Part 8

Silläaikaa kun puusepät, mestari Guidon ja tohtori viimeistelivät kojeen kuntoonpanoa, Cagliostron ja Gilbertin keskustellessa kojeen enemmästä tai vähemmästä alkuperäisyydestä — kreivi piti riidanalaisena tohtori Guillotinin keksinnön alkuperäisyyttä huomauttaen hänen kojeensa muistuttavan italialaista _mannayaa_ ja varsinkin Toulousen vanneveistä, jolla marsalkka de Montmorency oli mestattu [»Tässä maakunnassa», sanoo Puységur, »käytetään kahden puupalikan väliin kiinnitettyä vanneveistä; kun mestattavan pää on painettu pölkylle, nykäisee joku nuorasta, veitsi putoaa ja irroittaa ruumiista pään»]— saapui pihalle uusia vieraita, jotka nekin epäilemättä oli kutsuttu olemaan mukana tässä kokeessa.

Heitä oli ensinnäkin meille ennestään tuttu vanhus, joka on esittänyt toimekasta osaa pitkän kertomuksemme vaiheissa. Vaikka häntä vaivasi sairaus, joka pian vei hänet kuolemaan, oli hän virkaveljensä Guillotinin kutsua noudattaen poistunut huoneestaan ja, varhaisesta aamuhetkestä ja huonosta säästä piittaamatta, tullut katsomaan, kuinka kone toimisi.

Gilbert tunsi hänet ja riensi kunnioittavasti häntä tervehtimään.

Hänen seurassaan oli herra Giraud, Pariisin kaupunginarkkitehti, joka sai kiittää hoitamaansa virka-asemaa hänelle tulleesta erikoiskutsusta.

Toiseen ryhmään, joka ei ollut ketään tervehtinyt ja jota kukaan ei ollut tervehtinyt, kuului neljä miestä, kaikki neljä hyvin yksinkertaisissa pukimissa.

Pihalle päästyään nämä neljä miestä olivat heti siirtyneet mahdollisimman etäälle siitä paikasta, missä Cagliostro ja Gilbert seisoivat, ja pysyttelivät sopessaan, nöyrinä, puhellen kuiskaavalla äänellä ja sateesta huolimatta pidellen hattua kädessään.

Se heistä, joka näytti päälliköltä tai jota muut kolme kuuntelivat kunnioittavasti, kun hän puhui heille matalalla äänellä, oli viidenkymmenen tai kahdenkuudetta vuoden ikäinen, kookasvartaloinen, suopeasti hymyilevä ja avomielisen näköinen mies.

Tämä mies oli Charles-Louis Sanson. Hän oli syntynyt helmikuun 15 päivänä 1738. Hän oli nähnyt isänsä teloittavan Damiensin ja ollut apuna, kun isällä oli ollut kunnia katkaista herra de Lally-Tollendalin kaula.

Hänellä oli tavallisessa käytännössä nimityksenään _Monsieur de Paris_, »Pariisin herra».

Muut kolme olivat hänen poikansa, joka myöhemmin sai kunnian auttaa häntä Ludvig XVI:n teloituksessa, ja hänen kaksi apulaistaan.

Monsieur de Parisin, hänen poikansa ja hänen kahden apulaisensa läsnäolo antoi herra Guillotinin koneelle hirvittävän kaunopuheisuuden leiman, se kun todisti, että koe, jonka hän aikoi tehdä, oli saanut hallituksen hyväksymisen, ellei, juuri takuuta.

Tällä hetkellä monsieur de Paris näytti hyvin alakuloiselta. Jos kone, jonka koekäyntiä hänet oli kutsuttu katsomaan, hyväksyttäisiin, menettäisi hänen esiintymisensä kaiken maalauksellisuutensa. Teloittaja ei olisi enää joukon silmissä tuomioenkeli kädessä säkenöivä kalpa; pyöveli olisi vain jonkunlainen vanginvartija, joka nykäisee kuolemannuorasta.

Sillä taholla oli siis todellinen vastustuspuolue.

Koska sadetta yhä jatkui, heikompana kenties, mutta sitä tiheämpänä, alkoi tohtori Guillotin pelätä, että ruma sää voisi karkoittaa jonkun hänen katselijakunnastaan, ja kääntyi senvuoksi huomattavimman ryhmän puoleen, sen, johon kuuluivat Cagliostro, Gilbert, tohtori Louis ja arkkitehti Giraud, ja sanoi kuin teatterinjohtaja, joka tuntee yleisön käyvän kärsimättömäksi:

»Hyvät herrat, me odotamme enää vain yhtä henkilöä, tohtori Cabanisia. Kun hän saapuu, voimme aloittaa.»

Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun pihalle ajoivat kolmannet vaunut, joista astui ulos muuan kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen ikäinen mies, avo-otsainen, älykkään näköinen, vilkaskatseinen tutkijatyyppi.

Tämä tulija oli viimeinen kaivattu vieras, tohtori Cabanis.

Hän tervehti jokaista ystävällisesti, kuten sopiikin filosofilääkärin tehdä, meni tarjoamaan kättä Guillotinille, kun tämä korkealta tasokkeelta huudahti:

»Tulkaahan nyt, tohtori, tulkaa väleen, teitä vain on odoteltukin!»

Sitten tohtori Cabanis siirtyi Cagliostron ja Gilbertin seuraan.

Silläaikaa hänen vaununsa asettuivat toisten ajoneuvojen rinnalle.

Monsieur de Parisin ajoneuvot olivat vaatimattomasti jääneet portille.

»Hyvät herrat», sanoi tohtori Guillotin, »koska emme odota enää ketään tulevaksi, voimme nyt aloittaa».

Hän heilautti kättänsä, muuan ovi aukeni ja ulos astui kaksi miestä, yllä eräänlainen harmaa univormu. He kantoivat olkapäillään säkkiä, jonka kankaan alta häämöttivät epäselvästi ihmisruumiin muodot.

Ristikkoikkunoitten taakse ilmestyi valjuja mielipuolenkasvoja. Tylsin silmin he katselivat — heitä ei tietenkään ollut kutsuttu katselijoiksi — tätä odottamatonta ja kaameaa näytelmää, jonka valmisteluja ja tarkoitusta he eivät voineet käsittää.

XI

Iltaseurustelu Flora-paviljongissa

Saman päivän iltana, joulukuun 24 päivänä, siis jouluaattona, oli Flora-paviljongissa vastaanotto.

Koska kuningatar ei mielinyt järjestää vastaanottoa luoksensa, otti prinsessa de Lamballe vastaan vieraat hänen puolestaan ja esiintyi emäntänä, kunnes kuningatar saapuisi.

Kuningattaren saavuttua kaikki sujuisi niinkuin iltahetki olisi vietetty Marsan-paviljongissa eikä Flora-paviljongissa.

Päiväsaikaan nuori parooni Isidor de Charny oli palannut Torinosta ja tulonsa jälkeen käynyt heti kuninkaan, sitten kuningattaren puheilla.

Molempien taholta hänet oli otettu vastaan erikoisen ystävällisesti, mutta kuningattarella oli kaksikin syytä korostaa huomaavaisuuttaan.

Ensinnäkin Isidor oli Charnyn veli ja koska Charny itse oli nyt poissa, tunsi kuningatar suurta mielihyvää tavatessaan edes hänen veljensä.

Toisaalta Isidor toi Artoisin kreivin ja prinssi de Condén terveiset, jotka sointuivat liiankin hyvin hänen oman sydämensä kuiskaamiin viesteihin.

Prinssit suosittelivat kuningattarelle markiisi de Favrasin suunnitelmia ja kehottivat häntä käyttämään hyväkseen tuon urhean aatelismiehen uhrautuvaisuutta ja pakenemaan sekä tulemaan heidän pariinsa Torinoon.

Isidor oli saanut sen ohessa tehtäväkseen lausua Favrasille prinssien olevan myötätuntoisia hänen aiheilleen ja että he tekisivät voitavansa sen onnistumiseksi.

Kuningatar viivytti Isidoria luonansa kokonaisen tunnin, kutsui hänet illaksi rouva de Lamballen seurapiiriin ja salli hänen poistua vasta kun tämä pyysi lupaa päästä toimittamaan asiansa markiisi de Favrasille.

Kuningatar ei maininnut mitään varmaa pakohankkeestaan. Mutta hän antoi Isidorin tehtäväksi toistaa Favrasille ja tämän puolisolle, mitä hän oli heille sanonut silloin kun oli ottanut markiisittaren puheilleen ja kun hän oli ilmoittamatta astunut kuninkaan huoneeseen, markiisin ollessa tämän puheilla.

Kuningattaren luota lähdettyään Isidor meni heti tapaamaan markiisi de Favrasia, joka asui Royale-aukion 21:ssä.

Parooni de Charnyn otti vastaan madame de Favras. Tämä sanoi aluksi, että hänen miehensä oli mennyt ulos. Mutta kun hän kuuli vieraansa nimen, keiden kuninkaallisten henkilöitten puheilla hän oli hetki sitten ollut ja ketkä toiset hän oli tavannut viisi kuusi päivää varemmin, hän tunnusti, että hänen miehensä olikin kotosalla, ja kutsutti hänet huoneeseen.

Markiisi tuli kirkassilmäisenä ja hymyilevänä. Hänelle oli ilmoitettu asiasta suoraan Torinosta, joten hän tiesi, miltä taholta Isidor tuli.

Viesti, jonka kuningatar muun ohessa oli antanut nuoren miehen vietäväksi, teki salavehkeilijän ilon täydelliseksi. Kaikki sujui tosiaankin hänen toivomuksensa mukaan. Hanke kehittyi suurenmoisesti. Tietyt tuhatkaksisataa ratsumiestä olivat kerääntyneet Versaillesiin. Kunkin heistä piti värvätä yksi jalkamies joukkoon, joten saataisiin kokoon kaksituhattaneljäsataa tuhannenkahdensadan asemasta. Neckern, Baillyn ja Lafayetten kolmoismurhan, joka oli suunniteltu suoritettavaksi niiden kolmen miesjoukon toimesta, joista yksi tulisi Pariisiin Roulen, toinen Grenellen ja kolmas Chaillotin tulliportista, annettiin raueta, koska arveltiin riittävän, jos Lafayette toimitettaisiin pois tieltä. Siihen yritykseen taas riittäisi hyvin neljä päättävää, hyvin asestettua miestä. Nämä odottelisivat hänen vaunujaan illalla yhdentoista aikoihin, hetkellä, jolloin Lafayette tavallisesti lähti Tuileries-palatsista. Kaksi miehistä kulkisi kadulla, yksi kummallakin sivulla, toiset kaksi asettuisivat vaunujen eteen. Toinen näistä heiluttaisi kädessään jotakin paperia, viittaisi ajajaa pysäyttämään ja sanoisi, että hänellä olisi jotakin tärkeää ilmoitettavaa kenraalille. Vaunut pysähtyisivät, kenraali kurkistaisi ulos oviaukosta ja siinä samassa hänet ammuttaisiin pistoolilla.

Siinä olikin ainoa huomattavampi ohjelmanmuutos. Kaikki muu kävisi aikaisempien suunnitelmien mukaisesti. Rahaa oli jaeltu, miehet tiesivät tehtävänsä. Kuninkaan tarvitsisi vain sanoa: »hyväksyn», Favras antaisi sovitun merkin ja koko juttu olisi selvitetty.

Muuan seikka oli huolestuttanut Favrasia: kuninkaan ja kuningattaren äänettömyys. Tämän äänettömyyden oli kuningatar nyt katkaissut lähettämällä Isidorin mukana viestinsä, ja vaikka tämän esittämät terveiset markiisi Favrasille ja hänen puolisolleen tuntuivatkin kovin epämääräisiltä, lähtivät ne toki kuninkaallisesta suusta ja olivat sikäli hyvin merkittäviä.

Isidor lupasi vielä samana iltana lausua kuningattarelle ja kuninkaalle markiisin alamaisen tervehdyksen.

Kuten tiedämme, oli nuori parooni lähtenyt Torinoon samana päivänä kuin oli saapunut Pariisiin. Hänellä ei ollut siis nyt muuta asuntoa kuin se huone, missä hänen veljensä asusti Tuileries-palatsissa. Koska tämä veli oli matkoilla, käski hän kreivin palvelijan avata itselleen tämän huoneen.

Kello yhdeksän hän astui prinsessa de Lamballen salonkiin.

Häntä ei ollut koskaan esitetty prinsessalle. Tämä ei siis tuntenut häntä. Mutta koska kuningatar oli päivällä maininnut hänestä, nousi prinsessa heti kun airut oli huutanut nuoren paroonin nimen ja viehkeän suloisesti, mikä oli hänelle luonteenomaista, opasti hänet heti kaikkein valituimpaan piiriin.

Kuninkaalliset eivät olleet vielä saapuneet. Monsieur, joka näytti huolestuneelta, puheli nurkassa kahden henkiystävänsä, de la Châtren ja d'Avarayn, kanssa. Kreivi Louis de Narbonne siirtyi ryhmästä toiseen sulavasti kuin mies, joka tuntee liikkuvansa perheen keskuudessa.

Tähän perhetuttujen ryhmään kuului nuoria aatelismiehiä, jotka uhmailivat maastamuuton villitystä. Heitä olivat de Lamethit, jotka saivat monesta hyvästä kiittää kuningatarta ja jotka eivät vielä olleet siirtyneet vastustuspuolueeseen, d'Ambly, aikakauden nero tai häijyläinen, kuinka vain lukija haluaa, de Castries, kreivi Fersen, Suleau, henkevän lehden _Apostolien Teot_ päätoimittaja, kaikki jalosydämisiä, mutta pikapäisiä miehiä, toiset suorastaan hullunrohkeita.

Isidor ei tuntenut ainoatakaan näistä nuorista miehistä. Mutta hänen hyvin tunnettu nimensä ja se erikoinen suopeus, jota prinsessa oli suvainnut osoittaa häntä tervehtiessään, vaikuttivat, että kaikki ojensivat hänelle kätensä.

Hänhän toi sitäpaitsi vereksiä uutisia siitä toisesta Ranskasta, joka eli ulkomailla. Jokaisella oli sukulainen tai ystävä prinssien hovissa. Isidor oli nähnyt koko sen maailman, hän oli kuin toinen sanomalehti.

Olemme jo maininneet, että Suleau oli ensimmäinen.

Suleau kannatteli keskustelua ja kaikki nauroivat äänekkäästi. Suleau oli ollut päivällä kansalliskokouksen istunnossa. Guillotin oli noussut puhumaan, oli kiitellyt keksimänsä koneen lempeää toimintaa, maininnut, kuinka suurenmoisesti saman päivän aamulla suoritettu koe oli onnistunut, ja pyytänyt, että hänelle suotaisiin kunnia korvata keksinnöllään kaikki kuoleman kojeet — teiliratas, hirsipuu, polttorovio, silpominen — jotka jatkuvasti olivat kauhistuttaneet Grève-toria.

Kansalliskokous, jota tämän uuden koneen sametinpehmeys oli hurmannut, oli ollut valmis hyväksymään sen.

Suleau oli sepittänyt kansalliskokouksesta, tohtori Guillotinista ja hänen koneestaan Exaudet-menuetin säveleeseen sovitetun laulun, joka julkaistaisiin hänen lehtensä seuraavan päivän numerossa.

Tämä laulu, jota hän hyräili ympäröivälle iloiselle joukolle, herätti niin kovaäänisen naurun, että kuningas, joka paraikaa saapui kuningattaren seurassa, kuuli sen jo eteisessä ja koska hän — kuningas-parka! — ei enää useinkaan nauranut, päätti hän tiedustella, mikä näinä surullisina aikoina voi aiheuttaa moisen iloisen mielialan.

On sanomattakin selvää, että airueen ilmoitettua kuninkaan saapuneen ja toisen ilmoitettua kuningattaren tulleen tyrehti kuiskailu, keskustelu ja nauru kuin taikaiskusta ja vaihtui kunnioittavaksi hiljaisuudeksi.

Kuninkaalliset astuivat sisälle.

Mitä enemmän vallankumouksen henki julkisesti riisti kuninkuudelta arvovaltaa, sitä enemmän — se täytyy myöntää — kasvoi yksityisesti todellisissa kuningasmielisissä kunnioitus, jolle antoivat uutta voimaa kuningasparia kohdanneet vastoinkäymiset. Vuosi 89 näki syvää kiittämättömyyttä, vuosi 93 näki mitä ylevintä uhrautuvaisuutta.

Madame de Lamballe ja madame Elisabeth ottivat kuningattaren haltuunsa.

Monsieur meni kuningasta vastaan häntä kunnioittavasti tervehtiäkseen ja sanoi kumartaen:

»Veljeni, emmeköhän voisi, te, kuningatar, minä ja joku läheisimmistä ystävistänne, järjestää jotakin erikoispeliä, jotta whistin turvin saisimme hieman keskustella luottamuksellisesti?»

»Varsin mielelläni, veljeni; järjestäkää asia kuningattaren kanssa.»

Monsieur lähestyi Marie-Antoinettea, jolle Charny paraikaa esitti kunniatervehdystään sanoen hyvin hiljaa:

»Madame, olen tavannut markiisi de Favrasin ja minulla on esitettävänä teidän majesteetillenne mitä tähdellisimpiä uutisia.»

»Rakas sisareni», virkkoi Monsieur, »kuningas haluaa neljän miehen whistipeliâ. Me asetumme kuninkaan kanssa teitä vastaan ja hän antaa teidän valita puoluelaisenne.»

»Hyvä on», vastasi kuningatar, joka aavisti, että whistipeli oli vain veruke, »olen jo valinnut. Herra parooni de Charny, tulkaa te neljänneksi. Pelatessamme voitte kertoa Torinoa koskevat uutisenne.»

»Ah, te tulette Torinosta, parooni?» sanoi Monsieur.

»Niin tulen, monseigneur. Torinosta palattuani olen käväissyt Royale-aukiolla ja tavannut siellä miehen, joka on kuninkaan, kuningattaren ja teidän korkeutenne harras ystävä.»

Monsieur punastui, rykäisi ja poistui. Hän oli vehkeilevä, arka luonne; paroonin suora, täsmällinen esiintyminen kiusasi häntä.

Hän loi silmäyksen de la Châtreen, joka lähestyi häntä, kuiskasi tälle joitakin ohjeita, minkä jälkeen de la Châtre poistui.

Sillaikaa kuningas tervehti aatelismiehiä ja niitä harvoja naisia, jotka yhä nähtiin Tuileriein seurapiirissä, ja otti vastaan heidän kunnianosoituksensa.

Kuningatar meni tarttumaan hänen käsivarteensa ja vei hänet pelipöydän ääreen.

Kuningas tavoitteli katseellaan neljättä pelaajaa, mutta näki vain Isidorin.

»Ahaa, herra de Charny», sanoi hän, »veljenne poissaollessa te tulette neljänneksi. Se sopii mainiosti, olkaa tervetullut.»

Ja kädenliikkeellä hän kehoitti kuningatarta istuutumaan, istuutui sitten itsekin ja Monsieur hänen jälkeensä.

Kuningatar puolestaan teki Isidorille kehoittavan kädenliikkeen ja nuori parooni asettui paikalleen viimeisenä.

Madame Elisabeth polvistui kuninkaan takana olevalle kahden istuttavalle sohvalle ja nojasi molemmin käsivarsin nojatuolinsa selkään.

Pelattiin pari kolme vuoroa puhumatta muuta kuin peliin kuuluvat välttämättömät sanat.

Sitten, yhä pelaten ja huomattuaan, että muu seurapiiri oli kunnioittavasti loitonnut kuninkaallisten pöydästä, kuningatar sanoi Monsieurille:

»Veljeni, parooni mainitsi teille tulleensa Torinosta?»

»Niin», myönsi Monsieur, »hän mainitsi siitä jotakin».

»Hän sanoi teille, että Artoisin kreivi ja prinssi de Condé olivat hartaasti kehoittaneet meitä tulemaan heidän pariinsa?»

Kuningas liikahti kärsimättömästi.

»Veljeni», kuiskasi madame Elisabeth enkelimäisen suloisesti, »kuunnelkaa, olkaa hyvä».

»Kuunteletteko tekin, sisareni?» sanoi kuningas.

»Minä hartaammin kuin kukaan muu, rakas Ludvig, sillä enemmän kuin kukaan toinen minä rakastan teitä ja olen huolissani.»

»Mainitsin lisäksi», uskalsi Isidor huomauttaa, »että tulin Royale-aukion kautta ja viivyin hetken aikaa kahdessakymmenessäyhdessä».

»Kahdessakymmenessäyhdessä?» kummasteli kuningas. »Mitä se merkitsee?»

»Kahdessakymmenessäyhdessä, sire», vastasi Isidor, »asuu muuan aatelismies, teidän majesteettinne ja meidän kaikkien harras ystävä, joka on valmis kuolemaan teidän kuten meidän kaikkien puolesta ja joka meitä muita toimekkaampana on laatinut erään suunnitelman».

»Minkä suunnitelman, herra parooni?» kysyi kuningas kohottaen päätänsä.

»Jos minä onnettomuudekseni pahoitan kuninkaan mieltä kertomalla hänen majesteetilleen mitä tiedän siitä suunnitelmasta, niin minä vaikenen heti.»

»Ei, ei, herra parooni», ehätti kuningatar sanomaan, »puhukaa vain. Liiankin monet laativat suunnitelmia meitä vastaan. Meidän täytyy toki oppia tuntemaan ne, jotka laativat suunnitelmia hyväksemme, jotta antaessamme anteeksi vihollisille osaisimme kiittää ystäviä. Herra parooni, kuka on se aatelismies?»

»Markiisi de Favras, madame.»

»Ah, hänet me tunnemmekin. Ja te luotatte hänen uhrautuvaan mieleensä, herra parooni?»

»Hänen uhrautuvaan mieleensä, kyllä, madame. Enkä minä ainoastaan luota, olen siitä varma.»

»Varokaa, herra parooni», virkkoi kuningas, »olette liian innostunut».

»Sydän arvostelee sydämen mukaan, sire. Minä vastaan markiisi de Favrasin alttiudesta. Hänen suunnitelmansa kelpoisuus ja sen mahdollisuus onnistua, ah, se on toinen juttu! Olen liian nuori ja koska kysymyksessä on kuninkaan ja kuningattaren pelastus, olen kyllin järkevä uskaltaakseni lausua siitä omaa käsitystäni.»

»Entä minkälainen on se suunnitelma?» sanoi kuningatar.

»Madame, se on toteutettavissa, ja jos kuningas suvaitsee lausua yhden sanan, tehdä myöntävän merkin, on hän huomenna tähän samaan aikaan Péronnessa.»

Kuningas oli vaiti. Monsieur rutisteli herttasotamies-parkaa, joka ei voinut auttaa asiaa.

»Sire», virkkoi kuningatar puolisolleen, »kuulitteko, mitä parooni sanoi?»

»Kuulin kyllä», vastasi kuningas ja rypisti kulmakarvojaan.

»Entä te, veljeni?» kysyi kuningatar Monsieurilta.

»En ole kuningasta kuurompi.»

»No, mitä te arvelette? Se on minun käsittääkseni ehdotus.»

»Epäilemättä», myönsi Monsieur, »epäilemättä».

Sitten hän virkkoi Isidorille:

»No, herra parooni, toistakaa äskeinen kaunis laulunne.»

Isidor vastasi:

»Minä sanoin, että kuninkaan tarvitsee vain lausua sana, tehdä vain myöntävä kädenliike ja markiisi de Favrasin toimenpiteitten avulla hän on neljänkolmatta tunnin perästä turvassa uskollisessa Péronnessaan.»

»No, veljeni», virkkoi Monsieur, »eikö paroonin ehdotus tunnu houkuttelevalta?»

Kuningas kääntyi äkkiä Monsieuriin päin, loi häneen tutkivan silmäyksen ja sanoi:

»Jos minä lähden, lähdettekö te kanssani?»

Monsieurin hahmo muuttui, hänen poskensa värähtelivät, sillä hän ei kyennyt masentamaan mielenliikutustaan.

»Minäkö?» sopersi hän.

»Te juuri, veljeni», sanoi Ludvig XVI, »minä kysyn teiltä, joka aina kehoitatte minua lähtemään Ranskasta: 'lähdettekö kanssani, jos minä lähden?'»

»Mutta», sopersi Monsieur, »minä en aavistanut, en ole tehnyt minkäänlaisia valmistuksia...»

»Mitä, ettekö ole aavistanut», ihmetteli kuningas, »ja te kuitenkin olette rahoittanut herra de Favrasin! Ette ole tehnyt minkäänlaisia valmistuksia ja kuitenkin tiedätte hetkelleen, milloin salahanke on aiottu toteuttaa!»

»Salahanke?» toisti Monsieur ja kalpeni.

»Niin, salahanke... sillä se on salahanke, vieläpä niin ilmeinen, että jos se paljastuu ennen aikojaan, niin herra de Favras vangitaan, pannaan Châteletiin ja tuomitaan kuolemaan — ellette vaikutusvallallanne ja rahalla saa häntä pelastetuksi, kuten me pelastimme herra de Besenvalin.»

»Mutta jos kuningas on pelastanut herra de Besenvalin, pelastaa hän myöskin herra de Favrasin.»

»En, sillä mitä olen voinut tehdä yhden hyväksi, en ehkä voikaan enää tehdä toisen hyväksi. Herra de Besenval oli sitäpaitsi minun mieheni, kuten herra de Favras on teidän. Kukin pelastakoon omansa, veljeni, ja siten kumpikin meistä täyttää velvollisuutensa.»

Tämän sanottuaan kuningas nousi.

Kuningatar tarttui hänen nuttunsa liepeeseen ja sanoi:

»Sire, hyväksytte tai epäätte, mutta teidän on annettava herra de Favrasille vastaus.»

»Minunko?»

»Niin. Mitä parooni de Charny saa vastata kuninkaan puolesta?»

»Vastatkoon», sanoi Ludvig XVI irroittaen takkinsa kuningattaren kädestä, »vastatkoon, ettei kuningas voi sallia, että hänet ryöstetään».

Ja hän poistui.

»Se merkitsee», virkkoi Monsieur, »että jos markiisi de Favras ryöstää kuninkaan vastoin hänen lupaansa, on se hyvin tervetullutta — edellyttämällä tietysti, että yritys onnistuu, sillä ken ei onnistu, on tomppeli ja politiikassa tomppelit ansaitsevat kaksinkertaisen rangaistuksen.»

»Herra parooni», sanoi kuningatar, »rientäkää hetkeäkään aikailematta vielä tänä iltana herra de Favrasin luokse ja toistakaa hänelle kuninkaan omat sanat: 'Kuningas ei voi sallia, että hänet ryöstetään.' Joko hän ymmärtää ne ilman muuta tai te selitätte ne hänelle. Menkää.»

Parooni, joka vallan oikein piti kuninkaan vastausta ja kuningattaren kehoitusta kaksinkertaisena suostumuksena, otti hattunsa, poistui salongista, hypähti kadulla ajuriin ja huusi kuskille:

»Royale-aukio, kaksikymmentäyksi!»

XII

Mitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Taverneyn linnassa kaksikymmentä vuotta takaperin

Noustuaan pelipöydästä kuningas suuntasi askelensa niitä nuoria miehiä kohden, joiden iloinen nauru oli herättänyt hänen huomiotaan jo ennenkuin hän oli astunut saliin.

Hänen lähestyessään syntyi mitä syvin hiljaisuus.

»No, hyvät herrat», sanoi hän, »onko kuningas siis niin onneton, että alakuloisuus kulkee hänen mukanaan?»

»Sire...» mutisivat nuoret miehet.

»Iloisuutenne oli rajaton ja naurunne raikuva, kun kuningatar ja minä tulimme taloon.»

Sitten hän ravisti päätänsä ja jatkoi:

»Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!»

»Sire», virkkoi de Lameth, »kunnioituksesta...»

»Hyvä Charles», keskeytti kuningas, »kun te sunnuntaisin tai torstaisin pääsitte lomalle ja minä kutsutin teidät Versaillesiin virkistymään, herkesittekö nauramasta, kun minä olin siellä? Sanoin äsken: 'Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!' Minä sanon nyt: 'Onnellisia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa nauretaan!'»

»Sire», sanoi de Castries, »asianlaita on sellainen, että iloisuutemme aihe ei kenties tunnu teidän majesteetistanne kaikkein koomillisimmalta».

»Mistä te siis puhelitte, hyvät herrat?»

»Sire», sanoi Suleau ja astui esille, »minä antaudun syyllisenä teidän majesteetillenne».

»Ah, tekö, herra Suleau! Olen lukenut _Apostolien Tekojen_ eilisen numeron. Varokaa, varokaa!»

»Mitä sitten, sire?» kysyi nuori sanomalehtimies.

»Te olette hieman liian kuningasmielinen. Voitte joutua ikäviin rettelöihin neiti Théroignen rakastajan kanssa.»

»Herra Populuksen kanssa?» sanoi Suleau nauraen.

»Juuri hänen. Entä mitä on tullut runoelmanne sankarittaresta?»

»Théroignestako?»

»Niin... En ole kuullut hänestä enää mitään.»

»Sire, minä luulen, että hänen mielestään vallankumouksemme ei edisty kyllin nopeasti ja että hän on mennyt yllyttämään Brabantin vallankumousta. Teidän majesteettinne tietää kai, että...»

»En, sitä en tiennyt... Häntäkö äsken nauroitte?»

»Emme, sire. Me nauroimme kansalliskokoukselle.»

»Ohoh, hyvät herrat! Teitte oikein, kun muutuitte vakaviksi minut huomatessanne. Minä en voi sallia, että minun luonani nauretaan kansalliskokoukselle. Enhän minä tosin», lisäsi kuningas kuin perääntyen, »nyt ole kotonani, vaan prinsessa Lamballen luona. Ja siksi, nauramatta ollenkaan tai nauraen hiljaa, te voitte sanoa minulle, mikä sai teidät nauramaan niin kovaa.»

»Kuningas tietää, mistä asiasta tänään keskusteltiin kansalliskokouksessa koko istunnon aika?»

»Tiedän, ja se kysymys oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Eikö ollut kysymys uudesta koneesta, jolla rikolliset mestataan?»

»Ja jonka tohtori Guillotin on tarjonnut kansalle... siitä juuri, sire», vastasi Suleau.