Part 26

Moore ei palannut kohtaamaan häntä. Hänen valkoinen hevosensa söi ruohoa ensimmäisen pajukon kohdalla, jossa Sage-laakso alkoi laajentua suuremmaksi. Sitten hän huomasi muitakin hevosia, muiden mukana Lem Billingsin punaisenruskean mustangin. Columbine horjui eteenpäin ja tunsi äkkiä senkin hevosen, jolla Jack oli ratsastanut, rasittuneen ja vaahdon peittämän, satuloidun ja suitsilla varustetun, mutta miehettömän, jolloin joku hirveä herätti hänessä ääretöntä pelkoa. Miesten käheät äänet kantautuivat hänen jyskyttäviin korviinsa. Joku juoksi. Kuului jalkojen töminää, mutta se lakkasi pian. Sitten hän huomasi Lem Billingsin tulevan pajukosta, katsovan häneen päin ja kiiruhtavan hänen luokseen. Hänen omituinen paimenenkävelynsä tuntui liian hitaalta hänen intoonsa verrattuna. Columbine tunsi hänen tutkivan katseensa silloin kun hänen omansa himmeni.

"Neiti Collie, siellä on ollut hirmuinen taistelu!" hän huohotti.

"Ah, Lem, tiedän! Ben ja Jack varmaankin?" hän huudahti.

"Niin. Arvasitte oikein. Eikä pahempaa olisi voinut ikinä tapahtuakaan."

Columbine koetti katsoa hänen kasvoihinsa nähdäkseen niiden ilmeen, joka oli varmasti samanlainen kuin hänen käheä äänensäkin, mutta hän oli kai tullut sokeaksi.

"En-entä sitten?" hän kuiskasi ojentaen kätensä Lemille.

"Kuulkaahan nyt, neiti Collie", Lem sanoi hellästi tukiessaan häntä, "teidän on paras odottaa. Antakaa minun viedä teidät kotiin."

"Kyllä, mutta kertokaa minulle ensin", Columbine huudahti hurjasti. Hän ei voinut kestää tätä epävarmuutta ja tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Hyvä Jumala, kuka olisi voinut aavistaakaan, että tuollaista hirmuista tulee tapahtumaan täällä White Slidesissä!" Lem huudahti syvästi liikutettuna. "Neiti Collie, olen hirveästi pahoillani teidän vuoksenne. Mutta ehkä onkin parasta näin. He ovat molemmat kuolleet. Wade heitti juuri henkensä pää Wilsonin sylissä, mutta Jack ei ole lainkaan tiennyt, mikä häneen on sattunut. Hän on kuollut silmänräpäyksessä, sillä hänen molemmat silmänsä oli ammuttu puhki. Wade oli saanut luodin vatsaansa. Olin samaa mieltä Montanan kanssa, että Jack oli vetäissyt revolverinsa ensin ja Wade ampui hänet haavoituttuaan kuolettavasti."

Myöhään samana iltana, Columbinen maatessa vuoteellaan raskaat askeleet rikkoivat talon omituisen hiljaisuuden. Ne kuuluivat ensin arkihuoneesta, tulivat sitten kuistiin ja pysähtyivät vihdoin hänen ovensa edustalle. Oveen koputettiin.

"Isä!" Columbine huudahti nousten äkkiä.

Belllounds tuli huoneeseen jättäen oven raolleen. Auringonvalo tulvi sisään.

"No, Collie, näen sinun jo hieman tointuneen", hän sanoi.

"Kyllä, isä, olen jo melkein ennallani", Columbine vastasi koettaen innoissaan lohduttaa häntä.

Vanha karjanomistaja ei näyttänyt olevan enää sama mies kuin viime kuukausien kuluessa. Kovan säikähdyksen aiheuttama kalpeus, jännitetyn intohimon taistelu ja peloittavien tuntien aiheuttama tuska olivat painaneet leimansa hänen kasvoihinsa. Mutta vanha Bill Belllounds oli taasen entisellään, hän oli jälleen tuo sama tyyni ja raudanluja uranuurtaja, joka oli kokenut kaikkea ja jota eivät vuosien myrskyt olleet murtaneet, jonka suuri henki oli suhtautunut tähän viimeiseen äärettömään onnettomuuteen kuin kaikkiin muihinkin ja joka näki nyt oman elämänsä selvästi saatuaan katkerimman opetuksensa.

"Oletko tarpeeksi voimakas kuulemaan toisenkin järkyttävän uutisen tyttöseni, ja suhtautumaan siihen niin, että voimme aloittaa huomenna elämämme uudestaan?" hän kysyi sellaisella äänellä, jota Columbine ei ollut kuullut pitkiin aikoihin. Se ilmaisi kysymyksen tärkeyden hänelle.

"Kyllä, isä", hän vastasi mennen hänen luokseen.

"No, tule sitten kanssani, sillä haluan, että näkisit Waden."

Hän vei tytön kuistiin, sitten arkihuoneeseen ja lopuksi siihen kamariin, jossa nuo molemmat kuolleet lepäsivät, toinen toisella, toinen toisella puolen huonetta. Jäykät ja liikkumattomat ruumiit oli peitetty huopapeitteillä.

Columbine oli aikonutkin pyytää, että hän saisi nähdä Waden, ennenkuin hänet vietäisiin pois ikuisiksi ajoiksi. Hän pelkäsi sitä hetkeä, vaikka hän omituisesti sitä ikävöikin. Ja nyt hän tultuaan tänne voikin hillitä mielensä ja valmistautua kuulemaan jotakin kauhua herättävää ja kohottavaa, jonka hän heti oli tiennyt olevan tulossa huomattuaan Bellloundsissa tapahtuneen muutoksen.

Belllounds veti huopapeitteen syrjään paljastaen Waden kasvot. Columbine tunsi itsensä järkytetyksi sydänjuuriaan myöten. Kuolema oli siinä, kalpea, kylmä ja armoton, mutta silloin kun se oli vapauttanut kärsineen sielun, se oli painanut noihin kuihtuneihin ja laihtuneihin kasvoihin kauniin leiman, joka ei ilmaissut rauhaa, ei iloa eikä surua, vaan toivoa. Hell-Bent Waden viimeinen tunne oli ollut sellainen.

"Collie, kuuntele", vanhus sanoi syvällä ja vapisevalla äänellään. "Kun ihminen kuolee, ymmärrämme heti, millainen hän on ollut eläessään. Niin kunnollista miestä kuin Wade oli, en ole milloinkaan tuntenut. Hänellä oli omituinen luulo, jonkunlainen pakkoajatus, että hänen askeleensa vievät helvettiin. Hän kuvitteli, että minne ikinä hän menikään, sinne hän toi mukanaan helvetin. Mutta hän oli väärässä. Hänen omat huolensa panivat hänet ymmärtämään muiden vaikeuksia. Hän tunsi elämän ja hänen toivonsa hyvästä olivat yhtä suuret kuin hänen suhtautumisensa pahaan. En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan... Hän rakasti sinuakin, Collie, enemmän kuin ikinä voit ymmärtääkään, enemmän kuin Jack, Wils ja minä. Tiedät mitä raamattu sanoo sellaisesta, joka uhraa elämänsä muiden hyväksi. Wade oli minun ja Jackinkin ystävä, vaikka emme voineet sitä ymmärtää. Hän oli Wilsinkin ystävä. Sinulle hän mahtoi olla enemmän kitin voimme sanoakaan. Tiedämme kaikki, miten helposti Wade olisi voinut tappaa Jackin joutumatta itse ollenkaan vaaraan. Mutta hän ei tahtonut tehdä sitä, ja niin hän pelasti minut ja Jackin ja itsensäkin. Jollakin kummallisella tavalla hän pakotti Jackin taistelemaan kuin mies. Jumala ainoastaan tietää, miten hän siinä menetteli, mutta se pelasti minut helvetistä ja sinut ja Wilsin onnettomuudesta. Wade olisi voinut ottaa sinut minulta ja Jackilta. Hänen olisi tarvinnut kertoa sinulle vain salaisuutensa, mutta hän ei tahtonut. Hän näki, miten sinä rakastit minua, kuin olisit ollut oma tyttäreni,... mutta, Collie, tyttöseni, hän oli oikea isäsi."

Purskahtaen itkuun Collie polvistui kylmän ruumiin viereen.

Belllounds poistui hiljaa huoneesta sulkien oven.

XX.

Lokakuu oikein tuhlaili värejään sen syksyn kuluessa. Pakkaset tulivat niin myöhään, etteivät lehdet muuttaneetkaan väriään asteittain. Muudanna päivänä oli vehreyden joukossa jo kultaakin ja muudanna taas punaa ja purppuraa. Silloin kukkulain huiput loistivat haavikkokruunuillaan, salviarinteet näyttivät pehmeänharmailta auringonvalossa, kivikoita kiertelevät viiniköynnökset kiemurtelivat pronssin värisinä, kallioiden juurilla olevat sanajalat kuihtuivat äkkiä ja laajat kiviset rinteet ja tummat metsät muuttuivat synkän näköisiksi.

Columbinet kukkivat kaikkialla kuusten välisissä laaksoissa muodostaen kauniita varsia raskaine terineen, jotka ovat suloisimmat ja vaaleimmat kaikista vaaleansinisistä. Liikkumattomina ne kohottivat umpunsa valoa kohti. Haavikoissa, joissa ruoho alkoi jo kellastua, columbinet heiluivat hiljaa tuulessa nyökyttäen ja kumarrellen. Kauneimmat ja hienoimmat piiloutuivat varjoisiin niemekkeihin ollen suloisia kuin tähdet metsän rauhaisassa hämärässä.

Waden viimeiset sanat Moorelle oli tulkittu siten, että hän haluaa saada hautansa columbinien joukossa Sage-laakson vieressä olevassa haavikossa. Sinne hänet sitten peitettiinkin.

Eräänä päivänä Belllounds lähetti Columbinen hakemaan Mooren White Slidesiin. Oli lämmin iltapäivä jälkikesällä ja vanhus istui kuistissa paitahihasillaan. Hänen tukkansa oli aivan harmaa nyt, mutta muuta muutosta ei hänessä voitu huomata. Hän tervehti vilpittömästi paimenta.

"Wils, olisin iloinen, jos rupeaisit jälleen työnjohtajaksi tänne White Slidesiin", hän sanoi.

"Tarkoitatteko totta?"

"Kyllä."

"Minä tulen", paimen vastasi.

"Mitähän isäsi siihen sanoo?"

"En tiedä ja olen senvuoksi hieman huolissani. Hän tulee vierailemaan luokseni. Sain häneltä tietoja aivan äskettäin ja hän aikoo lähteä piakkoin postivaunuissa Kremmliniin."

"Miten hyviä uutisia! Olen iloinen saadessani tutustua häneen. Wils, sinusta tulee rikas karjanomistaja, ennenkuin tiedätkään. Hei, Collie!"

"Kun sinä vain sanot niin, isä, tapahtuu se", Columbine vastasi laskien kätensä isänsä olkapäälle.

"Wils, komentelet täällä White Slidesissä piakkoin miten vain, ellei Collie komentele sinua. Niin, niin!"

Collie ei voinut vastata tähän järkyttävään uutiseen ja Wilson joutui aivan suunniltaan hämmästyksestä.

"Mielestäni teidän nuorten olisi paras ratsastaa Kremmliniin vihille."

Tämä ystävällinen asiallinen huomautus mykistytti paimenen kokonaan eikä Columbinekaan voinut tehdä muuta kuin katsoa isäänsä.

"Toivoakseni en ole erehtynyt toiveissani nuoresta parista, joka on kuolemaisillaan rakkaudesta", Belllounds jatkoi kuivaan tapaansa naurahtaen sydämellisesti.

"Isä!" Columbine huudahti kietoen silloin vasta kätensä hänen kaulaansa ja painaen päänsä hänen olkapäätään vasten.

"No, no, tässä on minulle vastausta tarpeeksi", Belllounds sanoi puristaen hänet rintaansa vasten. "Moore, hän on sinun siunauksineni ja kaikkine omaisuuksineni. Teidän pitää ymmärtää, että olen iloinen, kun asiat ovat lopultakin kääntyneet hyväksenne ja Columbinen onneksi. Elämäni ei ole vielä lopussa, mutta sen myrskyt ovat nyt olleet ja menneet, Jumalalle kiitos. Eläessämme opimme. Minusta on arvotonta, ellei ihminen katso eteensä ja toivo. Kaipaan tyyntä ja rauhallista elämää nyt saadakseni helliä lastenlapsiani vanhoilla päivilläni. Ratsastakaa senvuoksi Kremmliniin ja kiiruhtakaa sitten kotiin."

Saman päivän iltana, jolloin Columbine palasi White Slidesiin Mooren vaimona, hän livahti tiehensä hänen kunniakseen toimeenpannusta vaatimattomasta juhlasta ja kiipesi kukkulalla olevaan haavikkoon kuluttaakseen hetkisen isänsä haudalla.

Laskeneen auringon läntiselle taivaalle jättämä rusotus hehkui kullan ja ruusun värisenä muuttaen metsäisten harjanteitten yllä leijaavan purppuraisen sumun loistavasti. Alemmat laaksot olivat jo kietoutuneet harmaaseen hämärään. Huuhkajat huuhuivat, arosudet haukkuivat ja jostakin kauempaa kuului suden ulvontaa.

Haapojen juurella oli rauhallista, yksinäistä ja surullista. Lehdet lepattivat aiheuttamatta minkäänlaista kahinaa. Columbinen sydän oli täynnä onnea, jonka hän halusi ilmaista jotenkin tämän yksinäisen haudan vieressä. Hän oli velkaa sen tälle omituiselle täällä varjoisassa paikassa lepäävälle miehelle. Murheet odottivat häntä eikä hän milloinkaan voisi vapautuakaan murheestaan eikä pahoittelustaan. Ja kuitenkin hän oli rakastanut Wadea ja ollut hänen omansa aivan tietämättään. Waden elämä oli ollut kauhea ja samalla niin suurenmoinen. Kuta enemmän Columbine oli saanut aikaa ajatella, sitä enemmän hän oli alkanut käsittää Waden tarkoituksia. Hänen tehtävänään oli ollut tuoda valoa pimeyteen ja kohdella ankarasti kaikkea pahaa, jota hän oli koettanut kitkeä pois juurineen.

Hänen isänsä! Kaikissa tapauksissa, miten lujasti hän sentään olikaan kiinnitetty menneisyyteen! Kuinka perinpohjaisesti häntä olikaan suojeltu suurimman toivottomuudenkin kestäessä! Siten Columbine käsitti hänet. Rakkaus on elämän ruokaa ja toivo sen henkevyyttä, ja kauneus on sen palkinto näkevälle silmälle. Wade oli omistanut kaikki nämä suuret hyveet, vaikka hän niiden johdosta oli saanutkin traagillisen nimen.

"Minäkin koetan saavuttaa ne. Minullakin täytyy olla uskoa, toivoa ja rakkautta, sillä olenhan hänen tyttärensä", hän sanoi. Heikko viileä tuuli humisi haavikossa kahisuttaen lehtiä kuiskaavasti, ja hennot columbinet kohottivat suloisia teriään kimallellen vaaleina hämärässä.