä oli kestänyt niin paljon, sekä hänen lujassa, miehekkäässä luonteessaan, mikä selvästi osoittautui hänen viimeisistä sanoistaan, ilmeni nyt hänen koko olemuksensa sellaista ylemmyyttä todistavana, jota ei koskaan ennen ollut voinut hänessä huomata.

— Mainitsit minulle eilen, — jatkoi hän, — että sinun ainoa salaisuutesi on oma olemuksesi. Uskon sen. Se mihin pyrit ja mitä tunsit itsessäsi olevan vajavaisia... se oli se naisolentoon kätkeytyvä pyhä salaisuus, joka tekee hänet todelliseksi naiseksi, siksi Jumalan luomaksi avuksi, jota ilman mies avioliitossa eikä paljon suuremmassa yksinäisyydessä kuin milloinkaan ennen kuin hän lähestyi pyhää liittoa... Se minkä sinä nyt olet löytänyt omaa itseäsi ja meitä molempia kohdanneen onnettomuuden sijaan, on sitä armotonta paadutetusta mielestä lähtenyttä julmuutta, johon nainen voi tehdä itsensä syypääksi päästäessään valloilleen aikaisemmin sidotut, tuntemattomat intohimot, antaen niiden koko rajuudessaan tuhota hänen sielussaan olevaa jumalaista ainesta... Millainen on nainen silloin kun hän, kuten sinä, luopuu jalosta tehtävästään, muuttuen vaistoiltaan kesyttömän eläimen kaltaiseksi? Silloin katoovat hänestä itsensähillitsemiskyky, siveys ja jumalanpelko. Sinun itsepintaisuutesi kauhistuttaa minua. Jos nyt minä todellakin olisin syyllinen (jota en myönnä enkä kiellä), mitä oikeutta sinulla silti on tuohon entisyyteen, mikä oikeus polkea miestäsi, hänen kunniaansa, tunteitaan, arvoaan? Muista, että ainoastaan uskoen sinun ylevyyteesi minä mielettömästi luotin sinuun... Nyt olen sanonut sanottavani!

— Vai olet! — virkkoi Antonia ynseästi, vaikka hän todellisuudessa oli niin järkytetty ja jännittynyt, että hänestä tuntui kuin hän olisi voinut antaa koko elämänsä voidakseen heittäytyä miehensä syliin ja myöntää, että raju mustasukkaisuus oli tehnyt hänestä sen, joksi tämä oli hänet kuvannut. Mutta koska hän ei saanut voimaa vallitakseen itseään, valitsi hän sen menettelyn, jolla hän entistä enemmän aleni Wolratin silmissä: hän pysyttäytyi kylmässä, epänaisellisessa uhmassaan.

— Tahdon lisätä vielä pari sanaa, — lausui Wolrat... Niinä synkkinä vuosina, jotka mahdollisesti tulevat kulumaan ennenkuin me jälleen tapaamme toisemme, saat kyllin aikaa perusteellisesti tutkia olemustasi, sillä siinä on paljon sellaista, mikä vielä kerran pelästyttänee sinua. Jumala armossaan auttakoon sinua, eksynyt nainen, löytämään sen, mitä mitä sinun kiihkeimmin tulee etsiä... Minä jätän sinut nyt. Saat vapaasti valita asuinpaikkasi.

— Siitä en päätä mitään nyt... Entä sinä?

— Minä levähdän vielä päivän ennenkuin matkustan M:ään, josta kirjoitan äidillesi... Hänen täytyy tulla tänne.

— Ja sitten?

— Hagestadista matkustan Tukholmaan ja sieltä minne Jumala tahtoo. Tänne en enää palaa... Jos valitset olinpaikaksesi Hagestadin, me luultavasti tapaamme vielä kerran.

Hän astui ovea kohti. Antonia ei liikahtanut.

— Ei, en voi erota sinusta näin! — virkkoi Wolrat hiljaa ja riensi takaisin, tarttuen polttavin käsin hänen jääkylmään käteensä — mutta Antonian sormet lepäsivät liikkumattomina hänen hehkuvassa puristuksessaan.

Nuoren miehen kasvoilla leimahti katkera sävy. Sen jälkeen hän kiirehti ulos.

Hetken perästä vierivät vaunut pois.

Antonia oli yksin... yksin tietoisen syyllisyytensä raskaan taakan alla. Kirjoittaisiko hän Wolratille?... Ei, hän tunsi edelleenkin olevansa orjuutettu astumaan väärää tietä.

VI

Hagestadissa.

Se maatila, jonka kapteeni Charles Wolrat Hanefelt oli perinyt sedältään, eräältä vanhalta yksineläjältä, joka kuitenkin oli suuresti rakastanut veljenpoikaansa ja olisi mielellään suonut hänen ottavan vastaan perinnön jo ennakolta, mihin nuori sotilas ei kuitenkaan saattanut suostua, ei kuulunut suurten herraskartanoiden joukkoon; mutta koska se tilavine rakennuksineen oli kauniilla paikalla sekä tarjosi erinomaisen tilaisuuden metsästykseen ja kalastukseen, oli se runsaine metsineen halullisten ostajain huomion esineenä ja kapteenille tehtiinkin siitä edullisia tarjouksia, jotka hän kuitenkin hylkäsi, sillä hän toivoi rasituksien jälkeen sotilaspalveluksessa vieraassa maassa, etenkin Espanjassa, missä hänellä oli ollut tilaisuus kunnostautua, saavansa asua levossa ja rauhassa tällä maatilalla, joka jo kauan oli ollut hänen sukunsa hallussa.

Wolratin saapuessa Hagestadiin kohtasi häntä miellyttävänä yllätyksenä se vuokraajan osoittama kohteliaisuus, että tämä oli antanut mitä huolellisimmin tuulettaa ja mahdollisimman hyvin siistitä kaikki huoneet. Wolratilla oli ollut paha luulo, että tomu, hämähäkit ja koit tappaisivat hänessä senkin vähäisen elämän, minkä hän vielä arveli itsessään olevan jäljellä, ja hän pelkäsi, että kaikki seinäpaperit olisivat homehtuneet sekä ettei hän löytäisi soveliasta makuuhuonetta Antonialle, jos tämä piankin suvaitsisi saapua sinne.

Vuokraaja, keski-ikäinen nuorimies, oli erinomaisen kunnokas, sivistynyt ja avulias henkilö, joka oli varustanut itselleen mukavan kodin toiseen siipirakennukseen.

Saapunut tilanhaltija oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että hän olisi mieluummin suonut herra Brandtin olevan vanhan, itaran äkäpussin, sillä viimemainitun siisti ulkonäkö ja kohtelias olemus pakoitti hänet nielemään ne sanat, jotka hän oli aikonut lausua, nimittäin haluavansa päästä kaikesta enemmästä palvelevaisuudesta.

Päärakennus ja suuri puutarha eivät kuuluneet vuokrasopimukseen, sillä joka vuosi oli sanottu, että entinen omistaja saapuisi sinne, vaikkakaan siitä ei koskaan tullut mitään. Kuitenkin hoiti herra Brandt puutarhaa omistajan lukuun, lähettäen hänelle tunnollisesti siitä vuosittain kertyneet tulot.

— Mutta tästä lähtien, — virkkoi hän heidän astuessaan suuren, hyvin säilyneen salin läpi, jonka julkipuoli antoi komeaan puutarhaan päin, josta he juuri puhelivat, — kapteeni luonnollisesti ottaa sen omaan huostaansa. Toivon, ettei nuori rouva pidä kasvihuoneita varsin vähäarvoisina.

— Asia on siten, parahin herra Brandt, — vastasi kapteeni, — että minun virka-asioiden vuoksi täytynee piakkoin matkustaa ulkomaille, emmekä vielä ole lopullisesti päättäneet, asettuuko vaimoni asuinaan tänne vai jonnekin muualle siksi kunnes palajan. Harkitsemme sitä nyt kirjeellisesti niiden neljäntoista päivän aikana, jotka tulen Oleskelemaan täällä tarpeellisten järjestelyjen vuoksi.

Herra Brandt tunsi vaistomaisesti, ettei ollut soveliasta tämän johdosta lausua mitään valittelua. Hän otti sen sijaan vapauden kutsua tilanhaltijan yksinkertaiselle päivälliselle, ja koska Wolrat ei tiennyt, miten hän muutenkaan olisi voinut saada ruokaa, suostui hän vastenmielisesti noudattamaan kutsua, joskin hän mieluummin olisi suonut päivällisen tuotavan hänelle sisään huoneeseensa.

— Tämän päivän, herra Brandt, olen teille rasituksena, mutta sitten saammekin kiireimmiten palkata palveluskunnan ja järjestää kaiken muunkin, sillä luulen, että vaimoni saapuu tänne pian.

— Siitä kyllä selviän nopeasti: minulla on oma keinoni! — vastasi herra Brandt, ja hänen suupieliinsä ilmestyi hymy, joka, jos kapteeni olisi sen käsittänyt, varmaan olisi pidättänyt hänet antamasta Brandtille toista vielä arkaluontoisempaa tehtävää.

Viimemainittua asiaa kosketeltiin vasta päivällisen jälkeen, kun isännän hyväntahtoisuus, huomaavaisuus ja hänen läpeensä rauhalliset kasvonsa oivallisen viinin yhteydessä olivat voittaneet Wolratin vastahakoisuuden.

— Muistelen, — (niin alkoi tämä lyhyt, mutta tärkeä keskustelu), — että kansa täällä ympäristössä on nuhteetonta, ystävällistä ja hyväntahtoista.

— Minulla on ilo myöntää se todeksi.

— Ja naiset ovat kunniallisia ja siveitä... eikö niin?

— Niin, on harvinaista kuulia heistä mitään muuta... Herra kapteeni kai ajattelee niitä palvelijatarta, jotka tullaan kiinnittämään taloon?

— En juuri heitäkään... enpä juuri! — Charles Wolrat maistoi viiniä, musertaen samalla haarukallaan meloonin viipaleen, kuitenkaan viemättä sitä suuhunsa.

Herra Brandt ei voinut auttaa vierastaan oikeaan, sillä hän ei ollut käsittänyt kysymyksen tarkoitusta.

— Tahtoisin löytää joitakin kunnon ihmisiä, — alkoi kapteeni jälleen, — tai kunniallisen lesken, sanalla sanoen jonkun siistin, säädyllisen perheen, missä voitaisiin antaa hellää hoitoa sekä osoittaa iloista ja hyvää käyttäytymistä eräälle kasvattilapselle, pienelle, hyväntapaiselle, kohta viisivuotiselle pojalle, jonka Tukholman lastenkodin johtokunta koettaa saada sijoitetuksi maalle, kuten niin monta muutakin samanlaista lasta. Olisikohan mitään sellaista kotia tarjona? Kuten ymmärrätte, huoltaa tällaisesta asiasta ja suorittaa maksut aina lastenkodin johtokunta.

Herra Brandt ei onnistunut täysin peittämään hämmästystään: hän muisteli mielessään kuulemiaan nuoresta kapteeni Hanefeltista, ja kaikki piti yhtä sen kanssa, että hän niin upseerina kuin yleensä miehenä oli perin kunniallinen, vakaa ja vilpitön sekä omasi lujat siveelliset periaatteet.

Sen jälkeen hän ajatteli niitä lähemmä kolmea vuotta, mitkä kapteeni oli ollut ulkomaisessa sotapalveluksessa ja hänen paluutaan kotimaahan noin kymmenen kuukautta sitten, mutta ei päässyt mietteissään mihinkään muuhun tulokseen, kuin ettei ettei asia peruskysymyksensä puolesta koskenut häntä, ja että hänen Velvollisuutensa oli esiintyä kohteliaasti, kun tämäntapaista luottamusta häntä kohtaan osoitettiin.

Tilanhaltija maisteli viiniään ja muserteli melooninviipalettaan ikäänkuin hän ei olisi huomannut herra Brandtin pulaa, sekä näytti olevan kokonaan omissa ajatuksissaan, kunnes vuokraaja viimein virkkoi:

— Olen käynyt mielessäni läpi kaikki tarkoitukseen sopivat kodit, ja jos lastenkodin johtokunta katsoo voivansa luottaa minun suositukseeni, niin tunnen minä erään nuoren lesken, jolla itsellään on samanikäinen poika, ja minä luulen, että hän olisi halukas ottamaan lapsen hoitoonsa siksi kunnes toisin määrätään. Tälle seudulle on ennenkin sijoitettu pienokaisia lastenkodista, joten asia ei herätä minkäänlaista huomiota.

— Kiitos, herra Brandt! Olen hyvin tyytyväinen saamiini tietoihin. Mutta koska johtokunnan suorittama maksu aina on niukka, niin minä puolestani täydennän sitä; olisin sitäpaitsi hyvin kiitollinen, jos herra Brandt minun poissaollessani suvaitsisi valvoa, että poikaa hoidetaan hyvin. Sitten myöhemmin voimme ajatella kansakoulua tai jotain muuta sopivaa keinoa hänen kasvattamisekseen.

— Täytän mielihyvällä sen luottamustehtävän, jolla herra kapteeni on minua kunnioittanut. Sitäpaitsi menen itse naimisiin syksyllä, ja tuleva vaimoni on niin hyvä nainen, että hän kernaasti ottaa pienokaisen äidillisen silmälläpidon alaiseksi.

— Oh, — huudahti Wolrat hieman venytetysti, — se on toinen asia! Naiset ovat tavallisesti...

— Anteeksi, herra kapteeni, että keskeytän, mutta morsiameni tietää varsin hyvin tänne Smoolantiin lähetettävän lapsia Tukholmasta. Ja sitäpaitsi tulee vaimoni aina ajattelemaan samoin kuin minä.

— Todellakin! Herra Brandt on siinä tapauksessa onnellinen mies... poikkeus muista! — virkkoi Charles Wolrat, omituisesti hymyillen.

— Niin, herra kapteeni, joskaan hän ei aina ole yhtä mieltä kanssani, niin toivon, että hän kuitenkin kunnioittaa minun mielipiteitäni.

VII

Mitä kapteeni sai odotellessaan.

Oli kulunut viikko siitä kun kapteeni saapui kotiin.

Nyt oli kahdeksannen päivän aamu. Hän oli viikon kuluessa väsyttänyt itseään monenkaltaisessa järjestämistyössä, hän oli tuottanut naapurikaupungista kaikenlaisia uusia huonekaluja, pestannut palveluskunnan sekä kääntänyt koko talon melkein ylösalaisin, saavuttamatta kuitenkaan mitään sen enempää järjestystä kuin vallitsi hänen alottaessaan parannuspuuhansa.

Myöskin oli hän kiihtyvässä kuumeessa postipäivästä postipäivään. Hän kyllä tiesi, ettei hänen anopiltaan vielä voinut saapua tietoja, mutta hän ei pitänyt mahdottomana, etteikö Antoniassa hänen lähtönsä jälkeen olisi voinut jalommat tunteet päästä valtaan ja hän kiirehtisi omasta tahdostaan ilmoittamaan miehelleen tulostaan, jolloin saattaisi syntyä täydellinen sovinto.

Mutta silloin kuiskasi itsepintainen paholainen hänen sydämessään, että Antonia todellisuudessa oli kaukana ylevämielisyydestä, ja että jos Wolrat uskaltaisi lausua totuuden, oli juuri sellainen pelko Antonian luonteen laadusta estänyt häntä ennen ulkomaille lähtöään kosimasta tuota seitsentoista-vuotiasta, jo silloin rakastamaansa tyttöä. Tätä ajatusta hän kuitenkin koetti vastustaa, sillä hän tunsi suurta tarvetta suojella Antoniaa itseltään. Hän muisteli varmasti päättäneensä astua ulkomaiseen palvelukseen, ja että mitä hän kerran oli lujasti päättänyt, sitä ei järkyttänyt mikään hellä halu. Viimein myöskin johtui hänen mieleensä, että hän ei katsonut olevan kunnian ja omantunnon mukaista kahlehtia niin nuori olento mieheen, joka ei ehkä koskaan tulisi takaisin. Kaiken tämän tulos oli, ettei hän saisi halveksia Antoniaa. Olihan tämä yhden ainoankaan sanan häntä sitomatta, rakastanut häntä uskollisesti kolme vuotta, ja olihan tyttö ylpeän avomielisesti vastannut hänen kosintaansa vakuutuksella, että hän aina oli luottanut Wolratin paluuseen ja koettanut hänen poissa ollessaan vapautua vioistaan tullakseen hänen arvoisekseen.

Mutta kaikki nämä esiinloihditut muistot, kaikki nämä kuumeiset kiireet ja tehtävät eivät kuitenkaan voineet antaa lyijynraskaille tunneille ainoatakaan kevyttä siivensysäystä.

Hän oli tänä aamuna noussut aikaisin ja käveli nyt alaspäin pehmeätä mäkeä, joka aaltoilevin kummuin johti suurelta puu-istutuksilla koristellulta pihamaalta kalarikkaan sisäjärven rannalle, jonka kirkkaansininen vesi soi silmälle virkistävän näyn, varsinkin jos katse kiintyi toiselle rannalle, mistä korkea metsä antoi huojuvien oksiensa lähettää houkutteleva terveisensä pienelle, laituriin kiinnitetylle purrelle, joka helposti saattoi kuljettaa yli muutamia matkustajia.

Mutta Wolrat ei nyt katsellut metsää eikä sitäkään, joka, kun hän saapui sen partaalle, kuvasti hänen komean miesvartalonsa jalon päänsä ja auringonpaahtamat, tavattoman kauniit kasvonsa, joissa päivänsäteet valaisivat näkyville jokaisen vakavan, korkeata pyrkimystä todistavan piirteen, — ei, hän mietti nyt sitä aikaa, jolloin hän nuorukaisena oli ollut vieraana setänsä luona, jolla silloin vielä oli vaimo ja lapsia. Se oli onnellinen koti, se oli onnellinen aika — Wolrat tiesi seisovansa juuri sillä paikalla, jota hänen setänsä niin paljon rakasti. Voi, kaikki ne ihmiset olivat nyt poissa Hagestadista — minkähänlaiseksi siellä nyt muodostuisi elämä?

Tämän jälkimäisen ajatuksen hän tukahutti, siirtyen sitten mielessään Sveitsiin, missä hän pari kuukautta ennen naimisiinmenoaan oli käynyt tervehtimässä vanhaa rakasta setäänsä (joka oli ollut hänelle aikaisin kadottamansa isän sijaisena) sekä viipynyt hänen luonaan useita viikkoja koettamassa taivuttaa häntä palaamaan kotiin ja esiintymään häissä isän tilalla. Mutta häntä oli mahdoton saada lähtemään. Hän lupasi saapua aikaisin kesällä, jolloin he kaikki asettuisivat asumaan Hagestadiin, missä hän siten asuisi oman perheen keskuudessa.

— Vanhus-raukka! — jupisi Wolrat itsekseen,— se perhe ei olisi voinut luoda sinulle uutta kodikkuutta. Parasta on niin kuten tapahtui. — Ja hänen ajatuksensa palasivat jälleen siihen olentoon, josta ne niin harvoin siirtyivät muualle.

Samassa juoksi muuan reipas pojannaskali rantaan päin kirje kädessä.

Wolrat kääntyi kiivaasti ja ojensi kätensä. Mutta kirjeessä ei ollut postileimaa.

— Mitä tämä merkitsee?... Mistä tulet, poikaseni?

— Melldalista, herra! Herrasväki saapui kotiin eilen illalla, ja koska everstinna heti sai tietää herran olevan Hagestadissa käski hän minun aikaisin aamulla tuoda tämän kirjeen teille, ja kartanossa osoittivat he minut tänne rantaan.

— Hyvä on. Menehän nyt sinne takaisin saamaan jotain suuhunpantavaa... minä tulen heti jälestä.

Pettynyt toivo kohotti hänen rinnastaan raskaan huokauksen, ja hän luki seuraavat rivit.

"Parahin Charles Wolrat!

Ajattele minun suurta ihastustani, kun kotiin saavuttuani kuulin sen odottamattoman tiedon, että Hagestad nyt on saanut vastaanottaa uuden herransa. Kerrotaan, ettei rouvasi ole mukana. No, onhan luonnollista, että sinä tulit edellä.

Tiedäthän, hyvä Charles, että rakkaalle miehelleni on kuvaamattoman vastenmielistä se, että minä tuhlaan liian paljon rakkautta sinua kohtaan. Totta puhuen on hän yhtä mustasukkainen langolleen kuin suloinen Antonia kälylleen. Molemmat ovat siinä asiassa hieman yksinkertaiset, mutta olen todellakin nähnyt vaimosi luovan minuun melkein vihamielisiä katseita. Se on vaikuttanut minuun ikävästi, sillä olen tuntenut suurta halua rakastaa häntä. Mitä vanhaan everstiini tulee, ei hän uskalla osoittaa vihaa, mutta hän on mustasukkainen silloinkin, kun suosin jotain koiraa.

Saadakseni niinmuodoin olla hetkisen kanssasi kahdenkesken ennenkuin tulet tänne somaan Melldaliin (sinä tunnet vain talvikotimme Tukholmassa), aion minä tänä aamuna lähteä ratsastamaan kuten tavallisesti. Näillä matkoilla eversti harvoin seuraa minua. Ja sattumalta minä nyt ratsastan Hagestadiin saakka, jossa toivon sinun järjestävän kahviaamiaisen minua varten valmiiksi kello yhdeksitoista. Herra Brandtilla on aina talossaan kaikki niin kunnossa, ettei se tuota mitään vaikeuksia.