Part 24

"Kyllä, kuten me muutkin. Toin teille uutisia Wilsiltä, mutta en oikeastaan tiedä, kerronko niitä ollenkaan."

"Voi, kertokaa nyt toki!" Collie pyysi houkutellen.

"Wils käski minun sanoa teille, että hän rakastaa teitä yhä kiihkeämmin. Hänen rakkautensa pitää kuulemma yllä hänen rohkeuttaan ja luottamustaan Jumalaan. Jos joskus menette naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, saatte mennä katsomaan hänen columbinein sekaan kaivettua hautaansa kukkuloille."

Omituista, miten Wade tunsi saavansa lohtua kiusatessaan tyttöä näin. Columbine punastui hänen puheensa alussa, mutta oli aivan kalpea hänen lopetettuaan. "Ah, tottahan se on!" hän kuiskasi. "Se tappaisi hänet, kuten minutkin."

"Rohkaiskaa mielenne, Columbine", Wade sanoi. "Elokuun kolmanteentoista on vielä pitkälti aikaa... Kertokaa nyt minulle, miksi vanha Bill lähti pakoon nähtyään minut?"

"Ben, epäilen isän luulevan, että aiotte kertoa hänelle jonkun hyvin verisen jutun noista rosvoista."

"Vai niin! No, en vielä... Kuinka Jack Belllounds on käyttäytynyt näiden päivien kuluessa?"

Wade tunsi kysymyksensä tärkeyden, mutta näytti aivan siltä, kuin tytön kasvot olisivat ilmaisseet tarpeeksi kaipaamatta sanojen vahvistusta.

"Ystäväni, kertominen tuntuu minusta jostakin syystä hyvin vastenmieliseltä. Olette aina niin toivorikas ja valmis ajattelemaan hyvää pahan asemesta. Mutta Jack on ollut epäkohtelias minulle, niin, melkeinpä raaka. Hän oli juovuksissa tässä kerran. Joka päivä hän juo, milloin enemmän, milloin vähemmän, jolloin hän muuttuu. Isäkin suree sitä. Hän ei puhu mitään, mutta tunnen, että hän pelkää, mitä seuraavalla kerralla tapahtuu. Jack on kiusannut minua, että menisin naimisiin hänen kanssaan viivyttelemättä. Hän tahtoi sitä heti palattuaan Kremmlinistä. Hän on halukas poistumaan White Slidesistä. Isäkin tietää sen ja on pahoillaan. Mutta tietysti minä kieltäydyin."

Columbinen läsnäolo, niin eloisa, suloinen ja liikuttava, ja kaikki hänen ympärillään, auringonpaiste, salviakukkuloiden kullanvärinen hehku ja Waden sydän, järki ja mieli muuttuivat äkkiä kummallisesti. Tuntui kuin kaikki valon kaunistama olisi äkkiä pimennyt. Sitten Wade kuvitteli olevansa yksinään autiossa huoneessa, joka oli hänen oma sydämensä, ja hän oli kuuntelevinaan sellaisen traagillisen sanantuojan tuloa, jonka askeleet kaikuivat äänekkäästi portailla, jonka käsi tarttui hitaasti lukon kahvaan ja jonka harmaa olento avasi oven ja astui kynnyksen yli.

"Eikö Möly-Jack ole lopettanutkaan välejään kanssanne, Collie?" metsästäjä kysyi.

"Välejäänkö kansani?... Ei totisesti! Miksi teitte sellaisen kysymyksen?"

"Eikö hän ole tarjoutunut luovuttamaan teitä Wils Moorelle?"

"Ben, oletteko tullut hulluksi?"

"Collie, kuunnelkaahan, niin kerron teille." Vanha pakko pani Waden puhumaan. "Möly-Jack oli tuvassa pelaamassa rosvojen kanssa saadessani heidät kiinni. Muistatte kai, että lupasin peloittaa hänet suunniltaan. Käytin tilaisuutta hyväkseni. Ärsytin rosvot aivan raivoon ja sanoin sitten Jackille ilmaisevani hänen salaisuutensa. Hän yritti nousta ja lähteä pakoon, mutta ei uskaltanutkaan. Ammuin palasen hänen korvastaan aloittaakseni leikin. Tehtyäni sen kerroin rosvoille, miten Jack oli pettänyt heidät. Folsom, heidän päällikkönsä, raivosi kuin hullu sonni. Hän olisi mielellään tappanut Jackin ja rukoili minulta revolveria voidakseen ampua Jackin silmät puhki. Toisetkin rosvot olisivat tahtoneet ampua hänet. He olivat pahoja miehiä. Minun on pakko tunnustaa, ettei siellä tapahtunut taistelu ollut lyhyt eikä suloinen. Ammuimme kuin vietävät ja tuollaisessa pienessä huoneessa paukutteleminen nostaa melkein katon pois paikoiltaan. Ennen kuolemaansa Folsom oli polvillaan pahasti haavoittuneena, heilutellen revolveriaan ja kuiskaillen pahansuovalla ilolla ampuneensa minut. Huomattuaan Jackin ja muistaessaan kaiken häntä vapisutti niin kovasti, että hänen haavastaan vuotava veri lensi kaikille suunnille. Hän tähtäsi kauan Jackiin koettaen saada kätensä vakavaksi, mutta hän ei voinut ja ampui sivu, minkä jälkeen hän kaatui kuolleena lattialle pää Jackin jalkoihin. Nyt ei ollut jäljellä muita kuin eräs punapartainen rosvo, joka oli piiloutunut uunin taakse. Jack katseli taistelun loppua, joka olisi koetellut kokeneemmankin hermoja. Murskasin ensin rosvon kyynärpään ja sitten hänen polvensa ja sain ampua häntä vielä kolmasti lanteille, ennenkuin hän horjui piilostaan loppuaan kohti. Hän sai minutkin raivostumaan ja kun kiristin Jackia, olin varmaankin hirveän näköinen. Uskottelin Jackille aikovani tappaa hänet. Hän kerjäsi ja huusi ja alkoi rukoilla henkensä puolesta vedoten teihin. Se oli inhoittavaa, mutta sitä olin toivonutkin. Pakotin hänet silloin vannomaan, että hän luopuu teistä ja antaa teidät Moorelle."

"Ah, Ben, miten hirveää!" Columbine kuiskasi vapisten. "Kuinka voitte kertoa minulle tällaisen kauhean jutun?"

"Halusin vain ilmaista teille, miten Jack tuli tehneeksi lupauksensa, jotka nyt olette kuullut."

"Lupaukset! Luuletteko Jackin välittävän lupauksista ja valoista?" Columbine huudahti kiihkeästi ja halveksivasti. "Tuhlasitte vain aikaanne turhaan, sillä hän on vain raukka ja valehtelija!"

"Hm!" Wade katseli suoraan eteensä kuin hän olisi nähnyt jonkun odotetun ja vastenmielisen esineen jossakin etäisyydessä. Sitten hän vastustamattomin askelin, ei liian nopeasti eikä hitaasti, mutta voimakkaasti käveli kuistiin ja nousi portaille.

"Ben, minne olette menossa?" Columbine huudahti hämmästyneenä seuraten häntä.

Wade ei vastannut, vaan lähestyi yhä lähemmäksi arkihuoneen suljettua ovea.

"Ben!" Columbine huudahti järkytettynä.

Mutta Wadella ei ollut minkäänlaista vastausta eikä ajatustakaan hänen varalleen. Koputtamatta hän aukaisi oven äkkiä voimakkaasti ja mentyään huoneeseen hän sulki sen jälleen.

Bill Belllounds seisoi selin suureen uuniin kädet ristissä rinnoillaan, tylsän ja julman näköisenä nähtävästi rohkaistuaan mielensä odottamansa tunkeilevaisuuden varalta.

"Mitä haluatte?" hän kysyi töykeästi? Nähtyään metsästäjän hän oli heti aavistanut jonkun onnettomuuden olevan tulossa.

"Belllounds, tahdon paljonkin", Wade vastasi. "Voitteko toimia niin, ettei meitä häiritä?"

"Pönkitkää ovi."

Wade pani pönkän paikoilleen ja ottaen sitten hatun päästään hän kuivasi hikisen otsansa.

"Luuletteko näkevänne minussa vihollisen?" hän kysyi uteliaasti Bellloundsiita.

"Puhuakseni suoraan, Wade, en tiedä olevan mitään syytä, miksi olisitte vihamieheni, mutta tunnen jotakin. Se ei johdu siitä, että olen poikani puolella, vaan se on jotakin muuta, voimakkaampaa. Kummallinen tunne, joka on minulle aivan uusi. Tunsin jotakin samanlaista silloin kun kerroitte tuosta Gunnisonin taistelusta."

"Belllounds, emme voi paeta kohtaloamme. Ja se oli päätetty jo aikoja sitten, että minun pitää kertoa teille muudan vieläkin pahempi ja hirmuisempi tarina."

"Ehkä haluan kuunnella ja ehkä en. En lupaa mitään näiden päivien kuluessa."

"Aiotteko pakottaa neiti Collien naimisiin Jackin kanssa?" metsästäjä kysyi tiukasti.

"Tyttö on hyvin myöntyväinen."

"Tiedätte sen olevan valetta. Collie on valmis uhraamaan rakkautensa, kunniansa ja elämänsäkin maksaakseen velkansa teille."

Vanha kartanonomistaja punastui tulipunaiseksi ja hänen silmänsä leimusivat menneiden vuosien tulesta.

"Wade, voitte mennä liian pitkälle", hän varoitti. "Pidän arvossa hyväsydämisyyttänne ja se ikäänkuin vetää minua puoleensa, mutta tämä on minun asiani. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua tähän. Olette tehnyt sitä jo liiaksikin. Vannon, että Collie olisi jo naimisissa Jackin kanssa, ellei teitä olisi."

"Aivan niin! Senvuoksi kiitänkin Jumalaa, että satuin tulemaan tänne White Slidesiin. Belllounds, erehdytte suuresti luullessanne, että poikanne on tarpeeksi hyvä tälle tytölle, ja erehdytte minustakin. Olen sekaantunut tähän juttuun ja saatte uskoa sanaani, että minulla on ollut siihen oikeus."

"Omituista puhetta, Wade, mutta suon teille anteeksi."

"Teidän ei tarvitse, sillä seison sanojeni takana. Kysyn teiltä kuitenkin aluksi, vaikka loukkaisinkin siten teitä, miksi ette rakasta hieman Collietakin, vaan ainoastaan roistomaista poikaanne, Möly-Jackia?"

Belllounds puristi suuret kouransa nyrkkiin katsoa tuijottaen Wadeen. Hän alkoi suuttua. Hän näki Wadessa poikaansa kohtaan tuntemansa toivon ja oman itsepäisen kalliin ylpeytensä katkeran vastustajan.

"Taivas varjelkoon! Wade --"

"Belllounds, voin pakottaa teitä nielemään tuollaiset sanat", Wade keskeytti. "Tässä on nyt mies miestä vastaan ja olen teidän veroisenne milloin tahansa. Ymmärrättekö? Luuletteko minua niin sanattoman tyhmäksi, että olisin tullut tänne uhkaamaan teitä tietämättä sitä? Puhukaa minulle, kuin puhuisitte jonkun toisen miehen pojasta."

"Sellainen ei ole mahdollista", vanhus sanoi taistelunhaluisesti.

"Kuunnelkaa sitten minua ensin... Poikanne Jack, sanoakseni totuuden vihdoinkin, tuhoo Collien. Ymmärrättekö sen?"

"Hyvä Jumala, pelkään sitä", Belllounds vaikeroi ollen suurenmoinen nöyryytyksessäänkin. "Mutta se on viimeinen keinoni enkä voi olla käyttämättä sitä."

"Tiedättekö, että jos Jack menee naimisiin Collien kanssa, Collie kuolee?"

"Mitä!... Pelkonne vie teidät harhaan, Wade. Naiset eivät kuole niin helposti."

"Muutamat heistä kuolevat ja Collie kuuluu heihin, jos hän joskus menee naimisiin Jackin kanssa."

"Jos!... Hänen on pakko!"

"Emme pääse yksimielisyyteen", Wade vastasi lyhyesti.

"Oletteko te perheeni päämies?"

"En, mutta tässä on suuremman perheen edut kysymyksessä kuin teidän. Myönnätte sen kyllä heti... Belllounds, teette minut hulluksi! Ette suhtaudu minuun kuin mies mieheen, sillä ette ole enää sama mies kuin ennen. Tässä Coloradon osassa olette kaikkien mielestä ollut aina valkoisista valkoisin ja nimeänne verrataan kaikkeen, mikä on rehellistä, suurta ja jaloa, mutta olette niin sokeasti ihastunut hurjaan poikaanne, että olette aivan eri mies kaikessa, mikä koskee häntä. En halua penkoa hänen roistontöitään, sillä olen tytön puolella. Hän ei rakasta Jackia, sillä sellainen on mahdotonta. Hän tahraa itsensä vain lokaan ja hänen sydämensä särkyy niin, että hän kuolee... Pyydän teitä nyt, ennenkuin se on liian myöhäistä, luopumaan tuosta avioliitosta."

"Wade, olen ampunut miehiä vähemmästäkin kuin tuollaisista puheista", vanhus jyrähti ollen suunniltaan häpeästä ja raivosta.

"Olette luullakseni, mutta ette minun laisiani... Sanon teille suoraan päin naamaa, että olette tekemäisillänne oikean konnantyön, kirotun itsekkään ja likaisen, pakoittaessanne viattoman ja suloisen tytön sellaiseen. Niin varmasti kuin seison tässä, turmelette silloin neljä elämää, jos teette sen!"

"Neljäkö?" Belllounds huudahti, vaikka jokin muukin sana olisi ilmaissut hänen nöyryytyksensä.

"Minun olisi pitänyt sanoa kolme jättämällä Jack pois. Tarkoitan Collien, teidän ja Wils Mooren."

"Aavistan, että Moore onkin jo melkein mennyttä miestä."

"Voitte saada kuulla vielä sellaistakin, josta ette ole ikinä osanneet uneksiakaan, niin vanha kuin olettekin, Belllounds. Kerron teille erään sellaisen jutun piakkoin... Mutta nyt poikkeamme asiasta. Ettekö voi keskustella tyynesti?"

"Tyynestikö, silloin kun puhutte tällaisia helvetillisiä asioita? Voi, voi!... Wade, olette aivan pyörällä päästänne. Olette aina tuntunutkin minusta kummalliselta... Ja jos suotte minulle anteeksi, alan väsyä koko tähän keskusteluun. Olemme niin kaukana toisistamme kuin maapallon navat. Ja voidaksemme uskoa hyvää toisistamme, meidän pitää nyt lopettaa."

"Ette siis rakasta Collieta ollenkaan?" Wade kysyi järkähtämättömästi.

"Kyllä. Miten naurettavia mielipiteitä teillä onkaan. Ne lopettavat kärsivällisyyteni."

"Belllounds, ette ole hänen todellinen isänsä."

Vanhus hätkähti ja hän katsoa tuijotti, kuten hän oli tuijottanut ennenkin, jäykästi ja hämmästyneenä Wadeen.

"En olekaan."

"Jos Collie olisi todellinen tyttärenne, omaa lihaanne ja vertanne, ja Jack Belllounds olisi minun poikani, antaisitteko silloinkin Collien hänelle vaimoksi?"

"En, Wade, en missään tapauksessa."

"Miten siinä tapauksessa voitte luulla minun suostuvan hänen avioliittoonsa poikanne kanssa?"

"Mitä?" Belllounds kumartui Wadeen päin musertavan vapistuksen värisyttäessä häntä.

"Collie on tyttäreni."

Belllounds huokaisi raskaasti ja äänekkäästi. Hän kumartui yhä lähemmäksi katsoen tutkivasti noihin kasvoihin ja silmiin, jotka tällä hetkellä omituisesti muistuttivat Columbinesta.

"Jumala minua auttakoon, sellainenko siis olikin salaisuutenne?... Hell-Bent Wade! Te olette siis seurannut jälkiäni."

Hän horjui suureen tuoliinsa vajoten siihen. Hänen kasvoissaan ei näkynyt epäilyksen jälkeäkään. Tämä paljastus oli tehonnut jo suuruudellaan.

Wade istuutui vastakkaiseen tuoliin. Hänen yhdennäköisyytensä Columbinen kanssa oli haihtunut jo. Se oli ollut rakkautta, henkevyyttä, loistoa ja kunniaa, mutta se oli kadonnut nyt. Nyt muodostivat hänen kasvonsa kuin surun tunnuskuvan.

"Kuunnelkaa nyt, Belllounds, niin kerron teille... Jumalan tiet ovat ihmeelliset. Olen koettanut parikymmentä vuotta sovittaa Collien äidille tekemääni vääryyttä. Olen koettanut ottaa selville toisten huolet ja sälyttänyt ne hartioilleni. Ja jos voin turvata Collien onnen ja sielun, saan varmasti tavata hänen äitinsä toisessa maailmassa. Tunsin Collien heti ensi näkemässä. Hän on aivan äitinsä näköinen, yhtä tunteellinen, tulinen ja ylpeä, ja hänen äänensäkin on kuin äidin. Tuollainen matala ja suloinen aito, kuten sitä nimitetään... Olisin tuntenut Collien omaksi tytökseni, vaikka olisin ollut sokea ja kuurokin... Siitä on kulunut kahdeksantoista vuotta, kun riitauduin hänen äitinsä kanssa. En ollut mikään poika, mutta olin hirmuisesti rakastunut Lucyyn. Ja hän rakasti minuakin niin kiihkeästi, etten saanut tietää sitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tulimme tänne länteen Missourista. Hän oli syntynyt Texasissa. Olin hyvin levoton enkä ollut pitkää aikaa samassa työssä. Hain uudistalon paikkaa. Vaimollani oli hieman varoja ja toiveeni olivat valoisat. Vietimme naimisiin mentyämme ensimmäisen vuoden Kansasissa matkustellen sinne tänne. Viivyin Dodgessa jonkun aikaa. Muistatte kai, että se siihen aikaan oli aavikoiden hurjimpia paikkoja. Vaimoni veljellä oli siellä ravintola. Hän oli suuri konna, vaikka vaimoni luulikin häntä rehelliseksi mieheksi. Omituista, miten sukulaiset eivät voi huomata toistensa vikoja. Hänen veljensä, Spencer, ei voinut kuitenkaan käyttää minua mihinkään, koska voin paljastaa hänen ovelat korttitemppunsa ja voittaa hänet hänen omalla alallaan. Spencerillä oli muudan pelitoveri, eräs Texasista sinne eksynyt Cap Fol-niminen paimen. Mutta sivuuttakaamme hänen nimensä. Muutamana yönä he olivat saaneet erään muukalaisen käsiinsä puhdistaakseen tämän, jolloin sekaannuin leikkiin ja voitin kaikki heidän rahansa. Peli loppui veriseen tappeluun, mutta ei kukaan kuollut. Tästä suuttuivat Spencer ja hänen toverinsa Cap minulle. Vieras oli muudan tilanomistaja Louisianasta. Hän oli ollut upseeri kapinallisten joukoissa, oli komea ja solakka etelän mies, joka rakasti viiniä, kortteja ja naisia. Hän rupesi hakkailemaan vaimoani kiinteästi ollessani matkoilla, jotka olivat yhtämittaisia. Vaimoni ei kertonut sitä minulle milloinkaan, sillä olin äärettömästi mustasukkainen siihen aikaan.

"Pieni tyttäreni, jota sanotte Columbineksi, syntyi ollessani pitkällä matkalla. Tultuani kotiin Lucy ja lapsi olivat menneet ja samoin tuo etelän mieskin... Spencer, hänen toverinsa Cap, ja muutamat muut heidän liittolaisensa todistivat minulle, ettei lapsi ollutkaan minun. Silloin lähdin ajamaan vaimoani ja hänen rakastajaansa takaa. Löysin heidät ja ammuin miehen vaimoni silmien edessä. Mutta molemmat olivatkin viattomat, kuten sitten sain selville, vaikkakin liian myöhään. Mies oli todellisuudessa ollutkin hänen ystävänsä. Vaimoni halveksi minua kertoen minulle, että hänen veljensä ja muut olivat syyttäneet minua jostakin häpeällisestä, jolloin vaimoni oli päättänyt erota minusta.

"Palasin Dodgeen saadakseni hieman keskustella noiden miesten kanssa, jotka olivat tuhonneet elämäni. Mutta he olivatkin menneet ja heidän jälkensä johtivat tänne Coloradoon. Melkein vuotta myöhemmin sain heidät kaikki kiinni muutamasta suuresta vaunukaravaanista Denverin pohjoispuolelta. Vaimoni toinen veli ja hänen isänsä olivat myös tulleet länteen ja sattumalta me kaikki kohtasimme toisemme. Riitauduimme. Vaimoni ei halunnut antaa minulle anteeksi, hän ei tahtonut puhuakaan kanssani ja hänen sukulaisensa yllyttivät häntä minua vastaan. Erehdyin silloin suuresti luullessani hänen isästään ja muista veljistään samaa kuin Spenceristä ja tein silloin heille ja vaimolleni suurta vääryyttä.

"Mitä heille tein, Belllounds, on tarina, jota en aio kertoa kenellekään kuolevalle ihmiselle, joka voisi toistaa sen, mutta se teki vaimostani melkein mielipuolen ja minusta Hell-Bent Waden. Hän karkasi luotani ja minä seurasin hänen jälkiään Coloradon ympäri. Hakemiseni päättyi noin sadan penikulman päähän tästä paikasta. Viimeinen merkki oli muudan aavikolla palava siirtolaisvaunu, jonka arapahoet olivat sytyttäneet palatessaan utien luo tekemältään ryöstöretkeltä. Tyttönen oli ehkä kävellä lyllertänyt syrjään tieltä, mutta luullakseni hänen äitinsä tahi joku toinen pakolainen piilotti hänet tahi pudotti hänet tielle. Miehenne löysivät hänet columbinien joukosta."

Belllounds veti syvään henkeään.

"Sellainenkin, mitä ihminen ei osaa odottaakaan, toteutuu vihdoin. Wade, tyttö on teidän. Näen sen katseestanne ja tunnenkin sen... Olen kohdellut häntä kuin omaani toimien parhaan ymmärrykseni mukaan. Olen rakastanut häntä, vaikka ihmiset luulevat, ettei minulla ole silmiä muille kuin Jackille... Aiotteko riistää hänet minulta?"

"En milloinkaan!" Wade vastasi surullisesti.

"Mitä! Miksi ette?"

"Koska hän rakastaa teitä. En voisi ilmaista itseäni milloinkaan hänelle. En halua voittaa hänen rakkauttaan valehtelemalla hänelle, ja minun olisi pakko valehdella ja olla niin petollinen kuin suinkin. Minun olisi pakko kertoa Collielle totuus -- hänen äitiään kohtaan tekemäni vääryys ja äidin omaisille valmistamani helvetti... Hän pelkäisi silloin minua."

"Hm!... Ja minä vannon, ettette milloinkaan muutu!" Belllounds huudahti.

"En. Muutuin kerran kahdeksantoistavuotta sitten enkä voi palata enää takaisin. En voi saada enää tehtyä tekemättömäksi, vaikka tahtoisinkin."

"Luulette siis, että Collie rupeisi pelkäämään teitä?"

"Hän ei tulisi rakastamaan minua milloinkaan, kuten hän rakastaa teitä ja minuakin nyt. Se on ainoa turvani."

"Hän vihaisi teitä, Wade."

"Luultavasti, ja senvuoksi hän ei saa milloinkaan tietääkään sitä."

"Elämä on todellinen helvetti muutamille! Wade, jos voisitte elää elämänne uudestaan, tehdä, minkä tiedätte oikeaksi, ja rakastaa ja kärsiä samoin kuin nytkin, suostuisitteko siihen?"

"Kyllä. Rakastan elämää ja sen vaiheita. En tahtoisi nauttia ilosta tuntematta tuskia. Olen kuitenkin varma, että vain meidän ikäisemme miehet suostuisivat sellaiseen."

"Olen samaa mieltä kanssanne, Sadetta ja auringonpaistetta!... Mutta kaikista puheistanne ja turmiollisista ennustuksistanne huolimatta en aio muuttaa suunnitelmaani Jackiin ja Collieen nähden. En hitustakaan!... Jos hän jää kasvattityttärekseni, hänen on pakko mennä naimisiin poikani kanssa... Wade, olen tässä yhtä järkkymätön kuin pohjantähti."

"Belllounds, ettekö haluaisi ajatella sitä vielä päivän?" Wade pyysi.

"Kyllä, mutta mieleni ei silti muutu."

"Eikö sittenkään, vaikka tietäisitte, että tämän avioliiton toimeenpanemisella menetätte kaikki?"

"Kaikkiko? Eikö siinä ole sentään hieman liikaa?"

"Ei. Tarkoitan, että vaikka menettäisitte kaikki, poikanne, kasvattityttärenne, mahdollisuuden, että poikanne parantaa tapansa, ja Collien onnellisuudentoiveet, ettekö sittenkään? Teillä ei kai ole enää muutakaan, jonka vuoksi eläisitte."

"Ei olekaan, mutta en voi ymmärtää syitänne. En käsitä teitä, Wade. Salaatte jotakin, kuten aina noita juttuja kertoessanne."

Vaikeasti kuin koko maailman synnit olisivat olleet hänen hartioillaan metsästäjä nousi katsoen Bellloundsia silmiin.

"Kun minun on pakko, silloin tulen... Mutta, vanhus, sanon teille kerran vielä, olkaa jalo älkääkä itsekäs. Valitkaa verisiteen ja jalon tasapuolisuuden välillä tehdäksenne hyväntyön... Tahdotteko luopua tästä suunnittelemastanne avioliitosta, jotta Collie voisi saada rakastamansa miehen omakseen?"

"Tarkoitatte varmaankin tuota toverianne ja kaksinkertaista rosvoa, Wils Moorea?"

"Juuri häntä! Ystävääni ja miestä, jollainen emme kumpikaan milloinkaan ole ollut."

"Emme todellakaan!" vanhus jyrähdytti punastuen.

Pää kumarassa ja laahustavin askelin Wade poistui huoneesta.

Hitaasti ja vaipuen joskus syviin ajatuksiin metsästäjä palaili Mooren tuvalle. Hänen tullessaan paimen hypähti seisoalleen huudahtaen hämmästyksestä.

"Ah, Wade, onko Collie kuollut?" hän huudahti.

Sellaisen äärettömän onnettomuuden hän luuli lukevansa Waden surullisista kasvoista.

"Ei. Collie voi mainiosti."

"No mutta, ihminen, mitä maailmassa sitten onkaan tapahtunut?"

"Ei mitään vielä, mutta jotakin tapahtuu parhaillaan mielessäni. Moore, olisin sinulle hyvin kiitollinen, jos antaisit minun olla rauhassa."

Auringon laskiessa Wade käveli kukkulalla olevassa haavikossa. Puiden juurilla oli sekä valoa että varjoa, salviarinteet punoittivat kullanvärisinä ja tummien harjanteiden ja laskevan auringon välissä oli kuin purppuran ja violetin värinen verho.

Rupesi hämärtämään. Taivaalle ilmestyi kirkkaita valkoisia tähtiä. Yö muodosti laaksoon synkkiä varjoja ja kukkulat muuttuivat tummemmiksi. Taivaalla oleva sininen verho laajeni ja mustui. Metsästäjä käveli tietään edestakaisin ja tunnit kuluivat hänen mielestään kuin hetket. Hän kuuli hyönteisten hiljaista surinaa, virtaavan veden kohinaa ja tuulen huminaa. Muudan arosusi rikkoi hiljaisuuden haukkuen kovasti ja pysähdellen. Huuhkajat huuhuivat toisilleen inhoittavasti ja kummallisesti. Susikin ulvoi. Mutta nämä äänet todistivat vain tämän hiljaisen yön yksinäisyydestä ja viileydestä.

Wade kuunteli niitä ja hiljaisuuttakin. Hän tunsi paikan viileyden ja autiuden, luonnon hengityksen, kun hän katseli salaperäisen taivaan sametinpehmeää sineä ja tuikkivia tähtiä. Kaikki, mikä oli auttanut häntä kohtalokkaiden päivien kuluessa, näytti nyt hävinneen olemattomiin. Kun hän kohotti katseensa korkeaan tummaan huippuun, joka kuvastui niin jylhänä ja selvästi taivasta vasten, hän ei tehnyt sitä saadakseen uusia voimia. Luonto julmuudessaan pilkkasi häntä. Hänen taistelunsa oli kohdistunut sen täydellisintä edustajaa, ihmistä vastaan.