Part 25

Hän kamppaili nyt kiihkeästi tuota valloittavaa mieltä vastaan, joka pilkkasi hänen ihanteellisuuttaan. Usein hän oli ennenkin rangaistusaikana omituisen pitkän marttyyriuden aikana ollut tällaisessa pulassa joutuakseen vain tappiolle alkeisvaistojen edessä. Hänen sielunsa oli vaipunut synkkyyteen, mutta hänen järkensä ei ollut vielä joutunut intohimojen orjaksi. Columbinen luonteen kauneus ja Mooren jalous eivät olleet minkäänlaisia harhakuvia Wadelle. Ne olivat aivan todellisia. Nuo molemmat olivat ihmisluonteen hienoimpia säikeitä. He rakastivat ja olivat nuoruuden ja toivon edustajia siinä vuosisatojen virrassa, joka kuljettaa ihmiskuntaa täydellisyyttä kohti. Wade uskoi hyvän olemassaoloon ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Mutta kaikki tuo, mikä Columbinessa ja Mooressa oli suurta ja jaloa, menisi nyt hukkaan aikaansaamatta mitään muutaman vanhuksen itsekkään ylpeyden ja hänen poikansa pahuuden vuoksi. Sellainen ristiriita on niin vanha kuin elämäkin. Mitä hyödyttivätkään nyt Columbinen jalot ajatukset velvollisuudesta, Mooren hieno miehekkäisyys ja nuo monet voitot, jotka he olivat saaneet rakkauden äkillisistä ja vaativista toiveista? Yhtä turhanpäiväisiä olivat Wadenkin jalot tarjoukset, hänen henkevä opetuksensa ja hänen lannistumattomat toiveensa, että olosuhteet muuttavat vielä kaikki hyväksi. Nämä hyveen kauniit luonteenominaisuudet eivät olleet niin voimakkaat kuin vanhan Bellloundsin muuttumaton intohimo ja hänen poikansa roistomainen kehnous. Wade ei voinut kuvitella itselleen sellaista Jumalaa, joka ei rankaisisi syntiä kuolemalla. Hän oli kuitenkin usein elämänsä kuluessa ollut tunteettoman kohtalon käsissä ja saanut kokea sen peloittavia seurauksia. Tähän hän oli sekaantunut tietämättään. Tämä oli nyt vuosia kestäneiden juonien kasattu loppu, joka oli sotkeutunut ja kudottu hänen tuskiensa, muistojensa ja ihanteittensa verkkoon. Mutta toivo oli nyt raukeamaisillaan. Tämä oli hänen kilpaileva toteamisensa hänen mielensä sairaalloista selvänäköisyyttä vastaan. Hän ei voinut auttaa Jack Bellloundsia muuttumaan paremmaksi mieheksi. Hän ei kyennyt vaikuttamaan sitäkään, että vanhus olisi unhottanut itsekkäät ja sokeat tuumansa. Hän ei voinut todistaa Moorelle sen korvauksen totuutta, jonka järkkymätön toivo ja epäämätön hyve ansaitsevat. Hän ei kyennyt pelastamaan Columbinea ihanteillaan.

Yö kului kulumistaan eikä Wade vain lakannut kävelemästä haapain juurella. Hyönteiset lakkasivat surisemasta, huuhkajat huuhuilemasta ja sudet ulvomasta. Pitkien kuusien varjot sulautuivat vähitellen yön pimeyteen. Taivaalla äärettömän korkealla tuikkivat kalpeat tähdet kirkkaasti ja kylmästi, muista erillään ja epäjohdonmukaisesti, muodostaen muiden salaperäisten maailmojen silmiä.

Näiden yötuntien kuluessa jotakin kuoli Wadessa, mutta hänen ihanteellisuutensa, sammumaton ja selittämätön, tuo ihmisen todellinen sielu, tiesi saavansa oikeutta ja tulevansa täydelliseksi kaukaisessa tulevaisuudessa.

Aamuruskon harmaus kuulsi jo itäisen harjanteen takaa ja sen opaalinvärisen hehkun edessä yön pimeys pakeni, kunnes laaksot, rinteet ja metsiköt loistivat spektraalimaisessa valaistuksessa, jossa kaikki näyttää epätodelliselta.

Ja sen mukana Waden mielen synkkä uhkaava jättiläinen, tuo sairaalloinen ja arveluttava lumous, sai lopullisen suuruutensa. Hän oli jälleen löytänyt ihmisen, jolle hänen oli kerrottava tarinansa. Traagillinen ja kumoamaton sääntö. Hänen oma elämänsä pakotti häntä, hänen rikoksensa, hänen muistonsa, hänen tuskansa ja hänen loppumattomat taistelunsa. Kuinka uskolliset hänen askeleensa olivat olleetkaan. Ne olivat vieneet hänet petollisia ja vaikeita teitä pitkin hänen tyttärensä kotiin.

Wade heittäytyi haapojen juurelle kuin tämä taakka olisi ruumiillisestikin painanut hänet maahan äärettömällä painollaan. Hänen hartiansa taipuivat sen alle, hänen rintansa painui sisään ja sitä ahdisti, kaikki hänen lihaksensa olivat uupuneet, hänen verensä virtasi hitaasti ja hänen sydämensä löi harvaan, jyskyttäen kumeasti hänen korvissaan. Veri alkoi kylmetä hänen suonissaan, hänen ytimensä alkoivat jäätyä ja kuolema ahdisti hänen sieluaan. Jättiläinen, joka oli ollut pukeutunut harmaihin, heitti pois viittansa esiintyäkseen verhotta uhkaavasti ja peloittavasti, puhuen Wadelle hirmuisella äänellä, joka oli kuin pauketta. Bent Wade, onnettomuuksien mies, joka ei voinut saada rauhaa missään maailman paikassa, jonka läsnäolo turmeli ihmisten rauhallisen elämän, myrkytti heidän verensä ja merkitsi heidät tuomion varalle. Minne ikinä hän menikään, seuraukset olivat sellaiset. Oli aina ollut niin. Hän oli todellinen onnettomuuksien tuoja. Hän, joka saarnasi viisautta ja luuli kukkia opettajikseen, joka rakasti elämää ja vihasi vääryyttä, joka eli vain vertaistensa joukossa hakien aina vain sellaisia, jotka olivat hänen apunsa tarpeessa, hänestä täytyi tulla niiden kaikkien tuho, perikato ja kirous, joita hän halusi vain suojella. Miten sietämätön ja säälittävä kohtalo. Menneiden aikojen viholliset pilkkasivat häntä kuin hullut aaveet, äänettömät ja hämärät. Kaikkien tappamiensa ihmisten kasvot kerääntyivät hänen ympärilleen hämärässä, nuo kalpeat, leijuvat, vääristyneet naamat, syyttääkseen häntä ja vaatiakseen häneltä korvausta. Kumminkin nämä kasvojen välähdykset olivat hänen muistinsa spektrumeja muodostaen ikuisen, surullisen ja hiljaisen kulkueen, joka jatkoi vain matkaansa alinomaa hänen mielensä komeroissa. Kaikki olivat yhtyneet, kaikki yllyttivät ja pakottivat häntä onnettomuuksien tielle. Ne ennustivat tulevaisuutta ja ilmaisivat tapahtumia ja lumosivat hänet loppumattomilla mielikuvilla. Hän oli joutunut suunnattoman pyörteen keskelle, ei vesi- eikä tuulipyörteen, vaan elämän. Hän oli todellakin näkevinään sen kauhean voiman ja keskuksen, jonka ympärillä paha vaani, kiersi ja taisteli. Wade, joka äänteli pahaenteisesti kuin korppi, Wade, joka suuntasi pakolliset askeleensa helvettiin.

Kesäaamun kirkkaassa valaistuksessa Wade suuntasi väsymättömät askeleensa White Slidesiin. Heiluri heilui ja hetket olivat kalliit. Tapaukset, jotka jo loivat varjonsa hänen tielleen, odottivat häntä. Hän huomasi Jackin lähtevän nopealle ja hurjalle ratsastusretkelleen, jollaisia hän nykyjään teki joka aamu.

Columbine tuli häntä vastaan. Tuskien ja surujen hänen kasvoihinsa muodostamat varjot olivat aivan samanlaiset kuin Wade oli kuvitellutkin yöllisen synkän valvomisensa kestäessä.

"Ystäväni, olin tulossa luoksenne... Ah. En jaksa enempää!"

Hänen hiuksensa olivat hajallaan, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja hänen käsissään, jotka hän rukoillen ojensi Wadelle, oli lyönnin jälkiä. Wade talutti hänet pajukkoon tien viereen.

"Voi, Ben, hän raateli minua kuin peto!" hän huohotti.

"Collie, teidän ei tarvitse kertoa minulle enempää", Wade sanoi hiljaa. "Menkää Wilsin luo ja kertokaa hänelle."

"Mutta minun on pakko, sillä en voi kestää enää... Hän löi minua ja teki minulle pahaa, ja kun isä kuultuaan sen tuli luoksemme, Jack valehteli... Ah, sitä koiraa!... Ben, hänen isänsä uskoi, kun Jack vannoi olevansa vain suunniltaan, koettavansa vain saada minua luopumaan välinpitämättömyydestäni ja ivallisuudetani... Mutta, Hyvä Jumala, Jack yritti --"

"Collie, menkää nyt Wilsin luo", Wade keskeytti.

"Sinne minä toki menenkin. Minä olen hänen apunsa tarpeessa ja minun on pakko. Mutta minä pelkään... Se tulee pahentamaan vain asioita."

"Menkää nyt!"

Columbine kääntyi jonkun voimakkaamman kuin oman tahtonsa pakottamana.

"Collie!" kajahti huuto omituisesti ja kaikuvasti hänen jälkeensä. Hämmästyneenä ja huudon hurjuuden huumaamana Columbine kääntyi, mutta Wade oli jo mennyt. Pajujen kahina ilmaisi, miten nopeasti hän poistui.

Vanha Belllounds painoi leveät hartiansa seinään kuin mies, jonka on pakko ryhtyä viimeiseen vastarintaan.

"Vai niin!" hän huudahti kovasti. "Vai olette te täällä jälleen. Sanokaa nyt sanottavanne, Hell-Bent Wade, ja tehkäämme kerrankin loppu tästä raakkumisestanne."

Belllounds oli rohkaissut mielensä, ei vakaumuksella eikä mielikuvilla, vaan sellaisen miehen viimeisellä toivottomalla urhoollisuudella, joka on uskollinen itselleen.

"Sanon teille, että --"

Vanhus kohotti kätensä raivoisan ivallisesti, mutta kuitenkin säpsähtäen.

"Juuri äsken, kun Möly-Jack kävi Collien kimppuun, hänellä oli piru mielessä!"

"Ah, ei; hän käyttäytyi vain raa'asti koettaessaan taivuttaa häntä. Tyttö onkin kuin villi varsa. Jackin täytyykin kesyttää hänet."

Wade ojensi laihan ja vapisevan kätensä, joka näytti ennustetun ja traagillisen totuuden tunnuskuvalta.

"Kuunnelkaahan nyt, Belllounds, niin kerron teille, sillä mädänneen munan hautomisesta ei ole mitään hyötyä. Pojassanne ei ole mitään hyvää. Hän luuli hyviä tarkoituksiaan hyveiksi uskoen muuttuneensa kokonaan. Mutta tuulenpuuska teki hänestä jälleen entisen Möly-Jackin. Collie tahtoisi uhrata elämänsäkin velvollisuudestaan teitä kohtaan, koska hän rakastaa teitä kuin isäänsä, ja Wils Moore menettäisi mieluummin kunniansa kuin sanoisi teille totuuden, mutta minua sanotaan Hell-Bent Wadeksi enkä minä siekaile."

Belllounds taivutti suuren ruumiinsa matalammaksi, kuin ottaakseen vauhtia hyökkäykseen. Hän oli ojentanut molemmat kätensä eteenpäin, kuin torjuakseen jonkun näkymättömän ja pelätyn vihollisen hyökkäyksen. Suuret silmät pyörivät kuopissaan. Mutta hänen suuren pelkonsa, varmuutensa ja traagillisuutensa alla näytti kuohuvan valloille päästetyn ja peloittavan raivon armottomat ja nousevat laineet.

"Niin, lupasin kertoa teille", armoton ääni jatkoi. "Vahdin teidän Möly-Jackianne. Näin hänen pelaavan ja juovan. Seurasin hänen jälkiään ja löysin ne pienet ympyrät ja kolmion muotoiset hevosenkengän jäljet, joiden tarkoitus oli kääntää epäluulot Wilsoniin... Sellainen kirotun viekas ansa!... Burleykin epäilee tässä piilevän jotakin. Wils Moore tietää totuuden. Hän valehteli vain Collien ja teidän vuoksenne. Hän olisi tyytynyt tuomioonsa ja mennyt vankilaan pelastaakseen Collien, joka pelkäsi jotakin hirmuista tapahtuvan... Belllounds, poikanne oli tuvassa silloin pelaamassa rosvojen kanssa, kun yllätin heidät. Lupasin olla ilmaisematta Jackin salaisuutta, jos hän vain luopuu Colliesta. Hän vannoi sen polvillaan rukoillen hänen nimessään. Nyt hän ahdistaa tyttöä koettaen tehdä hänelle väkivaltaa... Möly-Jack!... Hän on piikki sydämessänne, Belllounds. Hän varasti osan karjastanne eikä kukaan muu!... Lemmikkipoikanne on hiipivä varas!"

XIX.

Jack Belllounds ratsasti laaksoon vievää tietä. Hänen hevosestaan aivan tippui vaahtoa. Hänen pitkissä kannuksissaan oli sekä karvoja että verta, kuten aina ennenkin tämän kuuluisan uranuurtajan pojan ollessa ratsastamassa huvikseen. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt hevosista.

Muutamassa paikassa, jossa tie poikkesi aivan puron reunalle, oli tiheitä pajukoita, joiden välissä oli ruohoa kasvavia aukeamia. Kun Belllounds saapui siihen paikkaan, eräs mies tunkeutui pajukosta tarttuen hänen suitsiinsa. Hevonen pelästyi koettaen nousta takajaloilleen, mutta rautainen käsi esti sen.

"Laskeudu satulasta, Möly!" mies määräsi.

Belllounds oli säpsähtänyt yhtä kovasti kuin hevonenkin. Hän oli selvä, vaikka hänen kuumenneet punaiset kasvonsa ilmaisivatkin, että hän hetkinen sitten oli suudellut pulloa. Tuo väri haihtui kuitenkin äkkiä. Viimeisten kuukausien tapahtumat olivat muuttaneet Jack Bellloundsin kovan ja ilkeän luonnon vieläkin ilkeämmäksi.

"Mitä?... Päästäkää suitset heti irti!" hän huudahti.

Wade ei hellittänyt otettaan, vaan katsoi noihin ulkoneviin silmiin, joista loistava pelko taisteli kärsimättömyyden, ylpeyden ja nopeasti kehittyvän epäluulon kanssa.

"Minulla ja sinulla on jotakin puhuttavaa keskenämme", metsästäjä sanoi.

Belllounds hätkähti kuulleessaan tuon hiljaisen, kylmän ja tyynen äänen, joka nähtävästi toi hänen mieleensä viime tapahtumat, joiden kestäessä hän oli kuullut sen.

"Eikä ole", hän sanoi äkkiä. Hänen rohkeutensa näytti kasvavan lausuttujen sanojen johdosta ja tietoinen pelko haihtui. "Wade, käytitte silloin tilaisuutta hyväksenne pakottaessanne minut vannomaan asioita, mutta nyt olen muuttanut mieleni. Ja mitä noihin rosvoihin tulee, minulla on oma selostukseni, joka on aivan niin hyvä kuin teidänkin. Olen odottanut teitä, jotta olisitte voinut kertoa sen isälleni. Mutta teillä kai on ollut joku syy, miksi ette ole tullut. Luulen Collien olevan syynä siihen. Olen voitolla ja olen saanut rohkeuteni takaisin. Voitte lyödä vaikka vetoa siitä, että --"

Hän oli jo kiihoittunut, kun Wade keskeytti hänet:

"Tahdotko laskeutua satulasta?"

"En!" Belllounds vastasi äkäisesti.

Wade nykäisi silloin nopeasti ja voimakkaasti Bellloundsin alas hevosen selästä niin, että Belllounds lensi selälleen ruohikkoon. Vapautunut hevonen säikähti jälleen ja laukkasi tiehensä. Möly-Jack kohosi kyynärpäänsä varaan kalpeana raivosta ja pelosta. Wade potkaisi häntä, vaikkakin hiljaa.

"Nouse!" hän määräsi.

Saatuaan potkun Belllounds ei voinut enää hillitä raivoaan, sillä hän hämmästyi suunniltaan.

"Potkitteko minua?" hän huusi.

"Möly, ojensin sinulle vain kimpun kukkia, muutamia columbineja, joista pidät", Wade vastasi halveksivasti.

"No kyllä minä --" Jack vastasi hurjasti voimatta löytää sanoja. Hänen kätensä tapaili jo revolveria.

"Juuri niin, Möly. Vetäise vain revolverisi esille ampuaksesi minut. Siinä tapauksessa ei minun olisi pakko puhua niin paljon."

Silloin vasta Jack Bellloundsin kasvot muuttuivat kalpeiksi. Hän alkoi ymmärtää.

"Koetatteko viekoitella minua taistelemaan kansanne?" hän kysyi käheästi.

"Varmasti!"

Ei mikään herjaus, loukkaus eikä lyönti olisi vaikuttanut Möly-Jackiin niin kovasti kuin tämä ainoa sana.

"Mutta tehän olette aivan hullu! Rupeaisinko minä taistelemaan sellaisen revolverisankarin kanssa kuin te olette", hän änkytti. "En mitenkään! Sellainen ei olisi rehellistä peliä eikä tasapuolistakaan. Minulla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia maailmassa."

"Saat ampua ensin", Wade sanoi omituisella yksitoikkoisella äänellään.

"Valehtelette", Belllounds vastasi koettaen hymähtää. "Haluatte vain, että tarttuisin revolveriini, jolloin ampuisitte minut ja sanoisitte sitten taistelua tasapäiseksi."

"Ei. Tarkoitan mitä sanoin. Näit minun kohtelevan rehellisesti rosvotovereitasikin. Muudan heistä oli elämän pituinen viholliseni ja samanlainen ampuja kuin minäkin. Vetäise revolverisi ja laukaise. Antaudun sen mahdollisuuden varaan."

Möly-Jackin silmät laajenivat. Hän huohotti raskaasti ja vetäisi revolverinsa esille, mutta hänellä ei ollut voimia eikä rohkeutta nostaa sitä. Hänen käsivartensa vapisi niin, että revolveri kolisi vyön solkia vasten.

"Huonotpa sinulla onkin hermot. Eihän sinussa ole miestä nimeksikään. Möly-Jack, miksi et tee loppua minusta? Sovita nyt kaikki pahat tekosi ja koeta lopultakin tulla isäsi arvoiseksi. Hän oli todellinen mies aikoinaan. Suo hänelle se lohdutus, että rohkenit vastustaa Hell-Bent Wadea, ja kuole kuin mies."

"En voi taistella kanssanne!" Belllounds huohotti. "Tiedän sen nyt. Näin teidän ampuvan eikä se olisi rehellistäkään."

"Luuletko, etten saa sinua tappelemaan?" Wade vastasi kylmästi. "Aioin antaa sinulle tilaisuuden näyttää hieman miehuuttasi kehoittamalla sinua tasapäiseen tappeluun kuin mies miestä vastaan. Tarjoan sinulle vielä muutaman edunkin, joka tasoittaa erilaisuutemme. Kysyn sinulta kerran vielä, haluatko taistella?"

"Wade, en aio taistella, vaan poistua", Belllounds vastasi liikahtaen kuin mennäkseen.

"Pysähdy!" Wade hyökkäsi kalpeata Bellloundsia kohti. "Jos lähdet juoksuun, ammun sääresi poikki. Sitten murskaan kurjat aivosi mäsäksi. Eikö sinulla ole lainkaan järkeä? Etkö huomaa, mikä tässä on tulossa?... Aion tappaa sinut, Möly-Jack!"

"Hyvä Jumala!" toinen kuiskasi ymmärtäen vihdoinkin asian täydellisesti.

"Täällä saat nyt maksaa konnantyösi. Sellainen aika koittaa jokaiselle ihmiselle. Saat valita, mutta et elääksesi, sillä et milloinkaan voi paeta Hell-Bent Wadea, vaan kohotaksesi omaa mitätöntä minääsi korkeammalle vihdoinkin."

"Mutta miksi? Miksi haluatte tappaa minut? En ole tehnyt teille milloinkaan minkäänlaista vääryyttä."

"Columbine on tyttäreni", metsästäjä vastasi.

"Ah!" Belllounds huohotti.

"Hän rakastaa Wils Moorea, joka on yhtä valkoinen kuin sinä olet musta."

Bellloundsin kalpeat ja suonenvedontapaisesti nytkähtelevät kasvot punastuivat hieman.

"Ahaa, Möly-Jack, taisinpa osata vihdoinkin oikeaan!" Wade ivaili kovemmalla äänellä. "Silmiesi ilme muuttui niin hiton ilkeäksi. Vihaan noita sinun valehtelevia ja pullistuneita silmiäsi. Ja sitten kuin rupeamme taistelemaan aion ampua ne molemmat puhki."

"Taivaan nimessä, Wade, teidän on todellakin ammuttava minut, jos toivotte pölkkyjalka Mooren joskus saavan Collien omakseen!"

"Kyllä Moore hänet saa", Wade vastasi riemuiten. "Collie on parhaillaan hänen luonaan, sillä lähetin hänet sinne. Kehoitin häntä kertomaan Wilsille, miten olit koettanut pakottaa --"

Bellloundsin koko ruumis alkoi vapista. Mutasukkaisen vihan ja kuolettavan pelon aiheuttamat tuskat värisyttivät häntä.

"Möly, oletko milloinkaan haaveillut hänen suukkosistaan, joita Wils nyt noukkii? Jumalani, millaisia kuvitelmia muutamilla ihmisillä onkaan! Sinä sokean vanhuksen raukkamainen, heikko ja pelkuri lemmikki, sinä itserakas aasi, sinä itsekäs ja hemmoiteltu poikanen, Collie ei ole milloinkaan välittänyt sinusta hitustakaan. Ja nyt hän vihaa sinua."

"Te olette yllyttänyt hänet siihen!" Belllounds huusi vaahdon tippuessa hänen suustaan.

"Varmasti", Wade vastasi harkitusti ja ivallisesti. "Muutamia minuutteja sitten hän sanoi sinua koiraksi... Luullakseni hän tarkoitti aivan toisenlaista koiraa kuin noita kartanossa olevia, sillä jos vertaisimme niitä sinuun, loukkaisimme niitä... Hän vihaa sinua kiihkeästi ja uskallan lyödä vaikka vetoa, että hän nyt on kietonut kätensä Wilsonin kaulaan."

Belllounds kirosi.

"Sinullahan on revolveri kädessäsi", kiusoitteleva ääni jatkoi. "Tee sillä mitä ikinä vain haluat. Lämmitän sinua nyt ja tekisi mieleni kertoa sinulle..."

"Tukkikaa suunne!" toinen huusi raivokkaasti. Hänen verensä alkoi jo lämmitä kuumeiseksi, mutta hän pelkäsi vieläkin. Hän ei voinut kohottaa revolveriaan tuskissaan.

"Isäsi tietää, että olet varas", Wade sanoi harkitusti ja armottomasti. "Kerroin hänelle, miten olen vahtinut sinua, seurannut jälkiäsi ja saanut selville suunnittelemasi juonen Wilsonia vastaan. Möly-Jack teki silloin viimeisen tyhmyytensä, kun hän rupesi varastamaan isänsä karjaa. Olen nähnyt paljonkin raivostuneita miehiä aikoinani, mutta vanha Bill voitti heidät kaikki. Olet pettänyt hänet, katkeroittanut hänen elämänsä ja särkenyt hänen sydämensä. Hänellä on nyt samat tarkoitukset sinuun nähden kuin minullakin."

"Hän ei ikinä tee minulle mitään!" Jack huohotti vapisten.

"Hän tappaa sinut, sinä valkomaksainen penikka!" Wade huudahti peloittavalla voimalla. "Hän tappaa sinut heti estääkseen sinut jatkuvista konnantöistä... Aion toimia niin, ettei hänen ole pakko liata käsiään sinun verelläsi."

"Tapan teidät!" Belllounds tiuskaisi huudahtaen. Mutta tämä ei ollut samaa kiukkua, joka aina ennen oli pannut hänet päättömästi toimimaan, vaan vihaa. Hän ei voinut ojentaa revolveriaan. Hänen ymmärryksensä hallitsi vielä hänen tahtoaan, vaikka raivoa jo oli sekaantunutkin hänen pelkoonsa.

"Teet silloin minulle suuren palveluksen, Möly... Mutta miten hidas oletkaan alkamaan! Minun kai on lyötävä viimeinen valttini pöytään saadakseni sinut tappelemaan. Ah, hyvä Jumala, voin kertoa sinulle!... Belllounds, tuolla kutsuu minua muudan kuollut mies. Älä salli minun tehdä harkittua murhaa. Ammuin kerran erään miehen, joka ei halunnut taistella senvuoksi, että hän oli viaton. Tapoin hänet paljain käsin, ja jos kerron sinulle tarinani ja miten tapoin hänet, niin, niin --. Aion tehdä sinulle samoin. Säästät kai minut siitä, Möly? Ei ainoakaan mies, jolla vain on revolveri kädessään, voi kestää sitä, minkä hän tiesi... Mutta säästä minua, älä käske minua kertomaan!"

"Kyllä, kyllä! En halua kuunnella!"

"Ehkä minun on kuitenkin pakko", Wade vastasi surullisesti. Hän keskeytti hengittäen syvään ja hänen maltillinen tyyneytensä haihtui.

Belllounds laski puoleksi kohotetun revolverinsa vastaten silmänräpäyksessä Waden jännittyneessä olennossa tapahtuneeseen omituiseen muutokseen.

"Älkää kertoko minulle enää mitään. En halua kuunnella enkä taistella! Wade, olette hullu. Päästäkää minut menemään ja minä vannon --"

"Möly, kerron Collielle, että olet ollut kolme vuotta vankilassa!" Wade keskeytti äkkiä.

Jos Jack Belllounds olisi saanut kuolettavan lyönninkin, hän ei olisi niin hämmästynyt eikä tuntenut sellaisia tuskia. Sellainen oli hänen isänsä hänelle määräämän rangaistuksen salaisuus, sellainen oli tuo hirveä asia, joka ei ollut parantanut, vaan pahentanut häntä! Kaikki helvetin liekit kiemurtelivat hänen leimuavissa silmissään.

"Kas niin, tiesinhän sen!" Wade huudahti traagillisesti. "Möly-Jack, sinulle juuri minun pitää kertoakin tarinani... Sanon sinulle..."

Columbine ja Wilson istuivat Sage-laakson vieressä olevassa haavikossa muutamalla kaatuneella puulla. Millainen heidän keskustelunsa sitten lienee ollutkaan, se oli pakottanut Mooren nojaamaan päänsä käsiinsä ja Columbinen katsoa tuijottamaan surullisin silmin jonnekin etäisyyteen näkemättä mitään ja ajattelematta mitään. Äkkiä hän säpsähti.

"Wils!" hän huudahti. "Kuulitko jotakin?"

"En", hän vastasi kohottaen väsyneesti päätään.

"Luulin kuulleeni laukauksen", Columbine sanoi. "Säikähdin, sillä olen luullakseni hyvin hermostunut."

Tuskin hän oli lopettanut puheensa, kun kaksi äänekästä paukausta seurasi nopeasti toisiaan. Ne olivat revolverin laukauksia.

"Nyt taasen!... Ah, Wils, kuulitko nyt?"

"Josko kuulin!" Moore kuiskasi tullen omituisen kalpeaksi. "Kyllä, Collie, ja --"

"Wils", Columbine keskeytti hurjasti, alkaen vapista, "vähän aikaa sitten näin Jackin ratsastavan tuota tietä."

"Collie, nuo kaksi viimeistä laukausta lähtivät Waden revolverista. Tuntisin sen paukahduksen tuhansien joukosta!... Oletko varma, että kuulit laukauksen ennenkin?"

"Ah, jotakin hirmuista on tapahtunut! Kyllä! Aivan varma. Kuulin hieman heikomman paukahduksen."

"Hyvä Jumala!" Moore huudahti tuijottaen hämmästyneenä Columbineen. "Ehkä Wade tarkoittikin juuri tätä. En ymmärtänyt häntä milloinkaan täydellisesti."

"Kerro minulle, sillä en ymmärrä tätä ollenkaan!" Columbine vaikeroi väännellen käsiään.

Moore ei kuitenkaan selittänyt tarkoitustaan. Ollakseen raajarikko hän sai hyvin äkkiä hevosensa satuloiduksi ja itsensä sen selkään.

"Collie, ratsastan sinne, sillä pelkään jotakin tapahtuneen... En milloinkaan ymmärtänyt häntä ja unhotin kokonaan, että hän on Hell-Bent Wade. Jos siellä on tapahtunut taistelu tahi muu riita, ratsastan takaisin ilmoittamaan sinulle."

Sitten hän hävisi tielle.

Columbine oli tullut hevosetta ja hän lähti kotiin jalkaisin, mutta hän voi kävellä vain laahustavin askelin, koska hän tiesi jotakin hirveätä tapahtuneen. Hänen sydämensä löi hitaasti ja tuskallisesti, hänen henkeään ahdisti ja hänen aivoissaan pyöri kaikenlaisia ristiriitaisia ajatuksia. Hän muisti Waden kasvot. Kuinka sokea hän oli ollutkaan! Hän aivan hengästyi kävellessään, vaikka hän kulkikin hitaasti. Hänen mielestään tuntui ilmakin kylmenevän ja pimenevän, tutut rinteet ja metsiköt näyttivät vierailta ja White Slidesin laaksossa oli omituisia varjoja.