Part 9

»Vai niin, herra Suleau, ja te teette pilkkaa herra Guillotinista, ihmisystävästä? Taidatte vallan unohtaa, että minäkin olen ihmisystävä.»

»Oh, sire, minun käsittääkseni on ero ihmisystävällä ja ihmisystävällä. Ranskan kansan etunenässä esimerkiksi on ihmisystävä, joka on poistanut tutkintokidutuksen. Häntä me kunnioitamme ja ylistämme, teemme enemmänkin, me rakastamme häntä, sire.»

Kaikki nuoret miehet kumarsivat yhtaikaa.

»Mutta», jatkoi Suleau, »on toisia, joilla lääkärinä on tuhansia toinen toistaan suorempia tai epäsuorempia keinoja poistaakseen sairaat elämästä ja jotka nyt keksivät keinoja, kuinka saisivat terveet kuolemaan. Ah, sire, pyydän teidän majesteettianne luovuttamaan heidät minulle!»

»Entä mitä teette heille, herra Suleau? Katkaisetteko heidän kaulansa _kivuttomasti_?» kysyi kuningas viitaten tohtori Guillotinin esittämään väitteeseen. »Annatteko heidän tuntea niskassaan _kevyttä raikkautta_?»

»Sire, sitä minä heille toivon», sanoi Suleau, »mutta sitä en heille lupaa».

»Mitä, sitäkö heille toivotte?» ihmetteli kuningas.

»Niin, sire. Minun mielestäni on ihan paikallaan, että uusien koneitten keksijät itse ensin koettelevat niitä. Minä en suuriakaan sääli mestari Aubriotia, joka koetteli Bastiljin muurien vahvuutta, enkä messire Enguerrand de Marignytä, joka sai joululahjaksi Montfauconin hirsipuun. Valitettavasti minulla ei ole kunniaa olla kuningas, onneksi minulla ei ole kunniaa olla tuomari, on siis todennäköistä, että minun täytyy kunnioitettavan Guillotinin suhteen pysyä siinä, mitä hänelle lupaan, ja siinä, mitä olen jo alkanut tehdä.»

»Mitä olette luvannut tai oikeammin mitä olette tehnyt?»

»Mieleeni on juolahtanut, sire, että tuon ihmisyyden suuren hyväntekijän täytyy saada palkkio hyvästä teostaan. Niinpä huomenna siinä _Apostolien Tekojen_ numerossa, joka painetaan tänä yönä, toimitetaan ristiäiset. On oikein, että tohtori Guillotinin tytär, jonka isä on julkisesti tunnustanut omakseen kansalliskokouksen edessä, saa nimekseen neiti Guillotine.»

Kuningaskaan ei voinut olla hymyilemättä.

»Ja», lisäsi Charles de Lameth, »koska häitä ja ristiäisiä ei voi laulutta viettää, on herra Suleau tehnyt kummitytöstään kaksikin laulua».

»Kaksi?» kummasteli kuningas.

»Sire», selitti Suleau, »kunkin maun mukaan».

»Entä mihin säveleeseen olette laulunne sovittanut? Minun mielestäni sopii siihen vain sävel _De profundis_.»

»Hyi, toki, sire! Teidän majesteettinne siis unohtaa sen mielihyvän, jota saa tuta, kun herra Guillotinin tytär katkaisee kaulan; portin edustalle muodostuu varmasti jono. Ei, sire, toinen lauluistani on saanut kuosiin tulleen sävelen, _Exaudet_-menuetin nuotin, ja toista lauletaan sekasävelten mukaan, sillä se on potpourri.»

»Ja saako jo ennakolta maistaa lauluanne, herra Suleau?» kysyi kuningas.

Suleau kumarsi.

»Minä en ole kansalliskokous», vastasi hän, »yrittääkseni rajoittaa kuninkaan valtaa. Minä olen hänen majesteettinsa uskollinen alamainen ja minun mielestäni kuningas voi tehdä kaikki mitä haluaa.»

»No niin, minä kuuntelen.»

»Sire», sanoi Suleau, »minä tottelen».

Ja niin hän lauloi puoliääneen, _Exatidet_-menuetin sävelen mukaan, laulunsa. Nuorten miesten nauru yltyi. Ja vaikka tämä kaikki ei kuninkaasta tuntunut kovinkaan huvittavalta, ei hän mielinyt ilmaista mielenliikutustaan, joka vastoin hänen tahtoaan kouristi hänen sydäntään.

»No niin, hyvät herrat», virkkoi kuningas, »te nauratte, mutta jospa tämä tohtori Guillotinin kone hyvinkin säästää poloisilta kuolemaantuomituilta hirveät kärsimykset! Mitä yhteiskunta haluaa, vaatiessaan rikollisen kuolemaa? Yksilön puhdasta ja yksinkertaista alistumista. Jos tähän alistumiseen liittyy tuskia, kuten on laita teilausta, silpomista sovellutettaessa, silloin ei harjoiteta oikeutta.»

»Mutta, sire», huomautti Suleau, »kuka sanoo teidän majesteetillenne, että tuska lakkaa, kun pää irroitetaan ruumiista? Kuka takaa, ettei elämä jatku molemmissa typistetyissä ruumiinosissa ja ettei kuoleva kärsi kaksinkertaisia tuskia tietäessään tämän kaksinaisuuden?»

»Siitä kysymyksestä väitelkööt ammattimiehet», sanoi kuningas. »Mikäli tiedän, on Bicêtressâ kokeiltu tällä koneella, vieläpä tänä aamuna. Oliko kukaan teistä mukana tässä kokeessa?»

»Ei, sire, ei, ei», sanoi miltei yhtaikaa kymmenkunta naurajaa.

»Minä olin, sire», virkkoi muuan vakava ääni.

Kuningas kääntyi ja huomasi Gilbertin, joka oli saapunut keskustelun aikana, lähestynyt miesryhmää kunnioittavasti ja oltuaan tähän saakka vaiti vastasi nyt kuninkaan kysymykseen.

»Ah, tekö se olettekin, tohtori!» sanoi kuningas hätkähtäen. »Olitteko te Bicêtressâ?»

»Olin, sire.»

»Kuinka koe onnistui?»

»Kaksi ensimmäistä yritystä suurenmoisesti, mutta kolmannessa, vaikka niskanikamat katkesivatkin, täytyi pää irroittaa puukolla.»

Nuoret miehet kuuntelivat suu auki ja katse sekaisena.

»Mitä, sire», sanoi Charles de Lameth puhuen ilmeisesti kaikkien toisten kuten omassakin nimessään, »onko tänä aamuna mestattu kolme ihmistä?»

»On, hyvät herrat», vastasi kuningas, »mutta ne kolme miestä olivat Hotel-Dieun sairaalan ruumishuoneesta. Mikä on teidän ajatuksenne, herra Gilbert?»

»Mistä, sire?»

»Koneesta.»

»Sire, se on ilmeinen edistysaskel kaikkien tähän saakka keksittyjen saman lajin koneitten rinnalla. Mutta kolmannelle ruumiille sattunut onnettomuus todistaa, että tämäkin kone kaipaa täydennystä.»

»Kuinka se on tehty?» kysyi kuningas, jossa konesepän vaisto oli herännyt.

Gilbert yritti parhaansa mukaan selittää, mutta kun kuningas tohtorin esityksestä ei voinut saada tarkkaa kuvaa koneesta, sanoi hän:

»Tulkaa, tulkaa, tohtori, tuolla pöydällä on kyniä, mustetta ja paperia... Toivottavasti osaatte piirtää?»

»Kyllä, sire.»

»Hyvä, tehkää koneen luonnos, silloin ymmärrän sen paremmin.»

Ja kun nuoret miehet, kunnioituksen pidättäminä, eivät uskaltaneet seurata kuningasta kehoitusta saamatta, sanoi Ludvig XVI:

»Oh, tulkaa, tulkaa, herrat, nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia koko ihmiskunnalle.»

»Ja kuka tietää», virkkoi Suleau puoliääneen, »kuka tietää, kelle meistä on säädetty kunnia joutua neiti Guillotinen puolisoksi. Hyvät herrat, käykäämme tutustumaan tulevaan morsiameemme.»

Kaikki seurasivat kuningasta ja Gilbertiä sekä ryhmittyivät pöydän ympärille, jonka ääreen kuninkaan kehoituksesta Gilbert istuutui voidakseen paremmin piirtää.

Gilbert alkoi tehdä luonnosta koneesta, ja kuningas tarkkasi jokaista viivaa tavattoman huolellisesti.

Mitään ei puuttunut piirroksesta. Siinä oli lava, lyhyet portaat, molemmat patsaat, vipulauta, pikku ikkuna ja puolikuun muotoinen terä.

Gilbert oli lopettamassa viimeistä vetoa, kun kuningas keskeytti hänen työnsä.

»Hitossa!» huudahti hän. »Eipä kumma, että koe epäonnistui, varsinkin kolmannella kerralla.»

»Kuinka niin, sire?» kysyi Gilbert.

»Se riippuu leikkuuterän muodosta», sanoi Ludvig XVI. »Ei osoita mekaanikon järkeä, kun tekee esineen, jonka on määrä katkaista vastustuskelpoinen esine, puolikuun muotoiseksi.»

»Minkä muodon teidän majesteettinne sille antaisi?»

»Yksinkertaisesti kolmion muodon.»

Gilbert aikoi korjata piirrosta.

»Ei, ei, ei noin», sanoi kuningas, »ei noin. Antakaa minulle kynä.»

»Sire», sanoi Gilbert, »tässä on kynä ja tuossa tuoli».

»Odottakaa, odottakaa», virkkoi Ludvig XVI, jonka oli vallannut konerakentajan into, »rauta on muovailtava vinosärmäiseksi, näin, kas tällaiseksi... ja minä takaan, että sillä voi katkaista viisikolmatta kaulaa yhteen menoon eikä terä tee tenää ainoassakaan.»

Hän oli tuskin lopettanut lauseensa, kun vihlova huuto, kauhun, miltei tuskan huuto kajahti hänen olkansa takaa.

Hän kääntyi nopeasti ja huomasi kuningattaren kalpeana, horjahdellen, tolkuttomana vaipuvan Gilbertin syliin..

Kuten muita oli kuningatartakin uteliaisuus kiihoittanut ja hän oli lähestynyt pöytää. Kumarruttuaan kuninkaan tuolin yli hän oli nähnyt puolisonsa olkapään takaa, juuri kun kuningas korjaili koneen pääosaa, saman kammottavan koneen, jonka Cagliostro oli hänelle näyttänyt kaksikymmentä vuotta takaperin Taverney-Maison-Rougen linnassa. [Kts. _Lääkärin muistelmia_, 15 luku. — Suom.]

Tämän nähdessään hän ei ollut kyennyt muuta kuin päästämään kauhean parahduksen. Elämä pakeni hänestä ikäänkuin tuo kohtalokas kone olisi jo käsitellyt häntä, ja kuten jo mainitsimme, hän vaipui pyörtyneenä Gilbertin syliin.

XIII

Ruumiin ja sielun lääkäri

Ymmärtää helposti, että tällaisen tapauksen jälkeen iltaseurustelu itsestään keskeytyi.

Vaikkei kukaan voinut arvata kuningattaren pyörtymisen syytä, pysyi itse tapaus tosiseikkana.

Nähdessään Gilbertin aloittaman ja kuninkaan korjaileman piirroksen oli kuningatar parahtanut ja pyörtynyt.

Sellainen huhu kierteli kutsuvierasten joukossa, ja kaikki, jotka eivät kuuluneet perheeseen tai eivät olleet edes läheisiä ystäviä, poistuivat.

Gilbert antoi kuningattarelle ensi avun.

Madame de Lamballe ei ollut suostunut siihen, että kuningatar vietäisiin kotiinsa. Se olisi ollutkin vaikeaa, prinsessa kun asui Flora-paviljongissa ja kuningatar Marsan-paviljongissa, joten siirtomatkaa olisi tullut koko palatsin pituus.

Kuninkaallinen sairas oli senvuoksi kannettu prinsessan makuuhuoneeseen ja pantu pitkälle leposohvalle. Naisille ominainen vaisto oli sanonut prinsessalle, että tähän tapaukseen kätkeytyi jokin synkkä salaisuus, ja hän oli karkoittanut kaikki, yksinpä kuninkaankin, sairaan lähettyviltä ja seisoi nyt leposohvan päässä hellän huolestunein ilmein odottaen, että Gilbertin hoito saisi kuningattaren palaamaan tajuihinsa.

Tuon tuostakin hän tiedusteli kuningattaren tilaa tohtorilta, joka itsekin kykenemättömänä kiirehtimään elämän palaamista voi rauhoittaa prinsessaa vain tavanomaisilla vakuutteluilla.

Nais-poloisen koko hermosto tuntui tosiaankin saaneen niin ankaran iskun, että hajusuolan käyttö ja ohimohieronta etikalla näyttivät aluksi ihan tuloksettomilta. Mutta vihdoin käsien ja jalkojen heikko nytkähtely todisti, että tajunta oli palaamassa. Kuningatar käänsi raukeasti päänsä oikealta vasemmalle kuin tuskallisesta unesta heräävä, huoahti syvään ja avasi silmänsä.

Mutta oli ilmeistä, että hänessä heräsi elämä aikaisemmin kuin järki. Jonkun tovin hän silmäili ympärilleen sekavin katsein kuin henkilö, joka ei tiedä, missä hän on ja mitä hänelle on tapahtunut. Mutta pian kevyt värähdys puistatti koko hänen ruumistaan. Häneltä pääsi heikko huudahdus ja hän nosti käden silmilleen kuin päästäkseen näkemästä jonkun hirveän esineen.

Hän muisti, mitä oli tapahtunut.

Kohtaus oli ohi. Gilbert, joka arvasi hyvin, että kohtauksen oli aiheuttanut yksinomaan henkinen syy, ja tiesi, kuinka vähän lääketiede pystyy sellaisia ilmiöitä parantamaan, aikoi jo poistua, kun kuningatar, joka kuin sisäisin silmin oli huomannut hänen aikeensa, ojensi kätensä ennenkuin Gilbert ehti astua askeltakaan, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi äänellä, joka oli yhtä hermostunut kuin sitä seurannut kädenliikekin:

»Jääkää!»

Gilbert pysähtyi kummastuneena. Hän tiesi hyvin, kuinka niukka oli kuningattaren myötätunto häntä kohtaan, mutta toisaalta hän oli huomannut sen omituisen, miltei magneettisen vaikutusvallan, joka hänellä oli kuningattareen.

»Olen kuningattaren määrättävissä», vastasi hän, »mutta minä arvelin, että olisi paikallaan mennä rauhoittamaan kuninkaan ja toisten vierassaliin jääneitten henkilöitten huolestunutta mieltä, ja jos teidän majesteettinne sallii...»

»Thérèse», sanoi kuningatar prinsessa de Lamballelle, »mene ilmoittamaan kuninkaalle, että olen toipunut ennalleni ja pidä huoli, ettei minua häiritä. Minä haluan keskustella tohtori Gilbertin kanssa.»

Prinsessa totteli. Hänen luonteensa kuten kasvojensakin vallitsevana piirteenä oli alistuva lempeys.

Kyynärpäihinsä nojaten kuningatar saattoi häntä katseillaan ja odotti jonkun tovin, ikäänkuin haluten antaa hänelle aikaa suorittaa tehtävänsä. Huomatessaan sitten, että tämä tehtävä oli suoritettu loppuun madame de Lamballen valppauden avulla, ja tietäen nyt saavansa häiriintymättä jutella tohtorin kanssa hän kääntyi tämän puoleen, silmäili häntä tutkivasti ja aloitti:

»Herra tohtori, eikö teitä kummastuta, että sattuma tuo teidät lähelleni aina kun elämässäni tapahtuu jokin ruumiillinen tai henkinen käännekohta?»

»Ah, madame», vastasi Gilbert, »en tiedä, tuleeko minun kiittää vai soimata sitä sattumaa».

»Kuinka niin, herra tohtori?»

»Koska minä osaan lukea ihmissydäntä kyllin hyvin tajutakseni, ettei minun tule kiittää haluanne eikä tahtoanne tästä minulle kunniaa tuottavasta tapaamisesta.»

»Minähän puhuinkin sattumasta... Tiedätte minun harrastavan suoruutta. Ja kuitenkin, tohtori, niissä viimeksi sattuneissa tilanteissa, jolloin olemme joutuneet kosketuksiin toistemme kanssa, te olette osoittanut minulle todellista uhrautuvaa mieltä. Minä en unohda sitä ja minä kiitän teitä siitä.»

Gilbert kumarsi.

Kuningatar tarkkasi hänen liikettään ja kasvojaan.

»Minäkin olen kasvojentuntija», sanoi hän. »Tiedättekö, mitä vastasitte minulle lausumatta sanaakaan?»

»Madame», virkkoi Gilbert, »olen tuiki pahoillani, jos äänettömyyteni vaikutti vähemmän kunnioittavalta kuin sanat»..

»Te vastasitte minulle: 'Hyvä on, olette kiittänyt minua, se asia on nyt järjestetty, siirtykäämme toiseen.'»

»Olen ainakin osoittanut halua, että hänen, majesteettinsa panisi alttiuteni koetukselle, joka sallisi sen tulla esille tehokkaammalla tavalla kuin tähän saakka on ollut laita. Siitä johtuu se, sanoisinko, kaipaava kärsimättömyys, jonka kuningatar kenties huomasi ilmeessäni.»

»Herra Gilbert», sanoi kuningatar silmäten tohtoria tutkivasti, »olette ylevä mies ja minä pyydän teiltä suoraan anteeksi. Minulla oli ennakkoluuloja teitä vastaan, niitä ennakkoluuloja ei ole enää.»

»Teidän majesteettinne sallikoon minun kiittää kaikesta sydämestäni, ei siitä kohteliaisuudesta, jota suvaitsette minulle osoittaa, vaan siitä luottamuksesta, jolla haluatte minuun tästedes suhtautua.»

»Tohtori», jatkoi kuningatar ikäänkuin se, mitä hän aikoi sanoa, liittyisi luontevasti hänen äskeisiin sanoihinsa, »mitä arvelette tästä kohtauksestani?»

»Madame», vastasi Gilbert, »olen tosiseikkojen mies, tiedemies. Olkaa ystävällinen ja esittää kysymyksenne määritellymmin.»

»Kysyn teiltä, tohtori, arveletteko, että pyörtymisen, josta nyt olen toipunut, aiheutti jokin niistä hermokohtauksista, joihin poloiset naiset heikon ruumiinrakenteensa vuoksi ovat alttiita, vai epäilettekö syyn olevan vakavampaa laatua?»

»Minä vastaan teidän majesteetillenne, ettei Maria Teresian tytär eikä nainen, jonka olen nähnyt niin tyynenä ja rohkeana lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä, ole tavallisia naisia eikä siis voi joutua niiden kohtausten uhriksi, jotka ahdistelevat tavallisia naisia.»

»Olette oikeassa, tohtori. Uskotteko aavistuksiin?»

»Tiede kieltää kaikki ilmiöt, jotka pyrkivät kumoamaan asioiden aineellisen muodon. Ja kuitenkin on tosiseikkoja, jotka todistavat tieteen erehtyvän.»

»Minun olisi pitänyt kysyä: uskotteko enteihin?»

»Minä uskon, että korkein kaitselmus on meidän onneksemme peittänyt tulevaisuutemme läpäisemättömällä verholla. Jotkut nerot, jotka ovat luonnolta saaneet tavattoman, matemaattisen vaiston, voivat menneisyyteen syvästi perehtyneinä kohottaa tämän verhon nurkkaa ja paljastaa, kuin usvan takaa tulevia asioita. Mutta he ovat harvinaisia poikkeuksia ja sen jälkeen kun uskonto on tuhonnut sallimusopin, filosofia pannut rajat uskolle, ovat nämä profeetat menettäneet kolme neljännestä taikavoimastaan. Ja kuitenkin...» lisäsi Gilbert.

»Ja kuitenkin?» toisti kuningatar huomatessaan hänen pysähtyvän kuin miettimään.

»Ja kuitenkin, madame», jatkoi Gilbert ja näytti jännittävän kaikki voimansa pohtiakseen kysymyksiä, jotka hänen järkensä karkoitti epäilyksen alueelle, »ja kuitenkin on muuan mies...»

»Muuan mies?» sanoi kuningatar, joka kuunteli henkeä salpaavan jännittyneenä Gilbertin sanoja.

»Muuan mies on toisinaan eittämättömillä tosiseikoilla saanut kaikki älyni laatimat todistelut huojumaan.»

»Ja se mies on...?»

»En uskalla mainita hänen nimeään teidän majesteetillenne.» »Se mies... on teidän opetusmestarinne, eikö totta, tohtori?

Mies kaikkivaltias, mies kuolematon, jumalainen Cagliostro!» »Madame, minun ainoa, ehdoton, todellinen opetusmestarini on luonto. Cagliostro on vain pelastajani. Rintani oli luoti puhkaissut, olin vuodattanut vereni kuiviin haavasta, jota parikymmentä vuotta myöhemmin lääkärinä pidän parantumattomana, mutta hän teki minut terveeksi parissa päivässä voiteella, jonka kokoomuksesta en ole päässyt selville. Siitä johtuu kiitollisuuteni, tekisi mieli sanoa ihailuni.»

»Ja se mies on teille lausunut ennustuksia, jotka ovat toteutuneet?»

»Omituisia, uskomattomia ennustuksia, madame. Se mies liikkuu nykyisyydessä niin varmasti, että voi uskoa hänen tuntevan myöskin tulevia asioita.»

»Jos siis hän olisi ennustanut teille jotakin, uskoisitte hänen sanoihinsa?»

»Ainakin toimisin sen mukaan kuin hänen ennustuksensa toteutuisi.»

»Jos hän olisi ennustanut teille ennenaikaisen, hirveän, häpeällisen kuoleman, valmistautuisitte siihen kuolemaan?»

»Kyllä, madame», vastasi Gilbert silmäten tutkivasti kuningatarta, »kun ensin olisin kaikin mahdollisin keinoin koettanut välttää sitä».

»Välttää? Ei, tohtori, ei! Minä tiedän hyvin, että olen kuolemaantuomittu», sanoi kuningatar. »Tämä vallankumous on kuilu, johon valtaistuin suistuu. Tämä kansa on leijona, joka nielee minut.»

»Ah, madame», sanoi Gilbert, »te voitte, jos tahdotte, saada tuon kauhistuttavan leijonan makaamaan jalkojenne juuressa karitsan lailla!»

»Ettekö ole nähnyt sitä Versaillesissa?»

»Ettekö ole nähnyt sitä Tuileries-palatsissa? Se on kuin valtameri, joka pieksää taukoamatta sen kulkua ehkäisevää kalliota, kunnes tämä murenee, ja joka hyväilee kuin hellä hoitaja laivaa, joka uskoutuu sen kuljetettavaksi.»

»Tohtori, ammoin sitten on kaikki siteet katkottu tämän kansan ja minun välilläni.»

»Koska ette tunne toisianne perinpohjin. Heretkää olemasta sen kuningatar, muuttukaa sen äidiksi. Unohtakaa olevanne Maria Teresian, vanhan vihollisemme, tytär ja Josef toisen, valeystävämme, sisar. Olkaa ranskatar ja te saatte kuulla kansanne äänen kohoavan teitä siunaamaan ja te näette kansanne käsivarren kurkottautuvan teitä hyväilemään.»

Marie-Antoinette kohautti olkapäitään.

»Niin, niin, tiedän tuon... se siunasi eilen, se hyväilee tänään ja huomenna se tukahduttaa juuri ne, joita se on siunannut ja hyväillyt.»

»Koska se tuntee, että juuri niissä asustaa sen tahtoa vastustava voima ja viha, joka epää sen rakkauden.»

»Ja tietääkö se itsekään, mitä se rakastaa tai vihaa, se kansa, tuhoova luonnonvoima, luonnonvoima, joka tuhoo kuin tuuli, vesi ja tuli ja jolla on kaikki naisen oikut?»

»Koska te katselette sitä pinnalta kuten valtamerta katsellaan jyrkältä rantatörmältä, koska se näennäisesti järjettömänä vyöryessään eteenpäin ja loitotessaan pärskyttää vaahtonsa teidän jalkoihinne ja peittää teidät valittelullaan, jota te arvelette karjunnaksi. Mutta kansaa ei tule katsella siltä kannalta. Sitä täytyy pitää suurille vesille rakentelevan pyhän hengen kannattelemana kansana, sitä tulee katsella, kuten Jumalakin katselee, kansana, joka vaeltaa kohti sopusointua ja joka murskaa kaikki tämän päämäärän tiellä olevat esteet. Te olette ranskalaisten kuningatar, madame, ettekä te tiedä, mitä tällä hetkellä Ranskassa tapahtuu. Kohottakaa huntunne, madame, älkää pitäkö sitä alhaalla ja te saatte ihailla sen sijaan että nyt pelkäätte.»

»Mitä minä siis saan nähdä niin kaunista, niin suurenmoista, niin häikäisevää?»

»Te saatte nähdä uuden maailman versovan vanhan raunioista, te näette Ranskan kehdon soljuvan, kuten muinen Mooseksen kätkyen, virralla, joka on Niiliä, Välimerta, Atlanttia leveämpi... Jumala kulkuasi ohjatkoon, oi kätkyt! Jumala sinua varjelkoon, oi Ranska!»

Ja niin vähän intomielinen kuin olikin, Gilbert kohotti kätensä ja loi katseensa taivasta kohden.

Kuningatar silmäili häntä ihmetellen. Hän ei ymmärtänyt. »Ja missä se kätkyt tapaa rannan?» kysyi kuningatar. »Kansalliskokouksessako, kiistelijöitten, hävittäjien, tasa-arvoisuutta harrastelevien kokouksessa? Vanhan Ranskanko tulee johtaa uutta? Surumielinen äiti niin kauniille lapselle, herra Gilbert!»

»Ei, madame, se kätkyt tapaa rannan jonakin päivänä, tänään, huomenna kenties, tällä hetkellä tuntemattomassa maassa, jonka nimi on _isänmaa_. Siellä se saa voimakkaan vaalijan, joka tekee kansat väkeviksi, _vapauden_.»

»Ah, niin suuria sanoja!» huomautti kuningatar. »Minä luulin, että niiden väärinkäyttö oli ne tuhonnut.»

»Ei, madame», vastasi Gilbert, »suuria asioita! Katsokaa Ranskaa, missä kaikki nyt on murskana eikä mitään rakennettu uudestaan, missä ei ole säännöllisesti toimivaa kansallishallintoa, tuskin maakuntiakaan, missä ei ole lakeja, mutta missä lait syntyvät itsestään; katsokaa, kuinka se, silmä tuimana ja askel varmana, raivaa itselleen tietä, joka johtaa sen yhdestä maailmasta toiseen, ja kuinka se rakentaa itselleen kuilun yli vievää kaitaa siltaa. Katsokaa, kuinka se tätä kaitaa siltaa kuin Muhametin siltaa kulkee kompastelematta. Minne menee tämä vanha Ranska? Isänmaan yhteyttä kohden! Mikä on tähän saakka näyttänyt vaikealta, vaivaloiselta, voittamattomalta, on nyt tullut sille ei ainoastaan mahdolliseksi, vaan vieläpä helpoksi. Maakuntamme olivat erilaisten ennakkoluulojen, vastakkaisten etukysymysten, yksilöllisten perintätapojen sokkeloinen vyyhti, mikään ei voinut, — niin arveltiin, — hallita näitä viittäkolmatta ja kolmeakymmentä kansallisuutta, koska ne hylkivät yleiskansallisuutta. Suostuisivatko vanha Languedoc, vanha Toulouse, vanha Bretagne liittymään Normandiaan, Burgundiin tai Dauphinéhen? Eivät, madame, mutta kaikki ne muodostavat Ranskan. Miksi ne niin itsepintaisesti pitivät kiinni oikeuksistaan, erikoiseduistaan, lainsäädännöstään? Siksi, ettei niillä ollut isänmaata. Mutta nyt, kuten jo sanoin, teille, madame, niille on ilmestynyt isänmaa, se on kenties vielä hyvin etäisessä tulevaisuudessa, mutta ne ovat sen nähneet, kuolemattoman ja hedelmällisen äidin, joka kutsuu heidät, eristetyt ja kadotetut lapset, avoimeen syliinsä. Heitä kutsuu yhteinen äiti. Nöyryydessään olivat luulleet itseänsä languedocilaisiksi, provencelaisiksi, bretagnelaisiksi, normanneiksi, burgundilaisiksi, dauphinélaisiksi. He erehtyivät kaikki: he olivat ranskalaisia!»

»Mutta teidän sanojenne mukaan, tohtori», huomautti kuningatar hieman ivallisesti, »Ranska, se vanha Ranska, kirkon vanhin tytär, kuten paavit ovat sitä nimittäneet yhdenneltätoista vuosisadalta lähtien, se Ranska on eilispäivän lapsi».

»Siinäpä se ihme onkin, madame. Oli Ranska ja tänään on ranskalaisia. Eikä vain ranskalaisia, vaan lisäksi veljiä, veljiä, jotka kulkevat käsi kädessä. Ah, hyvä Jumala, madame, ihmiset eivät ole niin huonoja kun sanotaan. He pyrkivät sosialisoitumaan. Heitä hajoittamaan, estämään heitä lähentymästä toisiinsa on vaadittu kaiken maailman luonnonvastaiset keksinnöt: sisämaantullit, lukemattomat tullimaksut, maantiesulut, jokilautat, lakien, säädösten, painojen, mittojen erilaisuus, maakuntien, pitäjien, kaupunkien, kylien keskinäinen kilpailu. Sitten eräänä päivänä maanjäristys huojuttaa valtaistuinta ja mullistaa kaikki entiset siveyskäsitteet ja tuhoo kaikki nämä esteet. Silloin ihmiset katsovat toisiaan taivaan kasvojen edessä, lempeästi ja kauniisti valaisevan auringon edessä, joka hedelmöittää ei ainoastaan maata, vaan myöskin ihmissydämet. Veljeys versoo kuin pyhä elovilja. Vihamiehetkin, kummissaan siitä, että viha on heitä niin kauan saanut kiihoittaa, astuvat, eivät enää toisiaan vastaan, vaan kohden toisiaan ja ojentavat toisilleen kätensä, eivät enää asestettua kättä, vaan avoimen ystävänkäden. Mikään ei ole virallista, ylhäältä säädettyä. Tämän kiinteäksi kohoavan; suon alla virrat ja mäet katoavat, maantiede kuolee. Murteet säilyvät, mutta kieli on sama ja kolmekymmentä miljoonaa ranskalaista virittää yhteisen ylistyshymnin, jossa on seuraavat harvat sanat: Kiittäkäämme Jumalaa, joka on luonut meille isänmaan!»