Part 6

Viinin kiusaajahenki, jota vastaan hän kamppaili, näytti saaneen voitollisen edustajan siitä tuntemattomasta, joka seurasi miestämme kaukaa pysytellen visusti piilossa, mutta näkymättömänäkin pitäen häntä tarkasti silmällä.

Epäilemättä saadakseen nauttia vaanimisensa onnistumisesta, mikä näytti olevan joko erikoisen tärkeätä tai hupaista, tämä tuntematon istahti laiturinkaiteelle vastapäätä sen kapakan ovea, missä käsityöläinen tyhjenteli puolituoppistaan, ja lähti jälleen liikkeelle viisi sekuntia sen jälkeen kun miehemme asiansa toimitettuaan astui kapakan kynnyksen yli kadulle matkaansa jatkamaan.

Mutta kuka voi sanoa, milloin huulet, jotka kerran ovat koskettaneet juoppouden kohtalokasta maljaa, lakkaavat kaipaamasta kosteutta ja milloin ne keksivät, kummakseen ja humalaisen erikoiseksi tyytyväisyydeksi, ettei mikään niin kiihoita janoa kuin juominen? Tuskin oli käsityöläinen astunut sataa askelta, kun hänen tuli niin ankara jano, että hänen täytyi jälleen pysähtyä sitä sammuttamaan, mutta tällä kerralla hänen mielestään ei enää riittänytkään puolituoppinen, ja hän tilasikin puolipullosen.

Varjo, joka oli kuin häneen tarrautunut, ei näyttänyt pahoittelevan viivytystä, jonka miehen tarve virkistää itseään aiheutti hänen kululleen. Se pysähtyi kapakan nurkan taa, ja vaikka juomari tällä kerralla istuutui pöydän ääreen voidakseen perusteellisemmin nauttia pullonsa sisällyksestä ja viipyi sen vuoksi kapakassa hyvät viisitoista minuuttia, ei tuo hyvänsävyinen varjo osoittanut kärsimättömyyden merkkiäkään. Ja kun mies sitten taas ilmestyi kadulle, lähti se seuraamaan häntä samoin askelin kuin tähänkin saakka.

Sadan askeleen päässä tämä pitkämielisyys joutui entistä ankarammalle koetukselle. Käsityöläinen pysähtyi kolmannen kerran ja koska hänen janonsa oli yltymistään yltynyt, tilasi hän nyt koko pullon.

Kärsivällinen Argus sai nyt odottaa puoli tuntia.

Menetetyt viisi, viisitoista, kolmekymmentä minuuttia olivat ilmeisesti herättäneet juomarin sydämessä eräänlaisia omantunnontuskia, sillä haluamatta enää pysähdellä, mutta haluten silti jatkuvasti maistella hän teki jälleen jonkunlaisen sisäisen sopimuksen, joka salli hänen lähdön hetkellä varustautua yhdellä aukaistulla viinipullolla, jonka hän päätti ottaa seurakseen matkalle.

Se oli järkevä päätös ja sen tehneen matkaa hidastuttivat vain yhä pidemmiksi käyneet mutkat ja yhä useammin toistuvat kierrekuviot, jotka syntyivät aina milloin pullonkaula läheni hänen kuivia huuliaan.

Erään tällaisen hienosti sommitellun kuvioliikkeen aikana hän sivuutti Passyn tulliportin kenenkään häntä estelemättä, sillä, kuten tiedetään, sai väkijuomia kulettaa pääkaupungista esteettömästi.

Tuntematon, joka hupi hänen takanaan, suoriutui yhtä hyvin kuin hänkin.

Sata askelta tulliportilta kuljettuaan miehemme sai onnitella itseään nerokkaasta varokeinostaan, sillä kapakoita alkoi nyt olla harvemmassa, kunnes ne lopulta kokonaan loppuivat.

Mutta mitäpä filosofimme siitä piittäsi? Kuten vanhan ajan viisas, niin hänkin kuljetti mukanaan ei vain omaisuuttaan, vaan myöskin iloa.

Sanomme iloa, sillä kun pullo oli vähentynyt puolitiehen, alkoi ryypiskelijämme laulaa, eikä kukaan inttäne vastaan, ettei laulu naurun ohella ole niitä keinoja, jotka on annettu ihmiselle ilon ilmaisemiseksi.

Nautiskelijan varjo näytti tajuavan syvästi tämän laulun soinnut ja hyräili kai itsekin mukana sekä nautti tämän ilon ilmauksista, jonka eri asteita hän tarkkasi vallan erikoisen hartaasti. Mutta onnettomuudeksi ilo oli ohimenevää laatua ja laulu loppui lyhyeen. Iloa kesti tarkalleen juuri niin kauan kuin pullossakin viiniä, ja kun ryyppymiehemme oli turhaan puristellut käsissään tyhjää pulloa, muuttui laulu napinaksi, joka yltyi yltymistään ja puhkesi lopulta sadatteluksi.

Nämä sadattelut kohdistuivat tuntemattomiin vainoojiin, joita kompasteleva onneton matkamiehemme sätti.

»Oh, sitä kurjimusta!» sammalsi hän. »Oh, sitä kurjaa naista! Vanhalle ystävälle, mestarille, kehtaa antaa väärennettyä viiniä... hyi! Lähettäköönpä vielä kerran noutamaan minua lukkojansa korjaamaan! Lähettäköönpä vielä kerran sen oppipoikalurjuksen, joka jätti minut yksin kadulle, minua noutamaan, niin minä sanon: 'Hyvää iltaa, sire, sinun majesteettisi, korjaa itse lukkosi!' Sittenpä nähdään, onko lukko sama asia kuin joku asetus. Kyllä minä sinulle annan kolmipidäkkeiset lukot... annan sinulle ohuet lukonkielet... näytän kuinka tehdään taidelukot, joissa on vinoon hiottu kara... vin... Oh sitä kurjimusta! Oh, sitä kurjaa naista! Ihan varmasti he ovat myrkyttäneet minut!»

Ja ilmeisesti myrkyn lannistamalla tuo onneton uhri tuupertui nämä sanat lausuttuaan kolmannen kerran katukivitykseen joka oli pehmeän ja paksun loan peitossa.

Kahdella edellisellä kerralla miehemme oli päässyt omin voimin ylös. Työlästä se oli ollut, mutta yritys oli sentään onnistunut. Mutta kolmannella kerralla, epätoivoisten yritysten jälkeen hänen täytyi tunnustaa, että yritys ylitti hänen voimansa ja nyyhkytystä muistuttavalla tavalla huokaistuaan hän tuntui päättäneen viettää tämän yön yhteisen äitimme maan, helmassa.

Tätä haluttomuuden ja voimattomuuden hetkeä kai oli odottanutkin se tuntematon mies, joka Ludvig XV:n aukiolta asti tiukasti seurannut häntä, sillä katseltuaan hetken aikaa kaukaa niitä tuloksettomia yrityksiä, joita olemme koettaneet kuvailla, hän tuli varovasti lähemmäksi, kiersi kaatuneen sankarimme ja kutsui paikalle ohi menevän ajurin.

»Kuulkaa, ystäväiseni», sanoi hän tälle, »tämä minun toverini voi pahoin. Ottakaa tämä kuuden livren raha, nostakaa tuo raukka ajoneuvojenne takaistuimelle ja kyyditkää hänet Sèvresin sillan kapakkaan. Minä kapuan viereenne istumaan.»

Siinä ehdotuksessa, jonka jaloillaan pysyvä näistä toveruksista teki, ja jonka mukaan ajurin tulisi jakaa istuimensa, miehen kanssa, ei ollut mitään kummastuttavaa, varsinkin kun ehdottaja itsekin näytti olevan rahvaan lapsia. Niinpä ajuri vastasikin äänessä se liikuttava luottamuksen sävy, joka on ominainen tämän kansanaineksen keskinäiselle seurustelulle:

»Kuusi frangia? Entä missä ovat sinun kuusi frangiasi?»

»Tässä, ystäväiseni», vastasi vähääkään loukkaantumatta Mies, joka oli tarjonnut ajurille tämän summan, ja ojensi ajurille ecun.

»Ja kun olemme saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri, saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri, joka oli heltynyt nähdessään kuninkaan rintakuvan, »tuleeko pieni juomaraha lisäksi?»

»Riippuu siitä, kuinka ajammekin. Toimita tämä raukka rattaillesi, sulje ovi huolellisesti, laita niin, että molemmat hevosesi jaksavat pysyä jaloillaan, ja kun sitten olemme päässeet Sèvresin sillalle, saamme nähdä... kuinka sinä toimit, niin mekin toimimme.»

»Mainiota!» vastasi ajuri. »Sitä minä sanon kelpo vastaukseksi. Olkaa huoleti, kansalainen, näkee kaikesta, mikä te olette miehiänne. Nouskaa istuimelle ja estäkää kalkkunoitani tekemästä tyhmyyksiä. Lempo soikoon! Tähän vuorokauden aikaan ne tuntevat tallin suloisuuden ja ovat kiireissään. Lopusta minä kyllä pidän huolen.»

Ystävällinen tuntematon noudatti annettuja ohjeita virkkamatta mitään. Ajuri puolestaan nosti niin hellävaroen kuin taisi päihtyneen syliinsä, sijoitti hänet penkkien väliin mukavaan asentoon, sulki oven ja nousi istuimelleen, jolla tuntematon jo istui, pyörsi ajoneuvonsa takaisin ja suomi hevosiaan, jotka alakuloisesti, kuten yleensä näiden nelijalkaisten elikkoparkojen on laita, sivuuttivat pian Point-du-Jourin kylän ja saapuivat Sèvresin sillan kapakan edustalle.

Kymmenen minuutin perästä, joiden aikana kansalainen Gamain, joksi lukija aikoja sitten on matkamiehemme tuntenut, kannettiin vaunuista sisälle, me tapaamme kunnianarvoisen mestarin mestarin, kaikkien mestarin, istumassa saman pöydän ääressä ja vastapäätä samaa aseseppää, jotka molemmat ovat meille ennestään tutut.

IX

Mitä on sattuma

No, kuinka tämä purkaminen oli tapahtunut ja kuinka mestari Gamain oli selviytynyt siitä miltei kaatuvatautisesta tilasta, johon hänet jätimme, siihen lähes luonnolliseen olotilaan, jossa hänet nyt tapaamme?

Sèvresin sillan kapakan isäntä oli makuulla eikä pieninkään valonpilkahdus päässyt suotamaan ikkunaluukkujen raosta, kun mestari Gamainin avuksi rientäneen ihmisystävän ensimmäiset nyrkiniskut jymähtivät hänen ovelleen. Nämä nyrkiniskut olivat laadultaan sellaisia, ettei talonväki, kuinka sikeässä nukkuikin, voinut edes teeskennellä pitkäunisuutta moisen hyökkäyksen edessä.

Puolinukuksissa, leveästi haukotellen ja yrmeästi muristen kapakan isäntä itse meni aukaisemaan herättäjilleen ja päätteli itsekseen vaatia näiltä riittävän korvauksen rauhan häiritsemisestä, ellei leikki — kuten hän tuumi — olisi vähintäin yhden talikynttilän arvoinen.

Näkyikin käyvän niin, että leikki ylitti ainakin yhden talikynttilän arvon, sillä kun mies, joka oli kolkuttanut näin julkealla tavalla, kuiskasi yhden sanan Sèvresin sillan kapakan isännälle, riisui tämä heti pumpulimyssyn päästänsä ja lähti kiittelevin kumarruksin, jotka hänen ulkoasunsa teki perin hullunkurisiksi, opastamaan mestari Gamainia ja tämän saattajaa siihen pikku huoneeseen, missä olemme hänet jo aikaisemmin nähneet maistelemassa mieliviiniänsä bourgognea.

Mutta tällä kerralla mestari Gamain liiaksi maistelleena oli miltei tiedottomassa tilassa.

Kun ajuri ja hevoset kukin tahollansa olivat tehneet mitä olivat voineet, edellinen ruoskallaan, jälkimäiset koivillaan, selvitti tuntematon välinsä heidän kanssaan lisäämällä viidenkolmatta soun juomarahan siihen kuuden livren summaan, jonka hän oli jo suorittanut kyytimaksuksi.

Nähdessään sitten mestari Gamainin istuvan tukevasti tuolillaan pöydän takana, pää seinälaudoituksen nojassa, käski hän isännän kiireesti tuoda kaksi viinipulloa ja vesikannun sekä avasi itse ikkunan ja luukut, jotta huoneen pilaantunut ilma vaihtuisi.

Jälkimäinen varokeino olisi toisessa tilanteessa vaikuttanut vaarallisesti. Jokainen tarkka havaitsija tietää, että vain määrätyn säädyn ihmiset tarvitsevat ilmaa siinä muodossa, johon luonto on sen pannut, jolloin siinä toisin sanoin on seitsemänkymmentä osaa happea, yksikolmatta osaa typpeä ja kaksi osaa vettä — kun sen sijaan rahvas, tottuneena elämään saastuneissa oloissa, voi vaurioitta ahmia ilmaa, vaikka se olisi ihan kyllästetty hiilidioksidilla tai typellä.

Onneksi ei kukaan nyt ollut läsnä tekemässä moista havaintoa. Isäntä itse, tuotuaan kerkeästi kaksi viinipulloa ja melko hitaasti vesikannun, oli poistunut huomaavaisesti ja jättänyt tuntemattoman kahden kesken mestari Gamainin seuraan.

Kuten olemme nähneet, oli edellinen ensi töikseen huolehtinut huoneen tuulettamisesta. Ennenkuin jälleen sulki ikkunan, hän pani pienen pullon lukkoseppämestarin laajenneitten, tuhisevien sierainten eteen; tämä nukkui yhä sitä humaltuneen vastenmielistä unta, joka ihan varmasti parantaisi juopottelijat viininharrastuksestaan, jos Kaikkivaltiaan ihme antaisi heidän kerrankin nähdä itsensä humalan uneen vaipuneena.

Henkäistyään kerran pienen pullon kirpeätuoksuista sisältöä reväytti mestari Gamain silmänsä suuriksi, aivasti heti perässä täysin voimin ja mutisi sitten jotakin, mikä jokaiselle muulle kuin tälle harjaantuneelle kielimiehelle olisi ollut ihan käsittämätöntä; tarkkaan kuunneltuaan auttaja erotti seuraavat kolme neljä sanaa:

»Sitä kurjaa... hän on myrkyttänyt minut... myrkyttänyt...!»

Aseseppä näytti tulevan tuiki hyvilleen havaitessaan, että mestari Gamainia yhä vallitsi entinen mielijohde. Hän painoi pullon jälleen nukkuvan sierainten eteen; se antoi hieman voimaa tälle Noakin arvoisalle pojalle ja sai hänet kykeneväksi täydentämään lauseensa ja lisäämään jo lausuttuihin sanoihin seuraavat kaksi sanaa, jotka ilmaisivat sitäkin hirveämmän syytöksen, kun se viittasi luottamuksen väärinkäyttöön ja ystävän kieltämiseen: »Myrkyttää ystävä... ystävä...!»

»Se on todella hirmuista», huomautti aseseppä.

»Hirmuista!» sopersi Gamain.

»Inhoittavaa!» virkkoi ensimmäinen.

»Inhoittavaa!» vahvisti toinen.

»Onneksi,» sanoi aseseppä, »ehätin minä paikalle antamaan teille vastamyrkkyä».

»Niin onneksi», mutisi Gamain.

»Mutta koska yksi annos ei riitä parantamaan ihmistä sellaisesta myrkytyksestä», jatkoi tuntematon, »niin ottakaa tästä lisää».

Puolillaan olevaan vesilasiin hän tiputti viisi kuusi tippaa pullonestettä, joka oli vain tavallista ammoniakkia.

Sitten hän kohotti lasin Gamainin huulille.

»Haa!» äännähti mestari. »Se onkin juotava suun kautta, teenkin sen mieluummin niin kuin nenän kautta.»

Ja hän kulautti ahnaasti lasin sisällön kurkkuunsa.

Mutta tuskin hän oli nielaissut tämän vietävänmoisen nesteen, kun hän reväytti silmänsä apposen ammolleen ja huudahti kahden pärskähdyksen lomassa:

»Roisto, mitä olet antanut minulle? Huh — huh!»

»Hyvä ystävä», vastasi tuntematon, »olen antanut teille likööriä, joka ihan kunnolleen pelastaa henkenne».

»Ah», sanoi Gamain, »jos se pelastaa henkeni, olette tehnyt oikein, kun annoitte sitä minulle, mutta sanoessanne sitä likööriksi olette hullu!»

Ja hän pärskäytti jälleen, suu irvissä ja silmät selällään kuin antiikinaikaisen murhenäytelmän naamarilla.

Tuntematon käytti hyväkseen tätä ilmeilyn hetkeä ja meni sulkemaan, ei ikkunaa, vaan ikkunaluukut.

Suotta ei muuten Gamainkaan avannut silmiään toista tai kolmatta kertaa. Niin nopeita kuin nämä rävähtävät liikkeet olivatkin, ehti lukkoseppämestari silmätä ympäristöön, ja se syvä paikallisvaisto, jolla juopottelijat aina erottavat jonkun kapakan seinät, sanoi hänelle, että nämä seinät olivat hänelle mitä tutuimmat.

Ja tosiaankin, niillä monilla matkoilla, jotka hänen ammattiasioissa oli täytynyt tehdä Pariisiin, Gamain oli ani harvoin, poikkeamatta sisälle, sivuuttanut Sèvresin sillan ravintolan.

Eräältä näkökannalla tämä poikkeaminen oli suorastaan välttämätönkin, sillä mainittu kapakka oli jotakuinkin matkan puolivälissä.

Tämä tuttavuus vaikutti tehokkaasti. Ensinnäkin se sai hänet syvästi luottamaan aseseppämestariin, todistamalla hänelle, että hän oli tutussa paikassa.

»Kas vain», virkkoi hän, »mikäli huomaan, olenkin kulkenut jo puolitaipaleen».

»Niin olette, minun avullani», sanoi aseseppä.

»Kuinka, teidänkö avullanne?» änkytti Gamain ja siirsi katseensa elottomista esineistä elollisiin. »Teidän avullanne! Kuka te olette?»

»Paras herra Gamain», huomautti tuntematon, »tuo kysymyksenne todistaa huonoa muistia».

Gamain silmäili puhekumppaniaan entistä tarkemmin.

»Malttakaas hetki», sanoi hän, »minusta tuntuu tosiaankin, että olen teidät joskus nähnyt».

»Ah, niinkö?» Sepä hauskaa kuulla!»

»Niin, niin, mutta milloin ja missä? Siinäpä se.»

»Missäkö? Kun silmäilette ympärillenne, ehkä katseenne tielle osuvat esineet hieman teroittavat muistianne. Milloinka? Se on eri juttu. Meidän täytynee määrätä teille uusi annos vastamyrkkyä kyetäksenne selvittämään sen pulman.»

»Kiitos, ei», sanoi Gamain ojentaen käsivartensa, »olen saanut tarpeekseni vastamyrkystänne. Ja koska minä nyt olen lähes pelastettu, saa se riittää. Missä olen teidät nähnyt, missä? Nyt muistan, tässä huoneessa.»

»Vallan oikein.»

»Milloin olen teidät nähnyt? Malttakaas, varmaankin silloin kun kerran palasin Pariisista... salaiselta asialta. Minusta tosiaankin tuntuu», lisäsi Gamain nauraen, »että minulla on niitä asioita oikein urakkakaupalla».

»Siltä tuntuu. No, kuka minä olen?»

»Kukako te olette? Olette mies, joka maksoi juotavani, ja sikäli siis kunnon mies. Tuohon kämmeneen!»

»Teen sen sitäkin mieluummin», sanoi tuntematon, »kun lukkoseppämestarin erottaa aseseppämestarista vain kämmenen leveys».

»Hyvä, hyvä, oikein hyvä, nyt minä muistan koko jutun. Se tapahtui lokakuun kuudentena päivänä, kun kuningas palasi Pariisiin. Me puhelimine hänestä sinä päivänä.»

»Ja teidän jutustamisenne oli minusta erittäin mielenkiintoista, mestari Gamain. Sen vuoksi haluan jälleen nauttia siitä, koska muistinne nyt on ennallaan, ja kysyn siis, ellei se ole tunkeilevaa, miksi kaiken nimessä te tunti sitten makasitte pitkin pituuttanne ja poikkiteloin maantiellä parinkymmenen askelen päässä ajoneuvoista, jotka olisivat leikanneet teidät kahtia, ellen minä olisi estänyt. Onko teillä murheita, mestari Gamain, ja oletteko tehnyt kohtalokkaan päätöksen surmata itsenne?»

»Surmata itseni, minäkö? En totisesti. Miksikö minä makasin keskellä tietä loassa viruen? Oletteko varma, että se olin minä?»

»Hitossa, silmäilkää ulkoasuanne!»

Gamain katsahti vaatteitaan.

»Voi, voi, kyllä rouva Gamain nyt elämöi, sillä hän sanoi minulle eilen: 'Älä pane yllesi uutta pukua, pane vanha nuttu, se on kyllin hyvä Tuilerieihin mennäksesi!'»

»Mitä? Tuilerieihen mennäksenne? Olitteko tulossa Tuileries-palatsista, kun tapasin teidät?»

Gamain raapi päätänsä koettaen koota yhä vieläkin sekavia ajatuksiaan.

»Niin, niin, niin se on», sanoi hän, »tietysti olin tulossa Tuileries-palatsista. Miksen? Ei ole mikään salaisuus, että olen ollut herra Veton lukkoseppämestari.»

»Mitä? Herra Veton? Ketä te sanotte herra Vetoksi?»

»Mitä mä kuulen! Ettekö tiedä, että se on kuninkaan nimi?

Mutta mistä te siis oikeastaan tulette? Kiinastako?»

»Minkä sille voi! Minä teen työtäni enkä harrastele politiikkaa.»

»Olette ylen onnellinen. Minä valitettavasti olen joutunut harrastelemaan sitäkin, tai oikeammin minut on pakotettu harrastelemaan. Se vie minut kerran vielä turmioon.»

Gamain kohotti katseensa ja huoahti raskaasti.

»Pötyä», sanoi tuntematon, »olisiko teidät kutsuttu Pariisiin suorittamaan samansuuntainen työ, jota tulitte tekemästä silloin kun ensimmäisen kerran toisemme tapasimme?»

»Ihan niin, mutta silloin en tiennyt, minne minut vietiin, ja silmäni oli sidottu, nyt sen sijaan tiesin, minne menin ja silmäni olivat auki.»

»Teidän oli sen vuoksi helppoa tuntea Tuilerieis-palatsi?»

»Tuileries-palatsi?» kertasi Gamain. »Kuka teille on sanonut, että minä olen käväissyt Tuilerieissa?»

»Hitossa, te itse juurikään! Kuinka minä muutoin tietäisin teidän tulleen Tuilerieista, ellette olisi sitä minulle sanonut?»

— Se on totta, — päätteli Gamain itsekseen, — mistä hän sen todella tietäisi, ellen olisi sitä hänelle sanonut?

Sitten hän virkkoi tuntemattomalle:

»Olen kenties tehnyt hullusti mainitessani siitä teille. Mutta välipä tuolla, ettehän te ole koko maailma. No niin, koska olen sen teille maininnut, en ota sanojani takaisin. Minä olen ollut Tuileries-palatsissa.»

»Ja te olette työskennellyt kuninkaan kanssa, joka on antanut teille taskussanne olevat kaksikymmentäviisi kultarahaa.»

»Häh!» virkahti Gamain. »Taskussani oli tosiaankin viisikolmatta kultarahaa.»

»Ja ne ovat siellä vieläkin, hyvä ystävä.»

Gamain työnsi kerkeästi kätensä syvälle vyötärystaskuun ja veti esille kourallisen kultarahoja, joiden joukossa näkyi muutama pieni hopealantti ja pari kolme isoa soun rahaa.

»Malttakaas, malttakaas», sanoi hän, »viisi, kuusi, seitsemän... hyvä, ja minä kun olin unohtaa koko jutun... kaksitoista, kolmetoista, neljätoista... viisikolmatta louisdoria on nätti summa... seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista... summa, jota nykypäivinä ei löydetäkään hevosen jaloista... kolmekolmatta, neljäkolmatta, viisikolmatta. Ah» jatkoi Gamain hengittäen kevyemmin, »Jumalan kiitos, kaikki ovat tallella!»

»Kuten sanoin, ja te olisitte voinut ilman muuta uskoa minua, niin minusta ainakin tuntuu.»

»Teitä? Mistä tiesitte mukanani olevan viisikolmatta louisdoria?»

»Hyvä herra Gamain, minulla on ollut kunnia jo mainita teille, että tapasin teidät makaamassa keskellä valtamaantietä parinkymmenen askelen päässä ajoneuvoista, jotka olivat leikata teidät kahtia. Minä huusin ajajaa pysäyttämään. Kutsuin paikalle ohi yrittävän vuokra-ajurin. Irroitin toisen vaunulyhdyn ja katsellessani teitä lyhdyn valossa huomasin pari kolme kadulle kierähtänyttä kultarahaa. Koska ne kultarahat viruivat lähellä taskunne suuta, päättelin niiden vierähtäneen taskustanne. Työnsin sormeni taskuun, sen sisältämistä kahdestakymmenestä kultarahasta huomasin, etten ollut erehtynyt. Mutta silloin ajuri ravisti päätänsä ja sanoi: 'Ei, herra, ei.' — 'Mitä ei?' — 'Ei, minä en ota tuota miestä rattailleni.' — 'Mikset ota?' — 'Koska hän on liian rikas tuossa puvussa. Viisikolmatta louisdoria pumpulisamettisen nutun taskussa, se haiskahtaa jo virstan päässä hirsipuulta, herra!' — 'Mitä', sanoin, 'luuletteko olevanne tekemisissä varkaan kanssa?' — Se sana näytti vaikuttavan teihin, sillä te sanoitte: 'Varas, minäkö varas?' — 'Ihan varmasti te olette varas', vastasi ajuri teille. 'Ellette olisi varas, kuinka taskussanne muuten olisi viisikolmatta louisdoria?' — 'Taskussani on viisikolmatta louisdoria, koska oppipoikani, Ranskan kuningas, on ne minulle antanut, vastasitte te. Ne sanat kuultuani luulin tuntevani teidät. Siirsin lyhdyn lähemmäs kasvojanne. 'Kaikki on nyt selvää! huudahdin. 'Tämä mies on herra Gamain, lukkoseppämestari Versaillesista. Hän on ollut työssä kuninkaan kanssa ja kuningas on antanut hänelle vaivan palkaksi viisikolmatta louisdoria. — Kun minä menin vastuuseen teistä, ajurikaan enää vastustellut. Työnsin taskuunne sieltä kierähtäneet kultarahat. Teidät pantiin rattaille mukavaan asentoon. Minä nousin ajurin viereen. Teidät kannettiin tähän kapakkaan ja tässä te nyt olette eikä teillä, Jumalan kiitos, ole muuta valittamista kuin että oppilaanne on teidät hylännyt.»

»Olenko minä puhellut oppipojastani? Olenko minä valitellut, että hän on minut hylännyt?» päivitteli Gamain yhä enemmän kummastellen.

»No, mutta siinä minulla on mies, joka ei muista mitä on vastikään sanonut!»

»Minäkö?»

»Mitä, ettekö vastikään sanonut: 'Se on sen veijarin... en muista enää nimeä, jonka mainitsitte.»

»Louis Lecomte.»

»Niin juuri. Mitä, ettekö hetki sitten sanonut: 'Se on sen veijarin Louis Lecomten vika, hän lupasi palata kanssani Versaillesiin, mutta lähdön hetkellä jättikin minut pulaan!»

»Olen hyvinkin voinut sanoa, koska se on totta.»

»No hyvä, koska se on totta, miksi siis kiellätte? Tiedättekö, että moinen salaperäisyys olisi näinä aikoina hyvin vaarallista jonkun toisen kuin minun kanssani, hyvä ystävä?»

»Niinpä kai, mutta teidän kanssanne?» sanoi Gamain liehitellen.

»Minun kanssani? Mitä sillä tarkoitatte?»

»Tarkoitan ystävää.»

»Kyllä vainen. Te luotatte ystäväänne tavattomasti. Te sanotte hänelle niin ja sitten heti ei. Te sanotte hänelle: se on totta! ja heti sen jälkeen: se ei ole totta! Hiisi vieköön, se on kuin viime kerrallakin, jolloin kerroitte minulle jutun... täytyisi olla Pézénasista kotoisin uskoakseen hetkeäkään jutun todenperäisyyttä.»

»Minkä jutun?»

»Jutun siitä salaovesta, jonka olette raudoittanut jonkun ylhäisen herran talossa, jonka osoitetta ette edes voinut minulle ilmaista.»

»Hyvä, uskotte tai ette, mutta tälläkin kerralla on kysymys ovesta.»

»Kuninkaan huoneistossa?»

»Kuninkaan huoneistossa. Mutta käytäväoven asemasta on nyt puhe kaapinovesta.»

»Ja te uskottelette minulle, että kuningas, joka itse harrastelee lukkosepän töitä, olisi kutsuttanut teidät raudoittamaan jotakin ovea? Kaikkea vielä!»

»Mutta niin on kuin sanon. Ah, sitä miesparkaa! Hän kuvitteli olevansa kyllin taitava tullakseen toimeen avuttani. Hän oli aloittanut salalukon teon. 'Mitä tässä Gamainilla tehdään? Miksi kutsuttaisiin Gamain? Tarvitaanko Gamainia?' Niinpä kyllä, mutta lukonkieli tekee tenän ja täytyy kun täytyykin turvautua Gamain-poloisen apuun!»

»Hän on siis lähettänyt luoksenne jonkun uskotun kamaripalvelijansa, ehkä Huen, ehkä Dureyn tai Weberin?»