Part 7

»Siinä juuri te erehdyttekin. Hän oli ottanut apulaisekseen erään oppipojan, joka tiesi vieläkin vähemmän kuin hän. Kerran sitten aamulla tämä oppipoika tulee Versaillesiin ja sanoo minulle: 'Kas niin, ukko Gamain, me olemme, kuningas ja minä, tahtoneet valmistaa lukon, mutta hitto, se noiduttu lukko ei käykään!' — 'Mitä minä sille voin?' sanoin minä. — 'Hitossa, teidän pitäisi tulla panemaan se kuntoon. —'Sanoin hänelle: 'Se ei ole totta, te ette tule kuninkaan käskystä, te tahdotte houkutella minut ansaan.' — Hän vastasi: 'Hyvä on. Kuningas on käskenyt minun antaa teille viisikolmatta louisdoria, jottei teillä olisi syytä epäillä.' — 'No, missä on viisikolmatta louisdoria?' — 'Tässä' — Ja hän antoi ne minulle.»

»Nekö viisikolmatta louisdoria, jotka nyt ovat taskussanne?» kysyi aseseppä.

»Ei. Nämä kultarahat on saatu jälkeenpäin. Edelliset viisikolmatta olivat käsirahaa».

»Hitossa! Viisikymmentä louisdoria lukon korjaamisesta! Siinä on koira haudattuna, mestari Gamain.»

»Samaa minäkin arvelin, varsinkin kun se oppipoika...»

»No, se oppipoikako?»

»Niin no, hän näytti tekaistulta oppipojalta. Minun olisi pitänyt kysellä häneltä, tiedustella, missä päin Ranskaa hän oli ammattinsa oppinut, ja mikä oli hänen äitinsä nimi ja muuta sellaista.»

»Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka erehtyvät, kun näette oppipojan työssä.»

»Sitä en sanokaan. Tämä käsitteli melko näppärästi viilaa ja sahaa. Olen nähnyt hänen katkaisevan yhdellä iskulla hehkuvan rautaharkon ja puhkaisevan silmän häntäpultilla kuin olisi kairalla kiertänyt reiän puuriukuun. Mutta kaikessa siinä oli kumminkin enemmän tietoa kuin käytäntöä. Tuskin hän oli lopettanut työnsä, kun hän jo ryhtyi pesemään käsiään, ja kun hän oli pessyt kätensä, muuttuivat ne valkoisiksi. Muuttuvatko oikean lukkosepän kädet milloinkaan valkoisiksi? Ah, vaikka minä kuinka pesisin käsiäni, minä...!»

Ja Gamain näytti ylpeänä mustia, känsäisiä kouriaan, jotka tosiaankin tuntuivat uhmaavan kaikkia maailman mantelivesiä ja saippuoita.

»Mutta entä sitten», sanoi tuntematon, johtaen lukkosepän asiaan, joka tuntui hänestä mitä mielenkiintoisimmalta, »mitä teitte kuninkaan luokse tultuanne?»

»Ensinnäkin, meitä näkyi odotetun. Meidät opastettiin työpajaan. Siellä kuningas antoi minulle lukon, joka ei ollut vallan hullummin aloitettu. Mutta sen haitat olivat ihan sekaisin. Nähkääs, kolmihaittainen lukko ei olekaan joka lukkosepän tehtävissä eikä kuninkaitten senkään vertaa, kuten ymmärrätte. Tarkastelin lukkoa, keksin sopivan keinon ja sanoin: 'Hyvä on, jättäkää minut tunniksi tänne, ja tunnin perästä se liukuu alasillaan.' — Kuningas vastasi minulle: 'Gamain ystävä, ole kuin kotonasi. Tuossa ovat viilat, tuossa ruuvipenkit. Ahkeroi, poikaseni, ahkeroi. Me menemme sillaikaa panemaan kaappia kuntoon.' Sen sanottuaan hän lähti sen lemmon oppipojan kanssa.»

»Isoja portaitako?» kysyi aseseppä kuin ohimennen.

»Ei, vaan pieniä salaportaita, joista pääsee hänen työhuoneeseensa. Saatuani työn valmiiksi päättelin itsekseni: — Kaappijuttu on vain veruke. He ovat sulkeutuneet kuninkaan työhuoneeseen pohtimaan jotakin salahanketta. Menen portaat alas hyvin hiljaa, aukaisen työhuoneen oven ja vilauksessa minä näen, mitä he puuhailevat.»

»Mitä he puuhailivat?» kysyi tuntematon.

»Odottakaa, odottakaa. Luultavasti he kuuntelivat. Enhän minä ole jaloistani mikään tanssija, ymmärrät tehän? Vaikka koetin astua niin kevyesti kuin mahdollista, narahtivat portaat allani. He kuulivat askeleeni ja tulivat minua vastaan ja juuri kun laskin käteni säpille, aukeni ovi. Kuka oli hämillään? Gamain.»

»Ettekö siis tiedä mitään?»

»Malttakaa toki. — 'Ahaa, Gamain', sanoi kuningas, 'sinäkö sieltä tuletkin?' — 'Niin, sire', vastasin, 'olen lopettanut työni'. — 'Me myöskin olemme lopettaneet', virkkoi hän. 'Tule mukaan, annan sinulle muuta hommaa.' — Ja hän opasti minut nopeasti työhuoneen poikki, muttei niin nopeasti, etten olisi ehtinyt huomata pöydälle levitettyä karttaa, Ranskan karttaa luullakseni, koskapa sen yhdessä kulmassa oli kolme liljankuvaa».

»Huomasitteko jotakin erikoista siinä Ranskan kartassa?» »Totta kai huomasin: kolme pitkää neulajonoa, jotka lähtivät keskeltä ja kuljettuaan jonkun matkan rinnakkain loittonivat sitten toisistaan reunoille päin. Niitä olisi voinut sanoa sotamiesjonoiksi, jotka marssivat rajalle kolmea tietä.»

»Totisesti, kelpo Gamain», sanoi tuntematon ihailua teeskennellen, »teidän terävältä silmältänne ei jää mikään huomaamatta... Ja te luulette, että kaappihomman asemasta kuningas ja teidän oppipoikanne olivatkin hääränneet sen kartan kimpussa?»

»Olen siitä ihan varma», vakuutti Gamain.

»Ette voi olla siitä varma.»

»Totta tietenkin voin.»

»Voitteko sen todistaa?»

»Se on hyvin helppoa. Neuloissa oli vahapää — yksissä musta, toisissa sininen ja kolmansissa punainen — ja kuningas piteli kädessään ja kaiveli hajamielisyydessään hampaita punapäisellä neulalla.»

»Ah, Gamain ystävä», sanoi tuntematon, »jos minä keksisin jonkun asesepän alaan kuuluvan uuden työmenetelmän, niin minäpä en päästäkään teitä työpajaani, en edes kulkemaan sen kautta, se on varma se, tai minä sidon silmänne, kuten teille tehtiin sinä päivänä, jolloin teidät vietiin äsken mainitun ylhäisen herran taloon. Ja vaikka silmänne olikin sidottu, panitte silti merkille, että portaissa oli kymmenen askelta ja että talo oli bulevardin puolella.»

»Malttakaas toki», sanoi Gamain ihastuneena osakseen tulleista ylistelyistä, »ette ole vielä perillä. Kaappi oli tosiaankin olemassa.»

»Ahaa! Missä sitten?»

»Niin, missäkö? Koettakaa arvata. Seinään koverrettuna, hyvä ystävä!»

»Mihin seinään?»

»Sen sisäkäytävän seinään, joka yhdistää kuninkaan vuodekomeron kruununprinssin huoneeseen.»

»Tiedättekö, että mitä nyt kerrotte on perin huvittavaa?

Entä oliko se kaappi julkisesti näkyvissä?»

»Älkää nuolaisko ennenkuin tipahtaa... tarkoitan, että katselin ympärilleni silmät suurina, mutta kun en huomannut mitään, sanoin: 'No, entä kaappi, missä se siis on?' — Kuningas silmäili ympärilleen ja sanoi sitten minulle: 'Gamain, olen aina luottanut sinuun, ja vain sinä saat tietää minun salaisuuteni. Katso nyt.' —Ja oppipojan pidellessä kynttilää — päivä ei näet päässyt tähän käytävään — kuningas irroitti neliöruudun seinälaudoituksesta ja minä huomasin pyöreän syvennyksen, jonka suu oli lähes kaksi jalkaa läpimitaten. Huomatessaan minun ihmettelevät ilmeeni kuningas virkkoi, iskien silmää oppipojalle: 'Hyvä ystävä, näetkö tuon syvennyksen? Minä olen laittanut sen rahojen säilytyspaikaksi. Tämä nuori mies on auttanut minua niinä neljänä viitenä päivänä, jotka hän on viettänyt linnassa. Nyt on sovitettava lukko tähän rautaoveen, jonka tulee sulkeutua niin, että neliöruutu sopii paikalleen ja peittää oven kuten se peittää syvennyksenkin. Tarvitsetko apua? Tämä nuori mies kyllä auttaa sinua. Tuletko hänettä toimeen? Siinä tapauksessa käytän hänen apuaan toisaalla, mutta yhä palvelukseeni.' — 'Oh‘, vastasin minä, 'te tiedätte hyvin, että milloin minä voin suorittaa jonkun työn yksin, en pyydä kenenkään apua. Tässä on puuhaa neljäksi tunniksi hyvälle työmiehelle, ja minä olen mestari, mikä merkitsee, että kaikki on valmista kolmessa tunnissa. Lähtekää te, nuori mies, askareillenne, ja te myöskin, sire. Jos te haluatte kätkeä jotakin tuohon, tulkaa kolmen tunnin perästä takaisin.' — Kaikesta päättäen kuningas oli antanut oppipojalle työtä toisaalla, sillä minä en nähnyt häntä sen koommin. Kolmen tunnin kuluttua kuningas tuli yksin ja kysyi: 'No, Gamain, kuinka pitkällä olemme?' — 'Jaha, valmis on, sire', vastasin hänelle. Ja minä näytin hänelle ovea, joka liikkui niin että oli sula nautinto sitä katsella, pienimmättäkään narinatta, ja lukkoa, joka kävi kuin herra Vaucansonin automaatti. —'Hyvä', sanoi hän minulle. 'Gamain, sinä saat auttaa minua, kun lasken rahat, jotka aion kätkeä tuonne. — Kun kamaripalvelija oli tuonut huoneeseen neljä säkillistä kaksoislouisdoreja, virkkoi kuningas: 'Laskekaamme. Minä laskin miljoonan ja hän toisen, ja kun sitten jäi jäljelle viisikolmatta kultarahaa', sanoi hän: 'Kuulehan, Gamain, nämä viisikolmatta louisdoria ovat sinun palkkiosi vaivastasi. — Siinä oli häväistystä jo enemmän kuin tarpeeksi, että antoi köyhän miehen, jolla on viisi lasta, laskea miljoonan louisdoreja ja lahjoitti sitten viisikolmatta palkkioksi! Vai mitä te arvelette?»

Tuntematon suipisti huuhaan.

»Se oli tosiaankin halpamaista», sanoi hän.

»Kuunnelkaa edelleen, emme ole vielä lopussa. Minä otin tarjotut viisikolmatta louisdoria, työnsin ne laskuuni ja sanoin: 'Kiitos kaunis, sire, mutta minä en ole saanut juotavaa enkä syötävää sitten kun aamulla ja nyt minä olen läkähtyä janoon.' Tuskin olin lopettanut sanottavani, kun kuningatar astui sisälle salaovesta ja seisoi äkkiä, varoittamatta, minun edessäni. Hän kantoi pientä tarjotinta, jolla oli lasillinen viiniä ja pieni leivos. — 'Kunnon Gamain', sanoi hän minulle, 'teidän on jano, juokaa tämä viini, teidän on nälkä, syökää tämä leivos.' — 'Ah, rouva kuningatar', sanoin minä ja kumarsin, 'ei teidän olisi tarvinnut vaivautua minun takiani, se oli ihan turhaa'.

— Mitä arvelette? Lasillinen viiniä miehelle, joka sanoo olevansa janoinen, ja leivos miehelle, joka sanoo olevansa nälkäinen! Mitä kuningatar luuli sellaisilla annoksilla tehtävän? Kaikesta huomasi, ettei hänen ole milloinkaan ollut nälkä eikä jano! Lasillinen viiniä... ihan käy sääliksi!»

»No, epäsittekö tarjouksen?»

»Olisi pitänyt evätä... mutta minä join kun joinkin viinin. Leivoksen sen sijaan panin nenäliinaani ja päättelin itsekseni: — Mikä ei ole hyvää isälle, on hyvää lapsille. — Sitten minä kiittelin hänen majesteettiaan, kuten tulikin, ja lähdin kotimatkalle vannoen mennessäni, ettei minua enää nähdä Tuileries-palatsissa.»

»Miksi sanoitte äsken, että teidän olisi pitänyt evätä kuningattaren tarjous ja olla juomatta viini?»

»Koska he olivat panneet siihen myrkkyä. Tuskin olin sivuuttanut Toumant-sillan, kun minun tuli jano... ja polttava jano tulikin! Kun vasemmalla puolellani oli joki ja oikealla viinikauppoja, epäröin tovin, menisinkö joelle... Ah, siellä vasta huomasin oikein selvästi, kuinka kelvotonta lajia heidän tarjoomansa viini oli, sillä mitä enemmän join, sitä janoisemmaksi tulin! Sitä jatkui sitten, kunnes menetin tajuntani. Mutta kyllä he saavat vielä nähdä! Jos minut milloin kutsutaan todistamaan heitä vastaan, niin minä sanon, että he ovat antaneet minulle viisikolmatta louisdoria työskenneltyäni neljä tuntia yhteen kyytiin ja laskettuani miljoonan, ja peläten minun antavan ilmi paikan, mihin he kätkevät aarteensa, he ovat myrkyttäneet minut kuin koiran!» [Sellaisen syytöksen tämä kurja todella esittikin konventin edessä kuningatarta vastaan.]

»Ja minä, kelpo Gamain», sanoi aseseppä, joka ilmeisesti oli saanut kaikki haluamansa tiedot ja nousi lähteäkseen, »minä vahvistan todistuksenne sanomalla, että minä annoin teille vastamyrkkyä, jonka avulla te virkositte elämään».

Gamain tarttui tuntemattoman käsiin ja huudahti:

»Me olemmekin tästedes ystäviä elämässä ja kuolemassa!»

Ja aito spartalaisen kohtuullisena Gamain kieltäytyi ottamasta viinilasia, kun se tuntematon ystävä, jolle hän juurikaan vannoi ikuista toveruutta, tyrkytti sitä hänelle kolmannen ja neljännen kerran. Ammoniakki oli vaikuttanut lukkoseppämestariin kahdella tavalla: selvittänyt tuota pikaa hänen humalansa ja saanut hänet seuraaviksi neljäksikolmatta tunniksi inhoamaan viiniä. Gamain lähti Versaillesin suunnalle ja saapui perille kello kaksi aamulla eheänä ja terveenä, nutun taskussa kuninkaan viisikolmatta louisdoria ja housuntaskussa kuningattaren leivos.

Jäätyään yksikseen tekaistu aseseppä otti vyötärystaskustaan kilpikonnankuorisen, kultapäärmäisen muistikirjan ja kirjoitti siihen seuraavan kaksiosaisen merkinnän:

Kuninkaan vuodekomeron takana, pimeässä käytävässä, joka vie kruununprinssin huoneeseen — rautakaappi.

Otettava selko, eikö Louis Lecomte, lukkosepänoppilas, olekin vain kreivi Louis, markiisi de Bouillén poika, joka yksitoista päivää sitten saapui Metzistä Pariisiin.

X

Tohtori Guillotinin kone

Jo kahta päivää myöhemmin sai Cagliostro niiden omituisten tuntosarvien avulla, joita hänelle oli kaikissa kansankerroksissa, yksinpä kuninkaankin palveluskunnan keskuudessa, selville, että kreivi Louis de Bouillé oli tullut Pariisiin lokakuun 15 tai 16 päivänä; hänen serkkunsa Lafayette oli tavannut hänet 18 päivänä; samana päivänä tämä oli esitellyt hänet kuninkaalle; 22 päivänä nuorukainen oli tarjoutunut sepänoppilaaksi Gamainille; oli viipynyt hänen luonansa kolme päivää; neljäntenä päivänä lähtenyt mestarin kanssa Versaillesista Pariisiin; oli päässyt esteettömästi kuninkaan puheille; oli palannut asuntoonsa, jonka oli vuokrannut ystävänsä Achille du Chasteletin huoneiston vierestä; oli heti muuttanut pukua ja matkustanut samana iltana postivaunuissa Metziin.

Toisaalta, päivää myöhemmin sen jälkeen kun hänellä oli ollut yöllinen keskustelu Beausiren kanssa Saint-Jeanin hautuumaalla, hän oli nähnyt entisen aliupseerin touhuissaan kiiruhtavan Bellevueen pankkiiri Zannonen puheille. — Palattuaan kello seitsemältä aamulla pelaamasta — hän oli hävinnyt viimeisenkin louisdorinsa herra Lawin erehtymättömän martingalen uhallakin — Beausire huomasi kotinsa ihan autioksi. Neiti Oliva ja pikku Toussaint olivat kadonneet.

Silloin Beausiren mieleen johtui, että kreivi Cagliostro oli kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssansa ulos ja selittänyt, että hänellä oli jotakin tähdellistä sanottavaa neiti Olivalle.

Oli aihetta seuraavanlaiseen epäluuloon: kreivi oli ryöstänyt neiti Olivan. Hyvänä vainukoirana Beausire käänsi nenänsä näille jäljille ja seurasi niitä Bellevueen saakka. Siellä hän oli maininnut nimensä ja hänet oli heti opastettu parooni Zannonen eli kreivi Cagliostron luo — lukijan omassa vallassa on, kumpaa nimitystä haluaa käyttää tästä, ellei juuri kertomuksemme päähenkilöstä niin ainakin esitettävänämme olevan murhenäytelmän sokkanaulasta.

Astuttuaan salonkiin, jonka me jo tunnemmekin, kun olemme aikaisemmin nähneet siellä tohtori Gilbertin ja markiisi de Favrasin, ja jouduttuaan kreivin eteen Beausire tuli hämilleen. Kreivi tuntui hänestä niin ylhäiseltä herralta, ettei hän uskaltanut tiukata tältä rakastajatartaan.

Cagliostro puolestaan näytti osaavan lukea entisen aliupseerin salaisimmatkin ajatukset, koskapa sanoi:

»Herra Beausire, olen huomannut erään asian, sen näet, että teissä on vain kaksi todellista intohimoa, peli ja neiti Oliva.»

»Ah, herra kreivi», huudahti Beausire, »te siis tiedätte, millä asialla olen täällä?»

»Vallan hyvin tiedän. Olette tullut tiedustelemaan minulta neiti Olivaa. Hän on minun luonani.»

»Mitä, onko hän herra kreivin luona?»

»On, Saint-Clauden kadun varrella olevassa asunnossani. Hän elelee siellä entisessä huoneistossaan, ja jos te olette hyvin järkevä, jos minä olen tyytyväinen teihin, jos te tuotte minulle haluamani tiedot, niin jonakin päivänä, herra Beausire, panemme taskuunne viisikolmatta louisdoria, jotta pääsette esiintymään aatelismiehenä Palais-Royalissa, ja selkäänne kauniin puvun esiintyäksenne rakastajana Saint-Clauden varrella.»

Beausirella oli hyvä halu korottaa äänensä ja vaatia neiti Oliva haltuunsa, mutta Cagliostro oli virkkanut pari sanaa onnettomasta Portugalin lähetystön jutusta, joka häilähteli entisen aliupseerin pään päällä kuin Damokleen miekka, ja Beausire oli pysynyt vaiti.

Kun hän lausui epäilevänsä, ettei neiti Oliva ollut Saint-Clauden kadun asuintalossa, käski kreivi valjastaa vaununsa, ajoi Beausiren kanssa puistokadun rakennukseen, vei hänet »kaikkeinpyhimpään», siirsi seinältä erään kuvan sivulle ja osoitti hänelle taidokkaasti sommitellusta aukosta neiti Olivaa, joka kuningatarmaisesti puettuna lojui isossa, kahden istuttavassa sohvassa lukien jotakin siihen aikaan yleisesti harrastettua huonoa kirjaa. Sellaiset kirjat olivat neiti de Taverneyn entisen kamarineidon suurin ilo, milloin onnellinen sattuma salli hänen päästä niihin käsiksi. Hänen poikansa, pikku Toussaint, joka oli puettu kuin kuninkaanpoika, päässä Henrik IV:n kuosinen, valkoinen sulkatöyhtölakki ja jalassa taivaansiniset merimieshousut, joita kannatteli kolmivärinen, kultatupsuinen vyö, leikki uhkeilla leluilla.

Silloin Beausire tunsi, kuinka rakastajan ja isän sydän laajeni hänen rinnassaan. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä kreivi häneltä tahtoi, ja sanojensa mittaisena miehenä kreivi päivinä, jolloin Beausire oli tuonut jonkun mielenkiintoisen tiedon, salli hänen, sen jälkeen kuin hän oli saanut kreivin kädestä maksun kullassa, mennä noutamaan palkkansa rakkaudessa neiti Olivan sylistä.

Kaikki oli siis sujunut kreivin toivomusten ja voisi sanoa myöskin Beausiren toivomusten mukaan, kun joulukuun loppupäivinä, hetkellä, joka tähän vuodenaikaan oli ihan tavaton, toisin sanoen kello kuusi aamulla, tohtori Gilbert, joka oli työskennellyt jo puolitoista tuntia, kuuli oveltaan kolme iskua ja tunsi niiden laadusta, että kolkuttaja oli joku vapaamuurariveli.

Hänen oli mentävä avaamaan.

Kreivi Cagliostro, hymy huulilla, seisoi oven toisella puolella.

Joutuessaan vastakkain tämän salaperäisen miehen kanssa ei Gilbert milloinkaan voinut masentaa eräänlaista puistattavaa tunnetta.

»Ah», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, kreivi?»

Sitten hän ojensi väkinäisesti kätensä ja jatkoi:

»Tervetuloa, olkoon hetki mikä tahansa ja liikuttepa millä asialla hyvänsä!»

»Asiani, hyvä Gilbert», selitti kreivi, »on halu saada teidät tulemaan mukaan erääseen ihmisystävälliseen kokeeseen, josta minulla on ollut kunnia jo puhua teille aikaisemmin».

Gilbert koetti turhaan muistella, mistä kokeesta kreivi oli joskus puhunut.

»En muista», sanoi hän.

»Tulkaa silti, hyvä Gilbert, minä en vaivaa teitä suotta, saatte olla siitä varma. Muuten siellä, minne aion teidät viedä, tapaatte vanhoja tuttuja.»

»Hyvä kreivi», sanoi Gilbert, »minne tahansa minut haluattekin viedä, lähden kanssanne ennen kaikkea juuri teidän takianne. Paikka, minne tulen, ja henkilöt, jotka tapaan, ovat toisarvoisia seikkoja.»

»Kas niin, tulkaa nyt, sillä meillä ei ole aikaa hukattavana.»

Gilbert oli täysissä pukeissa, hänen tarvitsi vain panna kynä pois ja ottaa hattu.

Kun nämä toimet oli suoritettu, sanoi hän:

»Kreivi, olen määrättävissänne.»

»Lähtekäämme», vastasi kreivi lyhyesti.

Hän meni edellä, Gilbert seurasi perässä.

Miehet nousivat ulkona odotteleviin vaunuihin.

Vaunut lähtivät heti liikkeelle kreivin tarvitsematta antaa minkäänlaista määräystä. Ilmeisesti ajuri tiesi jo ennestään, minne matka oli suunnattava.

Neljännestunnin ajon jälkeen, jonka kestäessä Gilbert huomasi vaunujen kulkevan halki koko Pariisin ja sivuuttavan tulliportin, pysähdyttiin isoon neliöpihaan, jota ympäröivissä seinissä oli kaksi kerrosta pieniä ristikkoikkunoita.

Portti, josta vaunut olivat ajaneet sisälle, sulkeutui niiden perässä.

Astuttuaan alas vaunuista Gilbert huomasi olevansa jonkun vankilan pihamaalla ja silmäiltyään tarkemmin ympäristöään hän tunsi sen Bicêtren pihaksi.

Tämä näyttämö, luonnostaankin jo synkännäköinen, vaikutti sitäkin alakuloisemmalta, kun hämärtävä päivä vain vaivoin näytti uskaltavan tulla tähän pihaan.

Kello lienee ollut neljänneksen yli kuuden aamulla. Talvisaikaan se päivänhetki on perin ikävä, sillä silloin kylmä tehoo lujarakenteisimpiinkin ihmisiin.

Hieno tihkusade valui harson lailla alas ja pieksi vankilan harmaita seiniä.

Keskellä pihaa oli työssä viisi kuusi puuseppää mestarin valvoessa työtä. Työtä johti muuan pieni, mustapukuinen mies, joka yksinään liikkui enemmän kuin kaikki muut. Miehet olivat pystyttämässä jotakin oudonnäköistä, omituista konetta.

Huomatessaan saapuneet vieraat pieni, mustapukuinen mies kohotti päänsä.

Gilbert säpsähti. Hän tunsi miehen tohtori Guillotiniksi, jonka hän oli tavannut Maratin luona. Tuo kone oli isossa koossa sama, jonka hän oli nähnyt pienoiskoossa _Kansan Ystävän_ toimittajan kellarissa.

Pieni mies puolestaan tunsi myöskin Cagliostron ja Gilbertin.

Näiden kahden henkilön tulo oli kaikista päättäen niin tärkeä tapaus, että hän katsoi asiakseen luopua hetkeksi työn johdosta ja lähteä heitä tervehtimään.

Mutta sitä ennen hän sentään kehoitti puuseppämestaria valvomaan tarkoin miestensä hommia.

»No, no, mestari Guidon... tuo on hyvä», sanoi hän. »Pankaa ensiksi kuntoon alusta. Alusta nähkääs on koko rakennuksen pohja. Kun alusta on valmis, pystyttäkää molemmat pylväät, mutta katsokaa tarkoin, etteivät rajamerkit tule liian etäälle tai liian lähelle. Minä olen muuten paikalla enkä päästä teitä näkyvistäni.»

Sitten hän lähestyi Cagliostroa ja Gilbertiä, jotka säästivät häneltä puoli taivalta.

»Hyvää huomenta, parooni», tervehti hän. »On kovin miellyttävää, että tulette ensimmäisenä ja tuotte mukananne tohtorin. Tohtori, muistatte kai vielä, että olin kutsunut teidät Maratin luona katsomaan koettani, mutta olin unohtanut kysyä osoitettanne... Te näette kohta jotakin merkillistä, kaikkein ihmisystävällisimmän koneen, mitä milloinkaan on keksitty.»

Sitten hän kääntyi äkkiä tähän koneeseen päin, rakkaimman huolenpitonsa esinettä tarkastamaan.

»No, no, Guidon, mitä te nyt teette?» sanoi hän. »Te panette etupuolen taaksepäin.»

Hän hypähti portaille, jotka kaksi apuria oli juuri kiinnittänyt neliölautaan, ja oli tuossa tuokiossa alustalla, missä hänen läsnäolonsa riitti parissa sekunnissa korjaamaan erehdyksen, jonka tämän uuden koneen salaisuuksiin perehtymättömät työmiehet olivat tehneet.

»Kas noin», virkkoi tohtori Guillotin katsellen tyytyväisenä, kuinka työ hänen johdossaan sujui kuin itsestään. »Nyt on enää pantava leikkuuveitsi uurteeseen... Guidon, Guidon», huudahti hän äkkiä kuin kauhistuneena, »kuulkaas, miksei uurretta ole vahvistettu messinkilevyllä?»

»Ah, tohtori, nähkääs, minä ajattelin, että hyvin voideltu kelpo tammipuu olisi yhtä hyvä kuin messinki», vastasi puuseppämestari.

»Siinä nyt ollaan», sanoi tohtori halveksivasti, »säästäväisyyttä, kitsautta, vaikka kysymyksessä on tieteen kehitys, inhimillinen hyvä! Guidon, jos kokeemme tänään epäonnistuu, panen teidät siitä vastuuseen. Hyvät herrat, otan teidät todistajiksi», jatkoi tohtori puhutellen Cagliostroa ja Gilbertiä, »haastan teidät todistamaan, että minä olin pyytänyt tekemään kourut messingistä ja että minä panen vastalauseen, kun niitä ei ole tehty messingistä. Jos veitsi nyt pysähtyy puolitiehen tai liukuu huonosti, niin se ei ole minun vikani, minä pesen käteni.»

Kahdeksantoista vuosisataa eroitti sen eleen, jonka tohtori teki uuden kojeensa tasokkeella, siitä kädenliikkeestä, jonka Pilatus aikoinaan oli tehnyt palatsinsa parvekkeelta.

Mutta kaikista näistä pikku vastoinkäymisistä huolimatta koje saatiin pystyyn ja kohotessaan se sai eräänlaisen inhimillisen hahmon, joka riemastutti keksijäänsä, mutta pani tohtori Gilbertin värisemään.

Cagliostro pysyi tunteettomana. Tuntui siltä kuin Lorenzan kuoleman jälkeen tämä mies olisi kivettynyt marmoriksi.

Seuraavassa kuvailemme tämän koneen ulkomuotoa.

Alimpana oli ensimmäinen tasoke, jolle päästiin lyhyitä myllyportaita pitkin.

Tämä tasoke — mestauslava — oli viisitoista jalkaa leveä neliö. Siltä kohosi, vastapäätä portaita ja suunnilleen kymmenen jalan päässä niistä, kaksi yhdensuuntaista, kymmenen tai kahdentoista jalan korkuista pylvästä.

Näihin pylväihin oli uutettu se kuulu kouru, jossa mestari Guidon oli säästellyt messinkiä; sen säästäväisyyden olemme nähneet aiheuttavan ihmisystävällisen tohtori Guillotinin kovaääniset huudahdukset.

Tätä kourua pitkin liukui puolikuunmuotoinen leikkuuterä. Kun sitä kannatteleva jousi päästettiin auki, putosi veitsi vapaasti omalla painollaan. Lisäpainolla se oli tehty sata kertaa raskaammaksi.

Pylväitten väliin oli tehty pieni aukko, johon sopi ihmisen pää. Kun tämän reiän molemmat puupuoliskot lyötiin kiinni, muodostivat ne kuin renkaan kaulan ympärille.

Tavallisen miehen mittaisesta laudasta sommiteltu vipulauta heilahti määrätyllä hetkellä ja heilahtaessaan se joutui itsestään äsken mainitun ikkunan tasalle.

Kuten näkyy, oli kaikki tämä mitä nokkelinta keksintöä.