Part 3

Voi, rakas Charles, kuinka paljon, paljon minulla onkaan sinulle puhumista! Sinä ymmärrät minut ja tulet oikein iloiseksi nähdessäsi

_Leonoresi_."

Mitä tähän arveluun tulee, ei everstinna olisi uskonut siihen vähääkään, jos hän olisi nähnyt veljensä kasvoille ilmestyneen puolittain epätoivoisen sävyn, tämän sivellessä vaaleanruskeata partaansa ylhäältä alas. Ehkä samainen kasvojen ilme tahtoi sanoa: Ikävyyttä ei ollut vielä kylliksi. Käyttäydynpä minä miten tahansa, huomaa Leonore kaiken. Ja jos Antonia saapuu, puhaltaa hänen pelkkä yhdessäolonsa kälynsä kanssa pois pienimmänkin sovittavan ajatuksen. On luonteita, jotka halveksivat kaikkea ajatustenvaihtoa.

VIII

Leonore.

Paria tuntia myöhemmin seisoi salissa niin hyvin katettu aamiaispöytä kuin nuoren miehen taloudessa koskaan voidaan aikaansaada, valmiina odottamassa everstinnaa.

Mutta mainitun naisen salaiseksi suuttumukseksi, johon hänen veljensä ei suinkaan ottanut osaa, hänen ei onnistunutkaan tehdä ratsastusmatkaansa "kuten tavallisesti".

Uutinen kapteenin saapumisesta oli ennättänyt everstinkin korviin, ja hän ehdotti heti samanlaista matkaa, jonka hän aavisti rakkaan puolisonsa tekevän. Ratsastamisen sijasta päätettiin kuitenkin lähteä ajamaan vaunuilla.

— Tässä me nyt olemme, veliseni! — huusi eversti niin ystävällisellä ja mairittelevalla äänellä, ettei se ainakaan olisi saattanut vapisemaan montakaan sotilasta siihen aikaan, kun hän vielä oli komentaja — mutta siitä olikin jo kauan: hän oli ottanut eron jo useita vuosia sitten. — Niin, tässä me olemme, parahin veli! Tein rakkaalle Leonorelleni yllättävän ehdotuksen lähteä tälle miellyttävälle huvimatkalle, ryöstääksemme sinut mukaamme.

Everstinna T. oli hieno pohjoismainen kaunotar parhainta lajia. Hänellä oli komea käytös, mutta siitä puuttui luonnollista pehmeyttä ja miellyttävää suloa, mikä taas oli ominaista Antonian kaikille liikkeille. Kun viimemainitun jokainen itsetiedoton asento osoitti plastillista kauneutta, ilmeni Leonoren asennoissa ja liikkeissä ainoastaan sellaisen naisen harkittua arvokkuutta, joka ei tahtoisi vaihtaa ylpeitä ruumiinliikkeitään minkäänlaiseen viehättävään esiintymiseen. Mutta oliko hän aina ollut sellainen?

— No, Charles, sinä olet rohjennut jättää ihanteellisen toisen puoliskosi kylpypaikalle, — virkkoi Leonore hymyillen astuessaan sisälle saliin veljensä käsivarteen nojautuneena. — Eroaminen maksoi varmaan kymmenen pyörtymiskohtausta sekä yhtä monta eau de Cologne-pulloa!

— Ei mutta kuulehan sitä pikku veitikkaa! — huudahti eversti nauraen. Tuo mitätön mies piti aina velvollisuutenaan nauraa silloin kun hänen vaimonsa puhui leikkisästi. — Leonoreni osoittaa auliisti suosiollisuutta kuvatessaan toisten puolisoja. Mutta voinpa vakuuttaa, kunnon veli, ettei hän koskaan itse ole ollut pyörtymään päinkään, kun minä olen lähtenyt jollekin pikkumatkalleni.

— Siitä minä pidän, — virkkoi kapteeni, äänessään hieman tyly sävy. En tuntisi suurta kunnioitusta sellaista naista kohtaan, joka niin tuhlaisi hellyydennäytteitään. Ja sinä, parahin Leonore, halveksit Antonian ymmärrystä ja makua, jos luulet hänen ahdistavan miestään mokomilla hysteerisillä lemmenosoituksilla.

Leonore kääntyi kummastuneena. Tuo vakava sävy niin pienestä pilasta herätti heti hänen huomiotaan, mutta hän oli liian viisas huomauttaakseen vielä mitään. Hän istuutui tavallisella arvokkuudellaan pöydän ääreen selittäen nousseensa tänä aamuna niin aikaisin, että hän oli vähällä kuolla nälkään.

— Mainiota... mainiota! — puheli eversti, ottaen käteensä jokaisen ruokakulhon erikseen. — Kunnon Brandtilla on erinomainen emännöitsijä. Rakas Leonore, tämä kermasta ja ravuista valmistettu à-la-daube on kerrassaan verratonta. Ja jos voisi otaksua, että sinulla kaikessa täydellisyydessäsi olisi vielä jotain opittavaa, niin se olisi, että saisit keittäjättäresi...

— Laittamaan tämän vertaista à-la-daubea, — keskeytti everstinna hänet alentuvan hyväntahtoisesti. — Kyllä me sillä vielä ilahutamme sinua, ystäväiseni! Tiedäthän, että minä sinun mieliksesi tutkin kaikenkaltaisia keittokirjoja... järjestelmällisesti.

— Niin, — sanoi hänen onnellinen, siivo, aina kohtelias miehensä ihastuneena, — sinä olet erinomainen vaimo. Eikö olekin, veliseni?

— Luonnollisesti, — vastasi kapteeni ajatuksissaan. Hän mietiskeli jotain keinoa päästäkseen joutumasta kahden kesken sisarensa kanssa. Hän tiesi, miten uniseksi vanha eversti tulisi aamiaisen jälkeen. Onneksi herra Brandt nyt palasi kotiin matkaltaan ja kutsuen Hänet mukaan seuraan ei Wolrat päästänyt häntä huoneesta ennenkuin aviopari alkoi tehdä lähtöä.

— Yhäkö sinä itsepintaisesti kieltäydyt tulemasta meidän mukanamme, rakas Wolrat? — kysyi Leonore mitä houkuttelevimmin. — Voi, pyydän sinua seuraamaan meitä kotiimme... Tahtoisin niin mielelläni näyttää sinulle maalaisasuntomme sekä puhella tuttavallisesti kanssasi — kuiskasi hän.

— Minä tulen huomenna tai ylihuomenna... tai kaikkein viimeistään sunnuntaina... mutta nyt en jouda: minun täytyy valvoa käsityöläisten töitä.

— Haluatko että minä tulisin tänne auttamaan sinua talon järjestämisessä?

— En, kiitos vaan, rakkaani! Kaiken täytyy tulla oman makuni mukaiseksi, — lisäsi hän hymyillen, mikä oli tarkoitettu käymään iloisuudesta.

* * * * *

— Varmaan ovat hänen ajatuksensa keskittyneet johonkin erityiseen tärkeään asiaan, — mietti everstinna, vetäytyen hiukan kärsimättömästi toiseen vaununnurkkaan. — Mutta mikä se mahtaa olla? Koskeekohan se Antoniaa tai koskeeko se... — Hänen kasvoilleen levisi hieno lumenväri, ja hän painoi kädellään sydäntään.

— Leonore, — virkkoi aviomies-parka, joka ei ollut tottunut siihen, että hänet unohdettiin näin pitkäksi aikaa, — sinä olet hajamielinen, enkeliseni!

— Luulen todellakin olevani hiukan. Tämän herra Brandtin antaman kielokimpun tuoksu lienee vaikuttanut päähäni. — Hän viskasi viattomat kukat maantielle.

— Tunnetko nyt voivasi paremmin, Leonore kultaseni?

— Tiedäthän, ystäväni, että silloinkin kun en ole oikein virkeä, koetan sinun vuoksesi hallita tällaisia pieniä naisheikkouksia.

— No kas, nyt sinä jälleen olet yhtä rakastettava kuin aina tahtoessasi oikein ihastuttaa minua! Kuulehan, rakkaani, minä en osannut edes toivoa tällaista onnea silloin kun sinä kiihkeän vastarinnan jälkeen annoit äitisi taivuttaa itsesi myöntymään minun kosintaani.

Leonore ei vastannut.

— Äitisi — jatkoi eversti, — oli tosin ankara nainen tunnustan (toivon hänen taivaassa antavan minulle anteeksi tämän avomielisen arvostelun itsestään), mutta missään tapauksessa ei hän pettänyt vakuuttaessaan, että sinä saisit vanhasta, kiitollisesta everstistä miehen, joka kantaisi sinua käsillään. Ja minä imartelen itseäni sen johdosta, että minun on onnistunut täydellisesti hävittää muisto siitä viattomasta lapsuudenunelmasta, josta sinun, pikku rakas ystävä, täytyi luopua!

Uhkea everstinna melkein kyyristyi kokoon, ja jos hänen hurmaantunut miehensä olisi nähnyt hänen silmänsä, hän varmaan olisi hätkähtänyt säikähdyksestä: ne eivät olleet sellaiset kuin tavallisesti, jolloin niissä ilmeni vain haaveksivaa uneliaisuutta tai kylmää ylpeyttä — nyt niistä sinkosi kipinöitä, jotka, jos ne olisivat sattuneet häneen, varmaan olisivat vaientaneet hänet pitkäksi aikaa.

— Onko pääsi vieläkin raskas? — kysyi tuo syntiluettelostaan täysin tiedoton vanha mies, kun hänen vaimonsa edelleenkin oli puhumaton.

— On tavattomasti! Eikä sinun, ystäväni, pidä lisätä sairauttani muistuttamalla minulle ajasta, jonka mieluummin tahtoisin unohtaa... 'Unohtaako', — kuiskasi ääni hänen sydämessään, — 'en koskaan!' anteeksi, kultaseni! Se ei tapahdu enää milloinkaan!

IX

Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.

Saman päivän iltana, kun kapteenin luona olivat käyneet hänen sukulaisensa, sai hän kirjeen anopiltaan, missä tämä ilmoitti, että Antonia oli Wolratin toivomuksen mukaan päättänyt asettua asumaan Hagestadiin, jonne he molemmat saapuisivat viikon kuluttua (päiväkin mainittiin).

— Mutta, rakas Charles Wolrat, — niin lopetti anoppi kirjeensä, — minulla ei ole mitään muuta merkityksellistä ilmoitettavaa. Mitä on tapahtunut sinun ja vaimosi välillä on minulle täysin tuntematonta, ja voin ainoastaan aavistaa, että syy on Antonian. Olen turhaan koettanut tunkeutua hänen luonteensa sisimpään. Kautta Jumalan, minä en tiennyt muuta kuin että se oli yksinkertainen ja avoin, kuten se minusta näytti! On peloittavan surullista äidille ikäänkuin tutustua uudelleen omaan lapseensa sekä täytyä tulla siihen tuntemukseen, että hän on koko tämän lapsen elinajan kantanut sylissään ja vaalinut melkein outoa olentoa. Jumala kääntäköön asiat meille kaikille parhaiten!

Nämä tiedonannot eivät missään suhteessa olleet rauhoittavia, vielä vähemmän rohkaisevia. Mutta Leonoren miehen sydämessä ei toivo kuitenkaan tahtonut kuolla. Hän ei unohtanut, että vielä oli jälellä viimeinen keino voittaa Antonia, joskaan hänen kaltaisensa mies, jolla oli luja luonne ja voimakkaaksi kehittynyt oikeudentunto, ei hetkeäkään ajatellut uhrata kunniaansa rakkauden vuoksi. Ja sitäpaitsi — jos Antonia tulisi tällä tavoin sovitetuksi, ei sillä saavutettaisi muuta kuin surua, sillä varmaan olisi sietämättömän tuskallista muistaa, etteivät lempeys, vilpittömyys ja velvollisuudentunto olleet saattaneet häntä itsestään taipumaan. Ei koskaan, koskaan kukoista onni muullaisen liiton kuin sydänten keskinäisen luottamuksen pohjalta; Antonian asia oli lähestyä häntä, muuten... Siinä hänen ajatuksensa pysähtyi.

Seuraavalla viikolla kapteeni pistäytyi pari kertaa Melldalissa lankoaan ja sisartaan tervehtimässä. Mutta turhaan koetti Leonore päästä hetkeksi hänen kanssaan kahdenkesken; Wolrat osoitti keskeymätöntä kohteliaisuutta everstille, joka kiitokseksi kiusasi häntä rajoitetuilla kuvauksillaan aviollisesta onnesta, missä kaikenlaatuiset à-la-daube'it, pasteijit, täytetyt ja sokeroidut herkut muodostivat autuuden parhaan puolen. Leonore oli hänen jumaloitu sankarittarensa, joka antoi hänen, itse miettiessään vallan muita asioita, luetella koti- ja ulkomaisista keittokirjallisuuden tuotteista mikä häntä halutti, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään hänen toistakaan kiihkoaan, nimittäin koirien opettamista vastaan — everstillä kun Melldalissa ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Talvisin heidän oleskellessaan Tukholmassa hänellä oli peliseuransa, jolloin rouva sai enemmän vapaata.

Surukseen ja närkästyksekseen Leonore huomasi, että hänen ja hänen suuresti rakastamansa veljen välille alkoi muodostua jonkunlainen tyhjyys. Ilme, jonka hän huomasi Wolratin silmissä, ei kuitenkaan osoittanut vähentynyttä rakkautta, vaan sitä verhosi suruisuuden harso. Leonore ei lainkaan tiennyt, milloin hänen kälynsä saapuisi, sillä jokaiseen suoraan kysymykseensä hän sai aina epävarmoja ja kiertäviä vastauksia. Hienotunteisuus esti viimein häntä utelemasta enempää. Eräästä toisesta asiasta hän sen sijaan sai lyhyen, suotuisan tiedonannon. Mutta senkin vain ihmeellisen vastahakoisesti.

Muuanna tiistai-iltapäivänä seisoi kapteeni Wolrat erään pihamaalle päin antavan korkean akkunan vieressä. Hän oli seisonut siinä melkein koko päivän, mutta hän ei ollut edes herra Brandtille ilmoittanut, ketä hän odotti, sillä hän ei suonut, että olisi ryhdytty mihinkään erityisiin puuhiin sen johdosta mitä tulisi: hän pelkäsi ilmankin hänen ja rouvansa kohtaamisen herättävän huomiota, koska hän ei itsekään tiennyt, miten hän ottaisi Antonian vastaan tai kuinka Antonia hänet. Onneksi valmistautui herra Brandt sinä päivänä lähtemään liikeasioiden vuoksi matkalle lähimpään kaupunkiin, ja kapteeni sälytti hänelle niin paljon tehtäviä, että hän nauraen selitti tarvitsevansa kokonaista kolme päivää saadakseen ne toimitetuksi, mutta sentään toettavansa päästä niistä selväksi kahdessakin päivässä.

Kello oli nyt noin viisi iltapäivällä, ja väristys, joka keskellä kesää vaivasi tuota tuskailevaa nuorta miestä, alkoi käydä yhä kiusallisemmaksi, kunnes äkkiä kuului kartanoa nopeasti lähestyvien ratasten ääntä; ja hän oli tuskin ehtinyt voimakkaalla ponnistuksella jännittää jäsenensä hänelle ominaiseen uljaaseen ryhtiin, kun vaunut pysähtyivät rappujen eteen, jotka johtivat komeaan, harmaaksimaalattuun päärakennukseen.

Wolrat ennätti parhaaksi aukaisemaan vaunujen oven ja — varovaisuutensa ansiosta — yksinään vastaanottamaan vaimonsa. Mutta ensi silmäys, minkä he vaihtoivat, sanoi hänelle, että Antonia tosin oli hyvin kiihdyksissä, vieläpä kiihtyneempi kuin hän itse, vaan ettei erossaolo ja miettiminen olleet voineet vähintäkään vaikuttaa hänen päätökseensä.

Tämän seikan yhtäkkinen vaikutus Wolratiin oli sellainen, että jos Antonia olisi käsittänyt ja juuri sillä hetkellä kyennyt lukemaan miehensä ajatukset, hän varmaan olisi pelännyt edessäolevaa aikaa.

Antamatta Antonian pidättää itseään Wolrat tervehti anoppiaan syleillen häntä lämpimästi. Sen jälkeen hän johdatti molemmat naiset saliin, ja koska hän oli ilmoittanut äsken palvelukseen tulleelle emännöitsijälleen, että hän odotti iltapäivällä vieraita Melldalista, oli kaikki järjestetty mitä parhaiten. Mutta sen jälkeen kun molemminpuolisen tuskallisen ahdistuksen vallitessa oli juotu kahvia, Antonia nousi, silmäili huoneita kylmin katsein ja selitti välinpitämättömästi, että kaikesta kyllä tulisi hyvä, minkä jälkeen hän pyysi saada mennä lepäämään omaan huoneeseensa, jonne heti poistuikin.

Hän näyttäytyi vasta illallisella, jonka jälkeen hänen miehensä, joka oli kauan ystävällisesti keskustellut anoppinsa kanssa, sanoi — hänelle hänen aikoessaan jälleen lähteä:

— Antonia, minä odotan sinua täällä salissa tunnin kuluttua... kun kuulet pianonsoittoa, on tilaisuus tullut.

X

Viimeinen keskustelu.

Nuoren rouvan mentyä huoneeseensa saapui hänen äitinsä puhumaan muutaman sanan hänen kanssaan, mutta melkein paatuneella ylpeällä itsekkyydellä, jota oli ilmennyt hänessä siitä saakka kun matka Hagestadiin päätettiin, virkkoi Antonia heti:

— Rakas äiti, en ota vastaan vaikutuksia keltään muulta kuin itseltäni... älä senvuoksi tee mitään esityksiä. Parasta on, että saan olla teoistani vastuussa ainoastaan omalle itselleni.

— Jotain sinun sentään tulee kuulla, — sanoi onneton Lisen-rouva, joka näki lapsensa tarmokkaan itsepintaisuuden syöksevän tulevaisuuden, rauhan ja toivon hautaan, jonka syvyyttä hän ei nyt voinut mitata, — sinun, Antonia rakkaani, täytyy kuulla ainakin se, että Wolrat sinun käytöksesi johdosta tänne saapuessasi on niin pahoilla mielin, etten ole ennen nähnyt enkä kuullut häntä sellaisena. Älä leiki tulen kanssa siihen saakka, että se täydellisesti sammuu. Sitten saat turhaan puhaltaa tuhkaan... ja kun sen teet, tulee Jumala pitämään mielessään sinun tahallisen hulluutesi.

Antonia ei vastannut sanaakaan, mutta silmäkulmien rypistyminen antoi äidin ymmärtää, ettei hänen varoituksensa ollut kaikunut aivan ilmaan. Hän sulki oven mennen omaan makuuhuoneeseensa rukoilemaan niiden kahden puolesta, joita hän kumpaakin rakasti yhtä paljon.....

Äidin poistuttua ja kun kukaan ihmissilmä ei enää ollut näkemässä, vaipui Antonia polvilleen, väänteli käsiään ja kerjäten rukoili Jumalaa, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä, sillä muuta keinoa hän ei tietänyt. Mutta ylpeyden ja mustasukkaisuuden häijyt henget käänsivät lakkaamatta näiden rukousten suuntaa, jotta ne eivät päässeet kohoamaan sinne, mihin ne olivat tarkoitetut.

— Minä taivun, — kuiskasi hän itsekseen, — en tahdo riutua hyödyttömässä epätoivossa, kun hän vuosikausiksi jättää minut; mutta sittenkin koittaa minulle se kohtalo, koska ne hurjat näyt ja kuvaamattomat tuskat, jotka tuo kurja nainen tuottaa hänen kauttansa, eivät voi hävitä. Jumalakaan ei osoita armeliaisuutta minua kohtaan: pimeyden voimat saavat vetää minua alaspäin... Minä kuulun varmaan niihin ennakolta tuomittuihin olentoihin, jotka eivät koskaan taistele voittaakseen, vaan vaipuakseen pohjattomaan syvyyteen, minkä he selvästi näkevät, mutta eivät rohkene sitä väistää.

Niin lepäsi hän polvillaan vuoroin rukoillen, vuoroin herjaten sitä auttajaa, jonka puoleen ei kukaan vakain mielin koskaan käänny turhaan, kunnes sovittu hetki vihdoin lähestyi. Silloin hän nousi ja pysähti ovelle odottaen liikkumattomana merkkiä.

Nyt oli se epätoivo, jonka vallassa hän äsken oli taistellut, kahleisiin hänen sielussaan, ja kylmä, joskin kiihtynyt ilme kuvastui jälleen hänen rajua, uhmaavaa kauneutta uhkuvilla kasvoillaan.

Silloin kuuluivat ensi soinnut yhdestä niitä hiveleviä sävellyksiä, joita Wolratilla oli tapana usein soittaa. Talossa ei herättänyt mitään huomiota se että hän soitti näin myöhään illalla; hän oli joka ilta säännöllisesti soittanut äskettäin viritettyä vanhaa pianoa, joka ennen oli helähdellyt iloisempia tarkoituksia varten.

Antonia tarttui oven lukkoon. Se tärisi hänen vapisevan kätensä otteessa, mutta aukeni sentään — ja nyt hän seisoi heleän kuun kirkastamassa salissa.

Wolrat, jota ei valaissut ainoastaan kuun hopeinen loiste, vaan myöskin suuren alabasterilampun liekki, ei liikahtanut paikaltaan. Hän jatkoi soittamistaan, kunnes Antonia viimein enemmän vaipui kuin istuutui lähimmälle akkunajakkaralle, josta hän saattoi nähdä, kuinka miehensä otsalle runsaasta valosta huolimatta heijastui useita varjoja.

Hän keskeytti soiton parilta voimakkaan räikeällä loppusoinnutuksella ja nousi.

— Älkäämme nyt antako kahden pallosilla-olevan hupsun pikku lapsen tavoin surkean pallopelin ratkaista tulevaa elämäämme; miettikäämme, puhelkaamme ja tehkäämme viimeinen päätöksemme kypsyneesi!

Niin hän lausui tarttuessaan tuoliin ja istuutuessaan vastapäätä vaimoaan.

Antonia katseli häntä ensin aralla hellyydellä, mutta vähitellen saivat hänen silmänsä ilmeen, joka oli kyllin polttava herättääkseen eloon jokaisen kuoleutuneen tunteen sekä kuitenkin tarpeeksi jäädyttävä surmatakseen jokaisen elämään pyrkivän mielihalun.

Tällaisista pitkistä katseista lumoutuen ja ikäänkuin magneetin vaikutuksen alaisena Wolrat tarkasteli tutkien Antonian silmiä, jotka viimein näyttivät ainoastaan uneksivan; mutta se tutkistelu oli yhtä vaarallista kuin purjealuksen koetteleminen aivan vieraassa väylässä.

Vihdoin laskeutuivat mustaripsiset luomet Antonia silmien eteen... Sanaton kohtaus oli näytelty loppuun, ja nuori mies hengähti syvään. Se minkä hän oli nähnyt ja lukenut vaimonsa silmistä oli jotain, mitä hän ei ennen ollut niissä nähnyt ja lukenut. Jos sitä olisi jatkunut ja jos se kiduttavasti hurmaava vaikutus, jota hän silloin tunsi, olisi kauemmin häntä vallinnut, hän varmaan olisi piankin rukoillen vaipunut hänen jalkojensa juureen. Mutta nyt hän nousi reippaan pontevasti, ja hänen äänensä tuskin värisi hänen sanoessaan:

— Sinä et ole vastannut, Antonia!

— Minä sen sijaan ajattelin, että mitä meidän tarvitsee puhua pallo- tai mistään muustakaan pelistä, harkitessamme tulevaisuuttamme. Se riippuu ainoastaan sinusta... sinusta yksinään.

— Tahdot siis sanoa, — virkkoi Wolrat, että sinun on onnistunut täydellisesti kuolettaa itsessäsi kaikki hyvä aines... Ajattele, Antonia, että jos tässä onnettomassa salaisuudessa on osansa jollakulla naisella, jonka intohimo, suru ja alituiset taistelut vertavuotavan rakkautensa tähden (jolta ankarat olosuhteet ovat estäneet avioliiton pyhityksen) ovat saaneet unohtamaan kaiken — niin olisi tämä hairahtunut olento minun silmissäni paljon vähemmän rikollinen kuin sellainen nainen, joka viskaa oikeutetun rakkautensa syntisen turhamaisuutensa alttarille eikä voi sietää, että hänen miehellään on kaukaa menneiltä ajoilta salaisuus, mitä hän ei saata hänelle ilmoittaa.

— Se olkoon sinun ajatuksesi, Wolrat, — vastasi Antonia, kyeten vaivoin tukahuttamaan sisimmässään näiden sanojen johdosta heränneitä kuohuvia tunteita — mutta minun täytyy tyytyä itse kunnioittamaan itseäni, ellen en enää saa osakseni kunnioitusta sinulta sen vuoksi, etten ole tahtonut luopua siitä, minkä pidän oikeana... Annan sinun ratkaista.

— Voi vaikene... älä muistuta minua siitä, että olen naimisissa naisen kanssa, joka hieroo kauppaa puolisonsa kanssa tämän kunniasta, tarjoten sijaan armeliaisuutta!... Niin, Antonia, minä en tuomitse sinua, koska tiedän, että kerran koittaa päivä, jolloin teet sen itse; mutta minä tuomitsen itseäni sen johdosta, että odotin sinun tännetuloasi hullussa, kiduttavassa toivossa, joka sitten petti... Rakastinhan sinua ennenkuin lähdin matkalle ja...

Wolrat vaikeni. Mutta kun Antonia, jättäen ottamatta vastaan tätä viittausta, ainoastaan painoi kasvonsa ristissäolevia käsiään vasten mitään vastaamatta, jatkoi hän:

— Minä lähden täältä huomen-aamulla aikaisin ja aion käyttää tämän yön järjestääkseni asiani kuntoon täällä sekä kirjoittaakseni pari kirjettä, toisen sisarelleni, joka ei tiedä mitään eikä tule mitään tietämään, ja toisen Hagestadin vuokraajalle, joka on oleva sinulle varmana turvana. Hän menee naimisiin syksyllä, joten saat sopivaa seuraa, jos halveksit sisartani.

Samassa hetkessä Antonia kohotti päänsä.

— Wolrat, Wolrat, lähdetkö todellakin? — Äkillisen mielijohteen herättämänä näytti hän nyt muuttuvan kalpeaksi kuin kuun valo, joka välkkyi hänen tummissa kiharoissaan. — Wolrat, ajattele...

— Mitä tarkoitat?

— Jos... jos minun erään toisen olennon tähden tarvitsisi nähdä sinut...

— Voi Antonia, onko sinulla syytä luulla niin?

— Ehkä.

— Eikö sekään voisi johdattaa sieluasi toiselle tielle?

— Ei, ei mikään, koska sitä ei ole voinut minun rakkautenikaan.

— Uskon sinua, — sanoi Wolrat synkkenevin katsein. — Ja olkoonpa miten tahansa, minun täytyy matkustaa... myöhemmin ulkomaille... Mutta sitä ennen saat kyllä kuulla minusta.

Nämä nuoret aviopuolisot, jotka olivat olleet naimisissa tuskin kolmea kuukautta, eivät lausuneet sen enempiä jäähyväisiä.

Kun Wolrat seuraavana aamuna kello 9 aikaan istuutui vaunuihin, oli häntä saattamassa ainoastaan hänen anoppinsa.

— Rakas, rakas poikani, — kuiskasi hän ajajan asettuessa paikalleen, — sano minulle, voisitko tämän viimeisen jälkeen sydämestäsi antaa anteeksi hänelle, jos hän kerran katuvaisena sitä rukoilisi... rukoilisi lapsen nimessä.

— Toivon voivani, — vastasi Wolrat vapisevalla äänellä. — Hoitakaa häntä hellästi, tapahtukoon mitä tapahtuu!

Anoppi ja vävy puristivat lämpimästi toistensa käsiä.

Ja niin Wolrat lähti, luoden viimeisen silmäyksen vaimonsa akkunaan.

Tämän akkunan takana oli Antonia raivoisessa epätoivossaan heittäytynyt pitkälleen lattialle. Hän tahtoi repiä ulos rinnastaan itsepintaisen sydämensä, ja katkerasti valittaen hän tuomitsi itseään; mutta se epätoivo oli hyödytöntä.

* * * * *

Kapteeni Wolratin jättämät kirjeet kuuluivat seuraavasti:

N:o 1.

"Hyvä herra Brandt!

Olosuhteet, joita en saata mainita, ovat aikaansaaneet, etten voi lykätä matkaani edes siksi kun herra Brandt saapuu kotiin.

Koska en tiedä, milloin palaan, niin suokaa minun pyytää (tiedän, ettei se tapahdu turhaan) herra Brandtia rupeamaan tosi ystäväksi ja auttajaksi... sanalla sanoen... olemaan rakkaalle vaimolleni kaikki kaikessa.

Liikeasioista kirjoitan Tukholmasta ja myöskin ilmoitan pikku poikasen lähettämisestä uuteen kotiinsa.

Kunnioittaen

_C.W. Hanefelt_."

N:o 2.

"Rakastettu Leonoreni!

Tiedän varsin hyvin, mitä sinun katseesi ovat pyytäneet häneltä, joka ei koskaan ole kieltänyt sinulta luottamustaan, kuten sinäkin olet elämäsi vaikeissa vaiheissa luottanut minuun. Mutta minä en voinut puhua avoimesti. Siksi mieluummin vaikenin — ja minun täytyy vaieta edelleen.

Rakas Leonore! Minä matkustan ulkomaille vuodeksi tai pariksi... Ellen saa virkalomaa, otan eron.

Saat pian kuulla minusta, ja ole varma siitä, etten unohda mitään, mitä olen luvannut.

Sinua hartaasti rakastava

_Charles Wolrat_."

J.K. Koeta voittaa Antonia! Voi, jospa teistä kerran tulisi ystävät... se olisi eduksi teille molemmille.

XI

Antonia tekee uskomattomia havaintoja.