Part 1

SALASSA MAAILMALTA

Romaani

Kirj.

EMILIE FLYGRE-CARLÈN

Suomentanut

Eero Alpi

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.

SISÄLLYS:

I. Mieluummin kuolla kuin puhua! II. Kapteeni Charles Wolrat Hanefeltin kirje anopilleen. III. Hän ratkaisee. IV. Êroamisen syy. V. Sopimus. VI. Hagestadissa. VII. Mitä kapteeni sai odotellessaan. VIII. Leonore. IX. Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa. X. Viimeinen keskustelu. XI. Antonia tekee uskomattomia havaintoja. XII. Mitä sitten seurasi. XIII. Käynti Melldalissa. XIV. Antonia saa häissä huomattavan tuttavuuden. XV. Rouva Sofie Brandt. XVI. Mikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta. XVII. Jokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin. XVIII. Kahden vuoden aikana. XIX. Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.) XX. Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu. XXI. Kapteeni Hanefeltin lähetti. XXII. Hän palaa. XXIII. Ensimäisen päivän loppu. XXIV. Talo saatetaan uuteen järjestykseen. XXV. Kuinka aviopari valmistautui vastaanottamaan uudenvuoden odotettua ikävyyttä.

I

Mieluummin kuolla kuin puhua!

— Hyvä Jumala, minä tunnen äänen ... kuinka äiti on nyt jo tullut tänne? äiti on nyt jo tullut tänne?

Nämä sanat kuiskasi tukahutetun kiihtyneesti muuan nuori nainen, josta näkyi vain kaunis, joustava vartalo hänen nojatessaan akkunanpieltä vasten, kun taas ulkona toinen ääni lausui:

— Vai niin, olen siis osannut oikeaan. Olkaa hyvä ja johdattakaa minut tyttäreni luo!

— Nuori rouva Hanefelt asuu juuri täällä, — vastasi siivoojatar, jota näin oli puhuteltu.

— Kiitos... Nyt tulen toimeen itsekin, koska hän on kotona.

Samassa ovi aukeni, ja molemmat naiset, äiti ja tytär, lepäsivät toistensa sylissä.

Heidän ulkonäössään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut niin läheistä sukulaisuutta, ja sisimmässä oli sitä vielä vähemmän, mutta se ei kuitenkaan estänyt äitiä — keski-ikäistä, pientä, vaaleata, rakastettavaa naista, joka oli erään kunnianarvoisan virkamiehen, herra Anton Adlerin leski — melkein jumaloimasta tytärtään, eikä tytärtä tuhlaamasta äidilleen mitä hellintä rakkautta ja osanottoa, viimemainittua vain sikäli kuin hänelle sopi, sillä rouva Lisen Adlerin lempeä, myönteliäs henki ei suinkaan ollut sellaisenaan periytynyt tyttärelle.

— Rakas Antonia, miten olenkaan onnellinen tavatessani sinut sellaisena kuin nyt olet... tiedätkö, pelkäsin löytäväni sinut vuoteesta aivan voivuksissa! virkkoi äiti, katsoen tutkivasti nuoren rouvan kauneihin, vakaviin, tummiin silmiin, joissa ei näkynyt mitään arkuutta.

— On niin hyvän äitini tapaista aina pelätä sairautta kaikkien huolten jälkeen. Äiti ei ole lainkaan rohkea: alinomaa vain kyyneleitä ja hymyjä, jotka houkuttelevat toisenkin itkemään ja hymyilemään, vaikkei hän olekaan taipuvainen kumpaankaan.

— Lapseni, sinä välttelet minua jo heti ensi hetkenä!

— Ja äiti taas tahtoo väkivoimin vallata minut toisena. Näenhän helmen kokoisia kyyneleitä. Mutta rauhoittukaamme nyt viimein... ja kaikella muotoa puhelkaamme hiljaa! Ensiksi minä kuitenkin irrotan äidin hatunnauhan. — Sen tehtyään hän 'lisäsi kuiskaten: Täällä kylpypaikalla ei kenelläkään ole vihiä siitä asiasta, joka epäilemättä on toimittanut äidin matkustamaan tänne.

— Sepä hyvä. Sain toissapäivänä mieheltäsi kirjeen M:stä, missä hän nähtävästi on viipynyt selvittelemässä ajatuksiaan.

— Ah, minä ymmärrän.

— Jos sanon sinulle, Antonia, että kirjeen sisältö oli minulle niin ankaran yllättävä ja koski sydämeeni niin syvästi, että ensi kerran elämässäni pyörryin...

— Niin uskon äitiä täydellisesti.

— Ja jos lisään, etten etten koskaan omien surujen tähden ole tuntenut puoliksikaan niin suurta tuskaa kuin tunsin tämän sinua kohdanneen tavattoman onnettomuuden vuoksi, niin...

— Minä uskon myöskin sen.

— Tahdotko siis, rakas Antonia, olla minua kohtaan täysin avosydäminen? Tällä asialla täytyy olla monta puolta.

— Vakuutan äidille, ettei niitä ole muuta kuin kaksi.

— Mitkä ne ovat?

— Joko suostua erääseen ehdotukseen tai olla suostumatta.

— Mutta olosuhteiden täytyy olla melkein mahdottomia, ennenkuin niin onnetonta ja alentavaa ehdotusta yleensä voidaan tehdä. Puhu, lapseni! Toivon ainakin jonkun verran pääseväni selville tästä salaisuudesta.

Siinä samassa levisi melkein ankaralta näyttävä varjo nuoren rouva Hanefeltin sanomattoman ihastuttaville, mutta surumielisille kasvoille. Tätä varjoa ei synnyttänyt kaino punehtuminen, joskin veren värivaihdos antoi hänen heleäntummalle hipiälleen entistä etelämaalaisemman leiman. Ei, sen aiheutti sieluun ilmestynyt pilvi, jonka heijastus liukui korskealta, miettivältä otsalta alas ylpeihin suupieliin.

— On parasta, — virkkoi hän kunnioittavasti, mutta varmasti, — että minä heti sanon pahimman. En voi mainita syytä mieheni ja minun tekemään päätökseen; en ainoastaan senvuoksi, että hän on ottanut minulta lupauksen (minkä hän tietää varmaksi), etten kenellekään kuolevaiselle mainitse aihetta väliemme rikkoutumiseen, vaan myöskin siksi että vaikka en olisikaan antanut lupaustani, minä tunnen, miten mahdotonta on ilmaista sellaista, jonka tulee pysyä ainoastaan meidän kahden tietona. Mieluummin kuolla kuin puhua!

Joku toinen äiti olisi tällöin varmaan turvautunut korkeaan ja nuhtelevaan tai kylmään ja riitelevään äänilajiin, mutta Lisen-rouva virkkoi aivan hiljaa, kahden suuren kyyneleen, joita hän ei enää voinut kauemmin pidättää, pudotessa perin punaiseksi käyneelle poskipäälle: Antonia, sinä olet paljon muuttunut näinä kahtena kuukautena!

— Rakas äiti, enpä luule niiden kahden kuukauden ja kahden viikon ajan, jotka olen ollut naimisissa, paljonkaan muuttaneen luonnettani: uskon pikemmin, ettei äiti koskaan ole oikein havainnut sen lujuutta. Eihän se saanut tilaisuutta näyttäytyä oikeassa valossaan, koska se tuskin milloinkaan kohtasi vastusta.

— Olen epäilemättä ollut liian heikko äiti.

— Jumalalle olkoon kiitos, että äiti on ollut sellainen äiti kuin olette ollut! Jos esimerkin voima mitään vaikuttaa, niin oli minulla aina edessäni esimerkki lempeydestä.

Ollen muka huomaamatta tätä sovittavaa pikku mairittelua jatkoi loukkaantunut äiti: — Kaikessa tapauksessa, lapseni, täytyy sinun pitää velvollisuutenasi minua kohtaan saada minut rauhoitetuksi sen kysymyksen johdosta, jota yksinkertaisessa rakkaudessani en voi jättää sinulle tekemättä: Oletko sinä puolestasi antanut aihetta erimielisyyden syntymiseen? Sinä olet aina ollut huomattu. Onko Charles Wolrat ollut mustasukkainen?

— Ei, sen suhteen voin täydellisesti tyynnyttää äitiä. Makuni, luonnonlaatuni ja periaatteeni eivät olisi myöntäneet minulle pienintäkään poikkeusta ahtaaseen rajoitetusta vapaudesta siinä asiassa. En tunne tarvetta nähdä itseäni mielisteltävän: tahdon sen sijaan, että minua ehdottomasti kunnioitetaan, sillä se sopii minulle paremmin ja onkin nyt erinomaisesti paikallaan, kun minun, yhdeksäntoista-vuotiaan naisen, täytyy esiintyä hyljättynä aviovaimona.

— Voi hyvä Jumala, — valitti Lisen-rouva, — en ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä!

— Tahtoisiko äiti olla hyvä ja antaa minun lukea mieheni kirjeen, ellei äiti ole lupautunut olemaan näyttämättä sitä?

— En, en... päinvastoin hän pyytää, että heti matkustaisin tänne neuvottelemaan kanssasi...

— Haluanko edelleen jäädä tänne kylpypaikkaan vai tahdonko heti muuttaa sille pienelle maatilalle, jonka hän peri sedältään ja joka nyt pitäisi laittaa kuntoon.

— Niin, — vastasi äiti, ja minusta tuntuu viimeinen vaihtoehto sopivammalta. Hän onkin matkustanut Hagestadiin järjestämään kaikkea... Kas tässä hänen kirjeensä!

II

Kapteeni Charles Wolrat Hanefeltin kirje anopilleen.

'Suuresti rakastettu toinen äitini! Epätoivoisin sydämin ja käteni liikkuessa vastahakoisesti käyn täyttämään lyijynraskasta velvollisuuttani. Mutta sen täytyy tapahtua!

Minun ei tarvitse mainita rakkaudestani Antoniaan. Sinä vuotena, jolloin olimme kihloissa, näkyi se ehkä liiankin selvästi, sillä en käsittänyt silloin, että miehen tulee säästellä vaihtorahaansa niinkuin nainenkin omaansa. Kuitenkin oli minulla aina hämärä aavistus siitä, että Antonia arvostelisi luonteeni hieman heikoksi, koska hän katsoi oman valtansa määrätyksi vähimmättäkään vaivatta hänen omasta puolestaan.

Antonian luonne on kirkas kuin kuvastin, ja hänen sydämensä mustentuisi, jos tuohon kalliiseen kapineeseen voitaisiin hengittää pieninkin himmennys. Niinpä onkin hänen elämänsä täkein huoli pitää pyhänä mainettaan ja miehensä kunniaa.

Sellaista naista ei saavuta pieninkään juorun leyhä, vaikka tapahtuisi niinkin uskomattomasti, että hän joutuisi elämään yksinään. Tuo ylpeä luonne päinvastoin kohoutuisi, kun hän alentumatta valittamaan, rukoilemaan tai nurkumaan kestää sen aseman, jonka onneton hetki on hänelle luonut!...

En pysty arvostelemaan, onko tämä valmistus riittävä siihen aiheeseen, jota minun täytyy koskettaa; ikävä kyllä, en nyt ole siinä mielentilassa, jota vaaditaan toisen henkilön tunteiden tarkkaan punnitsemiseen. Minun täytyy kiertelemättä kertoa koko asia.

Vaimoni ja minä olemme päättäneet kaksi kuukautta kestäneen avioliiton, kaksikuukautisen paratiisillisen onnen jälkeen — erota.

Voi hyvä äiti, jos minulla olisi ollut rohkeutta, olisin tullut ja heittäytynyt helmaasi, jonka tiedän olevan minulle avoinna, mutta onnettomuuteemme liittyy salaisuus, jota meillä kummallakaan ei ole oikeutta ilmaista.

En syytä Antoniaa. Hän voi olla jalomielinen mahdollisimpaan määrään saakka, mutta hän voi myöskin olla suhteellisen kova. Hänen oli ratkaisu... hän pysyi kuitenkin järkähtämättömänä; ja hänen miehensä, jota hän siihen hetkeen saakka ei ollut oikein ymmärtänyt, täytyy oman kunniansa tähden olla puolestaan yhtä järkähtämätön — ja niin tehtiin se päätös, joka jo nyt on astunut voimaan.

Vanha setäni, joka, kuten lääkäri ennustikin, ei elänyt Sveitsissä kevättä loppuun, on tehnyt minut vähäisen tilansa omistajaksi, ja minä olen nyt parhaillaan matkalla Hagestadiin, koettaakseni päästä ei ainoastaan oman itseni haltiaksi, mikä kyllä sekin on välttämätöntä, vaan myöskin ottaakseni haltuuni tuon äsken saamani asuntopaikan, johon Antoniaa ehkä miellyttää sijoittua.

Itse puolestani aion niin pian kuin asiani myöntävät ottaa osaa siihen ulkomaiseen opintoretkeen, joka on määrätty kahden upseerin suoritettavaksi, ja joista henkilöistä voin varmuudella edellyttää itseni joutuvan toiseksi, koska kokemukseni ulkomaisessa sotapalveluksessa oikeuttaa minut siihen ja minä sitäpaitsi olen saavuttanut erityistä suosiota.

Matka tulee kestämään vuoden ja päivän. Sen jälkeen saamme nähdä, minkälaisiksi olosuhteet muodostuvat.

Hartain toivoni on, ettei maailma saa tietää eromme syytä, ainakaan alussa, kunnes se vähitellen arvaa, että kyseessä todellakin on avioero. Näennäisyyden vuoksi täytyy minun joskus käydä hänen luonaan.

Jos taas Antonia päättää toistaiseksi oleskella kylpypaikassa, olen varma siitä, ettei hänen äitinsä tarvitse edes miettiä jäämistään hänen luokseen.

En jaksa nyt kirjoittaa enempää, ja minua kiusaa ajatus, että lähtiessäni ulos kaupungille tapaan jonkun ihmisen, joka mahdollisesti tuntee minut... En koskaan ole ollut suruton luutnantti, jonka elämä oli sattumien varassa: elämäni tähtäsi aina enemmän sisään- kuin ulospäin, kunnes kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä tulin tuntemaan sen ainoan naisen, joka on synnyttänyt minussa samalla intohimojen myrskyn ja sydämen ihanan, puhtaan liikutuksen — Voi Antonia, Antonia, mikä voi minua nyt tyydyttää?

Kyllä muuan seikka: kapteenin-nimitykseni vapauttaa minut vastenmielisestä luutnantin arvonimestä. Pidän itseäni nyt veteraanina, ja on hyvin luultavaa, että ensimäisen matkani jälkeen ulkomailla astun jälleen sotilaspalvelukseen...

Kävelkää nyt Antonian luokse mahdollisimman nopeasti! Palan halusta saada kuulla hänen päätöksensä. Jos minun toivomuksellani nykyisin on mitään merkitystä, niin tietää hän varsin hyvin, että soisin mielelläni hänen asettuvan asumaan siihen kotiin, josta piti tulia meille yhteinen... Vielä kerran: älkää viivyttäkö vastausta! Osoittakaa se Hagestadiin! Minun täytyy nimittäin käydä tapaamassa sisartani ennenkuin matkustan Tukholmaan.

Rakastavasti kunnioittaen _Charles Wolrat_.

J.K. Älkää itkekö minun tähteni monta katkeraa kyyneltä! En voi ottaa niihin osaa enkä pyyhkiä niitä. Viimemainitun saattaa tehdä ainoastaan hän.'

III

Hän ratkaisee.

Pitkän ajan kuluttua sen jälkeen kun nuori rouva oli lukenut miehensä kirjeen, tuon näytteen mielenhillinnästä hetkenä, jolloin sydämen tuska painoi viimemainittua kovaa kidutuspenkkiään vasten, hän istui aivan liikkumattomana. Viimein katsahti hän äitiinsä.

Kyynelkö himmensi hänen tumman silmänsä kiiltoa? Jokin se kuitenkin oli, ja hänen kasvonsa, joissa jokainen luonnon viiva osoitti mitä jalointa sopusointua, ilmaisivat nyt sellaista epäsointujen paljoutta, että olisi luullut vähintäin kymmenen kymmentä vastaan taistelevan hänen sisimmässään.

— No, Antonia, mitä sanot nyt? — kysyi äiti.

— Sanon, että en pääse selville tästä kirjeestä, kuinka äidin mieleen on juolahtanut kysyä minulta, onko miehessäni herännyt mustasukkaisuus. Hänhän kuvailee minut melkein lumivalkeaksi. Ja vaikka äiti onkin antanut minulle runollisen, espanjalaissointuisen nimen Antonia ja ulkonäkönikin on sattunut tulemaan yhdennäköiseksi nimen kanssa, en sentään luule, että sieluni ja mieleni olisivat sukua Espanjan hehkuville, kaihoaville, mustasukkaisille naisille. Oi ei! Onhan 'don Carlos', joksi me häntä ennen leikillämme nimitimme, pitkittänyt trubadurintointaan donna Antonian luona kokonaista kaksi kuukautta. Voisiko kukaan vaimo missään maailman kolkassa vaatia enempää?

Suuresti kummastellen tarkasteli äiti tyttärensä kasvoja, yhtä ihmetellen seuraten hänen ajatustensa rientoa. Kuitenkin vastasi hän hyvin hiljaa, mutta täysin arvokkaasti:

— Tuskinpa minun tarvitsee huomauttaa, ystäväni, että antaessani sinulle nimen en lainkaan ajatellut espanjalaisia donnia enkä señoreita... Unhoittumattoman puolisoni nimi oli Anton... täytyihän sinut silloin välttämättömästi ristitä Antoniaksi. Sitäpaitsi sinä vallan erehdyt: kysymyshän on ollut siitä, onko Charles Wolratilla ollut syytä mustasukkaisuuteen, eikä siitä, onko syytä ollut _sinulla_.

— Pyydän äitiä tekemään minulle sen ilon, että kutsuisi häntä, kuten minäkin useimmin, ainoastaan Wolratiksi! En pidä Charles-nimestä. Sitäpaitsi hänen suloinen sisarensa nimittää häntä aina rakkaaksi Charlesiksi. Minä puolestani en siedä lempinimiä enkä ranskalaisia nimiä yleensä.

— Lapsi-kulta, älä kiinnitä ajatuksiasi niin mitättömiin seikkoihin, kun punnittavana on paljon tärkeämpiä asioita! Muista, että on jo kulunut useita päiviä siitä kun sain kirjeen ja pääsin matkustamaan tänne... Sinun täytyy nyt siis tehdä päätöksesi.

— Niin, siinäpä se! Herättäisi kummastelua, jos jäisin tänne, koska en kuitenkaan enää missään tapauksessa sietäisi seuraelämää. Mieluummin matkustaisin kotiin äidin kanssa... mutta silloin taas kiusaisi minua kaikkien vanhojen tuttavain uteliaisuus. Viimeinen mahdollisuus, muuttaa Hagestadiin (jonka hän saikin periä parhaaseen aikaan, päästäkseen lähtemään täältä herättämättä huomiota) olisi kyllä sopivin, mutta siellä on varmaan kuolettavan ikävää syksyllä ja talvella... Voiko äiti jäädä luokseni?

— Ainakin aluksi. Sitäpaitsi unohdat, että miehesi sisar ja lanko asuvat ainoastaan penikulman päässä Hagestadista. Eversti tosin on hieman kursaileva ja ikävystyttävä vanha herra — ainakin sellaiselta hän näytti minun silmissäni, vieraillessaan vaimonsa kanssa sinun häissäsi. Mutta en käsitä, mitä sinulla voi olla kälyäsi, tuota loistavaa everstinnaa vastaan. Hän on niin kohtelias, että hän pian voittaa sinun pienen vastenmielisyytesi, kunhan hän palaa kylpymatkaltaan Melldalista.

— Sepä oli lohduttava tieto! — virkahti Antonia äänellä, jossa ilmeni hänen sisäinen katkeruutensa. — No niin, minun siis täytyy myöntyä siihen, mikä maailman silmissä näyttää parhaimmalta: menen luostariin Hagestadiin.

— Niin, ellet todellisen vakavasti mieti viimeisiä sanoja kirjeen jälkikirjoituksessa.

— Viimeisiä sanoja... annahan katson... Aivan oikein, äidin kyyneleet. Hän ei 'voi ottaa niihin osaa eikä pyyhkiä niitä. Sen voi tehdä ainoastaan hän'... Rakas äiti raukka, älä itke minunkaan tähteni, sillä minä kykenen vielä vähemmän kuivaamaan sinun kyyneleitäsi!

— Antonia, luulenpa, että kysyessäsi neuvoa Jumalaltasi hän vastaa, että sinä voit kuivata muitakin kyyneleitä kuin minun, jos vain taivut sen tekemään, sillä nyt aavistan, että juuri sinun hillitön ylpeytesi... jossain tärkeässä asiassa...

— Ehkä joutuu vastakkain hänen hillittömän ylpeytensä kanssa? Se voi tavallaan olla oikein, äiti; mutta se tunne ei ole ratkaiseva kummallakaan puolen: on muitakin tunteita.

— Lapsi kulta, Jumala voi muuttaa ja pehmittää minkälaiset tunteet tahansa. Mutta sinä et tahdo kääntyä hänen puoleensa, koska pelkäät kuulla, mitä hän sinulle sanoo.

— Se on totta... totta!

— Ja nuo sanat: menen luostariin... miten kummallisilta ne kuuluvatkaan sinun huuliltasi, sinun, jota seuraelämä on huvittanut niin vähän, että minun on melkein täytynyt työntää sinut sen piiriin! Täytyykö sinun siis paeta omaa itseäsi?

— Ei, sillä minä vien kaikkialle itseni mukanani. Mutta totta on, että minä tästälähtein tahtoisin joka päivä ottaa osaa seuraelämään, joskaan en samassa piirissä kuin tähän saakka, vaan vallan uusien ihmisten parissa.

— Antonia, — virkkoi äiti kovin kiihtyneesti, — siinä tapauksessa sinä etsit jotain?

Silloin nuori nainen kavahti, ja kokonainen surujen maailma värähteli hänen äänessään hänen vastatessaan: — Se on samantekevää! Olen koko ikäni kaivannut sitä sopusointua, jonka tulee olla jokaisessa terveessä sielussa... en ole sitä saavuttanut.

— Lapsi-parka, minä pelkään suuresti sinun tähtesi... Mutta nyt minä menen kirjoittamaan Wolratille, että asia järjestetään siten kuin hänen mielestään näytti parhaalta.

IV

Eroamisen syy.

Sen salaisuuden, jota tytär ei voinut uskoa äidilleen, kerromme tässä nyt lukijalle, nimittäin sikäli kuin tuo nuori nainen sen tunsi.

Oli kulunut vähän yli viikko siitä, kun oli niitä tunnelmarikkaita iltoja, jolloin kaksi yhdistynyttä sielua hengittää ainoastaan runouden ja haaveiden ilmaa, eläen vain toisilleen moninkertaistunein olemuksin — lyhyesti sanoen, eräs sellaisia iltoja, jolloin 'don Carlos' istui 'donna Antonian' jalkojen juuressa, antaen syvän, miehekkään rakkautensa tulvia esiin sanoin ja lauluin.

He olivat aikaisemmin illalla laulaneet yhdessä muutamia romansseja, jotka olivat houkutelleet osaa kylpyvieraita hieman etäämpänä kuuntelemaan tätä kaunista konserttia, kun nuoren rouvan pehmeä, puhtaana soiva laulelu sulautui yhteen miehensä komeaan, syvään ääneen.

Nyt oli kaikki hiljaista, jokainen kuunteleva korva oli poissa, ja nuo kaksi silloin vielä niin sanomattoman onnellista olentoa katselivat toisiaan silmiin vaieten, ikäänkuin he olisivat olleet henkien lumoissa.

— Antonia rakkaani, — virkkoi viimein mies, — minusta tuntuu nyt, että jos meidän jommankumman elämään liittyisi joku salaisuus, tulisi meidän valita juuri tämä hetki uskoaksemme sen toisillemme.

— Jos minulla olisi joku salaisuus, — vastasi ensinmainittu, ja hänen äänessään värähti jo pieni jännitys — en olisi voinut odottaa kahta kuukautta kertoakseni sen sinulle. Minun ainoa salaisuuteni on oma olentoni: minusta tuntuu kuin siellä olisi jotain vaillinaista. Olen usein ulkonaisen elämän hiljaisuudessa tai melussa tuntenut lohdutonta levottomuutta. Rakkauteni sinuun on sen nyt kuitenkin tukahuttanul... Mikä on sinun salaisuutesi?

— Voisin sanoa että se on juuri sinun, sillä minä olen täysin epätietoinen siitä, onko rakkauden valta sydämessäsi kylliksi suuri pitääkseen sitä valtikkansa alla, vai eikö sinun sielusi ryöstäkin rakkaudelta valtikkaa, jättäen sen itkien suremaan lyhyttä onneaan. Et tunne itseäsi täydellisesti... Kuinka siis minä voisin tuntea sinut?

— Se, rakas Wolrat, on kokonaan tarpeeton pelko, joka ei koskaan kuulu rakastajan ohjelmaan: nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymys aviomiehestä, joka turhanpäiväistä esipuhetta käyttäen aikoo kertoa vaimolleen jotakin. Puhu siis!

— En pidä esipuhetta niinkään turhanaikaisena... mutta saadaanhan nähdä... Olemmehan päättäneet, että sen jälkeen kun minä olen pistäytynyt pienellä välttämättömällä käynnillä Hagestadissa, me täältä lähdettyämme matkustamme muutamiksi viikoiksi Tukholmaan.

— Minä taas, — vastasi Antonia' — muuttaisin kyllä mielelläni tuohon sinulle niin rakkaaseen paikkaan, jota vuokraaja, sen jälkeen kun setä-raukkasi leskeksi ja lapsettomaksi jouduttuaan sen hylkäsi, kuitenkin lienee pitänyt hyvässä kunnossa... Mutta minä olen ihastunut matkustamaan sinun kanssasi minne vain tahdot minut viedä.

— No, kuvittele siis, kultaseni, että me jo olemme Tukholmassa ja minä kuljetan sinua ympäri katselemassa ei ainoastaan kaikkea, mikä on kaunista silmälle, aistille ja järjelle, vaan myöskin sellaista, mikä liikuttaa sydäntä, ajatusta ja sisimmässämme asuvaa puhtaasti inhimillistä ainesta. Niinpä vien sinut eräänä päivänä Kuningattarenkatua pitkin, kunnes pysähdymme...

— Emme suinkaan minkään myymälän edustalle, toivoakseni... sillä miesten ei pidä koskaan nähdä niiden varustusten yksityiskohtia, joilla me naiset aiomme heidät valloittaa.

— Ei, ei, kaukana siitä... me kuljemme kaikkien puolien ohi... me saavumme...

— Rakas Wolrat, mitä tämä merkitsee... ethän pahaksu, vaikka kutsunkin sinua ainoastaan Wolratiksi. En osaa lausua Charles-nimeä niin miellyttävästi kuin sisaresi. Mutta minä huomaan, ettei nyt ole kysymys siitä... Sinä kalpenet ja keskeytät. Mikä nyt sitten on?

— Voi, Antonia, jos se olisi kyyneleeseen kätketty pyyntö! — Ja Wolrat loi häneen syvästi tutkivan katseen.

— Jatka, jatka... minä tunnen, en käsitä miksi, tukehuttavaa levottomuutta.

— No niin... Minä vien sinut suureen taloon, jonne niin moni nainen sekä pääkaupungista että maaseudulta on mennyt katsomaan mitä siellä on ja myöskin joskus tekemään hyvän lyön taivasta kohtaan.

— En ymmärrä sinua ollenkaan.

— Antonia rakkaani, me olemme silloin lastenkodissa.

Leimahtaen punaiseksi kasvoiltaan viimemainittu huudahti kiivaasti:

— Ja sinäkö tietäisit jotain sellaisesta?

— Tarpeeksi paljon ollakseni sinun oppaanasi, — vastasi mies arvokkaasti... Kuvitelkaamme, että sinä, samoin kuin niin moni ennen sinua, tunnet kuvaamatonta sääliä noita onnettomia pikku uhreja kohtaan. Erityisesti kiinnyt erääseen noin viiden vuoden ikäiseen poikaseen... Sinua liikuttaa ajatus siitä, miten paljon siunausta ja kiitollisuutta tulisi osaksesi, jos ottaisit omaksesi tuon rakastettavan lapsen. Sinä jätät sen kuitenkin sinne, matkustat kotiin, me asetumme asumaan maatilallemme, ja sinä kerrot ystävillesi ja tuleville tuttavillesi: Oleskellessani Tukholmassa näin lastenkodissa erään pienen pojan, jonka kuvaa en saa mielestäni. En voi sietää, että hänet annetaan maksusta hoideltavaksi johonkin talonpoikaisperheeseen, kuten monet muut hänen asemassaan olevat lapsi-raukat. Minä aionkin senvuoksi neuvotella mieheni kanssa, emmekö voisi ottaa häntä huostaamme ja kasvattaa hänet...

Tässä Wolrat vaikeni.

Antonia oli kuunnellut häntä niin jännittyneenä, ettei hänelle ollut edes juolahtanut mieleen keskeyttää häntä. Nyt lausui hän aivan kylmästi seuraavat neljä sanaa: — Onko se lapsi sinun?

— Minulla ei ole oikeutta ilmoittaa kenen se on... Olen vedonnut sinun rakkauteesi... ainoastaan sen perusteella tahdon saattaa toiveeni perille. Voi, älä Jumalan nimessä osoita minulle näin pian, ettei rakkautesi olekaan kylliksi voimakas.

Tällä kertaa Antonia käsittikin hänen äänensävynsä ja katseensa. Hän koetti rauhoittua...

— Ellei se olisi voimakas, lepäisin minä jo kuolleena jalkojesi juuressa... Poika on siis sinun!

— Hän kuuluu minulle, koska en aio milloinkaan häntä hyljätä.

— Sen uskon hyvin... Oi Wolrat, Wolrat, en tahdo kärsiä niin paljon kuin sinä sälytät murhetta minulle... minä en tahdo, en tee sitä!